Herran voideltu Laitaatsillan taistelussa

 

Thukydideen ansa savolaisittain

 

Thukydideen ansa syntyy, kun pelätään tulossa olevaa sotaa, jossa voimistuva vihollinen on ehtinyt kasvaa voittamattomaksi. Ratkaisu on silloin preventiivinen hyökkäys. Onnellinenhan on se, joka kykenee näkemään nenäänsä kauemmas ja pystyy vastaamaan uhkaan jo ennen kuin se on paisunut liian suureksi ja tekee vastatoimista hyödyttömiä.

Mutta kenties onkin niin, etteivät muuttuvat voimasuhteet sellaisinaan merkitse tuhoa alakynteen jääneelle vallalle, joka sen sijaan voisi panostaa rauhanomaiseen kanssakäymiseen. Ja jos nousevan vallan resurssit joka tapauksessa vain kasvavat, tulee preventiivisestä sodasta vain selvä aihe selvittää tilit taantuvan vallan kanssa.

Vaihtoehtona olisi nousevan vallan niin perinpohjainen hävittäminen, että sen kehitys lakkaa. Antiikin aikana tällaista tapahtui ja vielä viime vuosisadallakin sellaista on yritetty, mutta kyseessä oli jo barbaarinen poikkeus sivilisaation kehityksessä. Toivottavasti se jää viimeiseksi lajissaan.

Kustaa III:n sodassa Thukydideen ansa viime kädessä selvästi koitui preventiivisen sodan aloittajan turmioksi, vaikka rauha saatiinkin aikaan ilman rajamuutoksia. Heti sodan jälkeen aloitettiin Venäjän puolella kalliin linnoituslinjan rakentaminen kenraali Suvorovin johdolla ja kun suurpoliittinen konstellaatio sitten salli, otettiin yksin tein koko Suomi Venäjän helmaan.

Mutta entäpä, jos Kustaa ei olisi hyökännyt? Eikö Venäjällä ollut jo pitkään tarkoituksena ohjailla Ruotsin politiikkaa ja sopivassa tilanteessa panna koko valtakunta lihoiksi yhdessä Tanskan ja Preussin kanssa? Kustaan sota ainakin todisti, että Ruotsin leijonalla oli vielä hampaat tallella ja varoitti liian rohkeasta politiikasta sitä vastaan. Ehkä Kustaa pelastikin Ruotsin kunnian sekä valtakunnan, ainakin toistaiseksi?

Kustaan hyökkäys Venäjälle on epäilemättä uudemman historian uhkarohkeimpia temppuja. Vuolteensalmen teatteriesityksen jälkeen Kustaa esitti serkulleen Katariina II:lle suoranaisen ultimaatumin, joka oli vieläpä hyvin loukkaavasti muotoiltu. Venäjä ei voisi selviytyä kunniaansa menettämättä, jos se kieltäyisi sotimasta.

Croyez-vous que çe fou m’attaquera? Luuletteko, että se hullu hyökkää kimppuuni kysyi Katariina ihmeissään sihteeriltään. Siitähän oli kysymys ja nyt Kustaa saattoikin pelata ylivoimapeliä. Hän sai kerätyksi Suomeen 33000 sotilasta, mikä oli enemmän kuin koskaan ennen. Sen huoltaminen sitten olikin tuskallinen velvollisuus.

Venäläiset olivat ryhmittäneet armeijansa Turkkia vastaan ja pystyivät kaapimaan Viipurin tienoille joukkoja vain noin 10000. Laivastot olivat jokseenkin tasavahvat, mutta Ruotsilla ei ollut koskaan ollut varaa harjoittaa sitä sotavoimaa, jonka se nyt onnistui keräämään kasaan. Sellaisen laivaston vieminen taisteluun olisi rikos, arveli lippukapteeni Nordenskiöld (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari+johnsson ).

Napoleon sanoi aikoinaan, että hän pelkää enemmin sellaista armeijaa, joka koostuu lampaista, mutta jota johtaa leijona, kuin sellaista, joka koostuu leijonista, mutta jota johtaa lammas.

Laivaston komentaja, Södermanlannin herttua Kaarle ei ollut leijona eikä ehkä ihan lammaskaan. Ehkä häntä voisi lähinnä luonnehtia vuoheksi. Sarvetkin löytyivät, mutta selkeästä ajattelusta taisi olla puutetta.

Venäjän puolella jouduttiin haalimaan miehiä kaikkialta, mutta eivät komentajat ihan vilttiketjua olleet. Kenraali Michelssohnen -joka on päähenkilönä Jaan Krossin romaanissa Keisarin hullu- oli sentään Pugatšovin kapinan kukistaja. Porrassalmella hän aluksi epäonnistui, mutta kyseessä oli vain viivytys. eteenpäinhän ne venäläiset menivät, Anjalan liiton ja suomalaisten itsenäisyysmiesten lamauttama Ruotsin armeija perääntyi aluksi, vaikka oli alun perin komeasti lähtenyt kohti Pietaria.

Porrassalmella Yrjö Maunu Sprengtporten sai kuulia nahkaansa, jopa nivusiinsa, mikä juuri tämän Venuksen palvojan kohdalla oli kohtalon ivaa. Savon joukot, joiden hän oli uskonut helposti nousevan kapinaan nimenomaan häntä seuratakseen, olivatkin moitteettoman uskollisia kuninkaalle.

Myös suomalaisten itsenäisyysmiesten liikkeellä oli thukydidesläisen ajattelun piirteitä: Sprengtporten pohdiskeli, että vahvistuva Venäjä joka tapauksessa ennen pitkää ottaisi Suomen. Jos se tapahtuisi yhteistyössä suomalaisten kanssa, voitaisiin suuriruhtinaskunnalle saada ehkä itsenäisyys, autonomia nyt ainakin. Mikäli taas jäätäisiin vain odottamaan kohtalon täyttymistä, jouduttaisiin liittymään maakuntana Venäjään.

Yrjö Maunu ei suinkaan ollut yksin pohdinnoissaan. Itse asiassa tätä henkeä oli nuoremman upseeriston piirissä paljon. Suomalainen talonpoika piti kuitenkin uskollisesti kuninkaansa puolta herroja vastaan. Sille ei tullut mieleenkään seurata maansa myynyttä Ringportia, Kyöstä-kuningas, joka vähän haasteli suomeakin ja oli useasti maassa käynyt, oli sen sijaan suuressa suosiossa.

Kun Kustaa-kuningas tuli Savonlinnan porteille, Laitaatsillan asemiin tarkastamaan sodan edistymistä vuonna 1789, hän saattoi olla varma savolaistensa tuesta ja sympatiasta. Kapean salmen takaa oli mahdollista ampua tappavaa ns. jääkäritulta rihlakivääreillä ja tietysti tykeillä, mutta venäläisten kanssa oli sovittu, ettei kuningasta ammuttaisi. Nyt, vallankumousten aikana se antaisi aivan liian ikävän esimerkin myös Venäjällä, jossa Pugatšovin kapina oli vielä tuoreessa muistissa.

Kansalle kuninkaan rohkeus sen sijaan oli mannaa. Moni kansan niskoilla elellyt upseeri oli pyytänyt eroa heti, kun sota syttyi ja rintamalla, kuten helvetissä, herrat usein pyrkivät johtamaan takaa eikä edestä, ainakin ne suuret herrat.

Kun Kustaa sitten murhattiin noissa kuuluisissa Tukholman Naamiohuveissa, syntyi asian johdosta Suomessa suuri parku ja valitus. Kustaan erinomaisuutta kuninkaana ja murhaaja Anckarströmin paholaismaista pahuutta laulettiin myös rahvaan arkkiveisuissa:

Hän werens ja Henges altixi

Pan Kuningas sota maalla

Waldakunnan ruhan pandixi

Kuin monelt kyll’ kuulla saadaan

Siell, Jesus händä autteli

Ja terwenä majollens saaddeli

Yhteisen kansan riemux.

 

Murhaaja taas oli

 

 Yx akanainen öykkäri

Tarkka, se Turkki Syömäri

Sill’ oli kynsi korpinen

Ihme, jos oli ihminen…

Ja koko se oppositioporukka, nuo Suomen itsenäisyyden kannattajat mukaan lukien, ansaitsivat vain inhoa ja halveksuntaa jo järjettömyytensäkin takia:

Te mullit, te härjät, te naudat!

Ei -sudet, Te paha-kaulat!

 

Suomen suuriruhtinaskunnan Ruotsista irtautumisen aika ei ollut vielä koittanut. Kustaan sodan tapahtumissa sen sijaan olivat jo näkyvissä ne elementit, jotka vuosina 1808-1809 nousivat keskeisinä esille:

Suomen raja Kymijoella oli liian lähellä Pietaria, jonka kaunottaret saivat vielä pelätä joutuvansa heräämään mereltä kuuluvien ruotsalaisten tykkien jylinään, mistä Napoleon muistutti Aleksanteria. Pohjanlahti rajana muutti ns. geopoliittista tilannetta olennaisesti.

Sitä paitsi suomalainen kansallinen liike oli tosiasia. Kustaan sodassa siitä oli myös näyttöä sikäli kuin asia koski upseeristoa. Talopojat olivat kuningasmielisiä, mutta heidät saattoi aina hoitaa. Ajatus Suomen suuriruhtinaskunnan suuremmasta tai vähäisemmästä itsenäisyydestä irrallaan Ruotsista oli joka tapauksessa jo ajatus, johon oli totuttu ja jota osattiin odottaa.

Itse asiassa kenraali Sprengtportenkin oli yhä käytettävissä tätä asiaa edustamaan, vaikka pelasikin korttinsa huonosti ja sai pian potkut. Ruotsin kannalta hän oli petturi, mutta omasta mielestään tämän maankolkan George Washington, joka osasi tarttua historialliseen tilaisuuteen jo tulevia kohtaloita ennakoiden.