Waltari

Kirjailija

 

Mika Waltari,. Kirjailijan muistelmia Toimittanut Ritva Haavio. WSOY 1980, 486 s.

 

Waltari on maamme merkittävimpiä kirjailijoita ja tykkään hänestä kovasti. Jostakin syystä ei tästä kirjasta kuitenkaan tuntunut heruvan juuri minulle paljon mitään uutta ja mieleen jäävää.

Olen kai jo lukenut useimmat asiat joko hänen tuotannostaan, muiden muistelmista ja vaikkapa näistä Ihmisen ääni ja Legenda jo eläessään -kirjoista. Tämäkin sisältää pätkiä aiemmista. Voi olla, että olen tämänkin opuksen jo joskus lukenut.

Waltarikin oli monena eläessään ja leimautui aikanaan myös niin sanotusti edistyksellisen puolen vastapooliksi, vaikkapa siksi, että kirioitti toisenlaisen kirjan asevelvollisuusarmeijasta kuin Haanpää. Mutta kyllähän sitäkin instituutiota ihmiset joutuivat kovin monesta perspektiivistä katsomaan, eikä Waltarin opus ole lainkaan vähemmän kiinnostava.

Sellainenkin aika sitten tuli, että Neuvostoliitto romahti ja muuankin lappilainen kommunistiuskovainen joutui julkisesti kyselemään, että kun hän on koko ikänsä Lappia kierrellyt aatetta ylistämässä ja sen toteuttamista kehumassa, niin pitääkö hänen nyt lähteä uudelle kierrokselle perumaan puheitaan.

Juuri noinhan se logiikka olisi vaatinut hänen tekevän ja jonkinlaisia, usein irvokkaita kääntymyksiä todella myös tapahtui paljon.

Niihin aikoihin joku ja muistaakseni jopa itse Hannu Salama jollakin palstalla kyseli, että kuka nyt sitten, tämän uuden tietomme valossa oikeastaan palveli sodan aikana oikealla puolella rintamaa: Armas Äikiä puna-armeijan uniformussaan vai Mika Waltari Suomen armeijan juustoveitset kauluksessaan iskemässä kynällään kiväärin sijasta.

Eiväthän nämäkään asiat niin yksioikoisia ole, mutta kyllä Mika teki oman osansa ja varmasti myös omantuntonsa mukaan sodankin aikana. Sellaisestakin talvisodan aikana syntyneestä kirjasta kuin Antero ei enää palaa, olisi tehnyt mieli kuulla edes jotakin, vaikkapa nyt ihan se, milloin se annettiin painettavaksi. Veikkaan, että ennen Moskovan rauhaa.

Vastapuolella vasemmiston suomeksi kirjoittaneet ”kapinalliset kynät” oli juuri sodan kynnyksellä ensin tuomittu fasismin vähintäänkin objektiivisiksi kätyreiksi ja sitten tapettu. Eipä kumma, että Raoul Palmgren jätti mieluummin kirjoittamatta suuren työväenkirjallisuuden historiansa ne sivut, jotka koskivat tätä joukkoa.

Sen on sittemmin tehnyt Mikko Ylikangas, jonka kirja kannattaa ehdottomasti kaivaa kirjastojen kätköistä ja lukea, jos on tästä aihepiiristä kiinnostunut.

No, tästä puolesta tämä kirja ei puhu mitään ja koko sota-ajastakin hyvin vähän. Osallistuminen Saksassa pidettyyn kirjallisuuskokoukseen selostetaan aiemmin julkaistun tekstin avulla. Eipä Waltari tainnut tätä osaa työstään niin erityisesti arvostaa sellaisenaan, mutta korostaa ainakin tuon ajan merkitystä Sinuhelle.

Erikoista on, että impulsiivinen ja herkkä Waltari työskenteli kuin kello. Muutamia tunteja päivässä hän kirjoitti ja kun päivän urakka oli ohi, hän jätti jopa lauseen kesken. Se auttoi jatkamaan sittemmin samasta ajatuksesta ja tunnelmasta.

Päivän urakka ei ollut ihan mahdoton ja 10-15 liuskaa päivässä ei ole kovin paljon. Pikalukija Waltari kuitenkin oli ja oli opiskeluaikana oppinut lukemaan tenttiin 400 sivua saksankielistä tekstiä päivässä.

Tietenkin asiaa auttoi, että kyseessä olli asiateksti. Siitä oli vain intuitiivisesti löydettävä ne avainsanat, jotka saksan kielessä aina sijaitsivat ainakin lauseen lopussa.

Kävin itsekin joskus pikaluvun kurssin ja luulen saaneeni ainakin joitakin  hyviä vihjeitä sitä, miten luetaan kursorisesti ja miten ainakin pitäisi lukea tehokkaasti.

Kun aikoinaan koetti samaan aikaan lukea ja nukkua tai ajatella niitä näitä tenttikirjojen äärellä, olli teho tietenkin surkea ja muistelen, että satakin sivua päivässä tuntui joskus jo hyvältä saavutukselta, vaikka varsinaiseksi saaliiksi olisi tullut vain muutamia kymmeniä alleviivauksia ja epämääräisiä muistoja jostakin Haukion kala-firmasta tai vastaavasta.

Mutta kyllä myös Waltari sittemmin oppi ja opetteli hidastakin lukemista, nautiskelua.

Mitä tulee käytettyihin kieliin, hän oli pitkän linjan latinisti, mikä auttoi kommunikoimaan vaikkapa Italiassa ja tietenkin myös oppimaan ajan kansainvälistä kieltä, ranskaa. Teologinplanttuna tuli opittua vähän kreikkaa ja hepreaa, ruotsia tietenkin osasi jokainen ja saksakin näyttää sujuneen.

Waltari kuitenkin inhosi Saksaa, mutta oli sen sijaan ihastunut gallialaiseen henkeen. Valitettavasti ranskan taito oli heikonlainen, kuten useimmilla muillakin tuon ajan Pariisissa viihtyneillä merkittävillä suomalaisilla. Merkityksettömillä se varmasti oli usein jopa erinomainen.

Kommunikaatio joka tapauksessa sujui ja se tietty ulkopuolisuuden tunne, joka kuultaa kaikista Waltarin tämän aihepiirin kirjoista, on mielestäni pikemmin niiden avu kuin puute.

Nykyäänhän ymmärtääkseni suomalaiset yleensä puhuvat Ranskassakin engelskaansa ja tarpeen tullen käyttävät käännöskonetta, joka mankeloi jokaisen kielen aina englannin kautta. Siinähän sitä sitten ymmärrellään toinen toisensa tylsyyksiä tasolla, joka varmasti kyetään tavoittamaan puolin ja toisin.

Muistelmissa on paljon kiinnostavaa sille, joka haluaa tietää, miten kirjat ovat syntyneet, mutta viime kädessä ne tietenkin ovat syntyneet kirjailijan päässä, joka ei ollut minkäänlaisten eurostandardien mukaan rakennettu.

Waltari korostaa olleensa noin periaatteessa aina hyvin tervejärkinen, mikä lienee ollut jonkin verran enemmän toiveajattelua kuin totta. Nuoruuden uskonnolliset kokemukset eivät muistelmien mukaan olleet erityisen syvällisiä, mutta aikuisiän mystiset kokemuksen sen sijaan kyllä.

Waltari vieroksuu sitä, että mystistä kokemusta etsittäisiin ja yritettäisiin keinolla jos toisellakin saada aikaan, mutta tosiasia lienee, että muussa tapauksessa se jää useimmiten löytymättä. Saattaa olla hyvä niin.

Ne psykedeelisten rohtojen vangit, joita tapaamme näilläkin leveysasteilla napaansa tuijottamassa, eivät juuri vastaa ihannekuvaa ainakaan länsimaisesta ihmisestä. Mutta ehkäpä tämän ajan synkretistinen uskonsekoitus vaatii juuri sellaista. Emme me tätäkään asiaa enää voi tyhjäksi tehdä. Kai ne kohta ovat kirkoissa.

Waltari nautti ainakin kerran psykedelistä myrkkyä eli kärpässientä, jonka vaikutuksia hän on selostanut Neljä päivänlaskua- teoksessaan. Vahvimmat elämykset taitavat kuitenkin kuulua muualle. Dipsomaanin hallusinaatioiden ohella näyttää tulleen vakavia skitsofreenisia kohtauksia.

Mystisen elämyksen ominaisuuksiin kuulunee, ettei sitä voi kuvata. Yrittää voi, mutta samaahan se on kuin kuvailisi sokealle jotakin renessanssin maalausta. Jollakin tasolla viesti kai silloinkin menee perille, mutta olennaista ei missään tapauksessa voi välittää.

Oliko Waltari mahdollisesti mystikko? Vaikuttaa siltä, että oli kyllä siinä hedelmällisessä mielessä, että hän tunsi mystisen kokemuksen todellisuuden ja voiman, mutta ei jäänyt sen vangiksi, saati yrittänyt kaupitella sitä torilla.

Se oli viisautta. En tiedä, mitä mieltä Waltari olisi ollut ns. pössyttelyn vapauttamisesta, mutta luulen, että kansalaisena ja poroporvarina hän olisi ymmärtänyt velvollisuudekseen ainakin rajoittaa sitä, vaikka taiteilijana varmasti ymmärsi asiaa laajemminkin.