Diplomatian arkipäivää

 

Normaalia kansliatyötä

 

Aappo Kähönen, Suomi Moskovasta nähtynä. Suurvaltapolitiikan, sisällissodan ja vallankumouksen leikkauspisteessä 1920-1930. SKS 2021, 306 s.

 

Kun Keijo Korhonen vuonna 1966 julkaisi ensimmäisen osan kirjaansa, joka käsitteli Suomea neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan, syntyi pilkallinen termi K-linjan historia. Moni oli näkevinään koko Moskovasta Suomea katsovassa suuntauksessa valheellisen asetelman, jossa kaivettiin esille Suomen syyllisyyttä talvisotaan.

Tällaistahan kyllä sitten paljonkin harrastettiin aikansa ns. edistyspiireissä, joille Pohljobkinin ja Komissarovin alias Derjabinin sange härskisti kotiin päin vetävät kirjat vielä antoivat lisäpotkua. Korhosen syyttäminen väärän maan näkemysten edustajaksi oli sen sijaan vailla perusteita. Historiassa on kohdetta ja sen käyttäytymistä kyettävä tai ainakin pyrittävä ymmärtämään, olipa kyseessä sitten vaikka itse Kiinan keisari.

Korhosen kirjan sensaatio oli, että Suomen vastapelurina olikin itse asiassa muuan tavallinen ulkoministeriö, jolla oli sen mukaiset huolet ja työtavat.

Ulkoasian kansankomissariaatti (NKID eli Narkomindel) yritti kyllä jo nimensäkin puolesta erottautua porvarillisen maailman ulkoministeriöistä, mutta kansainvälisessä elämässä sen tehtävät ja työtavat muodostuivat varsin perinteisiksi. Herrat puuhailivat päivästä toiseen sopimusten, liittoutumien ja tiedonhankinnan parissa. Konspiraatio, aseiden salakuljetus ja sotilasvakoilu jäivät muille instansseille, joiden kanssa Narkomindel vältti kaikkia yhteyksiä.

Korhosen kirja oli uraauurtava ja on merkille pantavaa, että hän uskalsi sen kirjoittaa, vaikka Moskovan arkistot olivat suljettuja, eikä niiden avaaminen tuntunut olevan näköpiirissä -ennen kuin tämä suo sulaisi, ehtisi kurki kuolla, hän päätteli vakuuttavasti.

Kuitenkin Korhosella oli käytettävänään suuri määrä lähteitä. Neuvostoliiton ulkopolitiikan dokumentteja (Dokumenty vnešnej politiki, VNP) julkaistiin jo tuohon aikaan vuosittain paksuina niteinä, ajan lehdistössä oli tapana julkaista erittäin paljon keskeistä diplomaattista kirjeenvaihtoa ja erinäiset yksityisarkistot, kuten esimerkiksi Trotskin paperit toivat käytettäväksi aivan keskeistäkin ainesta, puhumatta nyt muiden maiden arkistojen diplomaattiasiakirjoista.

Myös tutkimusta oli 1960-luvulla kertynyt jo paljon, niin Leninistä ja Stalinista kuin Englannin ja Saksan ja Suomenkin ulkopolitiikasta. Korhonen löysi helposti kunkin aikakauden perusasetelmat eikä hänen tarvinnut kuvitella, että maailmansodan välisen ajan diplomatia olisi ollut vain valmistautumista Neuvostoliiton ja Saksan keskinäiseen mittelöön.

Itse asiassahan noiden kahden maan välinen yhteistyö oli se napa, jonka ympärille eurooppalainen politiikka kiertyi aina Hitlerin aikoihin saakka ja sitten taas uudestaan vuosina 1939-1941.

Kähönen on voinut rakentaa Korhosen luomalle, varsin vankalle perustalle ja lisäksi hänen käytettävissään on ollut Rupasovin ja Tšistikovin merkittävä teos. Koko työn runkona ovat kuitenkin olleet Narkomindelin dokumentit Venäjän ulkopolitiikan arkistosta (AVPRF) ja niiden ohella NKP:n (VKPb:n) politbyroon aineistot.

Tämä on tietenkin mahdollisimman hyvää alkuperäisaineistoa ja sitä on niin paljon, että tekijä on jättänyt paljon muita relevantteja dokumentteja ja tutkimuksia kokonaan pois bibliografiastaan. Olin aluksi suoraan sanoen järkyttynyt havaitessani, ettei mukana ollut enempää lehdistöä kuin ulkopolitiikan dokumentteja (DVP), Leninin teoksia (paitsi kokoelmaa julkaisematonta materiaalia) eikä myöskään monia ajan ulkopolitiikkaa käsitteleviä keskeisiä tutkimuksia.

Jossakinhan se raja kulkee ja kysyä voi, miksi käyttää julkaisuja, jos käytettävissä on myös originaalit. Tähän voisi vastata, että julkaisuissa on myös hakemistot/hakutoiminnot, joiden puuttumista arkistosta tekijä valuttaa ja että Suomen-suhteita on tietenkin tarkasteltava muiden kysymysten yhteydessä.

Tekijä mainitsee myös, että periodin alku- ja loppuosan osalta itse dokumenttiaineisto on aukollisinta. Tämä selittänee myös sen, että kirja loppuu vuoteen 1930 ja vuoden 1932 hyökkäämättömyyssopimukseen tyydytään vain lyhyesti viittaamaan ja esitetään se Suomen aloitteena.

Itse asiassa ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aika (1928-1932) koostui hulluista vuosista, jolloin koko Neuvostoliitto oli sekaisin ja täynnä väkivaltaa ja valhekampanjoita. Suomi kuohui myös vuonna 1930, mutta yritteli sentään samaan aikaan yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, jotta saataisiin aikaan puutavarakartelli lama-ajan markkinoilla.

Kollektivisointi, joka meillä herätti reaktion erityisesti Inkerin osalta, oli tietenkin muuan historian suuria väkivallantöitä, joihin suhtautuminen normaalina vieraan valtion sisäpolitiikkana olisi ollut kansalaisyhteiskunnan kannalta lähinnä häpeällistä. Lapualaisuuden ilmapiirissä konflikti muodostuikin melko näyttäväksi.

Kähönen lisää varsin paljon Korhosen esitykseen ja referoi muun muassa neuvostodiplomaattien raportteja keskusteluistaan Suomen eri poliittisten ja yhteiskunnallisten piirien edustajien kanssa. Suhteet olivat paljon tiiviimmät kuin aiemmin on ajateltu. Tämän ohella täytyy tietenkin muistaa varsinaisen tiedustelun puuhat, jotka ulottuivat politiikasta sotilasvakoiluun, niistähän ei Narkomindelille välttämättä edes kerrottu mitään.

Usein on todettu, että Neuvostoliiton virallisen ulkopolitiikan elimet ja koko tämä ulkopolitiikka olivat vain kyltti, jonka takana toimi myös toinen, konspiratiivinen linja, jota on joskus nimitetty Komintern-linjaksi. Niinpä esimerkiksi Saksaan ja Viroon pidettiin korrekteja suhteita ja samaan aikaan puuhattiin niissä aseellista vallankaappausta, jota yritettiin Saksassa vuonna 1923 ja Virossa vuonna 1924.

Tämä on toki totta ja Narkomindelin taholta asian johdosta jopa protestoitiin. Konspiratiivinen vaikuttaminen kuului kuitenkin bolševismin perinteiseen ydintoimintaan eikä siitä koskaan luovuttu.

Sivumennen sanoen, Narkomindelin piirissä esitettiin myös ajatus siitä, että voitaisiin ”ostaa” Viro, pienin ja halvin lenkki naapurimaiden ketjussa. Neuvostoliiton kyky käyttää taloudellista valtaa oli kuitenkin tuohon aikaan varsin rajoitettu eikä esimerkiksi Suomen ”ostaminen” ollut realistista. Viron osalta ns. aktiivisia toimia sen sijaan lienee yritetty, mihin sikäläiset tutkimukset viittaavat.

Kansainvälisissä suhteissa voidaan käyttää monenlaisia kanavia ja välineitä. Neuvostoliiton perinteistä diplomatiaa ja sen ”normaalin” ulkopolitiikan tasoa ei kuitenkaan kannata vähätellä. Sen avaaminen Narkomindelin alkuperäislähteiden pohjalta on tämän kirjan suuri ansio ja odottelemaan jää jatko-osaa.

Myös erinäisistä vuosiin 1920-1930 sijoittuvista aihepiireistä löytyisi ainesta myös syventävälle tutkimukselle. Ajattelen tässä esimerkiksi Inkerin kollektivisointia, johon on olemassa paljon muitakin kuin ulkopolitiikan näkökulma.

Itse asiassa oma ulkoministeriömme olisi mieluummin painanut asian villaisella ja kehotti inkeriläisiä talonpoikia sopeutumaan tilanteeseen. Tosiasiassahan kulakeiksi leimattujen ei sallittu edes liittyä kolhooseihin, vaan heidät oli tuomittu ns. luokkana likvidoitaviksi.

Ulkoministeriön tasolla suhteet kollegoihin joka tapauksessa saatiin pidettyä hyvinä ja Ivan Maiski saattoi kirjeessään Aleksandra Kollontaille kertoa, että hänelle pidetyissä läksiäisissä oli hyvin lämmin tunnelma (tietenkin suomalaisen temperamentin mittakaavassa).