perjantai 23. syyskuuta 2022

Ankea paikka

 

Naisnäkökulmaa Gulagiin

 

Helena Miettinen – Kyllikki Joganson, Petettyjen toiveiden maa. Arator 2001, 198 s.

 

Neuvostoliiton vankileireillä saivat kitua miljoonat ihmiset. Usein ajatellaan valtioterroria vain kuolleiden lukumäärän mukaan, mikä on aivan harhaanjohtavaa. Elämä leireillä saattoi merkitä yli kymmenen vuoden helvettiä, terveyden menetystä ja psyykkisiä vammoja. Niihin verrattuna niskalaukauksella teurastetut pääsivät ainakin vähemmällä kärsimyksellä.

Sekä vangittujen että teloitettujen perheenjäsenet kyllä saivat molemmissa tapauksissa kärsiä pelkästään sen takia, että olivat ”kansanvihollisen” sukulaisia.

Bolševikkien terrorin erityispiirteenä oli sen tietty byrokraattinen persoonattomuus, etten sanoisi tieteellisyys. Ihmisiä käsiteltiin kategorioittain, eikä heidän henkilökohtaisilla erityispiirteillään tarvinnut olla mitään merkitystä.

Suomalaisia on laskettu Neuvostoliitossa teloitetun toistakymmentä tuhatta ja luku tarkentuu nyt meneillään olevan projektin edistyessä. Suomalaiset olivat yksi niitä diasporakansallisuuksia, joihin kohdistettiin ns. kansallisia operaatioita vuosina 1937-1938. Myöhemmin sodan aikana suomalaisuus oli myös a priori kompromettoiva asia, kuten myös saksalaisuus ja eräät muutkin kansallisuudet.

Näiden kansallisuuksien edustajat koottiin ns. työarmeijaan, mikä merkitsi yleensä raskaita töitä ja usein myös nälkään ääntymistä syrjäseuduilla.

Tämän kirjan päähenkilö muutti Suomesta Neuvosto-Karjalaan nuorena tyttönä, vanhempiensa myötä. Tässä tapauksessa syy vanhempien loikkaukseen löytyi poliittisesta toiminnasta, josta uhkasi rangaistus, joten tarina ei ollut se kaikkein tavallisin eli paremman elämän etsintä ja usko Petroskoin radion houkutuksiin.

Uskoa uuden yhteiskunnan erinomaisuuteen vanhemmilta ja sukulaisilta kyllä löytyi, kunnes luulot karisivat. Kyllikin isä vangittiin ja ilmeisesti teloitettiin. Oliko hän mahdollisesti se vuonna 1901 syntynyt Aarne Koski, joka Leo Gildin kokoaman martyrologian mukaan vangittiin 8.6.1938 ja teloitettiin saman vuoden lokakuun kolmantena päivänä? Syyksi on merkitty rikoslain 58 pykälän 6. momentti -vakoilu.

Kuten tavallista, tällaisissa syytteissä ei ollut mitään perää ja koko ajatus siitä, että miljoonat tavalliset työläiset olisivat voineet jotenkin vakavasti vahingoittaa tai uhata suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa, oli jo sellaisenaan irvokas. Yhtä kaikki, myös tässä tapauksessa kansanvihollisen perheelle koituivat asianmukaiset seuraukset: asunnon ja työn saanti oli kiven takana ja paleltumisen ja nälkäkuoleman uhka todellinen.

Sota-aika ja suomalaisten haaliminen ns. työarmeijaan kauas selustaan ei juuri parantanut oloja. Viimein parikymppinen neito sai itsekin seitsemän vuoden leirituomion, kun hänen päiväkirjansa joutui vääriin käsiin. Siinä hän oli kirjoitellut kaipuustaan synnyinmaahan.

Leirielämästä Neuvostoliitossa on kirjoitettu valtavasti kuvauksia, mukaan lukien myös muistelmia, naistenkin kirjoittamia. Myös naisia noiden lukemattomien poliittisten vankien joukossa oli paljon, vaikka he toki joutuivat sekä sinne että teloitettaviksi keskimäärin paljon harvemmin kuin miehet.

Naisille leirielämän raadollisuus oli vielä hieman erilaista kuin miehille. Hygieniaolot, joiden primitiivisyydestä kirjan päähenkilö kärsi aina Neuvostoliittoon saapumisensa ensi päivästä lähtien, olivat leireillä surkeat. Sitä paitsi naisia uhkasi koko ajan väkivalta miespuolisten kriminaalien taholta, jotka saattoivat kirjaimellisesti ulvoa naisen puutettaan kuin elukat.

Viaton ja kokematon tyttö alkoi pelätä ja vihata koko miessukupuolta, kunnes myöhemmin vapauden koitettua vähitellen rauhoittui ja sai avioliitostaan neljä lastakin.

Sokean byrokraattisen logiikan mukaan myös hennot naiset joutuivat nälkiintyneinä tasa-arvoisesti aivan ylivoimaisen raskaisiin töihin ja jos normia ei täytetty, he saivat entistäkin pienemmän annoksen. Tämä oli selvä tuhon tie, mutta onneksi päähenkilö pääsi ajoissa pois noista loukuista.

Kirjassa kuvataan taiteellisen, Petroskoin Kantele-yhtyeessäkin soittaneen tytön muuttumista leireissä rivosuiseksi leirivangiksi, jolle normaali elämä vapauteen päästyä tuotti aluksi suuria vaikeuksia. Muuan leirin seurauksia oli epäluulo kaikkia ihmisiä kohtaan.

Leireillä olikin pirullisia tyyppejä, jotka terrorisoivat ja nöyryyttivät heikompiaan, mutta oli siellä myös kunnon ihmisiä ja aitoa ystävyyttä. Ihmisyyttä oli tai puuttui kansallisuudesta riippumatta. Leiriolot sinänsä kyllä pyrkivät tuhoamaan sitä, vaikka lipevä kommunistinen propaganda puhuikin ylevästi työn kasvattavasta vaikutuksesta.

Ollessaan jo eläkeiässä päähenkilö pääsi muuttamaan Suomeen kuten tuhannet muutkin Venäjän suomalaiset. Hän ei toki ollut inkeriläinen, mutta kyllä sen sijaan aito paluumuuttaja. Hänellä oli jopa Suomesta vielä muistikuviakin, vaikka maa oli vuosikymmenien mittaan perusteellisesti muuttunut.

Kirjan ensimmäinen osa koostuu Kyllikki Kosken /Jogansonin muistelmista. Sen toisessa osassa sen kokoaja Helena Miettinen pohdiskelee Etsivän keskuspoliisin dokumenttien valossa päähenkilön sukulaisten toimintaa, joka oli tuon ajan Suomessa vaarallista ja saattoi tuottaa vuosien kuritushuonetuomion. Hän esittää myös katsauksen suomalaisten kohtaloon Neuvostoliitossa.

Sille, joka on lukenut leirimuistelmia, ei kirja tarjoa mitään laadullisesti uutta, mutta jokainen ihmiselämä on toki omanlaisensa. Kuten Tolstoi sanoi, onnelliset muistuttavat aina toisiaan, mutta onnettomista on jokainen omalla tavallaan onneton. Toki tälläkin tarinalla on onnellinen loppunsa.

4 kommenttia:

  1. Parvilahden kirja Berijan tarhat lienee sekin merkittävä kirja leirikuvauksen saralla. Ihmetyttää vain se, miten Suomessa uskallettiin ko. kirja julkaista, mutta 50-luvulla ei vielä kai oltu niin rähmällään. 80-luvulla Helsingin sanomat kirjoitti Parvilahdesta jutun, jossa todettiin mies natsiksi ja kirjakin todettiin katkeran natsin muistelmiksi, jolla ei ole mitään arvoa.

    Parvilahti varmasti oli antikommunisti, kukapa ei olisi jos joutuu käymään läpi sen mitä hän joutui, mutta joka tapauksessa kirja on sujuvasti ja hyvin kirjoitettu, taidanpa taas ottaa sen luettavaksi, ettei totuus unohdu.

    Valvontakomissio, tai venäläisethän vaativat Parvilahden luovuttamista sodan jälkeen Neuvostoliittoon, koska hän oli mukana suomalaisten sotilaiden värväyksessä Viikinki divisioonaan ja sille tielle joutui näistä toimistaan.

    Sitten on tietenkin Lista 20 vangit, eli ns. Leinon vangit, jotka niin ikään luovutettiin Neuvostoliittoon valvontakomission määräyksestä, ja näiden miesten kohtaloista on myös kirjoitettu joitakin teoksia.

    VastaaPoista
  2. Parvilahti kuului ns. Leinon vankeihin ja kaapattiin samassa yhteydessä. Hän oli toki innokas natsi, mutta kuvaus on ilmeisen pätevää, en vahvistavat lukemattomat muut todistukset.
    Parvilahden kirja julkaisiin saaan aikaan kuin esim. Poika Tuomisen muistelmat. Se oli lyhyt suojasään hetki ja pian tuli Moskovasta syytöksiä näistä "neuvostovastaisuuksista".

    VastaaPoista
  3. Luin Parviaisen ja Tuomisen kirjat ajallaan ja niiden rokotevaikutus auttaa vieläkin olla uskomatta ns. virallista totuutta.

    VastaaPoista
  4. Taisto Huuskosen joka kirjoitti "Laps Suomen" vaimon ennen kirja omista kokemuksistaan 50-luvun Neuvostoliitossa on kanssa hyvää luettavaa. Enää ei viety ammuttavaksi kellariin. Mutta olot olivat surkeat. Taisto itse kirjoitti että olisi mielellään. Kertonut Neuvostoliitosta enemmän jotain hyvääkin. Todeten sitä olevan niin kovin vähän. Ennin isä joka oli ollut pakomatkalla NL vuoden 18 sodan jälkeen. Totesi kaiken olevan ennallan kuten 30v sitten.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.