torstai 29. syyskuuta 2022

Meillä ja heillä.

 

Kieli ja mieli

 

Pertti Torstila mainitsee kirjassaan Komennus Budapestiin, että unkarilaisten oli vaikea käsittää sitä, etteivät suomenruotsalaiset ole ”ruotsalaisia” samassa mielessä, kuin he ajattelevat naapurimaissa olevien unkarilaisten olevan. He eivät toisin sanoen ole maassamme kansallinen vähemmistö, vaan suomalaisia, joiden äidinkielen asema toisena kansalliskielenä on turvattu perustuslaissa.

Ei tämä asia olekaan helppo käsittää, ja sitä voi pitää yhtenä maamme erikoisuutena, jota ei voi ymmärtää ilman historiallisen taustan tuntemista. Ei se välttämättä myöskään ilman muuta päde ajasta aikaan.

Myös Venäjällä kieltäydytään itsepintaisesti tunnustamasta sellaista mahdollisuutta, että äidinkieleltään ruotsalainen maamme kansalainen ei olisikaan ”ruotsalainen” vaan ruotsinkielinen suomalainen.

Venäjällä, joka on jo kauan ollut monikansallinen valtio, многонациональная страна eli Vielvökerreich, on tapana ryhmitellä toiskieliset (inorodtsy, oikeastaan toisrotuiset) kukin omaan kansallisuuteensa kielen perusteella ja samaa ajattelua noudatetaan myös muista maista puhuttaessa.

Niinpä saamme lukea, että esimerkiksi Mannerheim oli ruotsalainen (šved, tai mahdollisesti suomalainen ruotsalainen, finski šved), mutta suomalaisena häntä ei pidetä. Toki myös Suomen ruotsalaisilla ajatellaan olevan Suomen kansalaisuus, mutta suomalaiseen kansakuntaan нация he eivät kuulu.

Suomenruotsalaiset tai siis Suomen ruotsinkieliset identifioituvat kuitenkin tällä hetkellä -kuten aiemminkin- nimenomaan Suomen valtioon ja sen historiaan eivätkä suinkaan katso kaipaavansa Ruotsin suojelusta diasporaryhmänä.

Mutta ei tämäkään mikään itsestäänselvyys ole enempää, kuin se välttämättä on ikuinen tosiasia. Krimin sodan aikana Ruotsi tai ainakin sen kuningas oli varsin kiinnostunut ajatuksesta saada ruotsinkielinen Suomi takaisin ja kieliriitojen aikana Ruotsi osoitti myös merkittävää kiinnostusta suomenruotsalaisten kohtelua kohtaan. Mikäli sitten ajatellaan erikseen Ahvenanmaata, ei sen suomalainen identiteetti ainakaan vahva ole, mikäli siitä yleensä voi puhua.

Mutta nimenomaan Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö oli myös avainasemassa silloin, kun alettiin puuhata suomenkielisyydelle ja suomenkielisille oikeuksia yhteiskunnassa. Kansallisrunoilijamme Runeberg kirjoitti kansallisiksi symboleiksi nousseet runonsa ruotsiksi, Snellman perusteli Suomalaisen kulttuurin ja valtion tarpeellisuuden ruotsiksi ja niin edelleen ja niin edelleen.

1800-luvulla tulikin tavaksi erottaa toisistaan ruotsinkielisyys ja ruotsinmielisyys. Jälkimmäinen tarkoitti omien ryhmäetujen ajamista enemmistön kustannuksella ja välinpitämättömyyttä suuren suomalaisen enemmistön asemasta, edellinen taas korosti kansakunnan valtaenemmistön oikeuksia ja pyrki sen aseman parantamiseen, sekä kielellisessä suhteessa että muuten. Molemmat ryhmät olivat aluksi enimmäkseen ruotsinkielisiä.

Kuten tunnettua, venäläinen valtiovalta asettui tukemaan suomalaisuusliikettä ja teki sen sangen tehokkaasti. Vuoden 1863 kielimanifesti oli mahtava keisarillinen armonosoitus suomenkieliselle suomalaisuudelle ja lisää seurasi matkan varrella.

Ideana oli tietenkin ruotsalaisuuden ja siis Ruotsin vaikutuksen eliminointi suomalaisuuden avulla. Viime kädessä voiton perisi venäläisyys.

Slavofiilien piirissä pohdittiin Venäjän vähemmistökansojen asemaa ja merkitystä. Tunnettu slavofiili Nikolai Danilevski katsoi, että vain muutamat kansat, kuten venäläiset, kykenivät muodostamaan omia kulttuurihistoriallisia tyyppejä. Toiset taas eivät siihen kyenneet, mutta saattoivat kyllä palvella venäläisyyden asiaa historiassa ns. etnografisena materiaalina.

Tällaisiin aineksiin kuuluivat suomalaiset kansat. Nehän eivät koskaan olleet muodostaneet valtioita, mikä osoitti, ettei niillä ollut siihen tarvittavaa kykyä. Niinpä niiden kohtalona oli palvella jotakin toista kansallisuutta, suomalaisten kohdalla siis joko Venäjää tai Ruotsia. He toimivat kulttuuria luovan kansan etnografisena materiaalina.

Pienenä maana Ruotsi ei olisi voinut sallia suomalaisuuden kehittyvän vapaasti, vaan olisi pyrkinyt pakkoruotsalaistamaan suomalaisensa. Jättimäisellä Venäjällä oli sen sijaan varaa sallia suomalaisilleen ns. etnografinen itsenäisyys. Valtiollista itsenäisyyttä he eivät tietenkään edes tarvinneet, koska heillä ei ollut siihen edellytyksiä.

Danilevskin ajatuksia myötäili tunnettu toinen slavofiili, Gilferding, joka saksalaisesta nimestään huolimatta oli aito suurvenäläinen sovinisti.

Ajatukset suomalaisten kyvyttömyydestä muodostaa valtiota on nähtävä oman aikansa taustaa vasten. Eivät ne olleet poikkeuksellisen radikaaleja tai vihamielisiä. Argumentit, joille nyt voimme nauraa, olivat tuolloisessa ympäristössä paljon vakuuttavampia.

Mutta mielipiteistä ja teorioista viis. Käytännön politiikka oli se, jolla oli todellista merkitystä kansojen kohtaloille. Venäjä on tarjonnut aikoinaan elinmahdollisuudet miljoonille saksalaisille, näistä suuri osa kuului balttilaiseen aateliin ja kohosi monikansallisen valtakunnan huippupaikoille. Esimerkiksi armeijassa saksalaisuus oli hyvin laajasti edustettuna.

Monessa tapauksessa noista ”keisarin uskollisista saksalaisista” olisi voinut puhua saksankielisinä venäläisinä, mutta huolimatta heidän usein jopa täydellisestä kielitaidostaan he jäivät venäläisten silmissä aina ”saksalaisiksi”. Kun Saksa sitten vuonna 1871 yhdistyi, tuli Venäjällä tavaksi puhua siitä, että saksalaisten ”suuri isänmaa” oli Saksa, Das grosse Vaterland, eikä Venäjä.

Epäluulo kaikkia toissukuisia (inorodtsy) kohtaan kasvoi Venäjällä 1800-luvun lopulla. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa nähtiin Pietarissa saksalaisvastaisia mellakoita ja vandalismia. Kun sodassa tuli tappioita, löytyi saksalaisuus helposti selittäjäksi.

 Toisen maailmansodan aikana saksalaisia -ja suomalaisia- kohdeltiin jo sitten suorastaan a priori vihollisina. Jo ennen sotaa oli tehty suomalaistenkin keskuudessa laajaa etnistä puhdistusta, jonka uhreja muuan tunnettu suuri projekti parhaillaan tutkii.

Paradoksaalisesti se oppi, joka selitti ihmisen luokka-aseman olevan primäärinen asia ja kansallisuuden, rodun ja vastaavien seikkojen olevan aivan toissijaisia, toimeenpani historian suurimpiin kuuluvia terrorikampanjoita juuri kansallisuuden perusteella, Kaukoidästä Ukrainaan ja Jäämeren rannalta Mustalle merelle.

Myös toisen maailmansodan jälkeen tehdyt etniset puhdistukset olivat aivan summittaisia ja tehtiin henkilöiden todelliseen identiteettiin katsomatta äidinkielen perusteella. Puhdistusten vaikutusta ovat tavallaan viimeistelleet ns. paluumuutot Venäjältä, josta takaisin ”kotiin” on saapunut jopa vuosisatoja tuossa maassa asuneiden sukujen vesoja.

Myös Venäjälle on Neuvostoliiton hajottua saapunut miljoonittain entisissä neuvostotasavalloissa asuneita. Tällainen kieleen pohjautuva kansallisuusajattelu näyttää olevan sääntönä useimmissa maissa ja sellaista on noudatettu myös ns. etnisissä puhdistuksissa ja se taitaakin yleisesti ottaen perustua realismiin, ei kuitenkaan välttämättä yksilöiden kohdalla.

Venäläiset vähemmistöt näyttävät useinkin olevan taipuvaisia ajattelemaan olevansa ennen muuta venäläisiä ja sen vuoksi myös tuon ”suuren isänmaan” ainakin henkisiä kansalaisia ja siten myös usein sen noudattaman politiikan kannattajia.

Kansallisuuden poliittisen merkityksen kuviteltiin 1900-luvun lopun Länsi-Euroopassa jo olevan hiipumassa ja näin asia olikin hyvinvoivissa maissa. Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisen jälkeiset tapahtumat osoittivat sitten yllättäen jotakin muuta.

Meillä Suomessa oli kieliriitaa vielä ennen sotia, mutta niiden jälkeen on kielirauha vallinnut eikä kenellekään pälkähtäisi mieleen ajatella esim. suomen ruotsinkielisten paluumuuttoa Ruotsiin.

 Käytännössä ruotsinkielisten kulttuuriset oikeudet ovat niin suuret, että moni pitää niitä epäoikeudenmukaisina. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä arvo on kansallisuussovulla tässä maailmassa, jossa juuri tämä kysymys on jälleen kerran johtanut mielettömiin seurauksiin.

Ukrainassakin kysymys ukrainankielisyydestä ja -mielisyydestä on hyvin kiinnostava. Kuten tunnettua, itsenäisen Ukrainan alkuaikoina ei edes maan päämies (Leonid Kutšma) osannut puhua kunnolla ukrainaa. Kieltä tärkeämpää oli kuitenkin varmasti ”mieli”. Jako meikäläisiin ja heikäläisiin äidinkielen perusteella olisi ollut  yhtä absurdia kuin aikoinaan Suomessakin.

Nyt näyttää Ukrainassa niin ukrainankielisyys kuin myös -mielisyys valtavasti lisääntyneen. Yhä useammat ilmoittavat sen äidinkielekseen venäjän sijasta. Osaavatko he sitä todella, on kysymys erikseen. Putinin karkea väkivaltapolitiikka on tuottanut vastavaikutuksen.

Meneillään olevan sodan päättämiseksi pitäisi kansallisuuskysymys saada hoidettua tavalla, joka tyydyttää useimpia niitä ihmisiä, joiden elämää se suoranaisesti koskee. Ensimmäisen maailmansodan päätteeksi solmituissa rauhoissa loukattiin kansallisuusperiaatetta poikkeuksellisen törkeästi, vaikka oli luvattu nimenomaan sen kunnioittamista.

Se tie vei uuteen sotaa, jonka päätteeksi kansallisuusongelmat hoidettiin valtavilla etnisillä puhdistuksilla. Sellaisia näyttää moni haluavan myös Ukrainaan. Silloin on joka tapauksessa otettava huomioon, etteivät venäjänkielisyys ja Venäjän-mielisyys useinkaan ole samoja asioita.

Asioiden hoitaminen oikeutta ja kohtuutta loukkaamatta ei ole helppoa. Siihen kuitenkin olisi pyrittävä. Suomen kokemuksia kansallisuuskysymyksen ratkaisemisesta ei voi suoraan siirtää Ukrainaan, mutta kukaties niistä jotakin opiksi otettavaa voisi olla myös siellä.

40 kommenttia:

  1. Ongelman ydin lienee siinä, että asiat: kieli, identiteetti, asemoituminen yhteiskunnassa etc. politisoidaan. Politiikan perusvirhe on politiikka itsessään: ideologia, typistetty näkökulma, puolittainen faktuaalisuus, valhe yms.
    Nyt käytävä - poliittinen - keskustelu ruotsinkielen asemasta Suomessa so. pakkoruotsin asema Suomessa. Keskustelu saa tyhmemmänkin taivastelemaan.
    Kuten sanoit, ruotsinkielellä on historiallinen status Suomessa. Sen merkitystä ei voida sivuuttaa politiikalla, ei puolesta eikä vastaan: se on vaikka se kiistettäisiin ja se ei ole vaikka sitä ylikorostettaisiin.
    Ruotsin kieli ei katoa minnekään eikä sen historiallinen merkitys, vaikka Pöljän Reino ei sitä lukisikaan pakolla Pöljän peruskoulussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sille Pöjän Reinollekin tekee hyvää oppia edes yhtä muuta kieltä kuin vain pyhää pakkoenglantia.

      Poista
    2. Voi tehdä, mutta pöljääkin pöljempää on se, että pakollisena vaihtoehtona on tuo pieni vähemmistökielemme.

      Poista
    3. Pöjempää on pakottaa englantia suomen kielen kustannuksella.

      Poista
    4. Pari sanaa puun takaa.

      Ei se Reinoa mainituksi tee, jos hän ei halua oppia tai opiskella ruotsia.

      M

      Poista
    5. Mutta mitäpä jos Reino ei haluaisikaan opiskella pakkoenglantia vaan esimerkiksi japania tai kiinaa?

      Poista
  2. Pari sanaa puun takaa.

    "Meillä Suomessa oli kieliriitaa vielä ennen sotia, mutta niiden jälkeen on kielirauha vallinnut eikä kenellekään pälkähtäisi mieleen ajatella esim. suomen ruotsinkielisten paluumuuttoa Ruotsiin."

    Näyttää sitä olevan vieläkin: perussuomalaisten aloite ruotsin kielen pakollisuuden poistamiseksi peruskouluista (ja kaiketi myös muilta kouluasteilta ja yliopistoista) sai aikaan aika myrskyn sekä verkossa että eduskunnassa.

    Kyse on siis niin sanotusta pakkoruotsista.

    Minä olen sitä mieltä, että ruotsissa ei ole mitään vikaa, mutta kaikki suomenkieliset eivät vain halua sitä opiskella. Sen opiskelu koetaan vastenmieliseksi. Ymmärrän kyllä, että miksi.

    Minun äitini korosti ruotsin tärkeyttä, kun olin peruskoulussa. Asia oli kyllä sellainen silloin, että moni muu asia kiinnosti minua enemmän kuin ruotsi.

    Suhtaudun siihen myötämielisemmin nyt kuin silloin, mutta en kuitenkaan koskaan voisi äänestää ärkoopeetä (erkoopeetä).

    Ruotsin kieli on jättänyt jälkensä eri puolelle Suomea: sekä ihmisten että paikkojen nimiin.

    "Käytännössä ruotsinkielisten kulttuuriset oikeudet ovat niin suuret, että moni pitää niitä epäoikeudenmukaisina. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä arvo on kansallisuussovulla tässä maailmassa, jossa juuri tämä kysymys on jälleen kerran johtanut mielettömiin seurauksiin."

    Niin.

    M

    VastaaPoista
  3. Niin pakkoruotsi kuin muukin pakko ei ole pahasta. Olen saanut sen tuta kantapään kautta. Opiskelin yliopistossa, jonka tiedekunnassa oli pakkoflaami, ei sitä tosin niin kutsuttu, mutta kuitenkin pakollinen opiskeltava. Miten minä pakkoruotsin tainnuttama oppisin uuden kielen?
    Oli kaupungissa katsellut eräitä tutun näköisiä sanoja ja siitä sain ajatuksen. Tilasin kotosuomesta ruotsinkielisiä Muumikirjoja. Sitten ostin kirjakaupasta vastaavat teokset flaaminkielisinä.
    Sitten alkoi pänttääminen ja opin kielen kohtuullisesti. Siitä oli suuresta apua kun piti osata lukea viranomaisten afrikaansiksi kirjoittamia virallisia dokumentteja.
    Eli pakkoruotsin avulla opin kaksi uutta kieltä. Ei siinä tarvittu pakkoamerikkaa, sitä yksinkertaistettua englannin murretta.
    Ruotsinkieli eri muodoissaan saa minun lämpimän tukeni, kuten ihmiset, joiden äidinkieli se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakkoenglanti on se kieli, joka syö todellisuudessa suomalaisten kielitaidon, ei mikään "pakkoruotsi".

      Poista
    2. Miellyttävä kertomus ja mielipide ruotsin kielestä. Vaikka numeroiden valossa asia on toki eriskummallinen, on pakollisella ruotsin opiskelussa myös hyötynsä. Olkoon se sitten suomenruotsalaisten itsensä viljelemä nk. positiivinen porttiteoria, jonka mukaan ruotsin kielen opiskelu avittaa muiden kielten oppimista.

      Toivottavasti tässä kielikeskustelussa löydetään vielä joku uusi suunta ja balanssi, johon enemmistö suomalaisista voisi olla tyytyväisiä. Uskon, että sellainen ajan kanssa löytyy. Jokaisen kansalaisen pakollinen ruotsin kielen opiskelu ei välttämättä olisi se oikea vaihtoehto. Toisaalta uuden kielen opiskelun yleissivistävä merkitys myös Suomen ruotsinkielisten palveluiden turvaamisen ohella on tärkeää suomalaiselle kielivähemmistölle germaanisessa kielimaailmassa.

      Poista
    3. "Pakkoenglanti on se kieli, joka syö todellisuudessa suomalaisten kielitaidon, ei mikään "pakkoruotsi"."

      Tämä keskustelu on käyty tällä blogilla niin usein, ettei viitsi toistaa. Totean, että pakkoenglantivalittelu on yhtä merkittävää kuin valittelu "pakkolatinasta" 400-luvun puoliväliin, jos halusit menestyä Rooman imperiumissa tai kuulua keskiajan sivistyneistöön/papistoon. Tosiasiat vain pitää tunnustaa. Vaihdetaan sitten tulevaisuudessa "pakkokiinaksi".

      Poista
    4. Pakkoenglanti on tosiasia eikä sitä sinun inhosi käsitettä kohtaan muuta miksikään.
      Englannin kielestä on tullut haitta ja paha kommunikaation ja ajattelun este suomalaisille.

      Poista
    5. Niin, kiina, ranska ja espanja varmasti edistäisi suomalaisten ajattelua enemmän. Jos ajatellaan, että kielen tarkoitus on mahdollistaa kommunikaatio eri kielisten välilllä, se on ihan sama onko se sanskriitti - vai englanti.

      Poista
    6. Jahas taasen näitä "vain pyhällä pakkoenglanilla" voi kommunikoida idiootteja.

      Poista
  4. ”Meneillään olevan sodan päättämiseksi pitäisi kansallisuuskysymys saada hoidettua tavalla, joka tyydyttää useimpia niitä ihmisiä, joiden elämää se suoranaisesti koskee. Ensimmäisen maailmansodan päätteeksi solmituissa rauhoissa loukattiin kansallisuusperiaatetta poikkeuksellisen törkeästi, vaikka oli luvattu nimenomaan sen kunnioittamista.”

    Eurooppaan on luotu kylmän sodan jälkeen monikulttuurisuuden varjolla jo kaksi täysin elinkelvotonta valtiota. Länsimaiden johdolla ja varsinkin Yhdysvaltain halusta luotiin monietninen Bosnia. Samalla tavalla piti luoda Kosovon elinkelvoton monietninen valtio.

    Jos totta puhutaan valtioista, niin ihmisellä ei voi suurempaa onnea kuin syntyä etnisesti ja kulttuurillisesti yhtenäiseen kansallisvaltioon – se on kehityksen huipentuma, johon tulee pyrkiä.

    Monimuotoisuus ei ole rikkaus, vaan rotujen ja kansallisuuksien roskakori, josta lemu leviää.

    Se mitä ”kansainvälisen järjestelmän” tulisi ymmärtää, että jos osavaltiolla tms. hallintoalueella on oikeus itsenäistyä, niin tämä sama oikeus koskee myös osavaltion osia. Esimerkiksi suurin osa Bosniasta olisi pitänyt liittää Kroatiaan ja Serbiaan. Muslimeille olisi voinut jättää Sarajevon ja jonkinlaisen suikeron rannikolle asti, että olisivat voineet käydä ulkomaankauppaa. Väestönsiirroista aiheutuvat kustannukset olisi voinut maksaa, vaikka EU kertakorvauksina.

    Myöskin Kosovo olisi pitänyt vain jakaa Albanian ja Serbian kesken. Eivät albaanit kahta valtiota tarvitse!

    Cuius regio, eius religio todettiin 1500-luvulla, kun uskonto aiheutti jatkuvaa verenvuodatusta. Nyt kun globalisaatio on saavuttanut lakipisteensä pitäisi monikulttuurisuudesta siirtyä periaatteeseen yksi kansa, yksi kulttuuri ja yksi kieli. Valtioiden pirstoutumista pienemmiksi itsenäisiksi alueiksi ei tule pelätä, vaan kunnioittaa ihmisten halua omaan elämäntapaan ja kulttuuriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja lopulta jokaisen maanomistajan pitää saada perustaa oma valtio ja puolustaa sen pyhiä rajoja torakko kourassa.

      Poista
    2. Ja lopulta jokaisen maanomistajan pitää saada perustaa oma valtio ja puolustaa sen pyhiä rajoja torakko kourassa.

      Reductio ad absurdum.

      Monacolla pyyhkii ihan hyvin. Mansaarikin on hyvin toimiva yhteisö. Jerseykin on sangen menestynyt.

      Poista
    3. Taitaa olla noiden kyseisten paikkojen yhteinen nimittävät tekijä onnistunut maahanmuuttopolitiikkaa?
      Manilla olen useasti käynytkin. Omat ongelmansa sielläkin on, mutta elätettäviä ei keräillä maailman ääristä.
      Nykyiseen metsäkeskusteluun viitaten näyttää aika monella olevan käsitys, että Jokamiehenoikeus on samanarvoinen kuin omistusoikeus.

      Poista
    4. Jokamiehen oikeus on yli omistusoikeuden ja niin sen pitääkin olla vapaassa pohjoismaassa.
      Tänne ei kaivata mitään tilaansa pyssyn kanssa puolustavia "jenkkejä".

      Poista
    5. "Jokamiehen oikeus on yli omistusoikeuden ja niin sen pitääkin olla vapaassa pohjoismaassa.
      Tänne ei kaivata mitään tilaansa pyssyn kanssa puolustavia "jenkkejä"."

      Miten tuo ylläoleva kommentti liittyy millään tavalla käsiteltävään aiheeseen? Valtioiden itsenäisyydestä on taas jotenkin päädytty johonkin tonttikiistoihin.

      Valtion talous ei ole kotitalous. Eikä valtio ole tontti.

      Poista
    6. "Valtioiden itsenäisyydestä on taas jotenkin päädytty johonkin tonttikiistoihin."
      Ei vaan osoitetaan nurkkapatriotistisen separatismin (" jos osavaltiolla tms. hallintoalueella on oikeus itsenäistyä, niin tämä sama oikeus koskee myös osavaltion osia") mielettömyys.

      Poista
  5. DNA-tutkimuksilla selviää, että ruotsinkieliset ovat monessa tapauksessa ihan suomalaisia kakkivarpaita. Kieli vain on vaihtunut jossain vaiheessa. Se on kova paikka joillekin kun ei sitä viikinkiperimää sitten löytynyt. Sama muuten koskee sukututkimusta. Innokkaasti alkanut harrastus hiipuu nopeasti kun suvusta ei löydy muita kuin loisia ja mäkitupalaisia, joita Suomessa asuvista 1800-luvulla oli melkomoinen osa. Talollisia ja muita parempia ihmisiä oli melko vähän. On myös hassua miten apinan raivolla ns. meänkieliset ja kveenit haluavat tehdä rakoa suomalaisiin vaikka tasan tarkkaan perimä ja kulttuuri on suomalaista. Suomalaisuudessa on varmasti joku rakenteellinen virhe kun siitä pitää loitontua.

    VastaaPoista
  6. Niinpä moni perussuomalainen olisi mieluummin englantia määkivä jenkki, kuin suomea puhuva sivistynyt eurooppalainen.

    VastaaPoista
  7. "Meillä Suomessa oli kieliriitaa vielä ennen sotia, mutta niiden jälkeen on kielirauha vallinnut eikä kenellekään pälkähtäisi mieleen ajatella esim. suomen ruotsinkielisten paluumuuttoa Ruotsiin."

    Huomaa ettei kirjoittaja ole tutustunut "pakkoruostikeskusteluun".

    VastaaPoista
  8. Pari sanaa puun takaa.

    Blokistin tämänkertaisesta aiheesta saisi kyllä kunnon väittelyn aikaiseksi, jos haluaisi.

    Ymmärrän niitä, jotka kokevat ruotsin pakollisuuden (ei vain peruskouluissa vaan myös muualla ja muuten) siirtomaavallan aikaiseksi jäänteeksi ja historialliseksi erikoisuudeksi.

    Sitten ovat ne, jotka, vaikka ovat suomenkielisiä, ihailevat ruotsia historiallisista, elitistisistä, alemmuuden tunteesta tai kulttuurillisista syistä ja haluavat sen edistämistä.

    Luulen, että Kalevi Sorsa, Mauno Koivisto, Esko Aho, Tarja Halonen ja monet muut entiset poliitikot kokivat taustansa vuoksi jollakin tavalla alemmuuden tunnetta, kun eivät tulleet ruotsinkielisistä taustoista, ja siksi halusivat hakea ruotsinkielisten hyväksyntää ja suosiota opettelemalla käyttämään ruotsia.

    Juuri tämä: ala-arvoisuuden tunne, ettei osannut ruotsia, aiheutti monelle häpeää, kun he pyrkivät politiikan yläluokkaan tavallisesta taustasta.

    Suomalaisten tuntemat ala-arvoisuuden ja häpeän tunteet ovat kaiketi vähentyneet viimeisten vuosikymmenien aikana.

    Jotkut kyllä yrittävät vaikuttaa niillä vieläkin, kun puolustavat pakollista ruotsin kieltä.

    "Mutta nimenomaan Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö oli myös avainasemassa silloin, kun alettiin puuhata suomenkielisyydelle ja suomenkielisille oikeuksia yhteiskunnassa. Kansallisrunoilijamme Runeberg kirjoitti kansallisiksi symboleiksi nousseet runonsa ruotsiksi, Snellman perusteli Suomalaisen kulttuurin ja valtion tarpeellisuuden ruotsiksi ja niin edelleen ja niin edelleen."

    Olihan siellä myös saksalaistaustainen suomalainen Julius Krohn (minulle lähinnä virsirunoilija), joka osasi kieliä paljon paremmin kuin monet muut.

    Jos en tiedä väärin, niin hän on ollut Maamme-laulun suomennoksen takana (muitakin lienee ollut muokkaamassa sitä) ja tietysti virren Enkeli taivaan suomentajana.

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alemmuuden tunnetta on lähinnä niillä, jotka haluvat ruotsin kielen pois Suomesta ja englantia tilalle!

      Poista
    2. Minkä hemmetin takia "Kalevi Sorsa, Mauno Koivisto, Esko Aho, Tarja Halonen ja monet muut entiset poliitikot kokivat taustansa vuoksi jollakin tavalla alemmuuden tunnetta, kun eivät tulleet ruotsinkielisistä taustoista, ja siksi halusivat hakea ruotsinkielisten hyväksyntää ja suosiota" aikana, jolloin maata hallitsi suomenkielinen enemmistö.

      Poista
    3. Pari sanaa puun takaa.

      Anonyymi (29. syyskuuta 2022 klo 20.01) kysyi:

      //
      Minkä hemmetin takia "Kalevi Sorsa, Mauno Koivisto, Esko Aho, Tarja Halonen ja monet muut entiset poliitikot kokivat taustansa vuoksi jollakin tavalla alemmuuden tunnetta, kun eivät tulleet ruotsinkielisistä taustoista, ja siksi halusivat hakea ruotsinkielisten hyväksyntää ja suosiota" aikana, jolloin maata hallitsi suomenkielinen enemmistö.
      //

      Monet oikeasti tunsivat alemmuutta juuri mainitsemani syyn takia. Ei se tunne ole tainnut kadota vielä minnekään, vaikka sitä näyttää olevan vähemmän nyt kuin aiemmin.

      Siltä se tuntui silloin (olen yli viidenkymmenen) ja tuntuu yhä, vaikka vähemmän, kun kuuntelee vanhoja (1970- ja 1980-lukujen) haastatteluja ja maistaa ajan ilmapiiriä kymmenenien vuosien takaa.

      Ei sillä, että suomenkieliset hallitsevat, ole merkitystä, kun oma tausta nolottaa ja ruotsin osaamisesta ja joukkoon kuulumisesta on tehty jalo ja tavoiteltava päämäärä.

      Saa olla eri mieltä ja argumentoida toiseen suuntaan.

      M

      Poista
    4. Nimimerkki M on vihdoin päässyt kertomaan omasta kokemusmaailmastaan eli ala-arvoisuuden ja häpeän tuntemuksista.

      Poista
  9. No joo, mutta eipä suomalaisista tullut edes eurooppalaisia viinin lipittäjiä, vaikka unioniin liityttiinkin. 60-70 luvulla suomalaisia lähti sadoin tuhansin töihin ruotsiin, ja silloin ruotsin kielen opiskelu keskikoulussa oli kai paikallaan. Kansalaiskouluissahan sitä ei luettu, mutta moni kaverini lähti niillä opeilla Ruotsiin ja sille tielle jäi, mutta kaikki oppivat kielen kun oli pakko. Niin kaverit totesivat.

    Äkkiä ajatellen kaikki oppi on hyväksi, mutta itseäni ajatellen, joka lopetti koulunsa 70-luvun alussa, Ruotsin kieltä en ole tarvinnut oikeastaan missään, paitsi kerran jossakin Vaasan pohjoispuolella, kun tilasin lihapiirakan, mutta huoltsikan tyttöpä ei ollut ymmärtävinään, räpsytteli vain silmiään, ja minä sitten siihen että: "Köttpirog", niin jopa avautui höyrykattilan kansi...

    Niin, olipa sitten saapumiserässäni Rajavartioston sissikomppaniassa alokas, muistaakseni Sipoosta, joka ei osannut ainakaan aluksi suomea ollenkaan, mutta yllättävän äkkiä kaveri puhui suomea todella hyvin ja armeijan tapaan kiroilikin kuin pian kuin turkkilainen....

    VastaaPoista
  10. Suomessa on ihan uusi kielikysymys, joka koskee suomen kielen säilymistä pakkoenglannin vyörytyksessä. Useimmiten suomalaiset toki tekevät sen itse, luopuvat kielestään vähitellen ihan vapaaehtoisesti, kun televisiossa kuvattu Lontoon tai New Yorkin elämä tuntuu jotenkin hienommalta kuin kotimainen kulttuuri, jota ei tunneta. Suomalaisuuden liitto haukkuu vanhasta muistista väärää puuta. Suomella on pian taas vieraskielinen pääkaupunki, ja se kieli ei ole ruotsi.

    VastaaPoista
  11. Voi näitä pakkoenglannin palvojia.

    VastaaPoista
  12. Ehtotan bloginpitäjälle, että kaikki kommentit, joissa mainitaan pakkoenglanti jäävät julkaisematta. Ilmeisesti kysymyksessä on sama henkilö, joka kommentoi jokaiseen lukemaansa blogiin jotain pakkoenglannista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi haluat vaientaa keskustelun pakkoenglannista?
      Eikö suomenkieltä saa puolustaa sen pahinta uhkaa vastaan?

      Poista
    2. Saa toki, kunhan sen tekee argumenteilla ei yhden virkkeen rääkäisyillä.

      Poista
    3. Näytä mallia!

      Poista
  13. Suomalainen pihkaniska on aina pyöritellyt karvareuhkaa milloin ruotsalaisten ja milloin venäläisten herrojen porstuassa ja useimmin nuhdeltavana, sillä eihän herrojen porstuaan muuten kutsuttu?

    On ikiaikainen alemmuudentunto isketty suomalaiseen sieluun ruotsin kielisten puolelta, ja se näkyy joka päivä jos haluaa nähdä. Ajelin taannoin itä- ja pohjois-suomessa, ja kyllä ruotsinkielisiä radioasemia kuului autoradiosta "huru mykky", niin kuin sielläpäin sanotaan, eli kyllä sillä muutaman prosentin ruotsinkielisillä edut ja läänitykset ovat olemassa.

    Tuulenhaistelija-poliitikot, kuten joku Lipponen opiskeli Kuopion oppikoulussa ja lyseossa Ruotsia niin hyvin, että taisi saada vielä takavuosinakin jonkun tunnustuksenkin Ruotsin kielen esiintuomisesta.

    Kannattaa lukea Seppo Heikinheimon kirja "Mätämunan muistelmat", siinä sivutaan aika kattavasti "bättre folkin" asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surkeaa itse ylläpidettyä hurrivihaa.

      Poista
  14. "Meillä ja heillä."

    Meillä ja heillä ja siellä.

    Neuvostoiiton luhistumisen jälkeen venäjä on virallisena kielenä Valko-Venäjällä, Kazakstanissa ja Kirgiziassa Venäjän jälkeen. Englannin kieli on virallisena 24 maassa, ranskalaisilla taas on 28 maassa.

    VastaaPoista
  15. Ruotsin kieli avaa maailmaan ison ikkunan. Belgiassa samaan aikaan asunut suomenruotsalainen kollegani luki flaaminkielisiä sanomalehtiä jokseenkin vaivatta, tai ainakin yritti niin kuin hän vaatimattomasti sanoi. Kieli ei ole vain sanoja, vaan ajatuksia, joita suuressa maailmassa on paljon. Olisipa suomalaisillakin mielessään jotain laajempaa kuin talvisota ja Simo Häyhä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.