Revohka

 

Onnistujan muistelmat. Revohkasta revohkaan

 

Paavo Lipponen, Valtionhoitaja. Muistelmat 1995-2024. WSOY 2025,  679 s.

 

Muistelmia on yhtä montaa sorttia kuin muistelijoita. Jotkut kirjoittavat tunnustuksia ja harjoittavat itseruoskintaa, joka menee jopa tolkuttomuuksiin saakka. Sellaisiahan ovat niin Pyhän Augustinuksen ja Tolstoin kuin jossakin määrin vielä Agathon Meurmaninkin muistelmat.

Jotkut haluavat moninkertaisesti varmistaa sen, että heidän elämänsä ja tekojensa poikkeuksellinen merkittävyys ei jää huomaamatta ja selittävät sen jälkimaalimalle juurta jaksain. Matti Klingen valtavat muistelmat kuuluvat tähän sarjaan.

Sitten on näitä elämänsä möhläysten puolustelijoita, joiden tarve apologialleen paistaa joka sivulta ja sitten on vielä esimerkiksi omaa itseäänkin valloittavalla huumorilla kohtelevia, kuten Kullervo Rainio, jonka muistelmat erityisesti lapsuuden ajalta ovat vailla vertaa.

Poliitikkojen muistelmissa esille nousee keskeisenä tietenkin kirjoittajan oman henkilön toiminta ympäristössään, jossa osa toimijoista on aina vastustajia ja toinen osa enemmän tai vähemmän samanmielisiä, kaikki eivät kuitenkaan reiluja tai edes hyvänsuopia.

Poliitikon muistelmat tuppaavat helposti muodostumaan sankaritarinoiksi, joissa päähenkilö kaikesta huolimatta onnistuu saavuttamaan ainakin olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyviä tuloksia monien pahansuopien tahojen mielenkarvaudeksi.

Asiat saattavat mennä huonostikin, mutta miten paljon huonommin ne olisivatkaan menneet, jos olisi noudatettu kilpailevan kuppikunnan politiikkaa! Vähintäänkin muistelija on tehnyt kaiken voitavansa, vaikka suuremmat voimat kenties ovatkin onnistuneet estämään todelliset läpimurrot.

Lipponen on tässä kirjassa sikäli hyvässä asemassa, että hän pääsi aloittamaan vasta laman jälkeen, ellei nyt painiteta sitä, että maan talous oli kyllä syvimmillään laman jäljiltä, eikä missään ollut kuulutettu, että nousukausi on tulossa.

Epäilemättä lama oli suurelta osalta kotimaisten tunarien aikaansaannosta kaikkine holtittomine lainanantoineen ja ”devalvaatiota ei tule” -vakuutuksineen.

Sen hoidossakin mentiin kohtuuttomuuksiin ja kaiken kaikkiaan vertailukohdaksi tulee vuoden 1918 ajattelu valtiorikosoikeuksineen, jotka sinänsä jo osoittivat järkiintymistä sokean murha-aallon jälkeen.

No, mutta joka tapauksessa Lipposen hallitusta onni suosi sikäli, että maailmanlaajuisestikin lama taittui ja suureksi uuden tulevaisuudenuskon symboliksi tuli Nokia, Suomen toistaiseksi komein kansainvälinen karjaisu.

Varsinaiseksi saavutuksekseen kirjoittaja nostaa Suomen viemisen EU:n ytimiin, erityisesti yhteisvaluuttaan ja myös yhteisen puolustuksen rakentamisen. Hallitus otti tehtäväkseen työttömyyden puolittamisen, mikä oli jo aika hurjaa, mutta ei lopulta niinkään epärealistista, olihan se suurimmillaan epänormaalin laajaa ja tuskin saattoi sellaisena edes jatkua, tekipä mitä tahansa.

Lipposen ura eteni ”revohkasta revohkaan”. Tuota sanaa hän käyttää kirjasas kymmeniä kertoja kuvaamaan erilaisia konfliktitilanteita. Sanahan tulee venäjästä, jossa ”trevoga” tarkoittaa huolestuneisuutta, huolta tai hälytystä. Revohka on jotakin, joka rikkoo rauhallisen menon.

Omia ominaisuuksiaan ja poikkeuksellista soveltuvuuttaan suuriin tehtäviin kirjoittaja ei suinkaan kätke, vaan muistuttaa aina sopivissa kohdin, että hän pystyi puhumaan, kirjoittamaan ja neuvottelemaan neljällä kielellä ja että hän onnistui yleensä verkostoitumaan hämmästyttävän nopeasti ja laajasti.

Lipponen teki myös paljon suunnitelmallista jalkatyötä ja valmisteli Suomen johtamat kanainväliset kokoukset perusteellisesti, mikä myös johti menestyksiin, joista tuli ylitsevuotavaa kiitosta kaikkialta. Epäilijät, yleensä ruotsalaiset, joutuivat häpeään.

Tämä on tietenkin itsekehua, joka monia ärsyttää, mutta ei se ole vailla perusteita. Lipponen ei suinkaan ollut se kankeakielinen Mooses, jollaisesi hän joskus itsensä pilanpäiten kuvasi. Lienee reilua luonnehtia häntä politiikan tekoon harvinaisen kyvykkääksi henkilöksi, joka oli myös kansainvälisessä ympäristössä kuin kotonaan.

Erityistä karismaa Lipposella ei kuitenkaan ollut ainakaan puoluerajat ylittävän kansansuosion saavuttamiseksi. Itse asiassa hänellä riitti omassakin puolueessaan ja nimenomaan sen vasemmistosiivessä selkään puukottajia, jotka eivät edes tunteneet kiitollisuutta joskus saamastaan tuesta.

Sellaistahan se politiikka taitaa olla. Se sopii vain harvojen luonteelle ja todellinen poliittinen eläin on vasta se, joka osaa nauttia sekä hyvin toteutuvista suunnitelmista että myös taistelusta niiden puolesta.

Lipposen muistelmien perusteella arvioiden hän noina vuosina eli unelmaansa ja toteutti projektejaan, jotka koituivat koko kansakunnan onneksi ja menestykseksi. Pohjoinen ulottuvuus, joka nyt näyttää jo autuaasti pois nukahtaneen, oli aikoinaan sangen merkittävä ja potentiaalisesti hyödyllinen asia, kuten muukin Venäjä-yhteistyö.

Myös Putin oli noina vuosina vielä poliitikko, jonka kanssa kannatti olla yhteistyössä paremman Euroopan rakentamiseksi ja rauhan turvaamiseksi Euroopassa.

Tässä tarkoitan aikaa noin 2000-luvun alkuun saakka. Siihen saakka, eli kirjan puoliväliin olen tähän mennessä päässyt. On syytä olettaa, että kirjan jälkipuoliskossa kerrotaan vielä monesta tärkeästä asiasta.

Sanomattakin on selvää, että Lipposen muistelmat ovat vain ja nimenomaan Lipposen muistelmat. Jos asioita haluaa katsella tasapuolisemmasta näkökulmasta, on rinnalle otettava muitakin kirjoja. Muun muassa Tuomioja onkin kiitettävästi selostanut omaa toimintaansa muistelmissaan. Yhden osan niitä olen lukenutkin.

Pitänee lukea kirja loppuun.