Erityisiä pahan valtakuntia

 

Imperiumien puolustus

 

Elvira Roca Barea, Imperiofobia y leyenda negra. Roma, Rusia, Estados Unidos y el Imperio español. Prologo de Arcadi Espada. Biblioteca de Ensayo 130 (Serie Mayor). Siruela 2023, 615 s.

 

Tälläkin palstalla on joskus mainittu ”musta legenda” (Leyenda negra), jolla tarkoitetaan Espanjan ja espanjalaisten systemaattista mustaamista historiassa ja jopa nykyisyydessäkin.

     Tämä ilmiö alkoi jo 1500-luvulla ja asialla olivat erityisesti Englanti ja Hollanti sekä yleensä protestantit ja siinä kuvattiin Espanja ja espanjalaiset poikkeuksellisiksi: poikkeuksellisen raaoiksi, fanaattisiksi ja laiskoiksi ja muitakin paheita oli heille kasaantunut. Espanjan vallan väitettiin olleen alamaisille poikkeuksellisen tuhoisaa, mitä todisteltiin väärennetyin perustein.

     Toki tämä ”legenda” on jo moneen kertaan kumottu ainakin osittain, mutta onhan siitä aina jotakin tarttunut. Espanjalaisille nöyttää tulleen se mielikuva, että heidän maataan on pidetty ja pidetään poikkeuksellisena noiden ikävien ominaisuuksien suhteen.

     Elvira Barea on asian selvittämiseksi kirjoittanut mahtavan ”esseen” (ensayo), jossa hän vertaa Espanjan imperiumia erinäisiin muihin imperiumeihin, Roomaan, Venäjään ja USA:han ja on päätellyt, että niitä kaikkia vastaan on syntynyt samantyyppinen reaktio, jota hän nimittää imperiofobiaksi.

   Kun kirja on esseeksi aika mittava, päätin noudattaa sen suhteen samaa taktiikkaa, jota suositellaan elefantin syömiseen: on otettava pala kerrallaan.

     Kirja on varustettu lähdeviittein ja sen bibliografia on suhteellisen laaja. Ymmärrettävästi Espanja ja yleensäkin romaaninen kielialue ovat englannin ohella runsaimmin edustettuina. Vain pari saksankielistä nimikettä löytyy ja ruotsin- tai suomenkielisiä ei tietysti lainkaan.

    Venäjää käsittelevä osuus sisältää tunnettuja russofobian klassikoita. Sellainen fobiahan on ihan oikeasti ollut olemassa, vaikka Putinin hallinto on nyt napannut käsitteen käyttöönsä ja muovaillut siitä itselleen sopivan työkalun.

     Russofobian historiasta mainitaan jopa Australiassa 1800-luvun puolivälissä syntynyt paniikki, jossa ihmiset huusivat hädissään venäläisten tulevan, vaikka kyseessä toki oli vain ihan paikallisista syistä syntynyt räjähdys.

     ”Pietari Suuren testamentti”, markiisi de Custinen ”Venäjä vuonna 1839” ja muitakin klassikkoja mainitaan asianmukaisesti ja kirjoittaja ylpeilee sillä, että on osoittanut russofobian itse asiassa olevan ranskalaista juurta eikä englantilaista, kuten on oletettu.

     Hänen mukaansa russofobia syntyi sen suuren kansallisen alennustilan johdosta, jonka aiheutti tappio seitsenvuotisessa sodassa vuonna 1763 ja tärkeimpien siirtomaiden menetys.

     Samaan aikaan otettiin ranskalaisten alentuvan sivilisaatiomission kohteeksi Venäjä, jopa sana ”civilisation” keksittiin tuohon aikaan ja sen puute liitettiin erityisesti Venäjään. Esimerkiksi Voltaire piti Venäjää lupaavana koekenttänä valistuneille uudistuksille, kun taas Diderot epäili venäläisten ”barbaarien” sivistämismahdollisuuksia. Diderot’n näkemys tuli vallitsevaksi.

     Napoleonin russofobia on hyvin tiedossa ja samoin Krimin sodan aikainen suuri venäläisvastaisen propagandan aalto. Rocan ajatus siitä, että koko asia olisi oikesataan syntynyt vasta 1700-luvun lopulla, on kekseliäs, mutta ei riittävä.

     Kari Tarkiainen on katsonut, että russofobialla oli liivinmaaliaset alkujuuret, jotka liittyivät siihen vaaraan, jonka saksalaiset ritarit huomasivat ilmaantuvan Moskovan suuriruhtinaskunnan nousun myötä.

      Etenkin englantilaiset ja myös saksalaiset matkailijat olivat kuitenkin kirjoittaneet havainnoistaan sangen ”russofobisessa” sävyssä hyvin tunnettuja teoksia jo 1500-luvulla ja 1600-luvulla ilmestyi monia perusteellisia alan klassikoita. Englannin osalta niitä selostetaan esimerkiksi kirjassa ”Rude & Barbarous Kingdom”, jonka nimi jo puhuu puolestaan.

     On ilmeistä, että Venäjää arvosteltiin usein aivan kohtuuttomasti. Itse asiassa sen imperiaalinen valta oli useinkin lempeämpää kuin länsieurooppalaisten imperialistien omalla tontillaan eivätkä edes sen lait olleet mitenkään erityisen julmia, pikemminkin päinvastoin. Venäjän ja venäläisten, kuten kaikkien muidenkin imperiumien mustaamiseen käytettiin runsaasti myös suoranaista valhetta.

     Eri asia on sitten, että imperiumien alaisuudessa olevat kansat ovat yleensä ainakin jossakin vaiheessa ja erityisesti 1800-luvulla tulleet tyytymättömiksi asemaansa. Tämä koski jopa Itävalta-Unkaria, joka oli sentään suhteellisen helläkätinen eikä harjoittanut samanlaista denationalisaatiota kuin Venäjä 1800-luvun lopulla Puolassa ja muuallakin.

     Meillekin oli tuollaista käsittelyä jo valmisteltu, mutta siitä ei lopultakaan tullut mitään, vastoin kaikkia kohtuullisia odotuksia.

     USA:n imperiumi on luonteeltaan erilainen, moderni, eikä ole keskittynyt alueiden hallinnolliseen liittämiseen sitten 1800-luvun. Siitä huolimatta se on herättänyt voimakasta antiamerikkalaisuutta, paitsi latinalaisessa Amerikassa, myös Euroopassa ja jopa erityisesti Englannissa.

     Antiamerikkalaisen Myytin mukaan amerikkalaiset ovat sivistymättömiä, ahneita ja kaiken todellisen kulttuurin vihollisia. Tähän liittyy yleensä antisemitismi: USA:n politiikkaa ohjaa juureton, kosmopoliittinen juutalaisuus, joka on kansallisuuksien vihollinen.

     Antiamerikkalaisuudella on vahvasti myös kotimainen lähteensä. Intellektuelliksi pääsee vain vihaamalla ja vastustamalla omaa maata ja sen politiikkaa. Tekijä ottaa esimeriksi Noam Chomskyn, joka on säilyttänyt arvovaltansa älymystön keskuudessa, vaikka onkin paljastunut törkeäksi valehtelijaksi.

     Kirjoittaja on käyttänyt myös Paul Hollanderin teoksia, joita olen itsekin lukenut. Hollander on niissä paljastanut antiamerikkalaisuuteen liittyvää irrationaalisuutta, mutta muistini mukaan hän kyllä myös jossakin vaiheessa huomasi, ettei koko ilmiö ole sellaisenaan vailla perusteita.

     Roca ei tässä esseessään ole kiinnostunut sellaisesta aineistosta, joka häiritsisi hänen varsinaista missiotaan eli sen osoittamista, ettei Espanjan imperiumiin kohdistunut ”fobia” ole suinkaan ainutlaatuista: kaikki imperiumit näyttävät saaneet osakseen sellaista suhtautumista  ainakin enemmän kuin olisivat ansainneet.

     Tarkoitushakuisuutta ja suoranaista valehteluakaan ei ole kaihdettu, kun viholliskuvaa on rakennettu ja kun sitä sen jälkeen on yhä uudelleen tuettu ja lopulta suorastaan siihen vedoten osoitettu kaikenlaisia asioita.

     Tähän mennessä luettuna Focan kirja on kiinnostavaa ja hyödyllistä luettavaa. Siitä tulevat hiukan mieleen myös entisen Venäjän kulttuuriministeri Medinskin kirjat, joissa Venäjää häpäisevät myytit yksi kerrallaan ”kumotaan” (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

     Medinskilläkin on kyllä asiaa kirjoissaan ja pidän selvänä, että nuo myytit ovat melkoiselta osalta liioiteltuja, mutta niitä pahempaa on toki sokea imperialismi, joka osaa vain vastustaa kaikkea kritiikkiä.

     Barean näkökulma on apologinen ja se on kiinnostava juuri nyt myös siksi, että imperiumit ovat kuohuntavaiheessa. Yleensä niitä on aina kuvailtu rappeutuneiksi ja niiden hajoamista ennustettu. Toki ne ovat aina jossakin vaiheessa myös hajonneet.

     Vaikka Barean essee osoittaa, ettei Espanja ole poikkeustapaus (vrt. historiallinen erityistie), ei se osoita, etteikö imperiumeihin kohdistettu kritiikki ja vastarinta olisi oikeutettua.

     Tällä hetkellä Venäjä on yrittänyt rakentaa uudelleen hajonnutta imperiumiaan, mikä on yleensä mahdotonta. USA taas on mennyt klassiseen ”liian kauas kurottamisen” overstretch) ansaan ja Kiina vasta valmistautuu ottamaan maailmassa sen aseman, joka täyttää syntyneet tyhjiöt.

      Meidänkin maamme on osa eräänlaista eurooppalaista imperiumia, joka rajoittaa suvereniteettiamme, vaikka onkin osoittautunut ulkopoliittiseksi mitättömyydeksi. Voisi olla kiintoisa tarkastella sitä muiden imperiumien rinnalla.