Isoviha Savossa ja Suvivirren sanoma

 

Paikallinen historiatapahtuma

 

     Kymmenen vuotta sitten perustettiin Pyhän Olavin killan, savonlinnalaisen paikallisen historian ystävien yhdistyksen ”pässinpeijaisissa” uusi yhdistys, Tykkipursiyhdistys, joka sitten rekisteröitiin ja kehittyi aika tavanomaiseksi noin sadan, etupäässä vanhan jäsenen seuraksi, jonka jäsenmaksun useimmat unohtivat yleensä maksaa. Sen päämaja on Sulkavalla.

     Yhdistyksen varsinaisena tarkoituksena oli rakentaa Saimaalle sellainen 1700-luvun lopun sota-alus, joita siellä aikoinaan oli ollut. Kun projekti oli ensi alkuun turhankin suuri, hankittiin ensin ainakin tykki ja sen jälkeen toinenkin. Lisäksi tuli muuta tavaraa: uniformuja, musketteja, asekaappi, rumpuja, teltta, miekkoja, lippuja ja muuta vanhanaikaista rekvisiittaa.

     Maaseudun rappeutumista hidastaakseen EU:n ruokavirasto on auttanut rahoittamaan tätäkin toimintaa ns. leader-toimiston välityksellä ja yhdistys on kymmenen vuoden mittaan järjestänyt joka vuosi yhden tai useamman paikallishistoriaan liittyvän tapahtuman tai osallistunut muiden järjestämiin. Kuntakin on kantanut osarahoittajana kortensa kekoon.

     Viime vuonna etupäässä Pyhän Olavin killan ja Tykkipursiyhdistyksen voimin järjestetty Olavinlinnan 550-vuotisjuhla keräsi tuhansia ihmisiä sekä kuunteemaan asiantuntijaseminaaria että seuraamaan linnan piiritystä, joka enemmän tai vähemmän jäljitteli Savon prikaatin vuonna 1788 suorittamaa epäonnista operaatiota. Osanottajia oli Ruotsista saakka.

     Kustaa III:n sota onkin muuan paikallisen historian merkkitapaus ja sen muistoja liittyy monen paikkakunnan historiaan. Myös tykkisluupit ja -jollat kuuluvat siihen.

     Paljon muutakin väkivaltahistoriaa liittyy myös itäisen Savon menneisyyteen, alkaen linnan rakentamisesta ja rajaseudun tuhoamissodista Nuijasodan verisiin päiviin. Isoviha, pikkuviha ja Kustaa III:n sota tarjoavat mahdollisuuden palauttaa mieliin historian dramaattisia vaiheita sekä seminaarien että näytösten kautta.

     Myös rauhanomaisemmat tapahtumat ovat joskus käyttökelpoisia, kuten Aleksanteri I:n käynti Sulkavan Telakanavalla. Se on tykkipursia varten rakennettu ns. sotakanava, jonka rakentamista johti Venäjän kuuluisin sotapäällikkö Suvorov. Museovirasto restauroi sen takavuosina miljoonabudjetilla.

     Ulkomailla vastaavat historian elävöittämiseen liittyvät tapahtumat ovat olleet suurta huutoa jo iät ja ajat. Viime vuosina toiminta on entisestään kehittynyt ja esimerkiksi Austerlitzin, Leipzigin ja Waterloon tapaisten taistelujen ”kertaukset” ovat keränneet tuhansia ”elävöittäjiä” koko Euroopasta, myös Suomesta.

     Sotajoukkojen historia on värikkäintä ja kiinnostavinta, mitä menneisyydestä löytyy, mutta niihin on liittynyt myös kulttuurihistoriaa, niin oppilaitosten perustamista ja toimintaa kuin upseeriperheiden sivistysharrastuksia ja kansainvälisiä kontakteja (ks. Vihavainen: Haun savon pariisi tulokset ).

     Tykkipursiyhdistys on järjestänyt Tiittalan kartanossa Bellman-illan ja osallistunut societé-larppaajien tapahtumiin.

      Viime lauantaina, 5.9.2026 järjestetty tapahtuma ”Isoviha Savossa” käsitti sekä asiantuntijaseminaarin, että näytöksen, joista molemmista on olemassa hyvät taltioinnit, joihin kehotan tutustumaan (ks. (6) Facebook).

      Asiantuntijaseminaariin oli saatu useimmat aihepiirin parhaista asiantuntijoista: Asko Melonen, Jyrki Paaskoski, Christer Kuvaja ja Teemu Keskisarja. Vain Kustaa H.J. Vilkuna ja Antti Kujala puuttuivat, mutta heidänkin tutkimuksensa ovat tulleet laajasti esille sekä yhdistyksen blogissa että itse seminaarissa.

     Ymmärrettävästi seminaarissa ei tehty mitään tieteellisiä läpimurtoja. Tutkijat keskittyivät itse parhaiten tuntemansa lähteistön tulkintaan ja kertoivat, mitä sen pohjalta voidaan asioista sanoa. Aika oli hirmuista ja isoavihaa välittömästi edeltävistä suurista kuolonvuosista lähtien väestönmenetykset olivat käsittämättömän suuria.

     Kuitenkin maanviljelys-Suomen resilienssi (sitko?) oli vaikuttava: kun parempia satovuosia tuli, saatiin vilja taas nopeasti kasvamaan, vaikka miehet ja hevoset olivat harvassa ja vainolainen verotti jopa ankarammin kuin Ruotsin kruunu.

     Kuitenkin tuhon määrä vaihteli suuresti paikkkakunnittain, kuten Kerimäen historian kirjoittaja Asko Mielonen osoitti. Suuret tuhon päivät, kuten Napuen taistelu ja Norjan tunturien ylitys olivat vertaansa vailla olevia katastrofeja, totesi Teemu Keskisarja ja vertasi isonvihan aiheuttamia väestömenetyksiä toiseen maailmansotaan: jos Suomi olisi silloin menettänyt miljoona henkeä, olisi katastrofi ollut isonvihan luokkaa. Nythän se menetti kymmenesosan siitä -toki lähes kaikki nuoria miehiä.

     Venäläiset toimeenpanivat valtaamallaan alueella oman hallintonsa, mutta huomasivat ennen pitkää, että ruotsalainen toimi paremmin. Itse asiassa he sen jälkeen jäljittelivät sitä lähes kaikessa ja keskushallinnon kollegiojärjestelmäkin kopioitiin suoraan Ruotsista.

     Entä oliko Suomi ”Ruotsia elättävä äiti”, kuten Pietari I sanoi ja elättikö kurja ja köyhtynyt maa täällä koko 25000-30000 miehen venäläistä armeijaa? Asiaa tutkinut Christer Kuvaja totesi, että venäläisen armeijan ruoasta ajoittain jopa vain 15% kyettiin keräämään Suomesta ja sen lisäksi toki myös tuhansien hevosten rehu. Loput oli tuotava laivoilla Venäjältä.

     Entä kokiko mikään muu maa yhtä kauheaa rääkkäystä kuin Suomi isonvihan aikana? Asiasta ei seminaarissa varsinaisesti keskusteltu, mutta sekä Kuvaja että Antti Kujala ovat tutkimuksissaan todenneet, että Suomi oli sangen tyypillinen tapaus. Itse asiassa vain Pohjanmaalla, joka osittain hävitettiin täydellisesti, päästiin todelliselle ”eurotasolle”

     Erityistä venäläisten toiminnassa ei ollut väestön pakkoverotus tai edes poltetun maan taktiikka, mutta kyllä sen sijaan orjien ryöstäminen. Niitähän vietiin Venäjälle noin 30 000 ja halutessa suhteuttaa lukua nykypäivään, sen voi kertoa esimerkiksi 15:lla. Siis nykyiseen väestömäärään suhteutettuna maasta vietyjä orjia oli noin puoli miljoonaa.

      Suomalaisten onnettomuuksiin kuuluivat tuhoisimpina kuitenkin ilmastonmuutoksen aiheuttamat katovuodet, jotka tappoivat noin kolmanneksen ihmisistä. Lähteiden puutteen takia lukumäärä jää epämääräiseksi.

     Joka tapauksessa Suvivirsi, joka tuli ruotsalaiseen virsikirjaan vuonna 1695 ja suomalaiseen vuonna 1702 kaikui paitsi kevään kiitosta ja ylistystä, myös ahdistunutta rukousta jokapäiväisestä leivästä ja vieläpä nimenomaisesti rasvasta sen päälle. Aluksi ne rukoukset tuottivat erittäin karvaan pettymyksen.

Edellä selostettu seminaari alkoi Suvivirrellä ja siinä otettiin esille nimenomaan tuon virren vanhat sanat:

 

6. Wälsigna åhrets gröda/
Och watna tu wårt land:
Gif oss nödtorftig föda;
Wälsigna siö och strand.
Tin fotspor drype af fetma.
Bespisa medh titt Ord/
Och medh thess liufwe sötma/
Oss vppå thenna jord.

 

     Tämä dokumentti yhdistää harvinaisella tavalla meidän oman aikamme välittömästi kansamme suurimpaan onnettomuuteen: suuriin kuolovuosiin ja isonvihan päiviin. Siihen on syytä suhtautua sen mukaisella pieteetillä. Kaikki voi olla taas edessä.