Virolaisten kansallisromaani

 

Virolaisten kansallisromaani

 

     En tiedä, onko virolaisilla virallisesti kasaallisromaania. Sellaistahan ei ole sumalaisillakaan, vaikka Väinö Linnan ”Tuntematon” ja ”Pohjantähti” ovat varsin kiistattomasti ne romaanit, joissa suomalaisuutta sen kohtalonhetkinä kuvataan tavalla, joka löytää niistä jotakin olennaista, minkä kaikki tunnustavat.

     Viron kansalliskirjailijana on pidettävä Anton Hansen Tammsaarta (1878-1940) jo sen aseman perusteella, jonka hänelle nimetty puisto ja hänen patsaansa Tallinnan keskustassa valtaavat. Tammsaaren mammuttimainen eepos ”Totuus ja oikeus” (Tõde ja oigus 1926-1933) kertoo virolaisuuden suuren tarinan.

     Kun olen kiinnostunut virolaisuudesta ja sen suhteesta suomalaisuuteen, olen lukunut tuon opuksen kakki osat. Blogit löytyvät täältä: Vihavainen: Haun tammsaare tulokset.

     Viime lauantaina olin Tallinnan ”kirjallisuuskadun festivaaleilla” (Kirjandustänava-festival), jonka avasi maan uusi presidentti, minkä jälkeen esitettiin sketsi ”Totuuden ja oikeuden” kahden päähenkilön, Andreksen ja Pearun kohtaamisesta. Ikuiset kiistakumppanit karjuivat toisilleen ja olivat varsin hullunkurisia vihassaan, mikä oli tarkoituskin.

     Juhani Salokannel, joka on tehnyt valtavan työn virolaisen kirjallisuuden suomentajana ja muun muassa suomentanut ”Totuuden ja oikeuden” vertaa viimemainitun kirjan alkusanoissa Vargamäen (Eesperen) Andresta Koskelan Jussiin ja paralleeleja näiden kahden oman kansansa edustaja välillä toki löytyy.

     Minua kuitenkin kiinnostaa myös kysymys siitä, millä tavalla ovat syntyneet noiden tyyppien väliset erot, jotka myös ovat sangen oleellisia. Saksalaisvalta tulee ”Totuudessa ja oikeudesa” esille hämmästyttävn vähän ja talonpokkia paljon vähemmän suoranaisesti koskenut venäläinenkin yliherruus esiintyy vain rangaistusretikunnan hahmossa.

     Kuitenkin venäläinen esivalta, niin saksalaista kuin hallinto olikin, heijastui esimerkiksi kapakassa, joka kuului joka kylään myös 1800-luvun lopun murrosaikana. Meiltähän kapakat, sikäli kuin niitä oli, olivat ilmeisesti erilaisessa roolissa kyläyhteisössä.

     Meillä ei myöskään ollut sitä Venäjältä lähtenyttä nousua kartanoita moisioita) vastaan, jonka reaktiona olivat sitten rangaisturetkikunnat teloituksineen ja ruoskimisineen. Sellainen ei kuulunut historiaamme eikä Venäjä-suhteeseemme. Ruotsinkilinen väestömme ei ollut samassa asemassa kuin Baltian saksalaiset Virossa.

     Koulunkäynti ja kansanopetuksen perustaminen oli yksi Viron Kanakunnan historian keskeisiä asioita ja sen merkitys meilläkin oli erittäin suuri. Me olimme jonkin verran virolaisia edellä kehityksessä, mutta ongelmat olivat paljolti samanlaiset.

    Sosiaalinen nousu tai ainakin siirtyminen toisenlaiseen elämänmuotoon tapahtui yhden pojan kohdalla myös ”Totuudessa ja oikeudessa”, vaikka siinä onkin syytä puhua epäonnistumisesta. Indrek, joka ei oikein muuhunkaan kelpaa, pannaan lukemaan. Sellainen ei ollut ihan harvinainen peruste opinkäynnille meilläkään.

     Mutta entä, jos meilläkin vieras valta olisi ollut yhtä totaalista kuin Virossa ja olisimme joutuneet vaikkapa sadaksi vuodeksi (miksi vain sadaksi?) venäläistämisen kohteeksi yhtenä provinssina muiden joukossa?

      Varmasti oli tärkeää, että Virossa oli myös maaorjuus, jota meillä ei ollut. Millä tavalla se heijastuu ”Totuudessa ja oikeudessa”?

      Asiaa tutkineet voivat varmasti sanoa siitä paljonkin. Minusta sitä on vaikea sieltä erottaa, mutta selvää on, että suomalaiset ja virolaiset, kuten Vargamäen Andres, puhumatta Tagaperen Pearusta ja Koskelan Jussista toisaalta, olivat syvästi erilaisia persoonia.

Suomen ja Viron eroavaisuudet kuten myös yhtäläisyydet ovat varsin kiinnostava asia.

 

torstai 22. helmikuuta 2024

Virolaisuuden tarinaa

 

Isäntien maa

 

A.H. Tammsaare, Maan lupaus. Totuus ja oikeus I. Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 1981, 773 s.

Anton Hansen Tammsaare on Viron kansalliskirjailija ja verrattavissa Suomen Väinö Linnaan, kuten Juhani Salokannel sangen tarpeellisissa saatesanoissaan tekeekin.

 

     Tammsaaren asema kansallisen tarinan luojana näkyy jo siinä, että hänen patsaansa on paraatipaikalla hänen nimeään kantavassa puistossa Tallinnan keskustassa, Estonia-teatterin ja Viru-keskuksen välissä. Patsas on pystytetty vuonna 1978…

     Alussa oli suo, kuokka ja -Andres, kiteyttää Salokannel Koskelan Jussin ja Vargamäen Andreksen yhteisen roolin sitkeinä raivaajina, jotka turvaavat omaan hartiapankkiinsa hankkiakseen itselleen ja perheelleen toimeentulon ja aseman.

     Suo ”vastahakoisena aineena”, joka on sitkeyden ja ahkeruuden eli viime kädessä hengen voimin voitettava, on molemmille sankareille yhteinen vihollinen. Suomessa Jussi on kuitenkin torppari, mutta Andres on jo itsenäinen tilallinen, mikä virolaiselle talonpojalle oli uusi ja uljas rooli.

     Suomessa itsenäiset talopojat olivat aina koko kansan selkäranka. Henkilökohtainen vapaus säilyi meillä juridisella tasolla aina, vaikka sen merkitys ei välttämättä kovin suureksi kasvanutkaan. Sen vähättely olisi kutenkin typerää. Vertauskohtaa voi hakea maaorjuuden ajan Virosta.

      Talonpoikainen maanomistus oli Virossa 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä vielä aivan uutta ja sikäli Tammsaaren kuvaus on nimenomaan uuden ajan kuvausta. Tämä kirja ei ole mikään yhteiskunnallinen pamfletti, vaan saksalainen sortajaluokka suorastaan loistaa siinä poissaolollaan. Isännät ovat itsenäisiä, talollisia eivätkä mitään itsellisiä, loisia tai saunamiehiä

     Viimemainitut vastasivat lähinnä Suomen mäkitupalaisia ja yksi tuollainen sauna eli tölli oli myös Vargamäellä. Siinä asuva saunamies oli hänkin ahkera työntekijä ja Vargamäen isäntä palkkasi häntä paljon myös suon kuivatukseen. Voin kuvitella, miten asiaa kuvattiin virolaisessa julkisuudessa siihen aikaan kun Tammsaarelle patsasta pystytettiin

     Saunamees Madis ei ole tässä kirjassa suuressa roolissa, mutta hän osoittautuu kansan syvien rivien viisauden edustajaksi, joka uskaltaa järjen argumentein panna isännän raamatulliset lain lukemiset omaan arvoonsa.

     Vargamäen isäntä on nimittäin varsin hankala herra, eikä mikään kipsikuva sankarista, joka kylvää, kyntää mutta Jumalalta kasvun toivoo.

     Andres on kunnianhimoinen, ahkera ja toimelias, mutta kehittyy isäntävaltansa puitteissa kotityranniksi, joka pieksää lapsiaan ja jopa vaimoaankin. Koskelan Jussin tai Akselin ei muuten olisi kannattanut sellaista yrittääkään ainakaan vaimon kohdalla, uskoisin.

 

     Andreksen päähänpinttymänä on totuuden ja oikeuden mukainen elämä. Onnettomuudekseen hän saa naapurikseen Orun Pearun, joka on turhamainen, viekas ja kateellinen sielu, joka tekee Vargamäen elämän hankalaksi.

     Pearu haluaa olla paras kaikessa ainakin sillä soiden saartamalla maapalasella, jolla hänellä on naapurinaan Andres. Pätemisen tarve ulottuu tietenkin myös kapakkaan, joka on kylän miesten all-male klubi ja sosiaalinen keskus. Se on kirkon vieressä ja edustaa valtiota, jonka tulot tuohon aikaan koostuivat hyvin suurelta osalta viinaverosta.

     Kapakka sosiaalisena instituutiona puuttui Suomesta, ainakin Koskelan Jussin maailmasta. Kyllä niitäkin aikoinaan toki oli ja etenkin länsisuomalaisessa kylämiljöössä niillä epäilemättä oli suuri roolinsa ennen kuin kruunu katso välttämättömäksi hillitä menoa (vrt. Vihavainen: Haun mäntylä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

     Totuutta pilkattiin ja oikeutta vääristeltiin tässä maailmassa, joutui Andres toteamaan yhteenotoissaan Pearun kanssa. Usein mentiin käräjille, joilla riideltiin milloin mistäkin, kuten talonpojat Suomessakin tuohon aikaan tekivät.

      Erilaisia riita- ja kunnianloukkausjuttuja oli Suomessa käräjillä aina sadoittain ja niiden parissa isännät viettivät viikkokausia välillä aina ryypiskellen. Meillä valistuneet kansan ystävät paheksuivat syystä tuota menoa, jossa koko ajatus oikeudesta oli pilkkaa.

     Tagaperen eli Orun Pearu oli psykologisesti hyvin omituinen tyyppi ja hänen suhteensa Andrekseen oli vielä omituisempi. Kännipäissään Pearu yltyi etenkin nuorempana aivan mahdottomaksi ja tyrannisoi omaa perhettään nimittäen eukkoaankin vain lampuriksi. Kuitenkin Pearu kutsuttiin ja ilmestyi yhä uudelleen myös Andreksen juhliin ja hutikassa innostui usein hentomieliseksi ja sovinnolliseksi.

      Andres oli viinan kanssa kohtuullisempi, mutta vanhemmiten hänestä kehittyi jyrkkä ja suvaitsematon kotityranni, itse asiassa varsin vastenmielinen tyyppi. Ankara työ ja yksipuolinen ravinto kuluttivat miehen ja naisenkin loppuun jo viisikymppisenä.

     Aika oli ankaraa ja suuria lapsilaumoja saattoi äkkiä rajusti harventaa kulkutauti, ilmeisesti kurkkumätä. Toki lapsia jäi myös henkiin, mutta Vargamäen ankeaan ja rakkaudettomaan ilmapiiriin kyllästyneinä hekin halusivat pois sieltä, kuten myös Pearun lapset omasta kodistaan.

 

     Tämän niteen nimi on Maan lupaus ja siitä kuultaa jo esille se, ettei maa pitänyt lupaustaan. Se vei voimat ja poltti miehen loppuun eikä tarjonnut perheelle muuta kuin niukan elatuksen ja rakkaudettoman kurin.

     Yksi pojista lähtee jatkamaan lukujaan kaupunkiin, mutta ei isänsä rahoilla. Isä näyttää olevan samaa mieltä ikuinen riitakumppaninsa Pearu siitä, että koulussa lapset vain pilataan. Pearu julistaa, että koulu tekee lapsista hevosvarkaita.

     Suomessa perustettiin samaan aikaan kansakouluja ja Rantasalmen historiassa mainitaan oikeusjuttu, jossa muuan talonpoka oli sanonut, ettei niistä kouluista tule muita kuin varkaita ja huoria Mies sai kärjillä sakot koulun halventamisesta.

     Virossa kansanopetus oli tuohon aikaan periaatteessa jo hyvällä tolalla, kun lapset yleensä kävivät kolmivuotisen pitäjänkoulun. Tässä niteessä kuvattuna aikana koulutuksen valtava merkitys talonpoikaiston isänmaallisen mielen herättäjänä, joka sillä oli ainakin Suomessa ei kuitenkaan tule esille.

     Tammsaaren ”Totuus ja oikeus” käsittää peräti viisi nidettä ja kakkososa on omistettu koululle. Kouluromaaneja pidetäänkin virolaisena erikoisuutena ja Oskar Lutsin koululaismaailmaan sijoittuvan kirjan Arno ja kumppanit (Kevade) sanotaan kaikkien virolaisten tuntevan.

     ”Totuuden ja oikeuden” ykkösosassa ei ole samanlaista yhteiskunnallista näkökulmaa ja jännitettä kuin Linnan Pohjantähdessä. Siinä ovat ehdottoman päähenkilön asemassa itsenäiset isännät. Saksalaiset kartanonherrat ovat kokonaan poissa näkyviltä ja kruunukin vilahtaa vain asevelvollisten vaatijana.

     Papin rooli on joka tapauksessa kunnioitettu, vaikka virolainen ”Herrenkirche” ei koskaan ollut yhtä suosittu kuin oma kansankirkkomme. Itse asiassa kirkko meilläkin tuli heränneiden ankaran arvostelun kohteeksi jo 1800-luvun alussa. Tässä kirjassa sellaista ei voi havaita.

     Yhteiskunnallisen aspektin suhteen tämä nide on miltei yhtä neutraali kuin Seitsemän veljestä Impivaaran aikaa kuvatessaan. Yhteiskunta suurine aatteineen ja mahtavine instituutioineen on jossakin taustalla ja tuskin koskettaa kylää lainkaan. Isännät ne siellä hallitsevat.

     Kuten Salokannel kertoo, jokainen virolainen tuntee kirjan ja sen henkilöhahmot ja siihen voidaan julkisessa keskustelussa aina viitata ilman enempiä selityksiä. Tutustukaamme siis myös me tuohon virolaiseen tarinaan.

     Se luultavasti, kaikessa epätäydellisyydessään kertoo jotakin tärkeää kansan historiasta, kuten Pohjantähti ja Tuntematon kertovat Suomen historiasta. Ehkäpä myös suomalaiset ja virolaiset ovat paljonkin erilaisempia kuin äkkiä katsoen näyttäisi?