Kaikki yhteen ääneen

 

Korkea tyhmyys

 

      Nouseva sukupolvi suoriutuu yhä huonommin älyllisen toiminnan perusasioista, lukemisesta ja laskemisesta luonnontieteen perusteisiin. Historiasta en uskalla mitään olettaakaan.

      Trendi on havaittavissa PISA-tuloksissa kaikissa maissa eikä vain onnettomassa isänmaassamme ja sen takana on syytä olettaa jokin yleismaailmallinen tekijä. Toki kehitys kussakin maassa erikseen on kysymys sinänsä eikä sitä pidä kuitata suurilla yleistyksillä. Koulun filosofia ja käytäntö vaihtelevat maittain.

     Älyllinen suorituskyky, jota niin älykkyysosamäärät kuin oppimistulokset mittaavat, on siis laskusuunnassa, mikä näyttää liittyvän siihen, ettei omia aivoja enää tarvitse rasittaa niihin tehtäviin, jotka aikoinaan vaativat jokapäiväistä järkeilyä. Tekoäly korvaa ajattelun, mikäli niin halutaan.

     Tässä on saattanut käydä hieman samaan tapaan kuin ruumiillisen työn kohdealla: vielä pari sukupolvea sitten oli olemassa paljon välttämätöntä ruumiillista työtä, joka vaati raakaa voimaa. Ihmistä käytettiin yksinkertaisesti voimakoneena tai ehkä pikemmin hevosen jatkeena. Nyt sähköenergiaa ja koneita riittää halvalla kaikkialle.

     Joskus, vähän yli sata vuotta sitten ennustettiin ihmisten lihasten kuihtuvan käytön puutteessa, eikä kukaan voinut kuvitella kuntosalibisnestä, joka tekee miljardien tulosta antamalla ihmisten yksinkertaisesti jauhaa tyhjää salilla ja uskottelemalla naisille, että he ovat rumia, elleivät prässää itsestään ”poikia, joilla on rinnat”, kuten Tom Wolfe asian esitti.

     Tilanne myös fyysisen kunnon kannalta kuuluu olevan keskimäärin heikkenemässä, mutta toisaalta on myös suuri joukko niitä, joiden kunto ylittää suuresti isoisiemme sukupolven tason. Henkisellä alalla lienee suunnilleen samoin.

      Muuan huolestuttava seikka joka tapauksessa on se irtautuminen terveestä järjestä (common sense) eli normaalista, täysipäisestä arkiajattelusta, mitä etenkin korkeakoulutettu kansanosa pitää kunnianaan ja velvollisuutenaan.

     The New York Review of Books julkaisi joskus noin sukupolvi sitten artikkelin, jossa tarkasteltiin tunnettua Sokal Hoaxia. Siinähän oli kyseessä kepponen, jonka herra Sokal jonkin kaverinsa kanssa teki eräälle tieteelliselle julkaisulle todistelemalla postmoderneilla metodeilla, että myös painovoima on vain sosiaalinen konstruktio (ks. Sokal affair - Wikipedia).

     NYRB:in kirjoittaja mainitsi, että postmoderni tutkimus oli käsite, jonka pelkkä mainitseminen aiheutti hilpeyttä yliopistojen opettajanhuoneissa. Hupaisuuden kruunasivat komeat nimitykset, kuten ”kriittinen teoria” ja ”dekonstruktio”. Itse asiassa kyseessä oli mahtipontinen irtautuminen normaalin todellisuuden ja terveen järjen piiristä onttojen käsitteiden valtakuntaan.

     Prosessi kuitenkin eteni eikä asia ole viimeisten kymmenen vuoden aikana enää juuri naurattanut. Yliopistoissa on kehitetty Wokea, DEI:tä ja intersektionaalisuutta, joilla on ollut yhä suurempi vaikutus yhteiskunnassa. Todellisten ongelmien sijasta on korkealle nostettu identiteettipolitiikka ja ihmisten subjektiiviset tuntemukset, joiden ainoana tuomarina ovat he itse.

     Tässä voi havaita persoonallisuuden regression piirteitä, joihin liittyy massayhteiskunnalle tyypillistä vetäytymistä raastavasta moniäänisyydestä kohti emotionaalista turvaa, jonka tarjoaa samanmielisten yhteisö. Se on kupla, joka keskittyy palvomaan omaa infantiilia loukkaamattomuutta ja pöyristyy jokaisesta kohtaamastaan kritiikistä.

      Asiaa ei voi kuitata pelkällä koomisuudella, sillä tämän ajattelutavan hedelmiin kuuluva intersektionaalisuus on meilläkin ollut jopa hallitusohjelmassa, eikä vailla konkreettisia seurauksia. Muistelen, että liikennemerkkien muuttaminen ei-maskuliinisiksi olisi maksanut peräti 900 miljoonaa. Korjatkoot tarpeen mukaan ne, jotka tietävät.

     Sosiaalitieteet olivat vielä 1960-luuvulla aika vahvasti empiirisellä pohjalla, vaikka niiden avulla toki oli jo silloin mahdollista irtautua ainakin historiasta ja ajaa abstraktin radikaalia politiikkaa, jossa konkreettinen todellisuus syrjäytettiin komeiden abstraktioiden hyväksi (”vieraantuminen” ym.).

     Muistan miten professori Paavo Seppänen korosti, miten tärkeä oli muuan pieni tenttikirja, jossa pohdittiin sosiologisten käsitteiden ja todellisuuden suhdetta. Oli ensiarvoista ymmärtää, että käsitteet eivät koskaan olleet täysin yhteneväisiä sen todellisuuden kanssa, jota niillä pyrittiin kuvaamaan.

       Teoria on vain todellisuuden ikuisesti epätäydellinen malli eikä päinvastoin. Kaikki viisaus lähtee tuosta tosiasioiden kunnioittamisesta, jota teoria palvelee huonommin tai paremmin. Kun se käy riittämättömäksi, on tehtävä uusi, jonka epätäydellisyys on tietenkin myös ymmärrettävä.

     Myös Antti Eskola tunnetussa metodiopissaan tähdensi sitä, että tieteellinen ajattelu ei ole mikään oma valtakuntansa, joka olisi arkitodellisuutta ylempänä. Päin vastoin, kaikki lähtee normaalista arkiajattelusta, jonka virheitä tieteellinen tutkimus parhaimmillaan voi korjata. Se esimerkiksi osoitti, etteivät ay-aktiivit eivät olleetkaan laiskimuksia, jotka halusivat mahdollisimman paljon etuja mahdollisimman vähäisellä työllä, vaan tutkimusten mukaan parhaita työntekijöitäkin

     Toki Eskola myös huomautti, että saattoi se tiede antaa myös sellaista tietoa, joka oli periteisille käsityksille vastakkaista. Niitä kannatti kääntää kokeeksi vastakohdikseen.

      Otetaanpa esimerkiksi hokema ”yksimielisyys on voimaa”? Eskola esitti, että sen sijaan voisikin sanoa, että erimielisyys on voimaa, koska voitiin osoittaa sellaisen yhteiskunnan olevan vahvempi, joka sallii piirissään ristiriitoja, eikä tukahduta niitä väkisin.

      No, tämä oli jo vasemmistolaista julistusta, mutta ei vailla pohjaa. Ainakin siinä pidettiin arvossa konkreettista tutkimusta käsiteskolastiikan sijasta. Siitä oli vielä pitkä matka siihen yhdenmukaisuuden vaatimukseen ja niihin älyllisesti eristettyihin ”turvallisiin tiloihin”, joita nykyinen edistyksellinen yliopistoväki on usein nostanut ihanteikseen.

     Hyvin paha henkisen vapauden vihollinen on sodan psykologia, joka saattaa levitä jo sellaisessa vaiheessa, jossa taisteluja ei vielä käydä. Siinä jokainen kriittinen ääni leimataan herkästi petokseksi ja edellytetään kaikilta poliittista korrektiutta sen 1940-lukulaisesa mielessä.

      Todettakoon ohimennen, että sodan aikana yleinen mielipide näyttää olleen vapaampi kuin nykyään. Muistakaamme, miten Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyyn suhtauduttiin jopa johtavien hallituspuolueiden lehdissä.