Rappion syövereissä

 

Moraalinen rappio hyveen aikakaudella

 

      Rooman rappiosta on kirjoitettu valtavasti ja aikamme erikoisuuksiin kuuluu, että erityisesti moraaliselle rappiolle ei enää anneta suurta merkitystä, sikäli kuin sellaisen olemassaoloa tai edes mahdollisuutta yleensä tunnustetaan.

     Syy on ilmeinen. Moraaliltaan eli tapojensa (mores) puolesta antiikin Rooma ei loppuaikoinaankaan ollut lainkaan nykyistä länttä huonompi, ehkäpä jopa päin vastoin. Se rappion muoto, jollaisen oma aikamme tunnustaa ja ymmärtää, liittyy vain rahaan: Länsi-Rooman talous romahti aivan samaan tapaan kun nykyisen lännenkin talous uhkaa tehdä. Idän kilpailu kaatoi sen.

     Myöskään väestönvaihtoa emme ota vakavasti, sillä se on yhtä lailla nykyisen yhteiskuntamme perusprosesseja. Tämä aikakausi ei olisi sitä, mitä se on, mikäli sen diskurssit eivät lähtisi väestöpohjan muuttumisen välttämättömyydestä ja siunauksellisuudesta. Itse todellisuuden ydintä kuvaavat ”pahat” sanat sen sijaan ovat kiellettyjä ja rangaistavia.

      Tuo moraalinen rappio, joka nykyään on liian ilmeinen ja perustavanlaatuinen asia tullakseen tiedostetuksi, erityisesti mainituksi tai massojen tunnustamaksi, kuului antiikin ajan kammottuihin yhteiskunnallisiin vaaroihin ja vääristymiin.

       Itse asiassa moraalinen rappeutuminen saattoi tapahtua aivan rajoitetussakin ympäristössä ja jopa hyvin nopeasti. Kun legioona pääsi kaupungin herkkujen ja porttojen äärelle lepäämään, se saattoi veltostua kelvottomaksi jo muutamassa viikossa. Myös yksittäisen kaupungit, kuten Sybaris, joka eli yltäkylläisesti ja rauhallisesti, muuttui väistämättä moraalittomuuden pesäksi.

      Kuten Tacitus esittää, veltto nautinnonhimo ja moraalittomuus olivat läheisessä suhteessa naissukupuolen ja sen arvojen saamaan vaikutusvaltaan.  Effeminaatio nyt vaan ei sopinut miehille.

      Toki naisillekin hyve oli aivan mahdollinen ja yhtä lailla velvoittava asia elämässä, mutta kun miehetkin muuttuivat naismaisiksi, katosi valtakuntia pystyssä pitävä miehinen hyve, joka halveksi helppoutta lepoa ja etsi sen sijaan kunniaa. Hyveellisen Lucretian sijaan veltostuneen Rooman henkiseksi kuningattareksi ilmaantui himokas Messalina.

      Rappeutuneen lurjuksen perikuvana Rooman tasavallan lopun aikoina oli Catilina, jota vastaan pidetyn syytöspuheen vielä nykyinenkin aika muistaa. Marcus Tullius Ciceron invektiivi oli hurjuudessaan sitä luokkaa, että nykyisten parlamenttien puhemiehet olisivat lopettaneet sen lyhyeen.

     Joka tapauksessa Catilinasta tehdyissä antiikin ajan  kuvauksissa yhdistyivät lähes kaikki moraalisen rappion elementit, mutta jotakin hyvää tuostakin tunnottomasta lurjuksesta löytyi: hän oli kuin olikin tarpeen tullen urhoollinen, samoin kun hänen rikostoverinsa. Tähän tapaan häntä ja hänen uraansa kuvasi Sallustius:

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Moraalinen hirviö

 

Urhoolliset lurjukset

 

Sallustius, Catilinan salaliitto. Jugurthan sota. Suomentanut Marja Itkonen. Johdannon kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 172 s.

 

Kuinka kauan vielä koettelet kärsivällisyyttämme, Catilina (quousque tandem, Catilina, abutere patientia nostra)?

     Näin aloitti Marcus Tullius Cicero ensimmäisen kuuluisan puheensa Catilinaa vastaan. Siinä hän ihmetteli, että moinen roisto yleensä vielä oli hengissä ja sen jälkeen teatraalisesti päivitteli, että tuo iljetys ja kaikkien kunnon ihmisten kauhu vielä kehtasi tulla Rooman senaattiin esiintymään.

       Cicero oli silloin konsulina ja Catilina, joka oli turhaan tavoitellut tuota virkaa, oli aikonut murhata molemmat konsulit ja muuttaa Rooman tasavallasta tyranniaksi eli yksivallaksi.

      Ciceron invektiivit Catilinaa vastaan kuuluvat yhä jokaisen latinanlukijan perusaineistoon ja niitä on yleensä luettu ja ihailtu ennen muuta tyylinsä takia, eikä historiankirjoituksena.

      Samaa voi jossakin määrin sanoa myös Sallustiuksesta. Häntä on arvostettu historiankirjoittajana, mutta pikemmin tyylin kuin kriittisyyden ja objektiivisuuden takia, vaikka näihinkin oli kyllä yritystä, kuten hän itse vakuuttaa.

     Historian hengetär Kleio, latinaksi Clio oli kuitenkin yksi runottarista ja se oli yksi harvoista todelliselle patriisille sopivista askareista sotimisen lisäksi.

     Menneiden ja tässä tapauksessa aivan äskettäistenkin tapahtumien valossa historioitsijan sopi myös tehdä havaintoja ihmisluonnosta ja kaikesta muustakin. Hän toimi yleensä moralistina ja filosofina ja oli tilaisuudessa tuomita eläviä ja kuolleita.

       Sallustius valittaa aikansa turmeltuneisuutta, joka erosi jyrkästi edeltävien sukupolvien yksinkertaisesta ja hyveellisestä elämästä. Aikaisemmin ihmiset vielä elivät elämäänsä ilman kiihkeitä haluja, kukin tyytyi siihen mitä hänellä oli.

Vasta myöhemmin alettiin katsoa, että suurin mahti, kaupunkien ja kansakuntien alistaminen, merkitsee suurinta kunniaa.

     ”Kun työteliäisyyden sijaan on tunkeutunut joutilaisuus, itsehillinnän ja kohtuuden sijaan mielivalta ja pöyhkeys, silloin muuttuu tapojen mukana myös ulkoinen tilanne”.

      Kaikki paras, mitä ihmiset saavat aikaan on hengen ilmausta, monet sen sijaan vaeltavat läpi elämän kuin unessa ja ”heille on vastoin luonnon vaatimusta ruumis ollut nautinnon lähde, sielu taakka… Minun nähdäkseni todella elää ja nauttii olemassaolostaan vain se, joka antautuneena johonkin tehtävään tavoittelee loistavasta teosta tai jalosta taidosta koituvaa kunniaa”.

      Sallustius yritteli aluksi politiikan alalla, mutta sai pian havaita, että siellä ”kunniantunnon, epäitsekkyyden ja hyveen tilalle rehottivat röyhkeys, lahjonta ja ahneus”. Niinpä hän päätti jättää politiikan ja ryhtyä kirjoittamaan historiaa.

      Hänen kohteensa, Lucius Catilina kuului ylhäiseen sukuun ja oli hyvin etevä monella alalla, mutta hänen mielensä oli alhainen ja kieroutunut. Hänen ruumiinsa pystyi uskomattomasti kestämään kylmää nälkää ja valvomista mutta paheet olivat vielä suuremmat:

Hän oli ”kylmäverinen, salakavala ja muuntumiskykyinen, pystyi teeskentelemään ja salaamaan mitä tahansa; hän himoitsi toiselle kuuluvaa, tuhlasi omaansa, hän oli kiihkeä intohimossaan, varsin kaunopuheinen, mutta harkintakyky puuttui”, kertoo Sallustius.

       Tässä kuvauksessa on taidettu esittää arkkityyppinen narsisti ja jopa ns. synkän kolmion persoonallisuus (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Catilinan ainoaksi intohimoksi tuli halu päästä valtion johtoon keinolla millä tahansa. Hänen intoaan lietsoivat kansalaisten turmeltuneet tavat, joita oli jäytämässä ennen muuta kaksi pahetta: ylellisyydenhalu ja ahneus.

       Rooman turmeltuminen oli alkanut puunilaissotien jälkeen. Sitten lepo ja rikkaus -sinänsä molemmat toivottavia asioita, muuttuivat turmiollisiksi. Ensin kasvoi rahan ja sitten vallan himo. Ahneus tappoi kunniantunnon, rehellisyyden ja muut hyveet; niiden sijaan se opetti röyhkeyttä ja julmuutta, opetti halveksimaan jumalia ja uskomaan rahan voimaan.

     Aluksi oli kunnianhimo, joka vielä on aika lähellä hyvettä, paitsi että kunnon mies pyrkii tavoitteeseensa rehellisin keinoin ja jälkimmäinen viekkaudella ja petoksella. ”Ahneuteen kuuluu taas rahan himo ja rahaa ei viisas ole koskaan halunnut; siihen ikään kuin sekoittunut tuhoavia myrkkyä, jotka herpaisevat miehisen ruumiin ja mielen; se on aina tyydyttämätön eikä mikään saa sitä vähenemään, ei yltäkylläisyys eikä puute”.

     Kun rikkautta ruvettiin pitämään kunniakkaana, alkoi moraalinen taju tylsistyä, köyhyys muuttui häpeäksi ja nuhteettomuutta alettiin pitää pahansuopuutena. Nuorisoon tuli nautinnonhalua, ahneutta ja ylimielisyyttä.

     Catilina kokosi vaivattomasti ympärilleen kaikenkarvaiset heittiöt ja lurjukset, siveettömät ja irstailijat, velkaantuneet, murhamiehet ja temppelihäpäisijät ja niin edelleen. Catilina lahjoi avokätisesti turmeltunutta nuorisoa ja huhun mukaan se vietti myös luonnotonta elämää Catilinan talossa.

      Catilinalla oli ollut nuoruudessaan rikollisia suhteita muun muassa Vestan papittareen ja hänen uskotaan surmauttaneen poikansakin. Tunnontuskat raastoivat hänen saastaista mieltään ja hänen kasvonsakin olivat kalvaat ja katseensa pälyilevä, käynti oli milloin kiivasta ja milloin laahustavaa.

       Oli miten oli, jopa nuorison enemmistö, mutta varsikin jalosukuiset ryhmittyivät kannattamaan Catilinaa. Tämä keräsi lopulta kannattajistaan kaksi legioonaa, jotka tosin olivat osittain vain kehnosti aseistettuja ja vehkeili myös gallialaisten kanssa päästäkseen valtaan.

     Kapinallisten keinot kuvataan äärimmäisen kataliksi. Kultaista nuorisoa yllytettiin tappamaan omat isänsä ja sekasorron aikaan saamiseksi tulipaloja oli sytytettävä samanaikaisesti ympäri Roomaa.

       Selvältä näyttää, että kuvauksen epämääräisyydestä huolimatta erityisesti köyhtyneet ja köyhät olivat muuan sellainen ryhmä, joka asetti toivonsa Catilinaan. Koko tarina tuo mieleen Dostojevskin Riivaajissa kuvatut šigaljovilaiset, murhat ja tuhopoltot keinoina vallan haltuun ottamiseen kuuluivat heidänkin ohjelmaansa ja arsenaaliinsa.

       Aikalaistensa tapaan Sallustius esittää salaliiton kannattajien ja vastustajien mielipiteet heidän pitäminään puheina. Tässä ei oleteta, että henkilöt olisivat todella sanoneet sitä, mitä heidän suuhunsa pantiin, vaan ajateltiin, että heidän olisi pitänyt sanoa jotakin sellaista.

     Koska salaliittolaiset olivat alivoimaisia, voitiin senaatissa keskustella siitä, mitä heidän kanssaan oli tehtävä, uhka tasavallalle ei ollut kuolettava.

      Julius Caesar kannatti lempeitä otteita ja jopa anteeksiantoa, kun taas Marcus Porcius Cato oli jyrkällä laillisuuden kannalla. Caton kanta voitti ja Roomassa toimeenpantiin ankara poliittinen puhdistus. Catilinan legioonat lyötiin, mutta taistelu oli ankara.

     Catilinan ympärille kerääntyneet lurjukset osoittivat nimittäin erittäin suurta urhoollisuutta ja peräänantamattomuutta, eikä yksikään vapaasyntyinen kansalainen antautunut vangiksi. Kaikilla kaatuneilla haavat olivat etupuolella ja itse Catilina taisteli hyvin urhoollisesti ja säilytti uhmamielensä loppuun saakka.

     Voitto saatiin katkeralla hinnalla ja surmattujen kapinallisten joukossa monet saattoivat löytää sukulaisiaan ja ystäviään.

      Joka tapauksessa Rooman tasavalta oli nyt pelastettu Catilinalta, mutta ennen pitkää siitä teki lopun omalla tavallaan Julius Caesar, josta alkoi keisarivallan aika, tasavallan ajan instituutiot näennäisesti säilyttäen vahva mies kokosi itselleen kaikki avainasemat ja kaiken vallan.

     Dostojevski tunsi varmasti Sallustiuksen ja tuntuu siltä, että hänen Riivaajissaan on vaikutteita tältä antiikin auktorilta. Tosin myös salaperäisiä ja ainakin huhujen mukaan nihilistien sytyttämiä tulipaloja oli tuohon aikaan Pietarissa.

     Mitä Putiniin ja hänen koplaansa tulee, sekin tuo elävästi mieleen Catilinan sellaisena kuin Sallustius on hänet kuvannut. Toki Putin oli vallanotossaan onnistuja, jota siinä suhteessa on pikemmin verrattava Caesariin ja hänen hallintojärjestelmäänsä, prinsipaattiin.

      Caesaria vastaan sai Cicero sitten vuorostaan pitää puheitaan, mutta se ei enää auttanut. Kansalaissodan kauhuihin kyllästynyt kansa laski päänsä vapaaehtoisesti ikeen alle, kuten Tacitus asiaa kuvaa. Tasavaltaa Roomasta ei enää tullut.