Eksotiikkaa läheltä

 

Melodraama Kannaksella

 

Unto Seppänen, Juhla meren rannalla. Otava 1929, 148 s.

 

     Karjalan kannaksen rajapitäjien irrottaminen suuriruhtinaskunnasta ja liittäminen Venäjään aiheutti Suomessa erityisen paljon katkeruutta. Jopa Eino Kaliman kaltainen russofiilikin sanoi, ettei tässä kai enää muuta voi tehdä kuin opetella ampumaan.

     Alueliitokselle, jota ei ehditty panna täytäntöön, oli emämaalla useitakin syitä. Kannaksen huvilayhteiskuntaan oli pesiytynyt huomattava määrä terroristeja ja muita kapinallisia, jotka toimivat siellä suuriruhtinaskunnan lakien ja enemmän tai vähemmän hyväntahtoisten suomalaisten viranomaisten suojassa.

     Isänmaallisten etujoukkona esiintyvät mustasotnialaiset joutuivat Suomen puolella sen sijaan ankaran lain kouriin, kuten Terijoella tapahtunut juutalaisen poliitikon, Herzensteinin murhajuttu osoitti.

     Sitä paitsi oli loukkaavaa, että aivan Pietarin porteilla oli tulliraja, jolla virkaintoiset suomalaiset syynäsivät huviloitsijoiden tuomat alkoholijuomatkin. Suomen puolelta ei sitä paitsi voinut lähettää edes kirjettä kotiin venäläisellä postimerkillä.

      Tämä oli raivostuttavaa myös niille suurille potentaateille, joita alueella lomaili, ja niitähän riitti, keisarin henkilääkäristä Botknista aina sotaministeriin, kenraali Kuropotakiniin, joka rakennutti oman odotushuoneenkin Terijoen asemalle.

      Sitä paitsi alueen suomalaiset olivat jo myyneet maansa venäläisille. Sen jälkeen, kun rata Pietariin avautui, oli alueelle muuttanut toistasataa tuhatta venäläistä. Alueen suomalaiset hankkivat nyt elatuksensa ajureina ja muina palvelijoina, Tämä suututti myös patrioottisia suomalaisia.

     Sotilaallinenkin tekijä oli olemassa, vaikka naurettava kuva suomalaisista tulittamassa rajalinjalle sijoittamillaan tykeillä Pietaria jätettäisiin omaan arvoonsa. Niin kauan, kun suuriruhtinaskunta oli tosiasiallisesti oma valtakuntansa, ei siihen ollut luottamista.

      Niinpä siis tarvittiin sekä rajanmuutos, että Suomen venäläistäminen, katsoivat suorasukaiset Pietarin mahtiherrat. Suomi oli pantava sellaisiin pihteihin, ettei se pullikoisi.

     Moni ihmettelee yhä uudelleen sitä russofobian määrää, joka Suomessa purkautui vuonna 1918 ja johon liittyi historiamme halpamaisin teko: Viipurin venäläisten joukkomurha.

     Mutta ei ole mitään niin älytöntä, laskematonta ja irrationaalista kuin lauma ja sen psykologia. Lauman psykologiasta on tälläkin palstalla kirjoitettu useasti (vrt. Vihavainen: Haun lauma tulokset), eikä siihen nyt tarvitse palata.

      Mainittakoon kuitenkin, että myös sortovuosien aikana, itse asiassa niiden ollessa huipussaan, venäläisen kulttuurin ihailu nousi maassamme huippuunsa. Se näytti jo syrjäyttävän eurooppalaisen ja V.A. Koskenniemi vuonna 1912 nousi sitä näkyvästi vastustamaan artikkelillaan ”Oriens an occidens?” (ks. Vihavainen: Haun Suomi-neidon lankeemus tulokset).

     Vuoteen 1918 tästä oli vain kuusi vuotta.

      Venäläisiä suuriruhtinaskunnassa oli hämmästyttävän vähän. Vuoden 1897 väestölaskennan mukaan heitä oli vain noin 6000 vakituisesti asuvaa. Toki määrä nousi sitten parinkymmenen vuoden mittaan, mutta silloinkin oltiin vielä hyvin kaukana nykyisistä määristä.

     Suomalaisuuden ja venäläisyyden kohtaamispaikkana oli ennen muuta Kannas, jossa venäläisten huviloitsijoiden määrä nousi sesongin huippuaikoina kuusinumeroiseen lukuun.

     Unto Seppäsen melodraama, joka sijoittuu Kannakselle, on monessa suhteessa kiinnostava, vaikka se onkin mielestäni kirjallisesti varsin avuton ja sen kuvitus, joka on peräisin kirjan filmatisoinnista, edustaa tahatonta komiikkaa hilpeimmillään.

     Joka tapauksessa kirjan aiheena on romanttinen ja mahdollisimman kliseemäinen kuva venäläisistä Kannaksella. Teoksen rakastavaiset ovat nuori ja avioliitossaan pettynyt Tamara ja ylioppilas Anton, jotka kohtaavat kuuman kesän huikeassa merenrantaaisemassa ja sinisessä huvilan tornissa.

     Kirjan konna on Koslov, rakennusurakoitsija, jonka elämä on hurjastelua: hän ajattaa kuoliaaksi hevosia, ryyppää monta päivää putkeen ja pelaa uhkapeliä himoiten sen jännitystä. Siis todellinen hurjapää venäläinen, joka toisaalta muuttuu kuin taikaiskusta helläksi ja itskee kuin lapsi ammuttuaan vaimonsa ja haavoitettuaan tämän rakastajaa.

     Koska rakastavaisten tunne on mittaamattoman syvä, on myös henkiin jääneen rakastajan hukuttauduttava, koska elämä hänen kohdaltaan meni rakastetun kuollessa.

     Juhla meren rannalla, eli huikea kesä sinisessä autereessa, jossa aallot hyväilvät loputonta hiekkarantaa ja Kronstadtin ääriviivat häämöttivät horisontista, loppui syksyyn ja siinä samalla ratkesi myös sivudraama: kahden karjalaisen veljeksen kiista, joka jo uhkasi nousta tappavaksi vihollisuudeksi.

     Nämäkin veljekset ovat henkisesti selviä venäläisiä ja se heijastuu heidän pukeutumisessaankin, joka kyllä näyttää itäkarjalaiselta eikä kannakselaiselta. Hurjapää Jyrki muistuttaa Koslovia rajuudessaan, mutta hän ei sikaile eikä ole yhtä sentimentaalinen. Kuitenkin hän tekee lopuksi itsemurhan hyppäämällä rovioon, mikä ei sekään kuulosta ihan suomalaiselta.

     Itsensäpolttajiahan sen sijaan oli itäisen Karjalan korvissa, joskaan nyt ei Kannaksella ollut aikoinaan paljonkin (ks. Vihavainen: Haun pulkin tulokset ).

     Kun olen itsekin noilla rannoilla lomaillut, tuntuu Seppäsen runollinen kuvaus ihmeellisestä kesästä ja Suomenlahden rannan kumoavasta luonnosta nostalgiselta.

      Kun tuo kirja kirjoitettiin, olivat venäläiset jo paikalta haihtuneet ja jäljellä olivat vain sadat huvilat, joita osittain purettiin ja osittain siirrettiin sisä-Suomeen. Toki Kannaksellekin vielä kesäisin vaelsi paljon lomailijoita, mutta entinen loisto ja venäläinen eksotiikka kuuluivat jo menneisyyteen ja niiden ylle tuli nostalgian hohdetta.

      Seppänen ammensi juuri siitä ja esitti venäläisen lähimenneisyyden ja venäläisen ihmisen nyt jo puhtaasti romanttisina. Vanha Venäjäkin oli hävinnyt bolševikkien diktatuurin myötä ja lakannut ketään uhkaamasta.