Aikamme esikuva?

 

Machiavelli, kansanvallan suuri ystävä

 

     ”Machiavellismin” käsitteellä on ikävä kaiku ja itse asiassa se on mukana myös psykiatrien tautiluokituksessa (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset).

     Pejoratiivisena terminä machiavellismi merkitsee jokseenkin samaa kuin jesuitismi: pämäärä, joka on rikosta suurempi, oikeuttaa jälkimmäisen.

     Luulen, että kyseessä on hyvin normaali nykyaikainen ajattelu. Kukapa meistä ei olisi voinut hyväksyä Ukrainan sodan umpisolmun ratkaisemiseksi vaikkapa yhtä ajallaan ja paikallaan oikeaan osunutta pistoolinlaukausta, joka olisi voinut raivata pois tieltä yhden epäonnistuneen johtajan, minkä jälkeen olisi voitu palauttaa rauha ja selittää, että siinä se syyllinen nyt oli ja meni ja nyt vomme palata puhtaan pöydän ääreen.

     Luultavasti tuonkin ratkaisun hetki on jo ollut ja mennyt, mutta edelleenkään monet meistä eivät kaihda loputonta ihmishenkien uhraamista suuremman ja meille hyödylliseksi ajatellun päämäärän puolesta, vaan jopa kiivaasti vaativat sitä ja paheksuvat ajatusta ihmiselämän typerän sentimentaalisesta kunnioittamisesta.

     Antonio Gramscin vankilassa hahmottelemissa ajatuskokeissa olivat esillä myös Italian kohtalot, kuten sen renessanssin sivistys -joka hänen mielestään oli ”taantumuksellinen” liike muodostaessaan umpipern, jonne kansajoukot eivät voineet eliittiä seurata. Renessanssin kulttuuri ei voinut muodostua uudeksi ”terveeksi järjeksi”.

       Myös Danten runous ja Machiavellin haave Italian yhdistymisestä jon1500-luvulla olivat Gramscin sydäntä lähellä.  Machiavelli oli Gramscille moderni ajattelija ja jakobiini jo aikana, jolloin kansanjoukot eivät valitettavasti kyenneet häntä seuraamaan.

     Näyttää siltä, että Gramsci ihailee erityisesti ”Ruhtinas”-teosta ja ajattelee Italian kansan sen asemaan.

      Italian yhdistyminen ja vapauttaminen barbaareista oli tehtävä perinteisen moraalin pakkopaidasta välittämättä. Ruhtinaan oikeus ja velvollisuus oli kansan nimissä käyttää myös keinoja, jotka yksittäisille kansalaisille eivät olleet sallittuja.

     Jesuiitat, jotka Italiassa ennen toista maailmansotaa olivat vielä voimissaan, olivat Machiavellin parhaita oppilaita ja sangen kunnioitettava intellektuaalinen vastustaja ajan muille virtauksille.

 

     Mutta ”Ruhtinaan” kirjoittajan ohella oli olemassa myös toinen Machiavelli, joka yleensä uhondetaan. Asia liittynee siihen, että kirjoittajan varsinainen historiallinen uutuus joka tapauksessa oli esitetty nimenomaan ”Ruhtinaan ” sivuilla.

      ”Discorsi”-teoksessana (Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio, 1517) kirjoittaja  itse asiassa kyllä jatkaa tuota samaa arvopohjaista realismiaan, mutta niin sanoakseni toisin keinoin.

    Tässä vanha blogini aiheesta:

 

lauantai 20. elokuuta 2016

Machiavellin moraali

 

Machiavellin moraali

 

     Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja.

     Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

     Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden.

       Kuvaavaahan on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

      Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

      Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

     Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

     Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan.

      Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

      Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

      Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas.

        Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

     Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

      Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki kansan valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

      Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

      Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muut aikaisemmin.

       Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen.

         Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

     Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

     Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

     Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

       Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

      Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja yksilöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.