Typeryys järjestelmänä
Santiago Ávila, Tontocracia. En busca de la sensatez perdida. Vergara 2026, 287 s.
Espanjankielinen maailma on kiinnostava
sikälikin, että siellä julkaistaan merkittävä määrä kirjallisuutta, jota ei ole
saatavilla muilla kielillä. Espanjaa puhuvia on niin paljon, ettei enempää välttämättä
tarvitakaan.
Tämän kirjan kirjoittaja Santiago Ávila
Vila on kuitenkin varsin kansainvälinen henkilö, joka on toiminut muun muassa sellaisten monikansallisten
firmojen kuin Securitaksen ja Falconin toimitusjohtajana, että voisi hyvinkin
odottaa kirjan tulevan käännetyksi vaikkapa englanniksi. Sen julkaisija
Vergarakin näyttää kuuluvan Penguin Random House-ryhmään.
Joka tapauksessa kirjan otsikko ja aihe
ovat raflaavia, mutta eivät juuri poikkeuksellisia siinä suhteessa. Onhan tämän
alan kirjallisuutta jo tullut käsitellyksikin (ks. Vihavainen: Haun
marmion tulokset ), mutta ei lisä pahaa tee.
Kirjan nimi tarkoittaa hölmöjen valtaa,
jota voisi espanjassakin kuvat myös muilla sanoilla. Tonto -hölmö, typerä/typerys
markitsee jokseenkin samaa kuin vaikkapa torpe. Sana ”tonto” jäi mieleeni jo
lapsena, kun seurasin ”Naamioitu ratsastaja”-sarjakuvaa, jossa sankarin
alituisena seuralaisena oli intiaani nimeltä Tonto.
Tonto oli selvästi sangen yksinkertainen
persoona, mitä näytti korostavan se, että hänellä oli intiaanin merkkinä
sulkapäähine, jossa kuitenkin oli vain yksi sulka. Joka tapauksessa Tontosta
oli monessa tilanteissa sankarille korvaamatonta hyötyä. Ei hän ihan pölvästi
sentään ollut ja kovin uskollinen hän oli sankarille, mikä tuntui ihailtavalta.
Mitäpä syntiä salaamaan, varmasti Tonton
tapaisia intiaaneja on olemassa ja voisi olla paljonkin. Vastaavia valkoisia
maahanmuuttajia lienee Amerikassa vielä enemmän. Olisi typreryyttä (tontería)
ajatella, että yksi Tonto sarjakuvassa leimaa kaikki intiaanit ihan tontoiksi.
Amatöörilingvistinä tulen myös ajatelleeksi
sitä, että meille ilmeisesti ruotsin kautta tullut sana ”tonttu” merkityksessä
yksinkertainen tonttuilija, saattaa olla samaa kantaa. Myös venäjän sana ”donduk”
viittaa samanlaisiin ominaisuuksiin. Suomessa kai ”hölmö” ja ”hölmöily” tulevat
merkityksiltään lähelle sitä, mitä kirjoittaja tarkoittaa.
Tässä kohtaa huomaan, että jo pelkkä tuollaisten
sanojen käyttö (ja ajatteleminenkin?) näyttää olevan meidän aikanamme hyvin
arveluttavaa ja leimautuu vähintäänkin populismiksi, ellei suorastaan ihmisvihamielisyydeksi.
Mikäli olemme kaikki tasa-arvoisia, emme
enää Jumalan edessä, vaan valtion kansalaisina, kuluttajina ja elämästä
nautiskelijoina, on itse asiassa loukkaus kaikkein perustavimpia arvoja vastaan
edes ajatella typeryksiä olevan olemassa.
Ávila joka tapauksessa esittää kirjansa
aluksi erilaisten, noin sanoakseni ei-fiksujen ihmisten typologian ja pohtii
sitten todelliseksi olettamansa typeristövallan/hölmöläisyyden aiheuttamia
vaaroja ja haasteita.
Ensinnäkin on olemassa tyyppi ”hölmöt”
(el tonto). He ovat kykenemättömiä tulkitsemaan selkeästi ympäristöään.
Naiivius ja arvostelukyvyn puute estävät ymmärtämästä syiden ja seurausten suhdetta
ja johtavat virheellisiin päätöksiin. Ahkerat hölmöt ovat vaarallisimpia,
Toinen tyyppi ovat tyhmät (el estúpido).
Kun hölmöt sentään pystyvät periaatteessa ymmärtämään tekojensa seuraukset,
tyhmät eivät siihen pysty, eivätkä pidä sitä edes tarpeellisena.
Sitten on olemassa ryhmä ääliöt (el
necio). Heitä kuvaa Sokrateen lausuma: ”se, joka ei tiedä, eikä tiedä, ettei
tiedä on ääliö. Karta häntä!”
Hölmöltä (tonto) puuttuu arvostelukykyä
ja tyhmän obsessio on irrationaalinen, mutta ääliö astelee vakain askelin vielä
näiden edellä kohti peruuntumatonta katastrofia.
Systeemin kannalta olennaisen tärkeä on kuitenkin
keskinkertaisuus (el mediocre). Keskinkertaisuuden anti hölmöläisyydelle/tontokratialle
on keskeisen tärkeä. Keskinkertaisuus tekee itsestään kaiken mitan, tukehduttaa
luovuuden ja hyljeksii niin innovaatiota kuin suurenmoisuuttakin (la grandeza).
Tämän ominaisuuden haitallisuus
lisääntyy olennaisesti, kun se sekoittuu inhimillisiin intohimoihin, kuten kateus,
ylpeys ja erityisesti vallanhimo. Valta suojelee sitä kaikelta kritiikiltä.
Siitä tulee erityisen haitallista kun se julistetaan ihanteeksi, kuten hölmöläisyydessä
(tontocracia) tapahtuu.
Hölmöläisyys toteuttaa itseään useilla
eri aloilla, joista kirjassa käsitellään liike-elämää, politiikkaa, kasvatusta
ja sosiaalista elämää.
Yhteiskunnassa näyttöarvo korvaa todellisuuden,
klikkausten laskeminen tulee ”influensserien” intohimoksi, ”näyteikkunaekologiasta”
tulee hallitseva muoti, tyhjät hokemat (”Pystyt, jos tahdot!”) korvaavat
järkevän harkinnan ja niin edelleen.
Politiikassa komeat fraasit korvaavat arvostelukyvyn
ja valehteleminen totuuteen pyrkimisen. Valehtelu -tai epämääräisyys, mikä on
vielä pahempaa- hallitsevat puhetta ja tavoitellun tuloksen suhteen määrä aina
voittaa laadun. ”Enemmän” on tullut ”paremman” synonyymiksi. Itse asiassa, kun
paskaa (mierda) on enemmän, se on vain pahempi asia.
Kasvatuksessa olisi kehitettävä
kriittistä ajattelukykyä ja luonnetta, mutta siellä on menty pienimmän
vastuksen tietä. Siellä pyritään mahdollisimman monien suoritusten hyväksymiseen
ja palkitsemista erinomaisuudet tavoittelun kustannuksella. Komea titteli ei
takaa, että sen haltija osaisi ratkaista ensimmäisen asteen yhtälön.
Oppimistulokset ovat valheellisia,
nuorisolle opetetaan, että voi tulla hyväksytyksi ilman tietämistä ja edistyä
ilman ponnisteluja. Tullaan yhteiskuntaan, jossa on titteleitä ilman kykyä,
diplomeja vailla perusteita ja akateemisia linjoja, jotka ovat pikemminkin vain
muodollisuksia kuin kehittäviä prosesseja.
Yhteisunta lakkaa pyrkimästä
erinomaisuuteen, kauneuteen ja sivistyneisyyteen ja vaipuu vulgaariuteen ja yhdenmukaisuuteen.
Se tasa-arvoisuus, johon päädytään, ei ole yhteisen arvokkuuden (dignidad) tai
oikeudenmukaisuuden jakamista, vaan tasoittumista alimmalle tasolle.
Kirjoittaja korostaa, ettei hän tästä kirjastaan
halua tehdä loukkausten käsikirjaa, vaan esittää läpivalaisun siitä
näkymättömästä systeemistä, joka ihailee banaaliutta ja rankaisee
saavutuksista.
Hölmöläisyys (tontocracia) ei ole vain
poliittinen vaara, vaan uhka
kulttuurille, yhteiselolle ja toiveelle siitä, että voitaisiin rakentaa jotain
parempaa.
Varsinainen ongelma ei ole se, että in olemassa
hölmöjä, ääliöitä ja tyhmiä, saati keskinkertaisuuksia, sillä niitä on ollut
aina. Ongelma on siinä, että ennen niitä
vastustettiin, mutta nyt niille on alettu osoittaa suosiota, kehua niitä ja
valita vallankäyttäjiksi.
Vanhan sananparren mukaan hölmöjen kanssa
ei kannata väitellä. Tämä saattaa päteä yksilöiden kohdalla, mutta jos hölmöyteen
perustuvan systeemin annetaan vain
rauhassa kehittyä, merkitsee se osallistumista tuohon prosessiin.
Ávilan ajatukset eivät välttämättä tunnu sinänsä
mullistavilta ja jo Ortega y Gasset ja ennen häntä Gustave LeBon ovat pohtineet
samoja asioita. Korkealla abstraktiotasolla kirjan viisaudet toimivat erinomaisesti,
mutta loppujen lopuksi kaikki toteutuu lopultakin vasta konkreettisella
tasolla.
Tässä kirjassa on vain puolensataa viitettä,
enkä vielä ole ihan varma siitä luenko sen loppuun saakka. Aika näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.