torstai 19. marraskuuta 2026

Erasmuksen jäljillä?

 

Typeryys järjestelmänä

 

Santiago Ávila, Tontocracia. En busca de la sensatez perdida. Vergara 2026, 287 s.

 

       Espanjankielinen maailma on kiinnostava sikälikin, että siellä julkaistaan merkittävä määrä kirjallisuutta, jota ei ole saatavilla muilla kielillä. Espanjaa puhuvia on niin paljon, ettei enempää välttämättä tarvitakaan.

      Tämän kirjan kirjoittaja Santiago Ávila Vila on kuitenkin varsin kansainvälinen henkilö, joka on toiminut  muun muassa sellaisten monikansallisten firmojen kuin Securitaksen ja Falconin toimitusjohtajana, että voisi hyvinkin odottaa kirjan tulevan käännetyksi vaikkapa englanniksi. Sen julkaisija Vergarakin näyttää kuuluvan Penguin Random House-ryhmään.

       Joka tapauksessa kirjan otsikko ja aihe ovat raflaavia, mutta eivät juuri poikkeuksellisia siinä suhteessa. Onhan tämän alan kirjallisuutta jo tullut käsitellyksikin (ks. Vihavainen: Haun marmion tulokset ), mutta ei lisä pahaa tee.

      Kirjan nimi tarkoittaa hölmöjen valtaa, jota voisi espanjassakin kuvat myös muilla sanoilla. Tonto -hölmö, typerä/typerys markitsee jokseenkin samaa kuin vaikkapa torpe. Sana ”tonto” jäi mieleeni jo lapsena, kun seurasin ”Naamioitu ratsastaja”-sarjakuvaa, jossa sankarin alituisena seuralaisena oli intiaani nimeltä Tonto.

       Tonto oli selvästi sangen yksinkertainen persoona, mitä näytti korostavan se, että hänellä oli intiaanin merkkinä sulkapäähine, jossa kuitenkin oli vain yksi sulka. Joka tapauksessa Tontosta oli monessa tilanteissa sankarille korvaamatonta hyötyä. Ei hän ihan pölvästi sentään ollut ja kovin uskollinen hän oli sankarille, mikä tuntui ihailtavalta.

      Mitäpä syntiä salaamaan, varmasti Tonton tapaisia intiaaneja on olemassa ja voisi olla paljonkin. Vastaavia valkoisia maahanmuuttajia lienee Amerikassa vielä enemmän. Olisi typreryyttä (tontería) ajatella, että yksi Tonto sarjakuvassa leimaa kaikki intiaanit ihan tontoiksi.

      Amatöörilingvistinä tulen myös ajatelleeksi sitä, että meille ilmeisesti ruotsin kautta tullut sana ”tonttu” merkityksessä yksinkertainen tonttuilija, saattaa olla samaa kantaa. Myös venäjän sana ”donduk” viittaa samanlaisiin ominaisuuksiin. Suomessa kai ”hölmö” ja ”hölmöily” tulevat merkityksiltään lähelle sitä, mitä kirjoittaja tarkoittaa.

       Tässä kohtaa huomaan, että jo pelkkä tuollaisten sanojen käyttö (ja ajatteleminenkin?) näyttää olevan meidän aikanamme hyvin arveluttavaa ja leimautuu vähintäänkin populismiksi, ellei suorastaan ihmisvihamielisyydeksi.

       Mikäli olemme kaikki tasa-arvoisia, emme enää Jumalan edessä, vaan valtion kansalaisina, kuluttajina ja elämästä nautiskelijoina, on itse asiassa loukkaus kaikkein perustavimpia arvoja vastaan edes ajatella typeryksiä olevan olemassa.

        Ávila joka tapauksessa esittää kirjansa aluksi erilaisten, noin sanoakseni ei-fiksujen ihmisten typologian ja pohtii sitten todelliseksi olettamansa typeristövallan/hölmöläisyyden aiheuttamia vaaroja ja haasteita.

       Ensinnäkin on olemassa tyyppi ”hölmöt” (el tonto). He ovat kykenemättömiä tulkitsemaan selkeästi ympäristöään. Naiivius ja arvostelukyvyn puute estävät ymmärtämästä syiden ja seurausten suhdetta ja johtavat virheellisiin päätöksiin. Ahkerat hölmöt ovat vaarallisimpia,

      Toinen tyyppi ovat tyhmät (el estúpido). Kun hölmöt sentään pystyvät periaatteessa ymmärtämään tekojensa seuraukset, tyhmät eivät siihen pysty, eivätkä pidä sitä edes tarpeellisena.

        Sitten on olemassa ryhmä ääliöt (el necio). Heitä kuvaa Sokrateen lausuma: ”se, joka ei tiedä, eikä tiedä, ettei tiedä on ääliö. Karta häntä!”

       Hölmöltä (tonto) puuttuu arvostelukykyä ja tyhmän obsessio on irrationaalinen, mutta ääliö astelee vakain askelin vielä näiden edellä kohti peruuntumatonta katastrofia.

       Systeemin kannalta olennaisen tärkeä on kuitenkin keskinkertaisuus (el mediocre). Keskinkertaisuuden anti hölmöläisyydelle/tontokratialle on keskeisen tärkeä. Keskinkertaisuus tekee itsestään kaiken mitan, tukehduttaa luovuuden ja hyljeksii niin innovaatiota kuin suurenmoisuuttakin (la grandeza).

        Tämän ominaisuuden haitallisuus lisääntyy olennaisesti, kun se sekoittuu inhimillisiin intohimoihin, kuten kateus, ylpeys ja erityisesti vallanhimo. Valta suojelee sitä kaikelta kritiikiltä. Siitä tulee erityisen haitallista kun se julistetaan ihanteeksi, kuten hölmöläisyydessä (tontocracia) tapahtuu.

       Hölmöläisyys toteuttaa itseään useilla eri aloilla, joista kirjassa käsitellään liike-elämää, politiikkaa, kasvatusta ja sosiaalista elämää.

      Yhteiskunnassa näyttöarvo korvaa todellisuuden, klikkausten laskeminen tulee ”influensserien” intohimoksi, ”näyteikkunaekologiasta” tulee hallitseva muoti, tyhjät hokemat (”Pystyt, jos tahdot!”) korvaavat järkevän harkinnan ja niin edelleen.

      Politiikassa komeat fraasit korvaavat arvostelukyvyn ja valehteleminen totuuteen pyrkimisen. Valehtelu -tai epämääräisyys, mikä on vielä pahempaa- hallitsevat puhetta ja tavoitellun tuloksen suhteen määrä aina voittaa laadun. ”Enemmän” on tullut ”paremman” synonyymiksi. Itse asiassa, kun paskaa (mierda) on enemmän, se on vain pahempi asia.

       Kasvatuksessa olisi kehitettävä kriittistä ajattelukykyä ja luonnetta, mutta siellä on menty pienimmän vastuksen tietä. Siellä pyritään mahdollisimman monien suoritusten hyväksymiseen ja palkitsemista erinomaisuudet tavoittelun kustannuksella. Komea titteli ei takaa, että sen haltija osaisi ratkaista ensimmäisen asteen yhtälön.

        Oppimistulokset ovat valheellisia, nuorisolle opetetaan, että voi tulla hyväksytyksi ilman tietämistä ja edistyä ilman ponnisteluja. Tullaan yhteiskuntaan, jossa on titteleitä ilman kykyä, diplomeja vailla perusteita ja akateemisia linjoja, jotka ovat pikemminkin vain muodollisuksia kuin kehittäviä prosesseja.

       Yhteisunta lakkaa pyrkimästä erinomaisuuteen, kauneuteen ja sivistyneisyyteen ja vaipuu vulgaariuteen ja yhdenmukaisuuteen. Se tasa-arvoisuus, johon päädytään, ei ole yhteisen arvokkuuden (dignidad) tai oikeudenmukaisuuden jakamista, vaan tasoittumista alimmalle tasolle.

       Kirjoittaja korostaa, ettei hän tästä kirjastaan halua tehdä loukkausten käsikirjaa, vaan esittää läpivalaisun siitä näkymättömästä systeemistä, joka ihailee banaaliutta ja rankaisee saavutuksista.

     Hölmöläisyys (tontocracia) ei ole vain poliittinen vaara, vaan  uhka kulttuurille, yhteiselolle ja toiveelle siitä, että voitaisiin rakentaa jotain parempaa.

      Varsinainen ongelma ei ole se, että in olemassa hölmöjä, ääliöitä ja tyhmiä, saati keskinkertaisuuksia, sillä niitä on ollut aina. Ongelma on  siinä, että ennen niitä vastustettiin, mutta nyt niille on alettu osoittaa suosiota, kehua niitä ja valita vallankäyttäjiksi.

     Vanhan sananparren mukaan hölmöjen kanssa ei kannata väitellä. Tämä saattaa päteä yksilöiden kohdalla, mutta jos hölmöyteen perustuvan systeemin annetaan vain  rauhassa kehittyä, merkitsee se osallistumista tuohon prosessiin.

     Ávilan ajatukset eivät välttämättä tunnu sinänsä mullistavilta ja jo Ortega y Gasset ja ennen häntä Gustave LeBon ovat pohtineet samoja asioita. Korkealla abstraktiotasolla kirjan viisaudet toimivat erinomaisesti, mutta loppujen lopuksi kaikki toteutuu lopultakin vasta konkreettisella tasolla.

       Tässä kirjassa on vain puolensataa viitettä, enkä vielä ole ihan varma siitä luenko sen loppuun  saakka. Aika näyttää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoita nimellä.