Tasanjaon maailmasta

Tasan ei käy onnen lahjat

Luulenpa, että meillä suomalaisilla on vallitsevana se käsitys, että tulojako valtiossa on sitä paremmalla tolalla, mitä tasaisempaa se on. Näyttäähän meillä olevan jopa jonkinlainen uskonlahko, joka vaatii tulojen tasa-arvoa sukupuolten välillä, eikä millään suostu uskomaan, että se havaittu epätasa-arvo perustuu vain erilaiseen työmäärään ja tasoittaminen olisi yksinkertaisesti epäoikeudenmukaisuutta.

 Joka tapauksessa siis tasa-arvo esitetään arvona sinänsä, mikä on yhtä huvittava kuin säälittäväkin näkemys.

En tarkoita sitä, että kansanryhmien tuloissa ja varallisuudessa saisi vallita millainen epäsuhde tahansa. Jo Aristoteles ymmärsi hyvin, että kun mennään tarpeeksi kauas tasaisesta tulonjaosta, alkaa valtio tulla epävakaaksi. Ihmiset kokevat, ettei nyt pelata reilua peliä ja ovat siinä oikeassa.

Mitään erityisen reilua ei tietenkään ole siinäkään, että jokaisella annostellaan täsmälleen saman verran, muista tekijöistä riippumatta. Tämä kuitenkin on ollut eräiden utopististen lahkojen tavoitteena kautta aikojen.

Tulon jaon tasaisuutta mitataan ns. Gini-indeksillä. Mikäli sen arvo on 100 (oikeastaan 1), vallitsee maassa täydellinen epätasa-arvo, kun yksi saa kaikki tulot. Mikäli arvo sen sijaan on 0, on suoritettu täydellinen tasanjako ja jokainen saa yhtä paljon.

Käytännössä näitä ääritapauksia ei tietenkään ilmene. Kun katsomme tulonjakokarttoja, huomaamme, että suurin osa maailmaa näyttää kuuluvan epätasaisen tulonjaon alueeseen, ainakin meidän suomalaisilla standardeillamme.

Afrikka on varsinainen mustan epätasaisuuden pesäke ja kaikkein epätasaisin tulojako maailmassa toteutuu Etelä-Afrikan tasavallassa gini-indeksillä 63,40.

Hyvin epätasainen tulonjako on tunnetusti myös Venäjällä ja USA:ssa. Edellisen indeksiluku on 37,70 ja jälkimmäisen 41, eli Venäjällä ollaan hieman ”tasa-arvoisempia”.

Suomi ja Skandinavia ovat tunnetusti suuren tasajaon alueita. Meillä indeksiluku on 26,80 ja Ruotsissa 27,20. Norjan luku on sama kuin meidän.

Mutta entäpä nuo entiset neuvostotasavallat ja kansandemokratiat?  Kuten tunnettua, kommunismin luhistuttua alkoivat siellä yksitystämisorgiat, joissa varkaat veivät kansan omaisuuden, ottivat itselleen.

Odottaa voisi siis afrikkalaisia lukemia ja Venäjän varsin korkea, ”amerikkalaismallinen” arvo tukeekin tätä olettamusta.

Itse asiassa näin ei kuitenkaan ole. Pienin Maailmanpankin tilaston gini-ideksi eli siis maailman suurin tulojen tasaus vallitsee –Ukrainassa. Luku on 25,50.

Luku ei kai meitä suomalaisia sinänsä hätkähdytä ja muistelen, että se meillä oli takavuosina pienempikin. Kun uutisissa, ainakin venäläisissä, kuitenkin alinomaa kuulee puhuttavan Ukrainan oligarkeista ja maan suuresta korruptiosta, odottaisi kai myös tulonjaon olevan enemmän Afrikkaan kuin Skandinaviaan kallellaan.

Itse asiassa gini-tilaston häntäpäässä eli siis tasaisen tulonjaon alueella komeileekin suuri määrä entisiä kommunistimaita. Siellä ovat niin Slovakia, Tšekki kuin Slovenia ja Valko-Venäjänkin luku on hienoisesti Suomea pienempi: 26,70.

Minusta yllättävää on, että sieltä löytyvät myös Kazakstan ja jopa Keski-Aasian tasavallat ovat aika säädyllisissä lukemissa: Kirgisia saa arvon 29.00 ja Uzbekistankin 35,30. Viimemainittu jo kyllä alkaa olla venäläisissä lukemissa, mutta onhan Ranskankin luku 32,30 ja Italian 34,70. Virolla luku on muuten 34,60.

Liian pitkälle menevä tulojen epätasaisuus on ilmeisesti valtiolle  ja kansalle kirous, vaikka epätasaisuus kukaties saattaa olla hyödyksi silloin, kun pyritään irtautumaan köyhyydestä. Lienee mahdotonta nostaa tasa-arvoista kurjuutta kärsivän kansan elintasoa samanaikaisesti, vaikka se varmaan olisikin kovin miellyttävää.

Kehittyneissä maissa, kuten USA:ssa ja Venäjällä suuri epätasaisuus sen sijaan on irvokas ilmiö. Kuten tunnettua, ns. globalisaation uusimman aallon aikana on muutamien harvojen yksilöiden käsiin kasaantunut omaisuuksia, jotka ovat suurempia kuin keskikokoisten maiden kansantuote.

Jo Adam Smith todisteli, ettei kukaan voi rahaa varsinaisesti hävittää sitä tuhlaamalla tai säilömällä. Todellisuudessa ei ole roopeankkoja, jotka vievät rahat muilta pois ja käyttävät niitä omiin yksityisiin kylpyihinsä rahasäiliössä.

Tosiasiassa jokainen oligarkkikin panee aina rahan kiertämään ja siten työllistää ympäristöään tai vaikkapa englantilaisten pankkien välityksellä kaukaisempiakin alueita. Raharikkaat eivät kuulune onnellisimpiin, kuten eivät rikkaat kansatkaan välttämättä. Mutta tämänhän huomasi jo Saarnaaja. Hänen tuumailujaan kannattaa aina silloin tällöin lukea.

Itselläni ei tässä ole tarkoituksena sen enempää saarnata, totean vain, ettei se tulonjaon tasaisuuskaan mikään arvo sinänsä ole, ainakaan mikäli siinä mennään kohtuuttomiin.

Ehkä saattaisikin olla niin, että esimerkiksi Ukrainan onnettomuutena on se, etteivät oligarkeiksi pyrkineet siellä aikoinaan saaneet varastettua kylliksi pannakseen pyörät pyörimään? Huomautan, että tämä on ihan vain kaino ajatuskoe, eikä mikään poliittinen manifesti saati ohjelma.

Venäjän talouden romahdus viivästyy

 

Nääntyvä Venäjä?

 

      The Economistin kirjoittaja, joka lehden tavan mukaan on anonyymi, ennustaa sen 10.10. ilmestyneessä numerossa Ukrainalle ja Euroopalle uutta kauhun talvea. Venäjän sotapotentiaali ei ole vain tyhjenemättä, vaan tuntuu muuttuvan yhä tehokkaammaksi (Vladimir Putin and the pariah problem).

       Eurooppa on lähtenyt siitä, ettei Venäjä saa voittaa eikä Ukraina saa hävitä. Mutta, kuten muuan amerikkalainen toimihenkilö Helsingin turvallisuusforumissa sanoi, ”vatsatuntuma on (all of us know, deep down), ettei oikeudenmukaista rauhaa ole tulossa”

       Putinia ei koskaan saada rikoksistaan oikeuteen, eikä Venäjä tule maksamaan sotakorvauksia. Itse asiassa tusinoittain Ukrainan-veteraaneja on jo valittu Venäjän parlamenttiin, joten siellä tule olemaan sotarikollisia kauas tulevaisuuteen, pohtii kirjoittaja.

       Niinpä valtiollisella tasolla ei kannata enää edes mainita sitä, että Putin on roisto, koska hänen kanssaan se rauha on todennäköisesti tehtävä.

        Me rivikansalasiset tietenkin saamme nimittää häntä asianmukaisella tavalla ja sitähän tekevät myös hänen venäläiset alamaisensa sopivisa yhteyksissä (vrt. Vihavainen: Haun putinin oikea nimittäminen tulokset). Mudak mikä mudak ja katastrofi koko maailmalle.

      On syytä kysyä, miten paljon uhrauksia Ukrainalta voidaan vaatia ja Euroopan on sitä syytä tukea Economistin kirjoittajan mukaan mahdollisimman paljon, mutta saattaa käydä niin, että hyökkääjän rangaistukseksi jää vain voiton epätäydellisyys ja sen korkea hinta arvelee kirjoittaja, joka ei siis saa palkkaansa esimerkiksi Yleisradiolta ja tuskin Venäjältäkään.

       Sodan hinta on ollut astronominen myös rahassa mitaten. Venäjän talous on kuitenkin ollut vahva yli odotusten ja läntisen maailman pakotteet ovat tehonneet siihen hämmästyttävän vähän.

       Tietyt Ukrainan iskut, kuten postimyyntilogistiikan ja öljynjalostamojen pommitukset ovat haitanneet tavallista venäläistä kuluttajaakin, mutta katastrofi näyttää yhä olevan paljon kauempana Venäjällä kuin se on Ukrainassa ja läntisessä Euroopassakin.

      Aikoinaan, 1990-luvulla Venäjän talouden ekspertti Pekka Sutela sanoi, että taloudellisesti Venäjällä näyttää nyt olevan mahdollista kehittyä kahteen suuntaan: siitä voi tulla toinen Saksa tai toinen Burkina Faso. Edellinen symbolisoi hyvin järjestettyä vaurasta hyvinvointivaltiota ja jälkimmäinen sen vastakohtaa.

       Suomessa näyttää tämän kysymyksen ratkaisu jääneen suurelle yleisölle aivan tuntemattomaksi, vaikka se tapahtui jo kauan sitten. Venäjä ei toki ole samassa määrin hyvinvointivaltio kuin Saksa, vaikka sen ideologinen lunatic fringe korostaakin sen muka ylivertaista kristillistä lähimmäisenrakkauden eetosta vastakohtana lännen kalvinistiselle raakuudelle.

       Sen sijaan Venäjä kyllä on saavuttanut ja ohittanut talouden koossa Saksan, vaikka BKT per capita onkin yhä pienempi.

      Viittaan tässä Venäjän ostovoimakorjattuun (PPP) bruttokansantuotteeseen, en kansainvälisten vaihtokurssien mukaan mitattuun (ks. Luettelo valtioista bruttokansantuotteen mukaan (PPP) – Wikipedia).

     Ostovoimakorjattu arvo on tavallisen kukuttajan kannalta se oleellinen asia. Suomalaisille, joiden valuutta on yliarvostettua kansainvälisten vaihtokurssien mukaan, asia on edullinen matkaillessa ja yhtä turmiollinen kansainvälisessä kaupassa, jossa olemme hinnoitelleet itsemme ulos. EMU-jäsenyys tekee ulkoisen devalvaation mahdottomaksi ja AY-rälssi sisäisen.

      Venäjän palkkataso on meidän vaihtokurssillamme vertaillen matala, mutta ostovoimakorjattuna se on lähes kaksinkertainen eli lähentelee kahtatuhatta euroa. Enää ei maidemme välillä suinkaan vallitse maailman korkein elintasokuilu, kuten asia oli vähän aikaa1990-luvulla.

     Onko tulojen jakaantuminen sitten kuitenkin Venäjällä äärimmäisen epätasaista, kuten usein sanotaan. Suuressa maassa alueiden väliset erot ovat suuria ja yllättäen korkeimmat keskitulot löytyvät kaukaiselta Tšuktšien niemimaalta (Tšukotka). Mutta ei muukaan maa yhtä Itä-Karjalan syrjäkylää ole Moskovan ja Pietarin ulkopuolella.

     Tulonjaon tasaisuutta ja epätasaisuutta mitataan ns. gini-indeksillä, jonka tunteminen kuukuu yleissivistykseen, mutta selostan sen silti. Mikäli indeksi on 0, jakautuvat tulot täysin tasaisesti eli jokainen saa saman verran. Mikäli se on 1, on jakautuminen mahdollisimman epätasaista, kun yksi ainoa henkilö saa kaiken.

    Käytännössä matalimmat arvot ovat 0.20:stä ylöspäin (Slovakia 23,8) ja suurimmat 0.60:stä ylöspäin (Etelä-Afrikka 0.63). Normaalisti nollat jätetään lukujen edestä pois ja usein myös pisteet.

       Todettakoon, että oma gini-indeksimme on 27.4 ja Ruotsin 29.3. Tulonjakomme kuuluu maailman tasaisimpiin ja kauhesta eriarvoisudesta ruikuttavien olisi syytä suhteuttaa sanomaansa edes johonkin ja esittää oma vaatimustasonsa. Mutta tämä ei tässä nyt ole se käsiteltävä asia.

      Kyse on nyt siis tulonjaosta Venäjällä ja sen vertaitavuudesta.  Gini-indeksin mukaan se on 33. Sitä voidaan verrata paitsi omaan lukuumme, myös esieriksi USA:n vastaavaan, joka on 41.8.

     Voimme siis todeta, että meillä tulonjalo on paljon tasaisempi kuin Venäjällä, mutta Venäjällä se taas on paljon tasaisempi kuin USA:ssa.

       Mainittakoon, että luku on Saksalla 32,4 ja Ranskalla 31,8. Lisää ajateltavaa saa, kun ottaa huomioon, että Ukrainalla luku on 25.6 ja Kiinalla 26.

      Venäjällä tuloerot ovat siis hyvin suuret meidän mittapuillamme, mutta eivät l-heskään niin suuret kuin USA:ssa. Ukrainassa ja Kiinassa tulojen jakaantuminen taas on vielä tasaisempaa kuin meillä, saati Ruotsissa tai Saksassa.

      Tällaisia koko maata käsittäviä yksinkertaisia lukuja ei tietenkään pidä kuvitella muuksi, kuin ne ovat. Ne antavat sellaisenaan tärkeää tietoa kohteestaan tietyn tekijän suhteen, mutta eivät kerro mitään esimerkiksi siitä, miten turvattu tai turvaton tavallisen kansalaisen elämä on ja miten onnellisia sen asukkaat.

       Niitä sitten kuvataan toisenlaisille mittareilla, joiden merkityksestä myös sopii kakin mokomin kiistellä. Joka tapauksessa on tärkeää, että tunnemme edes noita käytettävissä olevia mittareita, ettemme kuvittelisi maailmasta aivan mahdottomia.

    Mitä tulevaan kauhun talveen tulee, Venäjän taloudella näyttäisi olevan kaikki edellytykset kestää se ihan hyvin ja varmaan myös Euroopan mailla, vaikka meillä kriittisten resurssien niukkuus todennäköisesti tulee pahemmaksi.

        Jo pelkästään gini-kertoimen ja BKT:n perusteella ei näytä siltä, että Venäjän väestö nyt tai lähitulevaisuudessa eläisi nälkärajalla ja alkaisi epätoivoisena vaatia rauhaa hinnalla millä hyvänsä. Maailmassa toteutuvan oikeudenmukaisuuden kannalta tämä on ikävä juttu, mutta emme me sille mitään voi.

Vaihtuvatko osat?

 

Se suuri tasoittuminen

 

(Branko Milanovic, The Great Convergence, Foreign Affairs June 14, 2023)

Aina silloin tällöin joutuu muistuttamaan itseäänkin siitä, miten täydellisen harhaisia suurtenkin gurujen visiot ovat joskus saattaneet olla.

Kuten Branco Milanovic artikkelissaan muistuttaa, kun suuresti ihailtu nobelisti Gunnar Myrdal vuonna 1968 kirjoitti kirjansa Asian Drama. An Inquiry into the Poverty of Nations, hän uskoi lujasti Aasian maiden, muun muassa Intian ja Kiinan kurjaan tulevaisuuteen. Luulen, että se oli hän, joka sanoi, että mikäli koko Aasian manner uppoaisi huomenna mereen, ei se vaikuttaisi maailman talouteen sitä eikä tätä.

Onhan se maailma muuttunut ja nopeasti sittenkin. Joskus taistolaisaikoina kuulin, miten edistykselliset suomalaiset nuoret olivat itkettäneet jotakin intialaistyttöä kertomalla, miten kurja hänen maansa oli ja tulisi olemaan. Kiinassa nyt sentään oli potentiaalia monen mielestä, kunhan se nyt ei vain olisi ollut harhaoppinen…

Vain kymmenen vuotta Myrdalin kirjan jälkeen alkoi Aasian huima talouskasvu ja mikäli joku nykyään haluaa nähdä uskomatonta yltäkylläisyyttä ja loistoa hänen kannattaa mennä ehdottomasti juuri Aasiaan. Kiina on tässäkin suhteessa erinomainen vaihtoehto ”kommunismistaan” huolimatta.

Mutta kun se epätasa-arvoisuus sen kuin kasvaa, valittavat meidän aikamme edistykselliset, jotka eivät voi sietää ajatusta siitä, että asiat ehkä olisivatkin hyvällä tolalla.

Itse asiassa se, mikä on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut erittäin merkittävästi, on globaalinen tasa-arvo talouden suhteen, toteaa Branko Milanovic, amerikkalainen ekonomisti.

Taloudellista tasa-arvoa mitataan gini-indeksillä, jonka arvo 1 (tai 100) kertoo, että se on äärimmäisen epätasa-arvoinen ja kaikki raha menee yhdelle henkilölle. Luvun ollessa 0 tulonjako on täysin tasa-arvoinen eli jokainen saa yhtä paljon. Käytännössä suuren epätasa-arvoisuuden vallitessa luku on 50-70 ja suuren tasa-arvon vallitessa 20-30. Suomessa se on ollut 20-30 pisteen välillä, kun taas USA:ssa ja Venäjällä se on ollut 40 pisteen tuntumassa.

Suurimmat maakohtaiset tuloerot ovat ginikertoimella mitattuna kehitysmaissa, Etelä-Afrikassa luku on yli 60 pistettä.

Globaalisesti tulonjaon epätasaisuus on ollut erittäin suurta etenkin 1900-luvun jälkipuoliskolla, jolloin se kasvoi nopeasti. Vielä 1800-luvun alkupuolella luku globaalisesti (en tunne menetelmiä, joilla tulos on saatu) oli kirjoittajan mukaan noin 50, mikä sinänsä olisi kyllä hyvin korkea yhden valtion sisällä.

1900-luvun jälkipuoliskolla koko maailman tilannetta kuvaava indeksi joka tapauksessa nousi 67-70 pisteeseen.

Tätä asetelmaa kuvaavasti USA:n ja Kiinan suhde BKT:n määrässä per asukas oli 15:1. 1970-luvulla Intian osuus maailman tuotannosta oli 3%, mutta Saksan (Länsi-Saksan?) 7%. Nyt osat ovat vaihtuneet.

Maailman tulonjako on tasoittunut lähinnä kahden viime vuosikymmenen aikana merkittävästi ja sen suurin tekijä on ollut Kiinan talouskasvu. Nyt koko maailman gini-indeksi on suunnilleen 60 pistettä.

Jokainen toki tietää, että Aasian jättiläiset ovat maailman talouden uusi veturi, mutta siellähän tulonjako on äärimmäisen epätasa-arvoista, uskotaan. Venäjällähän moni myös uskoo olevan vain muutamia upporikkaita oligarkkeja ja lopun kansaa olevan rutiköyhiä. Kumpikaan ei pidä paikkaansa, Venäjällä gini-indeksi on 36, mikä ei maailman mitassa ole kovinkaan paljon. USA:ssa se on 41.

Kiinassa elintasoero kaupunkiväestön ja maalaisväestön välillä on toki rahassa mitaten hyvin suuri, missä kyllä kannattaa ottaa huomioon, että maalaiselämässä hyvin moni asia jää rahassa mittaamatta. Joka tapauksessa Milanovic ottaa kiinalaisia arvioidessaan huomioon vain kaupunkiväestön, jota on 900 miljoonaa ja jonka taloudesta on olemassa hyviä tilastoja.

Miten suurella määrällä kiinalaisia on nyt amerikkalaista mediaania vastaava tulotaso? Milanovicin mukaan tällaisia henkilöitä on nyt 4 miljoonaa (USA:ssa 165 miljoonaa), mutta kehitys on niin nopeaa, että lukujen voidaan arvioida olevan samansuuruisia 20 vuoden kuluttua. Kiinalaiset lähestyvät leveänä rintamana. Sen jälkeen kehitys yhä jatkunee Kiinan hyväksi tai sitten ei.

Entäpä rikkaiden määrä? Maailman superrikkaista oli kirjoittajan mukaan vuonna 2018 amerikkalaisia 40%. Kiinalaisia heistä oli 5%, mutta vielä kymmenen vuotta aiemmin heitä oli ollut vain 1,6%.

Maailman mitassa tulonjako on nyt tasaisempaa kuin sataan vuoteen ja sen on aiheuttanut juuri tuo Aasian talous, jota Gunnar Myrdal piti iänikuisena murheenkryyninä vielä puoli vuosisataa sitten.

Tämä tasa-arvoin lisääntyminen on merkinnyt samalla myös länsimaalaisten suhteellisen aseman laskua. Enää pohjoisesta tullut turisti ei ole herra, joka tiedetään automaattisesti rikkaaksi ja jota ihaillen pokkuroidaan. Maailman ökyrikkaista suurin osa on yhä amerikkalaisia, mutta joukossa on jo paljon muitakin, muun muassa aasialaisia ja ylipäätään rikkaita tai vähintään hyvinvoivia on maailmassa nyt paljon entistä enemmän.

Tämähän kuuluu globalisaation siunauksiin. Hyvinvoinnin lisääntyminen on alkanut hikipajoista ja riistosta ja perustuu yhä suurelta osalta niiden mahdollistamaan halpatuotantoon. Juuri se on joka tapauksessa myös vetänyt talouskasvun piiriin myös takapajuisia maita, joissa uudet sukupolvet, entisten nälkäpalkkaisten kulien jälkeläiset nyt elävät herroiksi. Suunnilleen vastaava elintasoloikkahan tapahtui Suomessakin.

Mutta mikä on tulevaisuus? Milanovic ei näytä erityisesti luottavan Intian kykyyn vetää Kiinan kaltaista roolia ja Afrikka on vielä suurempi kysymysmerkki. Jälkimmäisestä voineekin sanoa, että mikäli ajatellaan elintasoerojen tasaantumista globaalissa mitassa, saattaa Afrikka jäädä pahaksi jarruksi kehitykselle, ellei se kykene pitämään syntyvyyttään kurissa ja siitähän taas ei ole mitään merkkejä.

Sitäkin oudompaa on, ettei Afrikan liikakansoitusta ole enää herran aikoihin otettu tärkeäksi kansainväliseksi ongelmaksi, jonka ratkaiseminen olisi koko maailmalle eikä vähiten afrikkalaisille itselleen ensiarvoisen tärkeää.

 

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Big Mac ja me

Big Mac-indeksi ja Suomi

The Economist-lehti on useimmiten lukemisen väärtti, vaikka minua on aina harmittanutkin se, ettei sen lukuisista käyristä ja piirakoista yleensä löydy Suomea.

No, nämä nyt ovat niitä kaiken maailman merkonomeja, mutta eipä taida intelligentsijan kanssa olla asiat sen paremmin. Lopetin aikoinaan The Times Literary Supplement-lehden tilaamisen, kun se itsepintaisesti lähetettiin osoitteella Helsinski, Poland. Ei siinä auttanut oikaisukaan.

Joka tapauksessa Economist on jo 1980-luvulla kehittänyt sellaisenkin innovaation kuin Big Mac Index.

Noita mäkkäreitähän on minulle käsittämättömästä syystä maailma väärällään. Niiltä ei ole ollut turvassa mikään maa, ei Ranska, ei Kiina, Pohjois-Koreasta en tiedä. Aikoinaan Moskovassa Gorkin kadulla mäkkärin jonoa vahtivat vartijat konepistoolien kanssa. No, ne ajat ovat kaukana takana.

Itse pidän mäkkärin ruokia vastenmielisinä, mutta jouduin niitä aikoinaan lasten seurana syömään ja tunnen siis asian. Niiden suuri etu tarkkailijan kannalta on kuitenkin yhteismitallisuus. Kun tuote nimeltä Bic Mac tehdään maailman kaikissa maissa samoin, on sen hinta helppo ja nopea tapa vilkaista maan yleistä hintatasoa. Se on tietenkin karkea, mutta paljonkin tyhjää parempi.

Economistin innovatiivisuudesta toinen esimerkki on Lontoon roskakuskien suhdannebarometri. Kun roskakuskit työskentelevät alalla, jolla kulutuksen muutokset ovat konkreettisesti nähtävissä, osoittautui, että heidän nenänsä haistoi herkästi myös taloudellisen aktiivisuuden trendit.

Mutta mennäkseni takaisin Big Mac-indeksiin, e oli taas esillä Economistissa osoittamassa, että useimmat maailman valuutat ovat tällä hetkellä aliarvostettuja dollariin nähden. Esimerkiksi Venäjällä BM:n saa hintaan 1,65 dollaria, kun hinta USA:ssa on 5,58. Niinpä rupla on dollariin nähden noin 70% aliarvostettu, mikä kannattaa aina muistaa, kun ihastelee USA:n suuria sijoituksia vaikkapa omaan sotateollisuuteensa.

Kun se joutuu hankkimaan tarvitsemansa omilta markkinoiltaan, kutistuu sen mahti aika lailla verrattuna moniin muihin maihin. Myös ihmisten hyvinvoinnin arvioinnissa tulee helposti harhoja samasta syystä.

Sivumennen sanoen, tulonjaon tasaisuutta koskeva gini-indeksi tuppaa olemaan kansainvälisessä vertailussa aika tylsä väline, johtuen tulonsiirroista.

Samassa Economistin numerossa vertaillaan muutamaa maata tulonjaon tasaisuuden suhteen (mitä isompi luku, sitä epätasaisempi).

Ennen tulonsiirtoja kaikki vertaillut maat tuppaavat saamaan luvun, joka on lähellä huikeaa viittä, mutta niiden huomioimisen jälkeen korkeimmaksi jää USA, jossa se on hieman vajaa 4, kun se taas esimerkiksi Saksassa on hieman vajaa 3, mikä on lähellä Ruotsin lukua. Sinne päätyy myös Ranska, joka ennen tulonsiirtoja on USA:n tasolla. Suomella se on vieläkin alempi, noin 2,5. Yli 6:n lukuja on sitten jo etsittävä Afrikasta.

Gini-indeksin otin esille vain siksi, että se on taas yksi luku, jota voi käyttää, kun pyrkii selvittämään, mitä tavallinen tallaaja oikein palkallaan saa. Pelkkä korjaamattoman kurssin perusteella tehty vertailu ei pitkälle vie.

Voihan asiaa toki yrittää selvittää myös tietyn, tärkeän tuotteen ostamiseen tarvittavan summan hankkimiseen kuluvan työajan mukaan.

Mutta kaiken kaikkiaan ongelma on vaikeampi, kuin äkkiseltään arvaisi. Miten esimerkiksi vertailemme menneisyyden ja nykyisyyden elintasoa? Leivän hankkimiseen tarvittava työmäärä in helppo laskea, mutta elääkö ihminen muka pelkästä leivästä?

Menneisyydessä ei ollut lukemattomia nykyajan hyvyyksiä ja niiden merkityksen laskeminen on epätoivoinen yritys. Toki jonkinlaista tolkkua asioihin on saatavissa ja Suomen pankkihan julkaisee rahanarvon muutoksia kuvaavaa aikasarjaa, joka jatkuu pitkälle 1800-luvulle.

Toki voidaan käyttää kulutustutkimuksen avulla saadun ostoskorin hintaa, mutta kun ne tottumukset ovat eri tapauksissa erilaisia.

Myös esimerkiksi vertailu vanhan komentotalouden maihin on vaikeaa. Neuvostoliitossa raskaasti subventoitu leipä oli halpaa ja sitä oli aina saatavissa -tai useimmiten, sitten 1940-luvun jälkeen.

Myös muut välttämättömyystuotteet ja erinäiset luksustuotteet olivat halpoja. Ongelma oli, ettei niitä saanut, kun niitä ei niillä hinnoilla kaikille millään riittänyt. Niinpä oli yleensä pakko käyttää mustan pörssin hintoja, jotka saattoivat olla kymmenkertaiset.

Olutta sai käytännössä vain tietyistä kaupungeista ja siellä kaupasta ennen puolta päivää. Lisäksi olivat kioskit. Ravintoloissa lappu Piva net, ilmestyi ikkunaan jo ennen iltaa. Mitäpä merkitystä hinnalla oli, ellei itse tuotetta ollut. Kyllähän sitä arpalipullakin sai kaikenlaista -jos sai.

On joka tapauksessa selvää, että moninkertaiset hintaerot ovat epäterve ilmiö. Mikäli talous on vapaa, voi olettaa, että hinnat eroavat ja voivat erota toisistaan vain marginaalisesti. Mainostamalla luoduista brändeistä voi velottaa enemmän, koska niiden kohdalla ollaan valmiita maksamaan myös tyhjästä. Viihdeteollisuudessa raha tuleekin pelkästä tyhjästä ja voittomarginaali on tietenkin huikea.

Mutta joka tapauksessa ihminen muuttuu epäluuloiseksi, mikäli samasta tuotteesta peritään jossakin paljon suurempi hinta kuin jossakin muualla, vaikkapa kaksinkertainen. Silloin kilpailu niiden välillä ei jokseenkin varmasti toimi. Ostaja  tuntee myös itseään loukatun.

Kyseessä saattaa olla niin sanottu kiskonta, joka on poliisiasia tai ainakin yleisen paheksunnan paikka. Muistan, miten saksalaisessa Stern-lehdessä oli joskus erityinen osastokin Wucher der Woche -viikon kiskonta.

Sellaisen osaston palauttaminen tai perustaminen suomalaisiin lehtiin olisi varmaan paikallaan.

Esimerkkini on pieni, mutta räikeä.

Täällä Teneriffalla, jossa nyt kasvattelen hiilijalanjälkeäni ja täydennän henkilökohtaisia D-vitamiinivarastojani, käsin nauttimassa yhden oluen ravintolassa, josta aukeni mahtava merinäköala. Oluen hinta oli yksi euro.

Viikko sitten Helsingissä ravintola Memphisissä yksi olut maksoi kahdeksan ja puoli euroa.

Sattumoisin se helsinkiläinen kalja vielä maistuikin surkealta, mutta siitä ei tässä nyt ole kysymys.

Kysymys on koko maan ja kaupungin imagosta.

Tosiasia on, että merkittävät ja vähemmän merkittävät tutkijat usein menevät töiden jälkeen oluelle, jossa myös paljon ideoita syntyy. Oluen hinta ei ehkä ole kynnyskysymys, mutta tulee varmasti siellä esille ja vaikuttaa viihtyvyyteen.

Etevä ja ansaitusti tunnettu Venäjän tutkija Richard Stites kirjoitti joskus kollegoille artikkelin, jossa hän kehui Helsingin erinomaisuutta Venäjän tutkimuksen tukikohtana. Hän yritti myös urhoollisesti kumota sitä yleistä käsitystä, jonka mukaan Helsinki olisi prohibitively expensive.

Sitähän se itse asiassa kyllä tuppasi olemaan noina ylpeinä vuosina, kun nautimme Suomen markan suuresta ostovoimasta ulkomailla ja manailimme sitä, että kotimaassa oli niin kovin kallista. Nehän olivat saman asian kaksin puolta, kuin ylämäki ja alamäki. Toinen on väistämättä toista hankalampi ja toinen taas toista hauskempi.

Mutta kyllä maailmassa pitäisi tiettyä tasaisuuttakin olla. Muuten kynnys saapua meille nousee liian korkeaksi niille, joita me tänne todella haluaisimme.

Mikäli niin keskeisen tuotteen kuin oluttuopin hinta on kilpailijamaahan nähden vaikkapa kaksinkertainen, ovat asiat huonosti. Mikäli hintaero alkaa tulla kymmenkertaiseksi, on jo piru merrassa.

Wucher der Woche olisi syytä perata kunnolla julkisuudessa. Tässähän ovatkin sopivasti vaalit tulossa.