Kenen on kosto?

 

Kosto

 

Paavalin roomalaiskirjeen mukaan (12:19) kosto kuuluu Herralle, siis Jumalalle. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa kehittyi yhteiskunta niin sanotun rationaalisen byrokratian suuntaan ja jo keskiajalla lähdettiin siitä, että kosto kuului kuninkaalle. Siitä hyvästä hän sai myös merkittävän osan rangaistavan henkilön maksamista sakoista.

Tämä, samoin kuin se, että luovuttiin ns. jumalantuomiosta eli riidan selvittämisestä kaksitaistelulla, oli merkittävä askel kohti sellaista yhteiskuntaa, jota nykyään sanomme sivistyneeksi.

Toki kovin moni tässä flagellanttisessa kulttuurissamme kieltäytyy näkemästä sen instituutioissa mitään hyvää ja ihailee mieluummin kaikenkarvaista primitiivistä mumbo-jumboa. Tulkoot he siitä autuaiksi.

Nykyisessä maailmassa, joka uhkaa tulla yhä monikulttuurisemmaksi, on kuitenkin syytä ottaa huomioon, etteivät kaikki kulttuurit ole kehittyneen samaan suuntaan ja samaan tahtiin. Kulttuurien törmäyksiä tapahtuu yhä useammin monella tasolla.

Surullisia esimerkkejä siitä, ettei asian ydintä kyetä ymmärtämään, ovat erilaiset interventiot toisenlaisten kulttuuripiirien alueelle, niitähän on riittänyt tälläkin vuosituhannella.

Muuan instituutio, joka omassa kulttuuripiirissämme on kokonaan hävinnyt, on verikosto. Se on kuitenkin täysin voimissaan monilla alueilla, etenkin vuoristoissa, mutta myös autiomaakulttuureissa, kuten Edvard Westermarck totesi sata vuotta sitten Marokosta.

Tuntematta asian taustoja, rohkenen epäillä, että sillä on oma merkityksensä myös Ruotsin tämän päivän jengisodissa. Moskovan alamaailmassa 1990-luvulla se oli tärkeä instituutio, kuten kertoi Pavel Hlebnikov (Paul Klebnikov) kirjassaan Razgovory s varvarom (Keskusteluja barbaarin kanssa). Ostin sen aikoinaan tuoreeltaan ja kuulin pian, että tekijä oli murhattu. Kenen toimesta, ei tiedetty…

Moni ihmettelee nykyään Tšetšenian diktaattori Kadyrovin käytöstä, joka tuo mieleen varhaismurrosikäisen pojankoltiaisen raivon ja kaikkivoipaisuuden harhojen sekoittaman kiukuttelun. Asiaa ei kannata selittää muitta mutkitta hänen edustamallaan kulttuurilla, mutta yhtä suuri virhe olisi jättää se huomiotta.

Kas näin kirjoitin vuosia sitten, Hlebnikovin keskustelukirja tuoreena mielessäni:

orstai 19. helmikuuta 2015

Sankarikansojen ongelmat

 

Sankarien kansa

 

Mikäpä kansa ei oman käsityksensä mukaan olisi sankarien kansa? Jokaisella maalla ja kansalla on tietenkin myös omat petturinsa ja pelkurinsa, mutta miksi kukaan haluaisi niihin identifioitua? Kansakunta sekä muistaa että unohtaa valikoivasti. Tämän ymmärsi jo Chateubriand 1800-luvulla.

Joillakin alueilla sankaruus kuitenkin on noussut ylivertaiseen rooliin, koska yhteisö on sitä alituisesti tarvinnut ja viljellyt. Paimentolaiset ovat aina vaarassa, sillä he eivät omista maata, jota hyödyntävät ja se toinen, joka syystä tai toisesta myös tarvitsee sitä, valmistautuu aina ajamaan kutsumattomat vieraat pois säilyttääkseen oman sukunsa elinmahdollisuudet.

Myös vuoristossa tarvitaan rohkeaa miestä, joka hankkii perheelle ja yhteisölle jotain muutakin suuhunpantavaa kuin lampaanlihaa. Vuoristoissa on yleistä, että jokaisessa laaksossa asuu yhteisö, joka on ainakin potentiaalisesti konfliktissa naapurinsa kanssa. Sitä paitsi vuorilla asuvat joutuvat verottamaan hedelmällisten laaksojen väkeä tullakseen toimeen. Rosvous ja panttivankien otto on heidän luonnollinen ammattinsa. Se, joka ei kykene ryöstöretkille, paimentaa lampaita ja saa unohtaa perheen perustamisen.

Niinpä monien vuoristokansojen psykologia ja instituutiot ovat muotoutuneet aivan tietynlaisiksi. Siellä vapaa mies ei voi ryhtyä kenenkään palvelijaksi, saati mennä johonkin tehtaaseen koneen jatkeeksi. Vapaa mies tunnustaa ylemmikseen vain oman klaaninsa vanhemmat, joita koko hänen sukunsa kunnioittaa. Vain niille hän voi alistua, kuten lapsi vanhemmilleen. Myös vanhempien kunnioitus on noissa yhteisöissä pyhä asia. Vanhainkotien vaippaosastoja ei sinne kannata mennä perustamaan. Suku hoitaa patriarkkansa ja matriarkkansa ja järjestää heille komeat hautajaiset, kun se aika koittaa.

Vuoristoalueilta tunnemme myös verikoston. Se on siitä irrationaalinen instituutio, että se kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole yksilöinä syyllistyneet yhtään mihinkään. Heidän ainoa syntinsä on, että he ovat väärää sukua. Tšetšeniassa verikosto ulottuu aina ”seitsemänteen isään saakka” eli jopa parin vuosisadan päähän, kertoo moskovalaisena rosvopäällikkönäkin toiminut Hož-Ahmed Nuhajev. Instituutio on tässä tietenkin saavuttanut jo absurdit mitat, mutta sillä on ollut oma funktionsa ja on vieläkin.

Aleksandr Solženitsyn kertoo, että Gulagissa oli yksi kansa, jonka jäsenet eivät koskaan alistuneet järjestelmälle. He eivät myöskään suostuneet tekemään töitä, ainakaan mitä tahansa töitä.  Heitä ei myöskään uskallettu ahdistella, sillä se, joka koski tsetseeniin tiesi saavansa vihollisekseen kaikki muuta tämän kansan jäsenet, mikä tiesi suuria ongelmia.

Jokin autonkuljettajan työ muistutti vapaan ratsumiehen džigitovkaa, ainakin jos ajokkiaan käsitteli tarpeeksi hurjasti. Se kuuluukin olleen yksi niitä harvoja, jotka kelpasivat myös vuoristolaisille.

Mutta tässä siis on puheena oman klaanin (tejp) ja kansan kunnia ja sen vaaliminen. Kunniansa loukkaamista eivät tšetšeenit eivätkä monet muutkaan vuoristolaiset voi sietää kostamatta. Muuten he menettävät kunniansa eli kasvonsa. He kuitenkin myös ovat melko hyvin turvattuja loukkauksilta, koska kaikki tietävät, mikä on tilanne. He tietävät myös, että jos yksi ryhmän jäsen tapetaan, muut kostavat. Solženitsyn kertoi Gulagin tšetšeeneistä, että heitä ympäröi pelon kehä, joka suojeli heitä ulkoiselta väkivallalta.

Kuten Hož-Ahmed Nuhajev kertoi, juuri tämä tšetšeenien keskinäinen koheesio teki mahdolliseksi sen, että heidän mafiansa nopeasti valloitti koko Moskovan alamaailman. Hän itse oli pieni mies, mutta psykologisesti vahva ja jokainen ymmärsi, että konfliktin tullen hän oli valmis menemään ”loppuun saakka” eli tappamaan tai tulemaan tapetuksi. Koska se, joka olisi tappanut Hož-Ahmedin, olisi joka tapauksessa joutunut tapetuksi, syntyi auktoriteetti, joka perustui ryhmän luomaan pelkoon.

Amerikkalaistunut toimittaja Pavel (Paul) Hlebnikov julkaisi Nuhajevista haastattelukiurjan ”Keskusteluja barbaarin kanssa”. Hänet tapettiin varsin pian ja Nuhajev hävisi maan alle eikä ole sen koommin näkynyt. Luultavasti hän on Kadyrovin hallitsemassa Tšetšeeniassa, jossa rakennetaan islamilaista despotiaa, josta venäläisten on parasta pysytellä poissa. Liitto Putinin kanssa kyllä säilyy, sillä se on tavallaan  molemminpuolisesti edullinen: Kadyrov saa pitää vallan ja Putin kasvonsa.

Tšetšeenien, albaanien, korsikalaisten, sisilialaisten ja mustalaisten verikostoperinnettä muistuttaa myös useimpien maiden upseeristoissa vallinnut arkaainen kunniakäsitys, joka vaati kostamaan loukkaukset. Venäjällä käytettiin käsitettä ”univormun kunnia” (tšest mundiry), joka edellytti, että jos rykmentin yhtä upseeria loukattiin, oli hänen pestävä häväistys pois verellä. Ellei hän sitä tehnyt, hän joutui lähtemään rykmentistä ja olisi tuskin enää kelvannut millekään muullekaan.

 Jos taas suorastaan itse rykmentin kunniaa häväistiin esimerkiksi lehtikirjoituksella, saattoi rykmentin kunniatuomioistuin velvoittaa jokin upseereistaan kostamaan puolestaan. Tällaisia tapauksia todella oli ja kaksintaisteluistahan tehtiin Venäjän armeijassa laillisia vuonna 1894. Mitä tämä tarkoitti käytännössä voimme ymmärtää lukemalla Aleksandr Kuprinin romaanin Kaksintaistelu (Pojedinok) vuodelta 1905.

Tuon instituution laillisuus oli hämmästyttävä poikkeus siinä sivilisoitumisprosessissa, joka Euroopassa oli 1800-luvulla tapahtunut ja joka oli mitä suurimmassa määrin ulottunut myös Venäjälle. Kaksintaisteluita toki järjestettiin yhä muuallakin Euroopassa, mutta kaikkialla ne olivat kiellettyjä. Venäjällä alkoi nyt instituution myöhäsyntyinen renessanssi ja sadat upseerit, kenraaleita myöten joutuivat osallistumaan noihin tapahtumiin. Kuolleita kertyi parissa vuosikymmenessä tosin vain kolmekymmentä eli kuolleisuus jäi noin viiteen prosenttiin osallistujien koknaismäärästä.

Kunnia oli toki vielä muuallakin arvossaan. Suomessa ei kaksintaisteluita harrastettu koskaan, mutta sen sijaan vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden katsoivat loukanneen kunniaansa. Näitä juttuja olivat tuomiokirjat täynnään jo 1600-luvulta lähtien ja ne olivat maanvaivana käräjillä vielä 1900-luvun alkupuolella.

Tässä toteutui sivistyneen yhteiskunnan periaate, jonka mukaan kosto kuului kuninkaalle ja sen myötä kruunun virkamiehille ja tämä käytäntöhän oli meillä tullut voimaan jo keskiajalla. Tässä suhteessa emme toki olleet ainoita.

On kyllä merkille pantavaa, että Ruotsin valtakunnassa viikingit, Euroopan hurjimmat rosvot aikoinaan kesyyntyivät yhteiskuntakelpoisiksi valtion alamaisiksi ja sitten kansalaisiksi, jotka alistuivat mukisematta valtion vaatimuksiin ja luovuttivat kostonkin sen käsiin. Mutta taisihan siinä sentään jokunen vuosisata vierähtää.

 Myöhemminhän koko rangaistusperiaatteesta sivistyneessä maailmassa luovuttiin, vaikka kunnianloukkaus yhä on laissa ja etenkin Amerikassa siitä on tehty mahtava rahastusautomaatti, jota käytetään siekailematta.

Mitä primitiivisempi yhteiskunta, sen tärkeämpää siellä on kunnia ja sen varjelu laista ja järjestyksestä piittaamatta. Monikulttuurisuuden ideologia ei näytä koskaan ottaneen vakavasti sitä tosiasiaa, etteivät kulttuuriset koodit ole vain ennakkoluuloja, jotka on helppo pyyhkäistä pois pienellä valistuksella. Sankarikansat haluavat olla nimenomaan sankarikansoja eivätkä esimerkiksi hyvinvointikansoja.

Sankarikansojen keskuudessa kunnian vaaliminen ja verikosto ovat identiteetin ytimessä, eivätkä ne liene sieltä pois revittävissä ilman koko ryhmän denationalisaatiota. Mustalaisten kohdalla on viidessäsadassa vuodessa tapahtunut ainakin näennäistä edistystä, mutta tuskin vielä läpimurtoa. Voisikohan siitä oppia jotakin?

 

Westermarckin Marokko

Villi etelä

Edvard Westermarck, Sex år i Marocko. Holger Schildts förlag 1918. 307 s.

Edvard Westermarck aikoi alun perin lähteä kauas Aasiaan ja Oseaniaan tutkimaan alkukantaisten heimojen tapoja.
Pian hän huomasi, että Euoopan naapurissa sijaitseva Marokko tarjosi aivan tutkimattoman alueen, jonne sitä pitää paitsi oli helppoa palata aina uudelleen.
Westermarck ihstuikin MArokkoon ja todella palasi sinne vuodesta toiseen. Vuonna 1918 hän oli ollut maassa jo kuusitoista kertaa, mutta eivät matkat suinkaan siihen loppuneet.
Marokossa, etenkin Tangerin ja Casablancan kaltaisissa kaupungeissa oli paljon myös eurooppalaisia ja etenkin eurooppalaisuutta. Casablancassa saattoivat paikalliset tytöt istua ravntoloissa juomassa miesten kanssa Mitään vastaavaa ei olisi voinut kuvitela syvemmällä maan uumenissa, varsinkaan vuoristossa, missä villit berberiheimot asuivat.
Järjestys maassa ei ollut kehuttava ja aseellinen välien selvittely oli sääntönä sekä heimojen ja sukujen että jopa kuvernementtien kesken. Ulkomaiden konsulit koettivat pitää huolta kasalaisistaan ja Venäjän konsuli kehotti naina silloin tällöin myös Wwestermarckia poistumaan tietyltä alueelta.
Tutkija osasi kuitenkin yleensä aina ystävystyä tutkimansa alueen asukkaiden kanssa ja hankki näiden kunnioituksen, mikä olikin paras henkivakuutus. Tosin tusina aseistettuja vartijoita, muutama kivääri ja revolveri olivat usein myös tarpeen sanelemia.
Marokon väestö koostui etupäässä arabeista ja berbereistä. Teitty määrä juutalaisia asui myös omissa ghetoissaan ja ranskalaiset olivat1900-luvun alussa uuri ottamassa maata haltuunsa. Sen muistona virallien kieli siellä on tänäänkin ranska. Tiettyä espanjalaisvaikutustakin voi havaita, vaikka Espanjan Marokko erotettiinkin ranskalaisesta vuonna 1918.
Muistelmakirjassaan Westermarck kertoo varsin jännittäviä tarinoita villistä etelästä, jossa moehen tapamisesta ei saanut kovin kummoista rangaistusta esivellan edessä. Toinen asia oli verikosto, joka vaati ehdotonta vastaavuutta verivelallisen klaanilta.
Jos mies tappoi naisen, ei asiaa kostettu hänelle, vaan oli sen sijaan tapatteva hänen klaaninsa nainen- Jos nainen oli raskaana, tutkittiin jopa, oliko sikiö mies vain naispuolinen ja kostettiin asianmukaisesti.
Verikostohan on yhä voimassa monessa maailaman kolkassa, erityisesti vuoristoalueilla. Tsetseeniassa se kuulemma ulottuu aina "seitsemnänteen isään" saakka, joten harvat lienecvät ne, joille ei verivelkaa ole.
Tutkijana Westermarckia kiinnostivat aivan erikoisesti ihmisten tavat ja uskomukset. Virallisen islamin ohella ja siihen seklittuneena vallitsi valtava määrä uskomksia, jotka liittyivät erilaisiin henkiin ja henkivoimiin.
Dzinnejä eli erämaanhenkiä oli olemassa valtavia määriä ja usko niihin oli horjumaton. Niiden kanssa pärjättiin, kun osattiin käyttää suojaavia rituaaleja. Muuan sellainen oli ammuskelu. Dzinnit pelkäsivät pauketta ja savua ja karttoivat rautaa ja suolaa
Pyhyyden luonne oli hyvin kiinnostava. Sitä oli eri ihmisissä ja asioissa erilaisia määriä ja erilaiset pyhät ihmiset olivat sen täyttämiä. Muuan pyhimys ryyppäsi itsensä hengiltä, mutta viinin nauttiminen ei ollut häneltä kiellettyä, koska hänen suussaan se muuttui hunajaksi.
Muhammedin perilliset eli sherifit olivat kaikki köyhiä hekin, mutta eivät ihan marabutien eli pyhimysten vertaisia. Pyhät hullut tunnettiin täälläkin ja heille sallittiin kaikenlaista. Allah oli ottanut heidän järkensä.
Maailmassa oli tietenkin myös valtavat määrät epäpyhää. Suhde pyhän ja epäpyhän välillä ei kuitenkaan näytä olleen kovin manikealainen. Molemmat kuuluivat allahin luomaan maailmaan ja sen epäpyhääki voitiin sietää.
Ihmisistä epäpyhää edutivat etenkin juutalaiset, jotka kyllä saivat asua omissa mellaheissaan, mutta oivat monenlaisten nöyryytysten ja loukkausten alaisia. Kristitytkin olivat epäpyhiä ja heitä pidettiin aivan poikkeuksellisen julmina, mutta oli heissäkin yhtä ja toista hyvää.
Naisia halveksittiin periaatteessa aivan ylenpalttisesti, mutta käytäntö saattoi olla toki aivan muuta. Kodissa vaimot sitä paitsi olivat käskijän asemassa.
Erään uskomuksen mukaan poikalapsen mukana syntyi aina sata paholaista ja tyttölapsen kanssa sata enkeliä. Myöhemmin siirtyi joka vuosi aina pojista yksi paholainen tyttöihin ja tytöistä yksi enkeli miehiin. Satavuotiaat miehet olivat siis täynnä enkeleitä ja naiset paholaisia.
Saastaisista uskottiin kaikenlaista. Niinpä muuan ystävä kysyi, oliko totta, että kristityt joivat hapanta sian maitoa. Pyhyyden voma taas oli luonteentaan maagista. Esimerkiksi berberit opiskelivat koraania ymmärtämättä siitä sanaakaan. Heidän mielestään kukaan ihminen ei ylipäätään voinut ymmärtää koraania, vaan sen pyhyss oli läsnä itse sen arabiankielisissä sanoissa.
Kiinnostavaa kyllä, kaikki maaginen pyhyys ei ollut samanlaista ja itseään vahvistavaa, vaan yksi pyhä ihminen saattoi jopa verottaa toisen pyhän barakaa eli pyhää voimaa.
Pahalta silmältä suojautuminen oli Marokossa tärkeää ja Westermarckin sinisiä silmiä katsottiin joskus arabialueilla epäillen. Berbereillä sen sijaan oli usein itselläänkin siniset silmät, joten heidän kanssaan oli siinä suhteessa helpompaa.
Kuten useimmissa maissa, ei kaikki, mitä säännöt ja uskomukset määräsivät ollut käytännössä aina niin tärkeää.
Elävän olennon kuvaaminen oli periaatteessa kiellettyä, mutta kun Westermarckin vieraana ollut Hugo Backmansson, kuuluisa suomalainen sotamaalari, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli jopa Venäjän sotamaalareiden päällikkö, halusi maalata erään sulttaanin kuvan, siihen suostuttiin. Luvattu maksu kyllä jäi saamatta.
Myös Westermarck itse otti valtavan määrän valokuvia, joita tässäkin kirjassa on kymmenittäin.















Villi etelä

Edvard Westermarck, Sex år i Marocko. Holger Schildts förlag 1918. 307 s.

Edvard Westermarck aikoi alun perin lähteä kauas Aasiaan ja Oseaniaan tutkimaan alkukantaisten heimojen tapoja.
Pian hän huomasi, että Euoopan naapurissa sijaitseva Marokko tarjosi aivan tutkimattoman alueen, jonne sitä pitää paitsi oli helppoa palata aina uudelleen.
Westermarck ihstuikin MArokkoon ja todella palasi sinne vuodesta toiseen. Vuonna 1918 hän oli ollut maassa jo kuusitoista kertaa, mutta eivät matkat suinkaan siihen loppuneet.
Marokossa, etenkin Tangerin ja Casablancan kaltaisissa kaupungeissa oli paljon myös eurooppalaisia ja etenkin eurooppalaisuutta. Casablancassa saattoivat paikalliset tytöt istua ravntoloissa juomassa miesten kanssa Mitään vastaavaa ei olisi voinut kuvitela syvemmällä maan uumenissa, varsinkaan vuoristossa, missä villit berberiheimot asuivat.
Järjestys maassa ei ollut kehuttava ja aseellinen välien selvittely oli sääntönä sekä heimojen ja sukujen että jopa kuvernementtien kesken. Ulkomaiden konsulit koettivat pitää huolta kasalaisistaan ja Venäjän konsuli kehotti naina silloin tällöin myös Wwestermarckia poistumaan tietyltä alueelta.
Tutkija osasi kuitenkin yleensä aina ystävystyä tutkimansa alueen asukkaiden kanssa ja hankki näiden kunnioituksen, mikä olikin paras henkivakuutus. Tosin tusina aseistettuja vartijoita, muutama kivääri ja revolveri olivat usein myös tarpeen sanelemia.
Marokon väestö koostui etupäässä arabeista ja berbereistä. Teitty määrä juutalaisia asui myös omissa ghetoissaan ja ranskalaiset olivat1900-luvun alussa uuri ottamassa maata haltuunsa. Sen muistona virallien kieli siellä on tänäänkin ranska. Tiettyä espanjalaisvaikutustakin voi havaita, vaikka Espanjan Marokko erotettiinkin ranskalaisesta vuonna 1918.
Muistelmakirjassaan Westermarck kertoo varsin jännittäviä tarinoita villistä etelästä, jossa moehen tapamisesta ei saanut kovin kummoista rangaistusta esivellan edessä. Toinen asia oli verikosto, joka vaati ehdotonta vastaavuutta verivelallisen klaanilta.
Jos mies tappoi naisen, ei asiaa kostettu hänelle, vaan oli sen sijaan tapatteva hänen klaaninsa nainen- Jos nainen oli raskaana, tutkittiin jopa, oliko sikiö mies vain naispuolinen ja kostettiin asianmukaisesti.
Verikostohan on yhä voimassa monessa maailaman kolkassa, erityisesti vuoristoalueilla. Tsetseeniassa se kuulemma ulottuu aina "seitsemnänteen isään" saakka, joten harvat lienecvät ne, joille ei verivelkaa ole.
Tutkijana Westermarckia kiinnostivat aivan erikoisesti ihmisten tavat ja uskomukset. Virallisen islamin ohella ja siihen seklittuneena vallitsi valtava määrä uskomksia, jotka liittyivät erilaisiin henkiin ja henkivoimiin.
Dzinnejä eli erämaanhenkiä oli olemassa valtavia määriä ja usko niihin oli horjumaton. Niiden kanssa pärjättiin, kun osattiin käyttää suojaavia rituaaleja. Muuan sellainen oli ammuskelu. Dzinnit pelkäsivät pauketta ja savua ja karttoivat rautaa ja suolaa
Pyhyyden luonne oli hyvin kiinnostava. Sitä oli eri ihmisissä ja asioissa erilaisia määriä ja erilaiset pyhät ihmiset olivat sen täyttämiä. Muuan pyhimys ryyppäsi itsensä hengiltä, mutta viinin nauttiminen ei ollut häneltä kiellettyä, koska hänen suussaan se muuttui hunajaksi.
Muhammedin perilliset eli sherifit olivat kaikki köyhiä hekin, mutta eivät ihan marabutien eli pyhimysten vertaisia. Pyhät hullut tunnettiin täälläkin ja heille sallittiin kaikenlaista. Allah oli ottanut heidän järkensä.
Maailmassa oli tietenkin myös valtavat määrät epäpyhää. Suhde pyhän ja epäpyhän välillä ei kuitenkaan näytä olleen kovin manikealainen. Molemmat kuuluivat allahin luomaan maailmaan ja sen epäpyhääki voitiin sietää.
Ihmisistä epäpyhää edutivat etenkin juutalaiset, jotka kyllä saivat asua omissa mellaheissaan, mutta oivat monenlaisten nöyryytysten ja loukkausten alaisia. Kristitytkin olivat epäpyhiä ja heitä pidettiin aivan poikkeuksellisen julmina, mutta oli heissäkin yhtä ja toista hyvää.
Naisia halveksittiin periaatteessa aivan ylenpalttisesti, mutta käytäntö saattoi olla toki aivan muuta. Kodissa vaimot sitä paitsi olivat käskijän asemassa.
Erään uskomuksen mukaan poikalapsen mukana syntyi aina sata paholaista ja tyttölapsen kanssa sata enkeliä. Myöhemmin siirtyi joka vuosi aina pojista yksi paholainen tyttöihin ja tytöistä yksi enkeli miehiin. Satavuotiaat miehet olivat siis täynnä enkeleitä ja naiset paholaisia.
Saastaisista uskottiin kaikenlaista. Niinpä muuan ystävä kysyi, oliko totta, että kristityt joivat hapanta sian maitoa. Pyhyyden voma taas oli luonteentaan maagista. Esimerkiksi berberit opiskelivat koraania ymmärtämättä siitä sanaakaan. Heidän mielestään kukaan ihminen ei ylipäätään voinut ymmärtää koraania, vaan sen pyhyss oli läsnä itse sen arabiankielisissä sanoissa.
Kiinnostavaa kyllä, kaikki maaginen pyhyys ei ollut samanlaista ja itseään vahvistavaa, vaan yksi pyhä ihminen saattoi jopa verottaa toisen pyhän barakaa eli pyhää voimaa.
Pahalta silmältä suojautuminen oli Marokossa tärkeää ja Westermarckin sinisiä silmiä katsottiin joskus arabialueilla epäillen. Berbereillä sen sijaan oli usein itselläänkin siniset silmät, joten heidän kanssaan oli siinä suhteessa helpompaa.
Kuten useimmissa maissa, ei kaikki, mitä säännöt ja uskomukset määräsivät ollut käytännössä aina niin tärkeää.
Elävän olennon kuvaaminen oli periaatteessa kiellettyä, mutta kun Westermarckin vieraana ollut Hugo Backmansson, kuuluisa suomalainen sotamaalari, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli jopa Venäjän sotamaalareiden päällikkö, halusi maalata erään sulttaanin kuvan, siihen suostuttiin. Luvattu maksu kyllä jäi saamatta.
Myös Westermarck itse otti valtavan määrän valokuvia, joita tässäkin kirjassa on kymmenittäin.







Villi etelä

Edvard Westermarck, Sex år i Marocko. Holger Schildts förlag 1918. 307 s.

Edvard Westermarck aikoi alun perin lähteä kauas Aasiaan ja Oseaniaan tutkimaan alkukantaisten heimojen tapoja.
Pian hän huomasi, että Euoopan naapurissa sijaitseva Marokko tarjosi aivan tutkimattoman alueen, jonne sitä pitää paitsi oli helppoa palata aina uudelleen.
Westermarck ihstuikin MArokkoon ja todella palasi sinne vuodesta toiseen. Vuonna 1918 hän oli ollut maassa jo kuusitoista kertaa, mutta eivät matkat suinkaan siihen loppuneet.
Marokossa, etenkin Tangerin ja Casablancan kaltaisissa kaupungeissa oli paljon myös eurooppalaisia ja etenkin eurooppalaisuutta. Casablancassa saattoivat paikalliset tytöt istua ravntoloissa juomassa miesten kanssa Mitään vastaavaa ei olisi voinut kuvitela syvemmällä maan uumenissa, varsinkaan vuoristossa, missä villit berberiheimot asuivat.
Järjestys maassa ei ollut kehuttava ja aseellinen välien selvittely oli sääntönä sekä heimojen ja sukujen että jopa kuvernementtien kesken. Ulkomaiden konsulit koettivat pitää huolta kasalaisistaan ja Venäjän konsuli kehotti naina silloin tällöin myös Wwestermarckia poistumaan tietyltä alueelta.
Tutkija osasi kuitenkin yleensä aina ystävystyä tutkimansa alueen asukkaiden kanssa ja hankki näiden kunnioituksen, mikä olikin paras henkivakuutus. Tosin tusina aseistettuja vartijoita, muutama kivääri ja revolveri olivat usein myös tarpeen sanelemia.
Marokon väestö koostui etupäässä arabeista ja berbereistä. Teitty määrä juutalaisia asui myös omissa ghetoissaan ja ranskalaiset olivat1900-luvun alussa uuri ottamassa maata haltuunsa. Sen muistona virallien kieli siellä on tänäänkin ranska. Tiettyä espanjalaisvaikutustakin voi havaita, vaikka Espanjan Marokko erotettiinkin ranskalaisesta vuonna 1918.
Muistelmakirjassaan Westermarck kertoo varsin jännittäviä tarinoita villistä etelästä, jossa moehen tapamisesta ei saanut kovin kummoista rangaistusta esivellan edessä. Toinen asia oli verikosto, joka vaati ehdotonta vastaavuutta verivelallisen klaanilta.
Jos mies tappoi naisen, ei asiaa kostettu hänelle, vaan oli sen sijaan tapatteva hänen klaaninsa nainen- Jos nainen oli raskaana, tutkittiin jopa, oliko sikiö mies vain naispuolinen ja kostettiin asianmukaisesti.
Verikostohan on yhä voimassa monessa maailaman kolkassa, erityisesti vuoristoalueilla. Tsetseeniassa se kuulemma ulottuu aina "seitsemnänteen isään" saakka, joten harvat lienecvät ne, joille ei verivelkaa ole.
Tutkijana Westermarckia kiinnostivat aivan erikoisesti ihmisten tavat ja uskomukset. Virallisen islamin ohella ja siihen seklittuneena vallitsi valtava määrä uskomksia, jotka liittyivät erilaisiin henkiin ja henkivoimiin.
Dzinnejä eli erämaanhenkiä oli olemassa valtavia määriä ja usko niihin oli horjumaton. Niiden kanssa pärjättiin, kun osattiin käyttää suojaavia rituaaleja. Muuan sellainen oli ammuskelu. Dzinnit pelkäsivät pauketta ja savua ja karttoivat rautaa ja suolaa
Pyhyyden luonne oli hyvin kiinnostava. Sitä oli eri ihmisissä ja asioissa erilaisia määriä ja erilaiset pyhät ihmiset olivat sen täyttämiä. Muuan pyhimys ryyppäsi itsensä hengiltä, mutta viinin nauttiminen ei ollut häneltä kiellettyä, koska hänen suussaan se muuttui hunajaksi.
Muhammedin perilliset eli sherifit olivat kaikki köyhiä hekin, mutta eivät ihan marabutien eli pyhimysten vertaisia. Pyhät hullut tunnettiin täälläkin ja heille sallittiin kaikenlaista. Allah oli ottanut heidän järkensä.
Maailmassa oli tietenkin myös valtavat määrät epäpyhää. Suhde pyhän ja epäpyhän välillä ei kuitenkaan näytä olleen kovin manikealainen. Molemmat kuuluivat allahin luomaan maailmaan ja sen epäpyhääki voitiin sietää.
Ihmisistä epäpyhää edutivat etenkin juutalaiset, jotka kyllä saivat asua omissa mellaheissaan, mutta oivat monenlaisten nöyryytysten ja loukkausten alaisia. Kristitytkin olivat epäpyhiä ja heitä pidettiin aivan poikkeuksellisen julmina, mutta oli heissäkin yhtä ja toista hyvää.
Naisia halveksittiin periaatteessa aivan ylenpalttisesti, mutta käytäntö saattoi olla toki aivan muuta. Kodissa vaimot sitä paitsi olivat käskijän asemassa.
Erään uskomuksen mukaan poikalapsen mukana syntyi aina sata paholaista ja tyttölapsen kanssa sata enkeliä. Myöhemmin siirtyi joka vuosi aina pojista yksi paholainen tyttöihin ja tytöistä yksi enkeli miehiin. Satavuotiaat miehet olivat siis täynnä enkeleitä ja naiset paholaisia.
Saastaisista uskottiin kaikenlaista. Niinpä muuan ystävä kysyi, oliko totta, että kristityt joivat hapanta sian maitoa. Pyhyyden voma taas oli luonteentaan maagista. Esimerkiksi berberit opiskelivat koraania ymmärtämättä siitä sanaakaan. Heidän mielestään kukaan ihminen ei ylipäätään voinut ymmärtää koraania, vaan sen pyhyss oli läsnä itse sen arabiankielisissä sanoissa.
Kiinnostavaa kyllä, kaikki maaginen pyhyys ei ollut samanlaista ja itseään vahvistavaa, vaan yksi pyhä ihminen saattoi jopa verottaa toisen pyhän barakaa eli pyhää voimaa.
Pahalta silmältä suojautuminen oli Marokossa tärkeää ja Westermarckin sinisiä silmiä katsottiin joskus arabialueilla epäillen. Berbereillä sen sijaan oli usein itselläänkin siniset silmät, joten heidän kanssaan oli siinä suhteessa helpompaa.
Kuten useimmissa maissa, ei kaikki, mitä säännöt ja uskomukset määräsivät ollut käytännössä aina niin tärkeää.
Elävän olennon kuvaaminen oli periaatteessa kiellettyä, mutta kun Westermarckin vieraana ollut Hugo Backmansson, kuuluisa suomalainen sotamaalari, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli jopa Venäjän sotamaalareiden päällikkö, halusi maalata erään sulttaanin kuvan, siihen suostuttiin. Luvattu maksu kyllä jäi saamatta.
Myös Westermarck itse otti valtavan määrän valokuvia, joita tässäkin kirjassa on kymmenittäin.











Villi etelä

Edvard Westermarck, Sex år i Marocko. Holger Schildts förlag 1918. 307 s.

Edvard Westermarck aikoi alun perin lähteä kauas Aasiaan ja Oseaniaan tutkimaan alkukantaisten heimojen tapoja.
Pian hän huomasi, että Euoopan naapurissa sijaitseva Marokko tarjosi aivan tutkimattoman alueen, jonne sitä pitää paitsi oli helppoa palata aina uudelleen.
Westermarck ihstuikin MArokkoon ja todella palasi sinne vuodesta toiseen. Vuonna 1918 hän oli ollut maassa jo kuusitoista kertaa, mutta eivät matkat suinkaan siihen loppuneet.
Marokossa, etenkin Tangerin ja Casablancan kaltaisissa kaupungeissa oli paljon myös eurooppalaisia ja etenkin eurooppalaisuutta. Casablancassa saattoivat paikalliset tytöt istua ravntoloissa juomassa miesten kanssa Mitään vastaavaa ei olisi voinut kuvitela syvemmällä maan uumenissa, varsinkaan vuoristossa, missä villit berberiheimot asuivat.
Järjestys maassa ei ollut kehuttava ja aseellinen välien selvittely oli sääntönä sekä heimojen ja sukujen että jopa kuvernementtien kesken. Ulkomaiden konsulit koettivat pitää huolta kasalaisistaan ja Venäjän konsuli kehotti naina silloin tällöin myös Wwestermarckia poistumaan tietyltä alueelta.
Tutkija osasi kuitenkin yleensä aina ystävystyä tutkimansa alueen asukkaiden kanssa ja hankki näiden kunnioituksen, mikä olikin paras henkivakuutus. Tosin tusina aseistettuja vartijoita, muutama kivääri ja revolveri olivat usein myös tarpeen sanelemia.
Marokon väestö koostui etupäässä arabeista ja berbereistä. Teitty määrä juutalaisia asui myös omissa ghetoissaan ja ranskalaiset olivat1900-luvun alussa uuri ottamassa maata haltuunsa. Sen muistona virallien kieli siellä on tänäänkin ranska. Tiettyä espanjalaisvaikutustakin voi havaita, vaikka Espanjan Marokko erotettiinkin ranskalaisesta vuonna 1918.
Muistelmakirjassaan Westermarck kertoo varsin jännittäviä tarinoita villistä etelästä, jossa moehen tapamisesta ei saanut kovin kummoista rangaistusta esivellan edessä. Toinen asia oli verikosto, joka vaati ehdotonta vastaavuutta verivelallisen klaanilta.
Jos mies tappoi naisen, ei asiaa kostettu hänelle, vaan oli sen sijaan tapatteva hänen klaaninsa nainen- Jos nainen oli raskaana, tutkittiin jopa, oliko sikiö mies vain naispuolinen ja kostettiin asianmukaisesti.
Verikostohan on yhä voimassa monessa maailaman kolkassa, erityisesti vuoristoalueilla. Tsetseeniassa se kuulemma ulottuu aina "seitsemnänteen isään" saakka, joten harvat lienecvät ne, joille ei verivelkaa ole.
Tutkijana Westermarckia kiinnostivat aivan erikoisesti ihmisten tavat ja uskomukset. Virallisen islamin ohella ja siihen seklittuneena vallitsi valtava määrä uskomksia, jotka liittyivät erilaisiin henkiin ja henkivoimiin.
Dzinnejä eli erämaanhenkiä oli olemassa valtavia määriä ja usko niihin oli horjumaton. Niiden kanssa pärjättiin, kun osattiin käyttää suojaavia rituaaleja. Muuan sellainen oli ammuskelu. Dzinnit pelkäsivät pauketta ja savua ja karttoivat rautaa ja suolaa
Pyhyyden luonne oli hyvin kiinnostava. Sitä oli eri ihmisissä ja asioissa erilaisia määriä ja erilaiset pyhät ihmiset olivat sen täyttämiä. Muuan pyhimys ryyppäsi itsensä hengiltä, mutta viinin nauttiminen ei ollut häneltä kiellettyä, koska hänen suussaan se muuttui hunajaksi.
Muhammedin perilliset eli sherifit olivat kaikki köyhiä hekin, mutta eivät ihan marabutien eli pyhimysten vertaisia. Pyhät hullut tunnettiin täälläkin ja heille sallittiin kaikenlaista. Allah oli ottanut heidän järkensä.
Maailmassa oli tietenkin myös valtavat määrät epäpyhää. Suhde pyhän ja epäpyhän välillä ei kuitenkaan näytä olleen kovin manikealainen. Molemmat kuuluivat allahin luomaan maailmaan ja sen epäpyhääki voitiin sietää.
Ihmisistä epäpyhää edutivat etenkin juutalaiset, jotka kyllä saivat asua omissa mellaheissaan, mutta oivat monenlaisten nöyryytysten ja loukkausten alaisia. Kristitytkin olivat epäpyhiä ja heitä pidettiin aivan poikkeuksellisen julmina, mutta oli heissäkin yhtä ja toista hyvää.
Naisia halveksittiin periaatteessa aivan ylenpalttisesti, mutta käytäntö saattoi olla toki aivan muuta. Kodissa vaimot sitä paitsi olivat käskijän asemassa.
Erään uskomuksen mukaan poikalapsen mukana syntyi aina sata paholaista ja tyttölapsen kanssa sata enkeliä. Myöhemmin siirtyi joka vuosi aina pojista yksi paholainen tyttöihin ja tytöistä yksi enkeli miehiin. Satavuotiaat miehet olivat siis täynnä enkeleitä ja naiset paholaisia.
Saastaisista uskottiin kaikenlaista. Niinpä muuan ystävä kysyi, oliko totta, että kristityt joivat hapanta sian maitoa. Pyhyyden voma taas oli luonteentaan maagista. Esimerkiksi berberit opiskelivat koraania ymmärtämättä siitä sanaakaan. Heidän mielestään kukaan ihminen ei ylipäätään voinut ymmärtää koraania, vaan sen pyhyss oli läsnä itse sen arabiankielisissä sanoissa.
Kiinnostavaa kyllä, kaikki maaginen pyhyys ei ollut samanlaista ja itseään vahvistavaa, vaan yksi pyhä ihminen saattoi jopa verottaa toisen pyhän barakaa eli pyhää voimaa.
Pahalta silmältä suojautuminen oli Marokossa tärkeää ja Westermarckin sinisiä silmiä katsottiin joskus arabialueilla epäillen. Berbereillä sen sijaan oli usein itselläänkin siniset silmät, joten heidän kanssaan oli siinä suhteessa helpompaa.
Kuten useimmissa maissa, ei kaikki, mitä säännöt ja uskomukset määräsivät ollut käytännössä aina niin tärkeää.
Elävän olennon kuvaaminen oli periaatteessa kiellettyä, mutta kun Westermarckin vieraana ollut Hugo Backmansson, kuuluisa suomalainen sotamaalari, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli jopa Venäjän sotamaalareiden päällikkö, halusi maalata erään sulttaanin kuvan, siihen suostuttiin. Luvattu maksu kyllä jäi saamatta.
Myös Westermarck itse otti valtavan määrän valokuvia, joita tässäkin kirjassa on kymmenittäin.

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Sankarikansojen ongelmat

Sankarien kansa

Mikäpä kansa ei oman käsityksensä mukaan olisi sankarien kansa? Jokaisella maalla ja kansalla on tietenkin myös omat petturinsa ja pelkurinsa, mutta miksi kukaan haluaisi niihin identifioitua? Kansakunta sekä muistaa että unohtaa valikoivasti. Tämän ymmärsi jo Chateubriand 1800-luvulla.

Joillakin alueilla sankaruus kuitenkin on noussut ylivertaiseen rooliin, koska yhteisö on sitä alituisesti tarvinnut ja viljellyt. Paimentolaiset ovat aina vaarassa, sillä he eivät omista maata, jota hyödyntävät ja se toinen, joka syystä tai toisesta myös tarvitsee sitä, valmistautuu aina ajamaan kutsumattomat vieraat pois säilyttääkseen oman sukunsa elinmahdollisuudet.

Myös vuoristossa tarvitaan rohkeaa miestä, joka hankkii perheelle ja yhteisölle jotain muutakin suuhunpantavaa kuin lampaanlihaa. Vuoristoissa on yleistä, että jokaisessa laaksossa asuu yhteisö, joka on ainakin potentiaalisesti konfliktissa naapurinsa kanssa. Sitä paitsi vuorilla asuvat joutuvat verottamaan hedelmällisten laaksojen väkeä tullakseen toimeen. Rosvous ja panttivankien otto on heidän luonnollinen ammattinsa. Se, joka ei kykene ryöstöretkille, paimentaa lampaita ja saa unohtaa perheen perustamisen.

Niinpä monien vuoristokansojen psykologia ja instituutiot ovat muotoutuneet aivan tietynlaisiksi. Siellä vapaa mies ei voi ryhtyä kenenkään palvelijaksi, saati mennä johonkin tehtaaseen koneen jatkeeksi. Vapaa mies tunnustaa ylemmikseen vain oman klaaninsa vanhemmat, joita koko hänen sukunsa kunnioittaa. Vain niille hän voi alistua, kuten lapsi vanhemmilleen. Myös vanhempien kunnioitus on noissa yhteisöissä pyhä asia. Vanhainkotien vaippaosastoja ei sinne kannata mennä perustamaan. Suku hoitaa patriarkkansa ja matriarkkansa ja järjestää heille komeat hautajaiset, kun se aika koittaa.

Vuoristoalueilta tunnemme myös verikoston. Se on siitä irrationaalinen instituutio, että se kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole yksilöinä syyllistyneet yhtään mihinkään. Heidän ainoa syntinsä on, että he ovat väärää sukua. Tšetšeniassa verikosto ulottuu aina ”seitsemänteen isään saakka” eli jopa parin vuosisadan päähän, kertoo moskovalaisena rosvopäällikkönäkin toiminut Hož-Ahmed Nuhajev. Instituutio on tässä tietenkin saavuttanut jo absurdit mitat, mutta sillä on ollut oma funktionsa ja on vieläkin.

Aleksandr Solženitsyn kertoo, että Gulagissa oli yksi kansa, jonka jäsenet eivät koskaan alistuneet järjestelmälle. He eivät myöskään suostuneet tekemään töitä, ainakaan mitä tahansa töitä.  Heitä ei myöskään uskallettu ahdistella, sillä se, joka koski tsetseeniin tiesi saavansa vihollisekseen kaikki muuta tämän kansan jäsenet, mikä tiesi suuria ongelmia.

Jokin autonkuljettajan työ muistutti vapaan ratsumiehen džigitovkaa, ainakin jos ajokkiaan käsitteli tarpeeksi hurjasti. Se kuuluukin olleen yksi niitä harvoja, jotka kelpasivat myös vuoristolaisille.

Mutta tässä siis on puheena oman klaanin (tejp) ja kansan kunnia ja sen vaaliminen. Kunniansa loukkaamista eivät tšetšeenit eivätkä monet muutkaan vuoristolaiset voi sietää kostamatta. Muuten he menettävät kunniansa eli kasvonsa. He kuitenkin myös ovat melko hyvin turvattuja loukkauksilta, koska kaikki tietävät, mikä on tilanne. He tietävät myös, että jos yksi ryhmän jäsen tapetaan, muut kostavat. Solženitsyn kertoi Gulagin tšetšeeneistä, että heitä ympäröi pelon kehä, joka suojeli heitä ulkoiselta väkivallalta.

Kuten Hož-Ahmed Nuhajev kertoi, juuri tämä tšetšeenien keskinäinen koheesio teki mahdolliseksi sen, että heidän mafiansa nopeasti valloitti koko Moskovan alamaailman. Hän itse oli pieni mies, mutta psykologisesti vahva ja jokainen ymmärsi, että konfliktin tullen hän oli valmis menemään ”loppuun saakka” eli tappamaan tai tulemaan tapetuksi. Koska se, joka olisi tappanut Hož-Ahmedin, olisi joka tapauksessa joutunut tapetuksi, syntyi auktoriteetti, joka perustui ryhmän luomaan pelkoon.

Amerikkalaistunut toimittaja Pavel (Paul) Hlebnikov julkaisi Nuhajevista haastattelukiurjan ”Keskusteluja barbaarin kanssa”. Hänet tapettiin varsin pian ja Nuhajev hävisi maan alle eikä ole sen koommin näkynyt. Luultavasti hän on Kadyrovin hallitsemassa Tšetšeeniassa, jossa rakennetaan islamilaista despotiaa, josta venäläisten on parasta pysytellä poissa. Liitto Putinin kanssa kyllä säilyy, sillä se on tavallaan  molemminpuolisesti edullinen: Kadyrov saa pitää vallan ja Putin kasvonsa.

Tšetšeenien, albaanien, korsikalaisten, sisilialaisten ja mustalaisten verikostoperinnettä muistuttaa myös useimpien maiden upseeristoissa vallinnut arkaainen kunniakäsitys, joka vaati kostamaan loukkaukset. Venäjällä käytettiin käsitettä ”univormun kunnia” (tšest mundiry), joka edellytti, että jos rykmentin yhtä upseeria loukattiin, oli hänen pestävä häväistys pois verellä. Ellei hän sitä tehnyt, hän joutui lähtemään rykmentistä ja olisi tuskin enää kelvannut millekään muullekaan.

 Jos taas suorastaan itse rykmentin kunniaa häväistiin esimerkiksi lehtikirjoituksella, saattoi rykmentin kunniatuomioistuin velvoittaa jokin upseereistaan kostamaan puolestaan. Tällaisia tapauksia todella oli ja kaksintaisteluistahan tehtiin Venäjän armeijassa laillisia vuonna 1894. Mitä tämä tarkoitti käytännössä voimme ymmärtää lukemalla Aleksandr Kuprinin romaanin Kaksintaistelu (Pojedinok) vuodelta 1905.

Tuon instituution laillisuus oli hämmästyttävä poikkeus siinä sivilisoitumisprosessissa, joka Euroopassa oli 1800-luvulla tapahtunut ja joka oli mitä suurimmassa määrin ulottunut myös Venäjälle. Kaksintaisteluita toki järjestettiin yhä muuallakin Euroopassa, mutta kaikkialla ne olivat kiellettyjä. Venäjällä alkoi nyt instituution myöhäsyntyinen renessanssi ja sadat upseerit, kenraaleita myöten joutuivat osallistumaan noihin tapahtumiin. Kuolleita kertyi parissa vuosikymmenessä tosin vain kolmekymmentä eli kuolleisuus jäi noin viiteen prosenttiin osallistujien koknaismäärästä.

Kunnia oli toki vielä muuallakin arvossaan. Suomessa ei kaksintaisteluita harrastettu koskaan, mutta sen sijaan vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden katsoivat loukanneen kunniaansa. Näitä juttuja olivat tuomiokirjat täynnään jo 1600-luvulta lähtien ja ne olivat maanvaivana käräjillä vielä 1900-luvun alkupuolella.

Tässä toteutui sivistyneen yhteiskunnan periaate, jonka mukaan kosto kuului kuninkaalle ja sen myötä kruunun virkamiehille ja tämä käytäntöhän oli meillä tullut voimaan jo keskiajalla. Tässä suhteessa emme toki olleet ainoita.

On kyllä merkille pantavaa, että Ruotsin valtakunnassa viikingit, Euroopan hurjimmat rosvot aikoinaan kesyyntyivät yhteiskuntakelpoisiksi valtion alamaisiksi ja sitten kansalaisiksi, jotka alistuivat mukisematta valtion vaatimuksiin ja luovuttivat kostonkin sen käsiin. Mutta taisihan siinä sentään jokunen vuosisata vierähtää.

 Myöhemminhän koko rangaistusperiaatteesta sivistyneessä maailmassa luovuttiin, vaikka kunnianloukkaus yhä on laissa ja etenkin Amerikassa siitä on tehty mahtava rahastusautomaatti, jota käytetään siekailematta.

Mitä primitiivisempi yhteiskunta, sen tärkeämpää siellä on kunnia ja sen varjelu laista ja järjestyksestä piittaamatta. Monikulttuurisuuden ideologia ei näytä koskaan ottaneen vakavasti sitä tosiasiaa, etteivät kulttuuriset koodit ole vain ennakkoluuloja, jotka on helppo pyyhkäistä pois pienellä valistuksella. Sankarikansat haluavat olla nimenomaan sankarikansoja eivätkä esimerkiksi hyvinvointikansoja.

Sankarikansojen keskuudessa kunnian vaaliminen ja verikosto ovat identiteetin ytimessä, eivätkä ne liene sieltä pois revittävissä ilman koko ryhmän denationalisaatiota. Mustalaisten kohdalla on viidessäsadassa vuodessa tapahtunut ainakin näennäistä edistystä, mutta tuskin vielä läpimurtoa. Voisikohan siitä oppia jotakin?

Eilistä päivää

 

Barbariaa

 

Eddan sankarirunot. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni. WSOY 1980, 308 s.

 

Edda-sanan merkityskään ei taida olla ihan selvä, eikä ainakaan ollut silloin, kun tämä kirja painettiin. Erittäin merkittävä kokoelma muinaisrunoja siinä joka tapauksessa on kysymyksessä.

Norjasta Islantiin 800-luvulla siirtyneet viikingit joka tapauksessa veivät mukanaan paljon sitä yhteisgermaanista kansanperinnettä, jossa kerrotaan hunneista, Burgundista, Reinistä ja monista muista Islannin kannalta kovin eksoottisista asioista. Niebelungenliedin ainekset löytyvät myös sieltä.

Vuoden 1000 paikkeilla islantilaiset omaksuivat kristinuskon, jonka mukana tuli myös uusi kirjoitustaito vanhan ja kömpelön riimukirjoituksen tilalle. 1100-luvulla ja seuraavalla vuosisadalla vanhoja runoja alettiin koota ja panna kirjaan sen sijaan, että ne olisi kirottu pakanallisena barbariana, jota ne tietenkin edustivat.

Kansanrunojen vaeltaminen on yleinen asia. Aivan samoin koottiin 1800-luvulla Pohjois-Venäjältä, etenkin Karjalasta muinaisesta Rusista kertovia runoja, bylinoita, joissa Kiev ja sen hallitsijat olivat usein keskeisessä roolissa. Kalevalan on ajateltu samaan tapaan syntyneen aluksi Länsi-Suomessa, josta se olisi vaeltanut Karjalaan ja säilynyt sen arkaaisissa oloissa ikään kuin pakastettuna.

En tunne tämän kiistan nykyistä vaihetta, mutta sillähän oli aikoinaan jopa poliittinen ulottuvuus. Joka tapauksessa oman eepoksen saivat aikoinaan myös suomalaiset, samoin kuin sellainen oli säilynyt myös germaanisille kansoille niissä muinaisrunoissa, joista Edda muodostaa merkittävän osan.

Kalevalaa on nimitetty suureksi inhimillisyyden eepokseksi ja asian merkitys selviää, kun sitä verrataan germaanisiin vastineisiinsa tai vaikkapa muinaiskreikkalaisiin runoihin tai jopa keskiajan ritarirunouteen.

Kalevalan sankareilla hengen voima on ylitse muiden ja vaikka sotia ja väkivallantekoja tietenkin tapahtuu, ei niillä herkutteleminen missään tapauksessa kuuluu sen keskeisiin aineksiin.

Muistan erään Suomea tutkineen venäläisen 1800-luvulla selittäneen, että suomalaiset ovat perinteisesti hyvin rauhanomainen ja sotimiselle vieras kansa, minkä jo heidän kansanrunoutensakin todistaa. Jossakin vaiheessa taisi meillä Suomessa kyllä olla taipumusta selittää tämä asia toisinkin, mutta kun Kalevalaa verrataan vaikkapa Eddaan, on ero hyvin selvä.

Ajatelkaamme vaikkapa sitä Eddan teemaa, jossa Gudrun surmaa kaksi Atlin kanssa saamaansa poikaa, paistaa niiden sydämet ja syöttää Atlille. Tämän jälkeen hän surmaa vielä Atlinkin.

Kyseessä siis on barbarian nykyisessä vaiheessa taas suuren suosioon tullut Medeia- teema, jonka feministipiireissä ilmeisesti katsotaan jotenkin nostavan naisen arvoa ja asemaa.

Nornat ja valkyyriat ovat myös täydellisen barbarian luomia haltijoita. Runoissa ne sekoittuvat luontevasti kuolevaisiin.

Runojen teemoista suurimpia on hengenriisto, aivan kuin aikamme amerikkalaisessa TV-maailmassa ja sieltä on vaikea löytää niin sanotusti elämää suurempia asioita.

Ehkäpä sellaisiin sentään kuuluvat rohkeus ja tunteettomuus: peloton sydän ei vapise silloinkaan, kun se irrotetaan rinnasta ja asetetaan vadille. Joka tapauksessa elävien mailta siirrytään Heliin, joka ei vaikuta tavoittelemisen arvoiselta paikalta. Valhallaa ei täällä mainita. Joskus tosin tuntuu siltä, että uskotaan myös jälleensyntymisen mahdollisuuteen.

Vihollisen kallosta valmistetaan malja -skål- ja hänen hampaistaan tehdään naisille rintakoruja. Kaikki esitetään hyvin asiallisesti, ilman emootioita, jollaiset sen sijaan kuuluisivat antiikkiseen kaunopuheisuuteen sen yhtenä keskeisenä osana, kuten ne tietenkin kuuluvat nykyaikaiseen barbariaan sen keskeisenä elementtinä.

Yliluonnollinen kietoutuu runoissa luonnolliseen ja Grotti-myllyssä tuntuu olevan suurempaakin symboliikkaa, kuin Kalevalan Sammossa, joka taitaa lähinnä ilmentää köyhän väen kaipuuta turvattuun ja yltäkylläiseen elämään.

Rohkeus ja menestys sodassa kaikkia mahdollisia vastustajia vastaan on hyveistä ensimmäinen, mutta myös uskollinen rakkaus ja esiaviollinen siveys ovat korkealle arvostettuja asioita. Kirkolla ei ole mitään tekemistä niiden synnyssä. Verikosto näyttää olevan keskeinen yhteiskunnallinen instituutio, kuten se yhä on joillakin vuoristojen syrjäseuduilla, esimerkiksi Tšetšeniassa.

Runot ovat kovin erilaisia niin teemaltaan kuin tyyliltään. Ne kuvaavat usein suuria tai sellaisiksi ajateltuja poikkeusihmisiä, sankareita, mutta epäilemättä niissä on säilynyt paljon aivan todellista tietoa siitä maailmasta ja niistä arvostuksista, jotka viikingeillä olivat ennen kristinuskon saapumista.

Kristinuskoa on 1700-luvulta lähtien ollut tapana arvostella nimenomaan barbaarisuudesta ja ainahan siihen on aihettakin voinut löytää. Kukapa henkisesti vapaa ja muutoin normaali yksilö tänäkään päivänä voisi ilman inhon väristyksiä seurata sitä, mitä patriarkka Kirill tekee siunatessaan raakalaismaista hyökkäystä.

Meidän aikanamme barbaria on yhä todellisuutta ja sen valta näyttää koko ajan olevan nopeasti kasvamassa, mitä sentimentaalis-idioottimainen cancel-liike ei millään tavalla paranna, päinvastoin. Sitä voisikin Nikolai Berdjajevia soveltaen nimittää saatanalliseksi liikkeeksi.

Mutta ei siitä sen enempää, sen tunnemme hyvin. Sen sijaan kristinuskoa edeltävästä barbariasta todelliset tietomme ovat hyvin vähäiset. Silti monella taholla on esiintynyt ja yhä esiintyy pyrkimystä nostaa tuon ajan kulttuuri jonkinmoiselle jalustalle autenttisena kansallisen sielun ilmauksena juutalais-kristillisen kulttuurin sijalle.

Näin tehtiin Hitlerin ajan Saksassa ja näin tehdään aika laajasti myös nykyisellä Venäjällä. Ortodoksinen kirkko auttaa sitten väkivallan ja murhaamisen edistämistä omalla tahollaan.

Toki meilläkin muinaiskulttuuri, josta todellisuudessa tiedämme tuskin mitään, on taas joissakin hämärissä piireissä nostettu jalustalle. Jo ennen sotia originelli jääkärikapteeni Kalsta johti Ukon palvojia ja luulen, että tätä lajia nähdään vielä paljon lisää.

Suomalainen ja slaavilainenkin mytologia ovat kuitenkin aika herttaisia verrattuna germaaniseen barbariaan, jonka arvoja ja normeja myös Edda-runot kuvastavat.

 Saattaapa olla, että meidän kannattaa pitää mahdollisimman tarkoin kiinni kristillisestä perinteestämme, koska vaihtoehtona sille ei välttämättä ole mikään kristillishenkinen YK:n ihmisoikeuksien julistus, vaan se barbaria, josta eurooppalaiset ovat aikoinaan työllä ja tuskalla nousseet.

 

Valta ja pelko

 

Kaikki valta on Jumalasta

 

Paavalin Roomalaiskirjeessä (13. luku) puhutaan esivallasta hyvin kauniisti ja velvoittavasti. Se, joka nousee esivaltaa vastaan, nousee myös Jumalan säätämystä vastaan ja esivallan palvelijat ovat Jumalan palvelusmiehiä. On siis annettava kaikille se, mitä heille kuuluu kenelle vero, sille vero, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.

Jostakin syystä olen törmännyt tähän raamatun kohtaan aika usein nimenomaan Venäjällä: ибо нет власти не от Бога. Suomessa sitä taidetaan hyvin harvoin enää nostaa esille.

Tuntuu siltä, että meillä jopa valtion ja virkamiesten syyttömyysolettama saati nyt ajatus pyhyydestä on kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Poliittisessa järjestelmässä, jossa oppositio on kiinteä osa systeemiä, on mahdotonta ajatella kaiken vallan sinänsä olevan pyhää: itse ne on sinne äänestetty ja voidaan äänestää sieltä poiskin.

Tunnettua on, että Venäjällä koko vallan käsite on jotakin muuta kuin se on Länsi-Euroopassa. Tuntuu siltä, että jokainen virkamies kokee henkilökohtaisesti omistavansa sen vallan, jota hän käyttää. Ei kannata mennä riitelemään tullimiehen kanssa ja kuvitella, että pakkohan hänen on selvää logiikkaa uskoa. Hän tekee, miten häntä huvittaa eikä ole lainkaan kiinnostunut siitä, hymyileekö asiakas käsittelyn jälkeen vain ei.

Jo Puškin riimitteli kyytiaseman päällikön -virka-asteikossa kaikkein alhaisimman- olevan omassa valta kunnassaan diktaattori Коллежкий регистратор -почтовой станции диктатор!

Nykyään on muodikasta etsiä venäläisen hallintokulttuurin juuria kaukaa, hamasta mongoliherruudesta saakka. Kyllähän tiettyä traditiota varmasti voi seurata hyvinkin kauas, etenkin mikäli jättää huomiotta ne asiat, jotka sotivat yksinkertaista ja siis innostavaa tulkintaa vastaan. Sellaisiahan löytyy aina.

Aina 1970-luvulle saakka Neuvostoliiton erikoislaatuista kulttuuria selitettiin ennen muuta vallankumouksella ja sen luomilla rakenteilla. Vasta 1970-luvulla muotiin tuli itse asiassa jo ikivanha ajatus Venäjän patrimoniaalisesta luonteesta, johon liitettiin paljon vanhojen slavofiilien näkemyksiä.

Kuten alettiin toistella, Venäjän historiasta puuttuivat renessanssi, uskonpuhdistus, valistus, feodalismi, roomalainen oikeus ja monet muut asiat. Toki niiden jälkiä havaittiin sielläkin, mutta ne olivat kuin kaivoon kannettua vettä: muualla syntynyttä ja vailla orgaanista yhteyttä maan kehitykseen. Keir Giles on nyt taas nostanut tämän tradition esille ja saanut paljon innokkaita seuraajia.

Tämän tasoiset makrotarkastelut ovat ilman muuta hyödyllisiä, kunhan nyt vain muistaa, etteivät ne mitään matematiikkaa ole ja että niiden merkitys on aina ollut suhteellinen eikä ilman vastavoimia. Myös esimerkiksi Bysantilla ja Venäjän ortodoksisella uskonnolla voi selittää koko sen historian, mikä tarkoittaa, ettei sillä voi selittää paljon mitään, koska se ei enää toimikaan muiden ortodoksista uskontoa tunnustavien maiden kohdalla.

Historioitsija on taaksepäin kääntynyt profeetta, sanotaan. Voisi myös sanoa, että hän usein on myös kuin ampuja, joka ampuu ensin ja piirtää sitten maalitaulun osumansa ympärille.

Olen havainnut nyt myös yrityksiä selittää Venäjän kulttuuria ja nimenomaan vallan ja alamaisten suhdetta arkaaisilla instituutioilla, jotka ovat vähitellen hävinneet länsimaista. Klaaneihin perustuva hallinto on voimassa yhä monin seuduin tässä maailmassa ja erityisesti se kukistaa vuoristoissa. Sen keskeinen koossapitävä voima on verikosto.  Se kukoistaa tänäkin päivänä ainakin Tšetšeniassa ja ulottaa lonkeroitaan kauemmaskin )ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nuhajev ).

Tämän kulttuurin, etten sanoisi ideologian ytimessä on pelko. Tiettyjen ryhmien kohdalla jokainen ymmärtää, etteivät normaalit sivistyneen yhteiskunnan pidäkkeet hallitse niiden jäseniä. Klaanin valta on jumalallista ja siis rajatonta.

Lännessä oikeus kostoon siirtyi jo keskiajalla valtiolle, joka myös peri suuren osan niistä sakkorahoista, joita syylliseksi todetuille langetettiin.

Venäläisen julmuuden symboliksi on usein osoitettu Iivana Julma, jolle tuo epiteetti sopii paremmin kuin ehkä kenellekään tunnetulle hallitsijalle, olkoonkin, että jokainen vähänkin venäjää osaava kiirehtii aina selittämään, ettei sana grozni (грозный) nyt suinkaan julmaa merkitse… Iivana oli ilmeinen patologinen sadisti.

On merkille pantavaa, että Iivanan toiminta herätti kauhistusta ulkomailla jo omana aikanaan, vaikka tyranneja riitti täälläkin pilvin pimein: Tanskan Kristian II, Englannin Maria Verinen ja jopa Ruotsin Kustaa Vaasa. Nämä kuitenkin joutuivat etsimään lakipykäliä ja ylimysten hyväksyntää voidakseen panna toimeen kuolemantuomioita. Iivanalle riitti, että hän ilmaisi sen olevan tahtonsa.

Toi meillä jo Kustaa Vaasa lausahti, että maa on lailla rakennettava ja käsitys lain pyhyydestä on meille ja yleensäkin läntiseen maailmaan syvälle juurtunut. Tuntuu siltä, että Venäjällä tuo pyhyys kuuluu sen sijaan vallan kulloisellekin haltijalle, jonka ankara arvosteleminen on paitsi rikos, myös synti.

Huomiota herättää sekin, millä helppoudella ja kyynisellä välinpitämättömyydellä valta Venäjällä toimeenpanee teloituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakiin.

Bolševikkien valtakaudella lakien totteleminen oli kansalaisen velvollisuus, kuten se on vieläkin. Sen sijaan erityiskomissioita (tšeka) lait eivät koskeneet ja myös itse kommunistinen puolue oli kaiken muun yläpuolella ja käytti siis ikään kuin jumalallista valtaa. Yksittäisiä henkilöitä murhattiin aluksi hyvinkin paljon ja jonkin verran myös ulkomailla, kunnes systeemi Hruštšovin ja Brežnevin kaudella kesyyntyi.

Kuitenkin ajatus lain yläpuolella olevasta vallasta säilyi ja puolue nimenomaan ylpeili sillä, ettei vallanjako-oppi sitä sido: poliittinen valta sekaantui esimerkiksi tuomiovaltaan aivan rutiininomaisesti ja lainsäädäntövalta oli lähinnä kumileimasin.

 Tässä voi taustalla halutessaan nähdä sen ylevän periaatteen, että puolue pyrki toteuttamaan oikeutta eikä lakia. Tämä ajatushan on säilynyt kaikkien radikaalien liikkeiden piirissä.

Jo Paavali roomalaiskirjeessä kehotti antamaan myös pelon sille, jolle se kuului. Esivaltahan ei suotta miekkaa kantanut. Vanhoina aikoina valta aina kantoikin symboleinaan pelkoa herättäviä asioita, kuten liktoreita mestauskirveineen ja vitsakimppuineen (fasces). Ellei kunnioitusta muuten ollut syntyäkseen, lienee ainakin terävä mestauskirves muistuttanut siitä, mikä oli alamaisen asema ja mitä vallan oikeuksiin kuului.

Tuossa yllä todettiin tiettyjä yhtäläisyyksiä Iivana Julman ja bolševikkien välillä suhteessa valtaan. Kannattaa kuitenkin huomata, että Venäjän keisarikunta jo 1800-luvun toisella puoliskolla oli erilainen. Vaikka vuonna 1881 saatettiinkin voimaan niin sanotut väliaikaiset säädökset, jotka olivat askel totalitarismia kohti mahdollistaessaan ihmisten vangitsemisen ja karkottamisen ilman tuomiota, ei tuloksena sentään ollut samanlainen bardak kuin nykyään, käyttääkseni erästä venäläisten lempi-ilmaisua. Ei ihmisiä tuosta vaan tapettu

En suinkaan tarkoita, että tavallisella kansalaisella nytkään olisi Venäjällä mitään erityisiä ongelmia vallan kanssa, mikäli hän muistaa roomalaiskirjeen asettamat velvoitukset. Joka tapauksessa 1800-luvun yläluokka koostui enimmältään hyvin säädyllisistä ihmisistä, vaikka valtiolta varastamisen traditio olikin voimissaan, kuten jo maineikas historioitsija Nikolai Karamzin oli havainnut.

Tuntuu siltä, että nimenomaan pelolla hallitseminen on nykyään Venäjällä suuremmassa roolissa kuin pitkään aikaan. Tavalliselle kansalaisellehan se, kuten sanottu, ei meritse oikeastaan mitään, mutta jo innokkaat journalistit ovat eri asemassa. Elleivät turvallisuuselinten filuurit ammu, saattaa Tšetšenian ystävällismielinen hallinto tarjota apuaan aivan pyytämättäkin.

Hyvin harvoinhan tämä toteutuu, mutta kuten kirjoitettu on, kun tappaa yhden, niin pelottaa tuhat.