Konfutsen paluu ja demokratian haaste

Konfutsen paluu ja demokratian haaste

Tunnettu brittiläinen filosofi Roger Scruton on arvellut, että kristinusko voisi yhä myös Euroopassa kaikesta huolimatta pysyä kulttuurin keskiössä. Tällöin sillä voisi olla sama rooli kuin konfutselaisuudella Kiinassa. Mikäli uskonto on osa korkeinta kulttuuria, ”parasta, mitä on ajateltu, sanottu ja tehty”, se ansaitsee tulla kunnioitetuksi ja noudatetuksi, vaikka siihen ei uskottaisikaan ”tiedettynä” totena. Kuten saksalainen Hans Vaihinger (Philosophie des ”als ob”)on päätellyt, emme tiedä todellisuudesta oikeastaan mitään, mutta kun toimimme ikään kuin jotkut tietyt asiat (eivätkä jotkut muut) olisivat totta, saavutamme parhaan tuloksen. Kultti ja rituaali voivat luoda kulttuurisen kollektiivin joka kantaa mukanaan sukupolvien viisautta siitä, mitä ihmisen ja yhteisön sopii tehdä ja tuntea elämän kohtalonhetkinä. Kultti voi kasvattaa ja auttaa ilmaisemaan syvempiä tunteita, jotka nousevat arjen yläpuolelle. Jos uskonto sen sijaan madaltuu palvelemaan jotakin alempaa, olkoonpa vaikka ”edistyksellistä” päämäärää, se menettää alkuperäisen funktionsa.  Uskonnosta on Euroopassa erkaannuttu jo parin sadan vuoden ajan ja erityisesti muutaman viime vuosikymmenen aikainen kehitys viittaa siihen, että lopullinen ratkaisu jo häämöttää. Kristinuskon edustajat eivät enää juuri uskalla puhua instituutiostaan, ellei sen väitetä palvelevan jotakin käytännön tarpeita. Mikä sitten on konfutselaisuuden rooli ja merkitys?

Konfutselaisuus ei ole varsinainen uskonto, vaan sisältää nimenomaan käytännön tietoa elämän ja yhteisön tarpeisiin ja huomioi esi-isien kuulumisen myös nyt elävään yhteisöön. Onko konfutselaisuus tällainen ikään kuin uskonto Vaihingerin mielessä? Kiinan vanhassa kulttuurissa monet asiat ovat ilmeisesti kehittyneet kauemmas kuin Euroopassa. Meillä suhde uskontoon voi vasta nyt olla saavuttamassa tason, joka Kiinassa tavoitettiin jo kauan sitten. Taikauskoa tuskin tarvitsemme, sukupolvien viisautta kyllä ja rituaalejakin kenties. Näin kai Kiinassakin on asian laita ja konfutselaisuus näyttää pyrkivän säilyttämään vanhan uskonnon arvokkaan aineksen. Vai onko konfutselaisuus itse asiassa vain satunnaisesti ja irrationaalisesti syntynyttä käytännön arkipäiväfilosofiaa, jota pitää yllä tottumuksen tylsyys? Onko sen piirissä todellista pyhää? En uskalla vastata näihin kysymyksiin. Joka tapauksessa Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolle on tänä vuonna pystytetty Konfutsen patsas seuraksi Mao Tsetungille, joka aikanaan organisoi kampanjoita Konfutsen parjaamiseksi. Vanha mestari taitaa ainakin sopia Kiinan uuden johdon tarpeisiin. Mielipidekyselyjen mukaan kiinalaisten enemmistö ei kuitenkaan ollut jakamattoman ihastunut johdon uusimpaan symboliseen julistukseen.

Kiinan kansan enemmistön mielipide, sikäli kuin siitä nyt on kysymys, on ymmärrettävä. Mao Zedongin aikana kaikki, lapsia myöten, joutuivat osallistumaan Konfutsen vastaisiin kampanjoihin. Vanha mestari symbolisoi tuolloin Puolueen mielestä Kiinan synkkää ja takapajuista menneisyyttä, traditionalismia, sortoa ja irrationaalisuutta. Kulttuurivallankumouksen aikaan kommunistinen puolue saarnasikin ehdotonta tasa-arvoa, jonka puitteissa tietenkin oli tarpeen entisten luokka-asemaltaan ylempien alistaminen mikä saattoi toki näyttää kovin eriarvoistavalta. Joka tapauksessa poliittinen korrektius vaati, ettei kukaan voinut olla periaatteessa toista parempi, rikkaampi tai viisaampi. Upseereilla ei saanut olla arvomerkkejä ja liikennevaloissakin punainen tarkoitti lupaa kulkea ja vihreä vaati pysähtymään. Kapinallinen radikaali oli aina oikeassa, kunhan oli sitä hallituksen tarkoittamalla tavalla.

Kun sama puolue nyt korottaa Konfutsen takaisin valtaistuimelle, se epäilemättä symbolisellakin tasolla tekee saman täyskäännöksen, joka Kiinan arkitodellisuudessa on näkynyt jo vuosikymmeniä. Kiinan perinteet ovat säilyttämisen ja ylpeilemisen arvoisia, sukupolvien viisaus on taatusti arvokkaampaa kuin moukkamaisten hungweipingien luokkatietoinen idiotismi. Kommunismin nykyinen väri on pikemminkin musta kuin punainen, mutta kuten aikoinaan sanottiin, kissaakaan ei pidä arvioida värin perusteella. Ja nykyinen systeemi, jolle kommunismin nimitys on pelkkä absurdi koriste, on joka tapauksessa osoittanut osaavansa ”pyydystää hiiriä”. Taloudellisessa suhteessa Maon Kiina oli kääpiö, nykyinen on jättiläinen.

Miljoonat ja taas miljoonat kiinalaiset elävät nyt hyvin. Merkittävä osa kansasta elää suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Samaan aikaan vielä suurempi joukko joka tapauksessa elää kurjasti. Kuilu kansanluokkien välillä on valtava.

On selvää, että tällainen ”kommunismi” on monien mielestä vain verho diktatuurille, jonka vallitessa rikkaat saavat mielin määrin riistää köyhiä. Konfutsen tuominen Maon rinnalle on kuin tulen ja veden avioliitto ja kertoo monien mielestä vain siitä, että kaikki käy, mikäli se palvelee omistavan luokan etuja. Konfutse käskee tottelemaan ja alistumaan, koska hän näkee ihmisessä perheenjäsenen. Mao taas piti häntä luokkansa sotilaana, jonka alistamista motivoitiin hänen omilla luokkaeduillaan.

Konfutsen palaaminen Taivaallisen rauhan aukiolle taitaa kertoa siitä, että kommunistisen kehyskertomuksen tarina on jo liian epäuskottava. Koska kansan tottelevaisuutta on kuitenkin syytä perustella myös jollakin muulla kuin hallitsevan luokan eduilla, kannattaa kansalle tarjoilla myös sellaista kvasiuskonnollista sanomaa, joka tukee maan kasvua ja sitä kautta viime kädessä kai jokaisen henkilökohtaista etua.

Mutta eivätkö nämä ideologiset kuperkeikat tee kansalaisia kyynisiksi? Konfutsen arvostuksen täydellinen muuttuminen on miltei kuin Rooman paavin tunnustus siitä, että koko katolinen usko on pelkkää pötyä. Valistellaanko Konfutsen esiin tuomisella jo lopullista luopumista kommunismin perinnöstä? Vallanpitäjien ja kenties muidenkin näkökulmasta kuuliaisuuden hyvettä korostava vanha moraalikoodeksi on ainakin parempi vaihtoehto kuin rajoittamatonta individualismia ja jokaisen yksilön yhtäläisiä oikeuksia korostava demokratia.

Paavo Haavikko kysyi aikoinaan, kenellä valta on silloin kun sen sanotaan olevan kansalla. Yhtä hyvin kannattaa kysyä, mitä ihmiset haluavat, kun he sanovat haluavansa demokratiaa. Eivät he välttämättä halua itselleen amerikkalaista poliittista järjestelmää enempää kuin irakilaista, egyptiläistä tai edes suomalaista.

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Päivän teksti

 

Kun suola käy mauttomaksi

 

En tietenkään sano mitään omaperäistä, kun nimitän kristinuskoa suureksi mysteeriuskonnoksi. Sitähän se on ensisijaisesti ollut ja siihen on perustunut sen valta ihmisiin.

Ainekset on aikoinaan haalittu myöhäisen roomalaisajan standarditavarasta sekoittaen etenkin juutalaisuuteen aivan uusia elementtejä. Kun kaikki tämä sittemmin synkronoitiin vielä ikivanhojen vuodenkiertoon liittyvien merkkipäivien kanssa, oli valtionuskonnoksi kelvollinen seos valmis.

Tuskin lienee niin tyhmää ihmistä, joka ei osaisi pitää kristinuskon perusasioita sekä järjettöminä, että moraalittomina, mikäli nyt uskaltaisi käyttää järkeään. Huomautan heti, etten pidä järjen käyttöä juuri tässä asiassa erityisen arvokkaana tai ansiokkaana.

 Järkeä ja varsinkin tavallisen tallaajan vähäistä järkeä on arvostettu aivan liikaa ja sitäkin vähää usein käytetty aivan väärissä paikoissa ja heikoin tuloksin.

Kun järjenkäyttöön todella uskallettiin ryhtyä valistuksen aikana (sapere aude!), alettiin vaatia, että myös Jumala alistuisi järjen vaatimuksille. Sama koski moraalilakia: ei Jumalallakaan ollut (siis voinut olla) siinä erivapauksia luonnonoikeuteen nähden.

Miten hän (jos olisi olemassa) siis vastaisi lukemattomiin hankaliin kysymyksiin luomansa maailman epäoikeudenmukaisuudesta? Voitiin aloittaa vaikka Lissabonin maanjäristyksestä vuonna 1755.

Uskonnon suhteen ei kuitenkaan ole tapana käyttää järkeä, koska siinä liikutaan toisella henkisellä tasolla. Pyhä Tertullianus peräti muotoili ns. fideismin eli järjestä täysin vapaan uskon periaatteen: credo, quia absurdum -uskon, koska se on järjetöntä.

Sitä paitsi uskonto ainakin alkumuodossaan on ihmisryhmille, eikä yksilöille kuuluva asia. Sen peruskäsitteenä on aina ollut durkheimilaisittain ajateltu seurakunta (vrt. Vihavainen: Haun durkheim tulokset).  Seurakuntaa ja sen pyhyyttä ei suotta mainita uskontunnustuksessa.

Kun kaikki yhdessä lukevat ääneen tuon Konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnutuksen, merkitsee se kollektiivista luopumista järjestä ja siirtymistä sen sijaan toiseen, lapsenomaisempaan ja syvempiä tajunnan tasoja tavoittavaan kokemistapaan.

Olen ollut huomaavinani, että noita ääneen lukijoita on nykyään hyvin harvassa ja kirkossa läsnä oleva seurakuntakin on huvennut harvalukuisten yksilöiden joukoksi. Epäilemättä uskonnollinen kokemus on silti yhä mahdollinen.

Sen sijaan uskonnon yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys on, etenkin pohjoismaissa, hiipunut olemattomiin. Kun esimerkiksi Espanjassa vielä kokoonnutaan valtavina joukkoina uskonnollisiin juhliin, ei niitä pohjoismaissa usein edes pysty erottamaan arkipäivistä. Kaupatkin ovat auki normaalisti. Ehkäpä Englannissa sentään esimerkiksi pitkäperjantai on yhä Bank Holiday, jos ihmiset sielläkään nyt enää kävisivät pankissa.

Uskonnollinen kokemus on ihmiskunnan historiassa ollut valtavan tärkeä asia. Uskonnot ovat seuranneet toisiaan, mutta aivan uskonnottomia kausia on ollut vähän, jos lainkaan. Oswald Spengler arvioi myöhäisen roomalaiskauden olleen lähellä tätä.

Toisaalta myös Kiinan konfutselaisuus muistuttaa aika vähän uskontoa siinä mielessä kuin me täällä pohjoisessa sen tunnemme. Maolaisuus ja stalinismi olivat epäilemättä suuremmassa määrin uskontoja.

Uskonto on immuunia järjelle silloin, kun se on voimissaan. Historia on täynnä kertomuksia uskonnollisen fanatismin nimessä tehdyistä järjettömyyksistä. Toki järjettömyyksiä on tehty ja tehdään yllin kyllin myös muista syistä.

Roger Scrutonin mukaan uskontoa voidaan mielekkäästi harjoittaa myös siihen uskomatta. Rituaalit säilyttävät joka tapauksessa ylisukupolvisia arvoja, joissa voimme löytää myös sitä parasta ainesta, jota kulttuurissa on (ks. Vihavainen: Haun vaihinger tulokset).

Toki uskonnon piiristä on kautta aikojen löytynyt myös halpa-arvoista tavaraa, silkasta petoksesta aina pelkän tyhmyyden tai muun anteeksiannettavan asian takia tehtyihin johtopäätöksiin tai tiettyyn suuntaan tarkoituksenmukaisiksi viilattuihin tulkintoihin (vrt. Vihavainen: Haun loreton tulokset).

Uskonnon hiipuminen liittyy epäilemättä kulttuurin rappioon ja Spengler katsoo sen myös liittyvän suurkaupunkilaiseen psykologiaan. Toki muinaisuuden suurkaupungit olivat harvassa eikä niiden piirissä asunut kovinkaan suuri osa väestöä, mutta määrä ei tässä lienekään oleellinen asia. Kulttuuri sanan henkisessä merkityksessä syntyy (ja kuolee) kaupungeissa.

Olin vuosi sitten Málagassa katsomassa valtavaa ”katuvien” pääsiäiskulkuetta. Se oli aika yllättävä ilmiö ottaen huomioon, että maallistuminen myös Espanjassa on ollut nopeaa ja syvää, minkä voi todeta heti jo syntyvyystilastoista. Kirkot täyttyvät sielläkin lähinnä turisteista.

Uskonnollisuuden merkitys jokapäiväiselle elämälle on koko Euroopassa jo aivan toista luokkaa kuin muhamettilaisissa maissa, joissa koraanin käskyjen kirjaimellinen noudattaminen on miljoonien mielestä ehdoton velvollisuus. Nuo käskyt taas ovat nykyaikaisen yhteiskunnan kannalta usein aivan mielipuolisia (vrt. Vihavainen: Haun koraani tulokset).

Siitä huolimatta uskonto on suurimmalle osalle maailman väestöä yhä ykkösluokan asia. Se rationaalisuus, joka vaurastuneessa pohjoisessa on omaksuttu, ei ole siellä normaali ajattelun ja käyttäytymisen lähtökohta, vaikka valtioiden puolesta onkin allekirjoitettu YK:n peruskirjan periaatteet.

Kristinusko lukemattomissa eri muodoissaan on ollut hyvin omaleimainen kaikkiin muihin uskontoihin verrattuna.

Sen ytimessä ovat armo, mysteeri ja pyhät salaisuudet (sakramentit) pikemmin kuin laki tai valaistumisen kokemus. Tietoisuus näistä ja lukemattomat pyhät kertomukset ovat vuosisatojen ajan hallinneet ja värittäneet ajattelua ja arkipäivää, innoittaneet taidetta ja uskonkilvoittelua.

On syystä sanottu, että uskonto ja järki ovat keskenään yhtä sovittamattomat kuin tuli ja vesi (tässä voimme unohtaa sen, että vettä itse asiassa voidaan kyllä polttaa, jolloin saadaan vetyperoksidia).

Mystinen elämys ei rationaalisella järkeilyllä muuksi muutu, saati kumoudu. Maailma on itse asiassa pelkkä valtava ihme, jos sitä lähestytään mystiikan kautta (ks. Vihavainen: Haun ihme tulokset).

Siitä lähtien kun koko ikäluokka pakotettiin käymään kansakoulu, on kyky kokea ihme kuitenkin hitaasti, mutta varmasti hävinnyt täällä pohjolassamme. Mitä tyhmempi ihminen, sitä varmemmin hän hylkää koko ajatuksen. Suuri ja turvallinen enemmistö on vankasti hänen takanaan.

Asiaan liittyy tietenkin vahvasti kirkko, joka on nopeasti kehittynyt omaan suuntaansa. Kuten on tunnettua kautta historian, kirkoilla on taipumus vetää puoleensa moraalisesti epäilyttävää ainesta, joka ennen pitkää tuhoaa koko instituution alkuperäisen merkityksen.

Silloin tarvitaan uskonpuhdistusta Lutherin hengessä tai henkistä uudistumista Bernhard Clairvauxlaisen tai pyhän Fransiskuksen hengessä. Venäjän ortodokseillakin oli Nil Sorski, jonka seuraajalle nyt riittäisi töitä.

En itse asiassa tiedä, millä tavalla suola saattaisi käydä mauttomaksi. Joka tapauksessa Jeesus viittasi tähän varoittaessaan opetuslapsiaan jostakin, minkä tulkitsen tylsäksi ja yhdentekeväksi liberalismiksi.  Uskon hänen viitanneen todelliseen ongelmaan.

Suolan (natriumkloridin) kohdalla kyseessä on epäilemättä kemiallinen prosessi, jollaista ei tapahdu normaaleissa pohjoismaisissa olosuhteissa. Uskonnosta puhuttaessa kyseessä sen sijaan on hyvin selkeästi havaittava prosessi, jonka tuloksena on tila, jota nuoriso kuvaa kirjainyhdistelmällä EVVK.

Tällä hetkellä tilanne on jo se, että ylivoimainen enemmistö esimerkiksi suomalaisista ei enää tunne lainkaan kristinuskon perusasioita, saati niitä kunnioita. On jo länsimaita, joissa kristinusko ei enää ole suurin uskontokunta.

Sen sijaan vahvassa nousussa on aidosti keskiaikainen ja antirationaalinen uskonto, joka valtaa alaa myös meillä, nopeasti ja varmasti. Se on immuuni rationaaliselle kritiikille eivätkä militantit ateistit ja antiklerikaalit yritäkään sellaista siihen soveltaa. Se on yksi aikamme merkillisyyksistä, etten sanoisi ihmeistä.

Ei näytä siltä, että tälle kehitykselle olisi mitään tehtävissä, ainakaan niin kauan kuin ajatuksettomat demagogit pitävät sitä pelkästään hyvänä ja tavoiteltavana asiana. Heidän takanaan on, kuten sanottu aina enemmistö.

Näköpiirissämme ei ole maamme maallistuminen, joka on jo tosiasia, vaan uuden uskonnon valta, joka ulottuu myös ei-uskoviin.

Maallistunut yhteiskunta kaikessa tylsyydessään on kuitenkin ollut läntisen maailman vuosisatainen megatrendi, jonka merkeissä se on noussut suurimpiin voittoihinsa ja mullistanut koko ihmiskunnan elinehdot.

Se on kuitenkin vain välivaihe, eikä historian päätepiste. Raamatullista kieltä käyttääkseni kirjoitus seinällä on selvästi näkyvissä ja jokaisen luettavissa. Mene mene tekel ufarsin. Taidatkos ottaa tuosta pohdin…?

Onko Venäjä aasialainen?

 

Eurooppalainen Venäjä

 

Kirjoitin tässä pari blogia sitten, ettei Venäjä voi muuttua aasialaiseksi. Se on niin eurooppalainen, että jos siitä otetaan pois nuo eurooppalaiset piirteet, jää jäljelle tuskin mitään.

Tässä on jo saanut tottua siihen, että kaikki, minkä voi käsittää väärin, myös käsitetään väärin. Eivät kaikki näin tee, mutta yllättävän moni kyllä. Niinpä jotkut kiiruhtivat kokemaan moisen väitteen loukkauksena ja joku neropatti selitti oitis, että asiahan on juuri päinvastoin: mikäli eurooppalaisuudesta ajatellaan poistettavaksi kaikki venäläinen aines, ei jäljelle jää mitään…

No, tätä ei nyt taida kannattaa kommentoida, mutta tulkoon mainituksi esimerkkinä somettamisen tasosta näinä päivinä.

Yhtä kaikki, kiinnostavaa on, että asia ilmeiseesti kyettiin mieltämään jonkinlaiseksi loukkaukseksi venäläisyyttä kohtaan. Kun Napoleon aikoinaan murjaisi, että venäläistä kun raaputtaa, tulee pian tataari vastaan, hänellä oli aivan ilmeinen tarkoitus loukata. Tuohon aikaan eurooppalaisuus ymmärrettiin niin itsestään selvästi kehittyneisyyden ja valistuneisuuden synonyymiksi, että viittaus aasialaisuuteen tarkoitti yksinkertaisesti raakaa alkukantaisuutta ja primitiivisyyttä.

Tuohon alkukantaiseen tilaan liittyi myös köyhyys ja ilmeinen kehityskyvyttömyys. Esimerkiksi kiinalaisen kulttuurin katsottiin kivettyneen tyhjiksi muodoiksi, joiden pohjalta ei voinut syntyä mitään edistystä, mikä taas oli eurooppalaisuuden eli aidon kulttuurin tunnusmerkki.

Eurooppalaisuuden ylivertaisuus selitettiin 1800-luvulla usein valkoisen rodun erityisominaisuuksilla, joten viittaus tataareihin, mongolisuuteen tai suomalaisuuteen merkitsi myös oletusta alempiarvoisuudesta.

Venäläiset toki iskivät takaisin samalla mitalla ja Aleksandr Herzen kirjoitti vuonna 1867: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri: se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja…

Ei haukku haavaa tee, tuumattiin siis Venäjällä, kun venäläiset leimattiin aasialaisiksi. He olivat sellaisen yläpuolella. Nyt, kun sitten esitettiin väite, jonka mukaan he ovatkin (kulttuurisesti) lähes täydellisen eurooppalaisia, keksii aina joku, että sekin on parjausta…

Ajat muuttuvat. Sille, joka on viime vuosina vieraillut Aasiassa, etenkin sen edistyneimmissä osissa, on selvää, että siellä asuu kansoja, jotka ovat tavattoman eteviä ja kehityskykyisiä. Rahaakin siellä liikkuu käsittämättömiä määriä. Lännen kaupungit näyttävät vaatimattomilta Aasian ihmeiden rinnalla.

Niiden kulttuuri poikkeaa kuitenkin suuresti länsimaisesta. Toki valkoisen miehen uudella ajalla kehittämä tiede ja tekniikka on ollut avainasemassa hedelmöittämässä myös Aasian kehitystä ja monet arkielämän instituutiot ovat siellä muodostuneet samanlaisiksi kuin lännessä, pukeutumisesta lähtien. Vaikutussuhde on varsin selkeä: alussa oli länsi, mutta itä otti siltä viestikapulan ja nousi kehityksessä pian opettajansa rinnalle.

Mutta Putinin hahmossa Venäjä todella on nyt ilmoittanut, ettei se kaipaa länneltä eli ensi sijassa Euroopalta mitään. Se voi yhtä hyvin kääntyä itään. Sillähän onkin jo paljon yhteistyötä muun muassa ns. BRICS-maiden kanssa, joista tosin kaikki eivät kuulu itään eikä Aasiaan.

Duginilainen euraasialaisuus korostaa myös Venäjän kuulumista suureen Aasian tasankoon, johon kohtalonyhteys sen liittää, vaikka Venäjän asukkaista tuolla valtavalla alueella asuukin tuskin kolmeakymmentä miljoonaa. Itse asiassa Venäjä onkin Tšingis-kaanin imperiumin perillinen ja siten olennaisesti aasialainen valtio, väitetään.

Näiden houremaisten kuvitelmien tukemiseksi piirrellään sitten karttoja, joissa Euraasian ”sydänalue” on nimenomaan Venäjä ja muut sitten ympäröivät sitä lisäkkeinä, joiden hallitseminen kuuluu ns. geopolitiikan lakien mukaisesti sydänalueen hallitsijalle. Sellainen tiede se on tämä geopolitiikka…

Antti Helanterän ja Veli-Pekka Tynkkysen kirja Maantieteelle Venäjä ei voi mitään, otti kantaa näihinkin fantasioihin. Kun kartta piirretään ottaen huomioon väestömäärät eikä alueen laajuus, näyttää se aivan erilaiselta. Sen sijaan, että olisi Aasian keskus, onkin Venäjän Aasian puoleinen osa vain kapea kaistale asuttua ja asumiskelpoista aluetta jättiläismäisten naapurien vieressä…

Olettakaamme, että Venäjä pystyy korvaamaan Euroopan kanssa käymänsä kaupan Aasiaan suuntautuvalla, olkoonkin se sitten heikosti kannattavaa ja kallista ainakin aluksi. Venäjä kääntyykin siis nyt Aasiaan ja irtautuu kontakteista kiittämättömän ja petollisen Euroopan ja ”kollektiivisen lännen” kanssa. Silloin toteutuu Konstantin Leontjevin ja Nikolai Danilevskin kaipaama uusi suuntaus ja lännelle kumartelu loppuu.

Mutta väitteemme mukaan Venäjä on kuin onkin kaikessa olennaisessa eurooppalainen. Mitä jää jäljelle, jos eurooppalaisuus siitä otetaan pois?

Venäjän kieli on eurooppalainen kieli ja läheistä sukua Euroopan suurimmille ja monille pienemmillekin kielille. Sama koskee sen kirjoitusjärjestelmää, uskontoa, tiedettä, taidetta, filosofiaa ja arkipäivän kulttuuria alkaen veitsellä ja haarukalla syömisestä ja päätyen pukeutumiseen ja vaikkapa perheinstituutioon.

 Tiettyjä omaleimaisia piirteitä venäläisessä kulttuurissa tietenkin on, kuten kaikissa eurooppalaisten valtioiden kulttuureissa. On mahdollista, että kannattaa ajatella ortodoksinen kulttuurialue omaksi yksikökseen, kuten Samuel Huntington on tehnyt ja myös esimerkiksi World Values Survey viittaa samaan. Siitä huolimatta kysymys on eurooppalaisesta eli siis länsimaisesta kulttuurialueesta, jonka kynnys lännempänä asuvien naapurien kulttuuriin on varsin matala. Yhteistä on paljon kaikilla olennaisilla aloilla.

Aivan toisin ovat asiat, kun mennään idän suuntaan. Kiinaan ja kiinalaiseen kulttuuriin venäläisiä ei yhdistä mikään, ei liioin japanilaiseen tai korealaiseen. Konfutselaisuus ja taolaisuus samoin kuin buddhismi eri muodoissaan ovat venäläiselle kulttuurille täysin vieraita. Kuitenkin ne kuuluvat naapurien kulttuurien ytimeen. Ne yhdistävät tekijät, joita voimme havaita, ovat länsimaista perua, kuten vaikkapa moderni vaateparsi.

Voimmeko kuvitella tilannetta, jossa Euroopasta ja lännestä eristynyt Venäjä alkaakin omaksua laajassa mitassa kulttuuriinsa itäaasialaisia vaikutteita syvimmälläkin tasolla, uskonnon, filosofian ja kielen tasolla?

Totta kai voimme. Tulevaisuus saattaa olla juuri sellainen. Entä voimmeko kuvitella, että tässä prosessissa suurimman panoksen antaakin naapureilleen Venäjä ja Itä-Aasian mahtivaltiot venäläistyvät nopeasti ja alkavat matkia venäläisiä instituutioita omansa hyljäten?

Tämä vaatisi kyllä jo enemmän mielikuvitusta, kuin keskivertokansalaisella on. Ilmeisesti joku Dugin kykenee moiseen tai sitten ei.

Ei tarvitse kauankaan silmäillä tilastoja ymmärtääkseen, että Venäjän suuri itäinen naapuri on sille joka suhteessa niin ylivoimainen, ettei lännestä irrottautuvalle Venäjälle ole siellä tarjolla muuta kuin rengin osa, joka sekin käy ajan mittaan yhä vähämerkityksellisemmäksi.

Venäjä on eurooppalainen maa ja mikäli se ei itse asiaa ymmärrä, pakottavat olosuhteen sen ennemmin tai myöhemmin sen tunnustamaan. On koko Euroopan ja muunkin lännen kannalta suuri vahinko, mikäli sen yksi merkittävä osa ajaa itsensä umpikujaan.

Suurmiehiä

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.