Valkoisen miehen taakka

White Man’s Burden

Kun Yhdysvallat vuonna 1898 valloitti siirtomaakseen Filippiinit, innoittui brittien poeta laureatus Rudyard Kipling kirjoittamaan asian kunniaksi runon, jossa totesi, että se taakka, jonka amerikkalaiset nyt itselleen ottivat, oli toki kunniakas, mutta raskas. Palkkioksi oli odotettavissa kiittämättömyys:

Take up the White Man's burden —
Send forth the best ye breed —
Go bind your sons to exile
To serve your captives' need;
To wait in heavy harness,
On fluttered folk and wild —
Your new-caught, sullen peoples,
Half-devil and half-child.

Siinä oli ennustettavissa monenlaista riesaa, johon oli asianmukaisesti vastattava. Itse tuo alistettu kansahan se kaikesta hyötyisi, vaikka ei asiaa voinut ymmärtää.

Take up the White Man's burden —
In patience to abide,
To veil the threat of terror
And check the show of pride;
By open speech and simple,
An hundred times made plain
To seek another's profit,
And work another's gain.

Noiden alkukantaisten kansojen elämä oli surkeaa, ne tarvitsivat rauhaa, ruokaa ja lääkintää. Mistäpä ne itse olisivat sen kaiken voineet kehittää? Monta kertaa opettajat saisivat vielä harmistua siitä, mitä tapahtuu, kun onnettomat oppilaat pääsivät laskemaan asiat ennalleen.

Take up the White Man's burden —
The savage wars of peace —
Fill full the mouth of Famine
And bid the sickness cease;
And when your goal is nearest
The end for others sought,
Watch sloth and heathen Folly
Bring all your hopes to nought.

Maaorjan ja kadunlakaisijan roolihan siinä oli luvassa eikä suinkaan ylhäisen käskijän:

Take up the White Man's burden —
No tawdry rule of kings,
But toil of serf and sweeper —
The tale of common things.
The ports ye shall not enter,
The roads ye shall not tread,
Go make them with your living,
And mark them with your dead.

Ja se palkka, mikä sitten saataisiin kaikesta työstä ja vaivasta olisi tietenkin vain typerä syytös. Sellaisenhan sai osakseen myös Mooses, joka johdatti kansansa Egyptin lihapatojen äärestä:

Take up the White Man's burden —
And reap his old reward:
The blame of those ye better,
The hate of those ye guard —
The cry of hosts ye humour
(Ah, slowly!) toward the light: —
"Why brought he us from bondage,
Our loved Egyptian night?"

Kun homma oli aloitettu, ei auttanut jättää sitä kesken ja vedota vapauteen. Sellainen ei oikeuttaisi sitä ylpeyttä, joka siirtomaaisännille kuului.

Take up the White Man's burden —
Ye dare not stoop to less —
Nor call too loud on Freedom
To cloak your weariness;
By all ye cry or whisper,
By all ye leave or do,
The silent, sullen peoples
Shall weigh your gods and you.

Mutta miesten housuihinhan se USA:kin nyt oli astunut. Nyt ei enää kannattanut haaveilla tyhjän puhumisesta kertyneillä laakereilla. Vertaisten kansojen esimeriksi brittien arvonanto oli ansaittava, mutta sehän oli palkkio, jota kannatti tavoitella.

Take up the White Man's burden —
Have done with childish days —
The lightly profferred laurel,
The easy, ungrudged praise.

Comes now, to search your manhood
Through all the thankless years
Cold, edged with dear-bought wisdom,
The judgment of your peers!

Niin, että sellaiseksi ajateltiin valkoisen miehen taakka yli sata vuotta sitten.

Menikö tuossa jotakin pieleen vai ei, on vaikea sanoa.

 Kyllä siinä oli aikanaan taakkaa kannettavaksi niillä mailla, jotka suhtautuivat rooliinsa vakavasti. Joku Belgian Leopold voidaan tässä unohtaa.

Mitä sitten kiitoksiin tulee, voi siitä asiasta tehdä päätelmiä katselemalla ympärilleen. Huomionarvoista on, että sikäli kuin itse olen ymmärtänyt, ei entisten siirtomaiden taholta juuri lainkaan ole kritisoitu entisten isäntien suorituksia.

Sen sijaan kaikenkarvainen postkolonialismi on pesiytynyt valkoisen miehen omaan yhteiskuntaan, jossa hänet on leimattu kaiken pahan alkulähteeksi.

Eipä tainnut kelpo Rudyard tätä osata ennustaa.

Taakka ja taakan jako

Valkoisen miehen taakanjako

Kukapa ei tuntisi Rudyard Kiplingin mainiota runoa White Man’s Burden:

Take up the White Man’s burden—
Send forth the best ye breed—
Go send your sons to exile
To serve your captives' need
To wait in heavy harness
On fluttered folk and wild—
Your new-caught, sullen peoples,
Half devil and half child

Imperialismi on terveellä itsetunnolla varustetun sivilisaation luonnollinen taipumus, ja siihen liittyy tietty asianmujkainen velvollisuudentunto, joka väistämättä herää, kun ympärillä on villiä barbariaa.

Kaikessa on vaaransa ja viettelyksensä. Historia osoittaa, että kun kuilu kansojen etevyydessä kasvaa huimaksi, kasvaa samalla kiusaus suhtautua ylenkatseellisesti noihin voitettuihin, joiden palveleminen on otettu omalle vastuulle. Epäterveet ilmiöt, kuten orjakauppa, etniset puhdistukset ja suoranainen ryöstö saattavat tulla myös valloittajan paheiksi. Villiheimojen keskuudessahan ne ovat lähes aina kuuluneet normaaliin päiväjärjestykseen ja kuuluvat nykyäänkin, mutta sivistyskansoille ne ovat alentavia.

Kiplingin kirjoittaessa runoaan, oli menossa imperialismin lyhyt, myöhäinen kukoistuskausi, jolloin orjakaupan kaltaiset ilmiöt olivat kaukaista menneisyyttä. Imperialismin hyvää nimeä tahrasivat kyllä Belgian Leopoldin kaltaiset hirviömäiset hahmot, mutta Brysselin kätyreiltä saattoi kyllä jotakin tuollaista odottaakin. Yleisesti ottaen esimerkiksi brittiläinen imperialismi oli todella onnistunut viemään alistamissaan maissa kehitystä huimasti eteenpäin. 1800-luvun lopussa ei vielä ymmärretty, miten toivottoman kallista imperiumin ylläitäminen oli Britannian voimavaroilla, niin mahtava kuin sen teollisuus ajan oloissa olikin. Mutta aavistus kaiken komeuden hinnasta kyllä tunnettiin.

Britit, kuten kaikki imperialistit, saivat todeta, etteivät he saaneet hyväntekeväisyydestään sitä kiitosta, jonka mielestään ansaitsivat. Venäläiset, joilla on yleensäkin ollut tapana toistaa eturivin maiden kokemus jälkijunassa, ovat nyttemmin saaneet kohdata saman ilmiön. Katkerinta ehkä on, että autetut kansat vielä kehtaavat todistella, että heitä on oikeastaan riistetty eikä mitään apua ole tullutkaan. Mutta sellainen se on, maailman palkka. Miten sanoikaan Kipling:

Take up the White Man’s burden
In patience to abide
To veil the threat of terror
And check the show of pride;
By open speech and simple
An hundred times made plain
To seek another’s profit
And work another’s gain
Take up the White Man’s burden—
And reap his old reward:
The blame of those ye better
The hate of those ye guard—
The cry of hosts ye humour
(Ah slowly) to the light:
"Why brought ye us from bondage,
“Our loved Egyptian night?”

Mutta mitäpä siinä, naiivi ihminen, saatoit odottaakaan? Jos joku luulee, että kansojen kiitollisuuden voisi hankkia tekemällä niille hyvää, erehtyy pahasti. Sotien aikana saimme Ruotsista kaikkea mahdollista apua. Hyväsydämiset tädit ja kiltit sedät antoivat enemmän, kuin oikeastaan olisivat pystyneetkään. Siitähän sai silloin hyvän omantunnon, kuten saa nykyäänkin.

Virallinen Suomi kiitti heti alkuun tylysti. Jo heti talvisodan jälkeen pitämässään puheessa ulkoministeri Tanner vieritti syytä Suomen onnettomuuksista Ruotsille. Olisihan se tapahtunut katastrofi toki ollut mille tahansa hallitukselle mahdoton kannettava. Mutta kohtuuden nimissä syy olisi pitänyt antaa sille, kenelle se kuului eli Neuvostoliitolle, kuten aina periaatteellisen rehellinen Kyösti Kallio teki. Mutta Suomen kansa oli tietenkin kiitollinen saamastaan avusta niin kauan kuin muisti sen, mutta sen jälkeen onkin ollut tapana syyttää ja halveksia Ruotsia. Oliko sen antama apu muuta kuin kelvoton yritys peitellä huonoa omaatuntoa?

No, minun mielestäni moni meillä on hyvin rumasti osoittanut Ruotsille synkkää ja typerää kiittämättömyyttä, mutta samaahan me näemme tänäänkin joka päivä, kun seuraamme niitä asenteita, joita tänne pohjoiseen saapuvilla kehitysmaalaisilla on. Me haluamme rahamme! Missä ovat meille luvatut talot? Tämä ruoka kelpaa vain koirille ja naisille! Asenteet vaikuttavat ainakin minusta jotenkin kummallisilta, mutta eihän tässä mitään uutta ole. Miten Kipling sanoikaan:

Take up the White Man’s burden-
Have done with childish days-
The lightly proffered laurel,
The easy, ungrudged praise.
Comes now, to search your manhood
Through all the thankless years,
Cold-edged with dear-bought wisdom,
The judgment of your peers!

Jo Kipling oli ymmärtänyt, ettei naiivien natiivien sinänsä luonnolliselle kitinälle kannattanut kallistaa korvaansa, vasta vertaisarvioinnin voisi ottaa vakavasti.

Historian ironiaa on, että koko käsite ”valkoisen miehen taakka” näyttää kääntyneen päälaelleen. Luulenpa, että jos sen merkitystä kysyy nuoremman sukupolven edustajalta, saa heti kuulla, että valkoisen miehen taakan muodostavat ne hänen syntinsä, joita hän teki jaloja alkuperäiskansoja vastaan heitä riistäessään. Nyt on sitten valkoisen naisen ja hänen kaltaistensa vuoro maksaa velkaa, josta on jo korkojakin kertynyt.

Jonkin merkillisen logiikan mukaan taakanjakoon on kutsuttu myös Suomi, joka näin saa kunnian ottaa vastuuta myös imperialismin nurjasta puolesta, neekeriorjuutta ja oliko nyt Belgian Kongon kauhutekojakin myöten. Se, että olemme aina maksaneet banaanimme, ei näytä mitenkään horjuttavan kaikkein säikkymättömimpiä hyväihmisiä™.

Taakaksi on nyt valittu maanosamme kolonisointi kehitysmaiden alkuasukkaiden toimesta. Osat ovat siis vaihtuneet. Asian suurena periaatteellisena ongelmana on se, ettei maanosamme tarvitse sitä sivilisaatiota, jota uusi kolonisaatio tänne on tuomassa. Se on todennäköisesti ollut ja yhä on yksi keskeisiä syitä takapajuisten maiden takapajuisuuteen.

Se todellinen, Kiplingin tarkoittama valkoisen miehen taakka oli barbarian vallassa elävien kansojen nostaminen sivistyksen piiriin ja sitä suoritettiin noiden kansojen omissa maissa vaihtelevalla menestyksellä. Mikäli Eurooppa nyt ottaa taakakseen yrittää samaa tuomalla nuo kansat keskuuteensa, se saa varautua kohtaamaan omalla maaperällään uudelleen ne ongelmat, jotka sillä oli kerran tuhat vuotta sitten ja jotka täällä kerran jo voitettiin.

Mieletön yritys kantaa tuota vanhaa taakkaa siirtämällä se Eurooppaan on täynnä vaaroja. Niistä suurin on se, että missionsa unohtanut ja itsetuntonsa menettänyt Eurooppa laskeutuu noiden kerran kukistamiensa kansojen tasolle. Sen jälkeen laskeutuu pimeys eikä oikean tien viitoittajia enempää kuin vertaisarvioinnin suorittajia enää ole.

Idän kutsu

 

Mitä oli Suezin takana? Eli jätkäpojan kulttuurikritiikki

 

Kaikki nykykirjallisuutta joskus harrastaneet tuntevat tietenkin nimeltä muutamia nobelisti Rudyard Kiplingin maineikkaimpia runoja, kuten ”White Man’s Burden” (ks. Vihavainen: Haun white man's burden tulokset), runon ”Idästä ja lännestä” (Vihavainen: Haun oh, east is east tulokset) sekä usein laulettuna kuullun ”On the road to Mandalay” (Vihavainen: Haun mandalay tulokset). Lisätään tähän vielä ”Tommy Atkins”, niin Kiplingin parhaat taitavat olla koossa (ks. Vihavainen: Haun tommy atkins tulokset).

Noita runoja ovat suomennelleet niin Yrjö Jylhä kuin Antero Manninen, tuo Viisasten kerhon Herra X ja Historiallis-kielitieteellisen osasaton legendaarinen apulaissihteeri. Mutta enäähän ei ole tuota kerhoa eikä viisaitakaan.

Kaikkia noita upeita hengentuotteita on ollut tapana jo lähtökohtaisesti parjata ja halventaa, mikä yleensä näyttää tapahtuvan ilman, että koskaan olisi edes luettu niitä kokonaisuudessaan.

Havahduin tähän, kun etsin parasta laulettua tulkintaa tuolle Mandalay-runolle. Osoittautui, ettei kaikkia säkeistöjä koskaan lauletakaan.

Mistähän moinenkin mahtaa johtua. Onko jokin näkökulma -ja tässä tapauksessa nimenomaan miesnäkökulma mahdollisesti niin paha tai arkaluontoinen asia, ettei sitä näinä päivinä edes ole sopivaa tuoda esille?

Oli miten oli, tässä nyt joka tapauksessa runo kokonaisuudessaan:

 

By the old Moulmein Pagoda, lookin' eastward to the sea,

There's a Burma girl a-settin', and I know she thinks o' me;

For the wind is in the palm-trees, and the temple-bells they say:

"Come you back, you British soldier; come you back to Mandalay!"

    Come you back to Mandalay,

    Where the old Flotilla lay:

    Can't you 'ear their paddles chunkin' from Rangoon to Mandalay?

    On the road to Mandalay,

    Where the flyin'-fishes play,

    An' the dawn comes up like thunder outer China 'crost the Bay!

 

'Er petticoat was yaller an' 'er little cap was green,

An' 'er name was Supi-yaw-lat -- jes' the same as Theebaw's Queen,

An' I seed her first a-smokin' of a whackin' white cheroot,

An' a-wastin' Christian kisses on an 'eathen idol's foot:

    Bloomin' idol made o'mud --

    Wot they called the Great Gawd Budd --

    Plucky lot she cared for idols when I kissed 'er where she stud!

    On the road to Mandalay . . .

 

When the mist was on the rice-fields an' the sun was droppin' slow,

She'd git 'er little banjo an' she'd sing "Kulla-lo-lo!"

With 'er arm upon my shoulder an' 'er cheek agin' my cheek

We useter watch the steamers an' the hathis pilin' teak.

    Elephints a-pilin' teak

    In the sludgy, squdgy creek,

    Where the silence 'ung that 'eavy you was 'arf afraid to speak!

    On the road to Mandalay . . .

 

But that's all shove be'ind me -- long ago an' fur away,

An' there ain't no 'busses runnin' from the Bank to Mandalay;

An' I'm learnin' 'ere in London what the ten-year soldier tells:

"If you've 'eard the East a-callin', you won't never 'eed naught else."

    No! you won't 'eed nothin' else

    But them spicy garlic smells,

    An' the sunshine an' the palm-trees an' the tinkly temple-bells;

    On the road to Mandalay . . .

 

I am sick o' wastin' leather on these gritty pavin'-stones,

An' the blasted Henglish drizzle wakes the fever in my bones;

Tho' I walks with fifty 'ousemaids outer Chelsea to the Strand,

An' they talks a lot o' lovin', but wot do they understand?

    Beefy face an' grubby 'and --

    Law! wot do they understand?

    I've a neater, sweeter maiden in a cleaner, greener land!

    On the road to Mandalay . . .

 

Ship me somewheres east of Suez, where the best is like the worst,

Where there aren't no Ten Commandments an' a man can raise a thirst;

For the temple-bells are callin', an' it's there that I would be --

By the old Moulmein Pagoda, looking lazy at the sea;

    On the road to Mandalay,

    Where the old Flotilla lay,

    With our sick beneath the awnings when we went to Mandalay!

    On the road to Mandalay,

    Where the flyin'-fishes play,

    An' the dawn comes up like thunder outer China 'crost the Bay!

 

Kuten usein muuallakin, Kipling hyödyntää tässä murteellisia ilmaisuja kuvatessaan niitä jätkäpoikia, joita hänen sankarinsa usein ovat. Joskus mukana on myös humoristisia esimerkkejä käsitteiden väärin ymmärtämisestä. Mutta hänen sydämensä on kuvattavien puolella.

Jos ajattelemme, mitä cockney-pojan sydämellä oikeastaan oli tuossa Kiplingin kuvaamassa tilanteessa, kun hän kulutti kengänpohjiaan kävelemällä Chelseasta hamaalle Strandille paikallisten tyttöjen kanssa, meidän on asetettava tilanne historiallisiin yhteyksiinsä.

Viktoriaaninen sukupuolimoraali edellytti, että seksuaalinen toiminta ei saanut johtaa kiihottumiseen, mikä olisi merkinnyt lankeamista irstauden syntiin ja ollut etenkin naiselle äärimmäisen sopimatonta.

Sen sijaan oli suljettava silmät ja ajateltava Englantia. Tämän runon tommy yhdistää asian kymmeneen käskyyn ja ajattelee, etteivät ne Suezin itäpuolella ole voimassa. Itse asiassa kyse on tietenkin aivan muusta.

Ajan englantilainen ja laajemminkin länsimainen tapakulttuuri oli luonut sukupuolille roolit, joihin etenkään mies ei mahtunut. Naisen seksuaalisuuden se oli latistanut passiiviseksi kopulaation sietämiseksi, joka sekin oli sallittua vain avioliitossa ja pimeässä huoneessa. Eihän mieskään mitään kostunut moisesta aktista.

Tuskinpa kannattaa kuvitella, että kyse oli vain keskiluokkaisesta kulttuurista. Tietenkin sen ulkopuolella asiat saattoivat olla aivan toisin, mutta sen luokan asenteet, joka kulloinkin on esikuvana, heijastuvat kyllä kaikkialle.

Nythän tuo luokka täällä lännessä saattaakin ainakin jossain määrin olla slummien alaluokka. Viktoriaanisena aikana kaikki oli toisin.

No, tämän laulun solttupoika oli kiertänyt muutakin kuin tahkoa. Hän on selvästikin kokenut Burmassa ruumiillisen valaistumisen, joka on ollut hyvin samanlainen kuin Margaret Meadilla, joka sijoitti maallisen paratiisinsa Trobriand-saarille.

Tämä lontoolainen tykinruoka oli myös nähnyt paremman maailman: a sweeter, neater maiden in a cleaner, greener land… Ja se ei ollut Englanti, ei edes Lontoon keskusta.

Tämä laulu on vapautetun miehen puheenvuoro, joka ylistää aitoa, puhdasta ja pidäkkeetöntä naisellisuutta, joka vallitsee puritaanisten normien ulottumattomissa, paremmassa maailmassa.

Tiedän tietenkin, että tällainen ajatus on yhtä sietämätön nykyfeministeille ja heidän hännystelijöilleen kuin se oli aikansa tiukkapipoille. Sitä paitsi siinä asetetaan englantilaiset naiset burmalaisten alapuolelle hyveellisyydestään huolimatta tai juuri sen takia.

Kas tässähän se taitaakin olla se syy siihen, ettei noita viimeisiä säkeistöjä koskaan lauleta. Kyse ei ole mistään anti-imperialismiin liittyvästä hyvinajattelusta, vaan päinvastoin siitä vertailusta, jossa Englanti kuvataan tylsänä ja tyhjänpäiväisenä samaan aikaan, kun Burmassa osataan elää ja naisetkin ovat naisia.

And man can raise a thirst…

 

 

 

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.