Big Mac ja me

Big Mac-indeksi ja Suomi

The Economist-lehti on useimmiten lukemisen väärtti, vaikka minua on aina harmittanutkin se, ettei sen lukuisista käyristä ja piirakoista yleensä löydy Suomea.

No, nämä nyt ovat niitä kaiken maailman merkonomeja, mutta eipä taida intelligentsijan kanssa olla asiat sen paremmin. Lopetin aikoinaan The Times Literary Supplement-lehden tilaamisen, kun se itsepintaisesti lähetettiin osoitteella Helsinski, Poland. Ei siinä auttanut oikaisukaan.

Joka tapauksessa Economist on jo 1980-luvulla kehittänyt sellaisenkin innovaation kuin Big Mac Index.

Noita mäkkäreitähän on minulle käsittämättömästä syystä maailma väärällään. Niiltä ei ole ollut turvassa mikään maa, ei Ranska, ei Kiina, Pohjois-Koreasta en tiedä. Aikoinaan Moskovassa Gorkin kadulla mäkkärin jonoa vahtivat vartijat konepistoolien kanssa. No, ne ajat ovat kaukana takana.

Itse pidän mäkkärin ruokia vastenmielisinä, mutta jouduin niitä aikoinaan lasten seurana syömään ja tunnen siis asian. Niiden suuri etu tarkkailijan kannalta on kuitenkin yhteismitallisuus. Kun tuote nimeltä Bic Mac tehdään maailman kaikissa maissa samoin, on sen hinta helppo ja nopea tapa vilkaista maan yleistä hintatasoa. Se on tietenkin karkea, mutta paljonkin tyhjää parempi.

Economistin innovatiivisuudesta toinen esimerkki on Lontoon roskakuskien suhdannebarometri. Kun roskakuskit työskentelevät alalla, jolla kulutuksen muutokset ovat konkreettisesti nähtävissä, osoittautui, että heidän nenänsä haistoi herkästi myös taloudellisen aktiivisuuden trendit.

Mutta mennäkseni takaisin Big Mac-indeksiin, e oli taas esillä Economistissa osoittamassa, että useimmat maailman valuutat ovat tällä hetkellä aliarvostettuja dollariin nähden. Esimerkiksi Venäjällä BM:n saa hintaan 1,65 dollaria, kun hinta USA:ssa on 5,58. Niinpä rupla on dollariin nähden noin 70% aliarvostettu, mikä kannattaa aina muistaa, kun ihastelee USA:n suuria sijoituksia vaikkapa omaan sotateollisuuteensa.

Kun se joutuu hankkimaan tarvitsemansa omilta markkinoiltaan, kutistuu sen mahti aika lailla verrattuna moniin muihin maihin. Myös ihmisten hyvinvoinnin arvioinnissa tulee helposti harhoja samasta syystä.

Sivumennen sanoen, tulonjaon tasaisuutta koskeva gini-indeksi tuppaa olemaan kansainvälisessä vertailussa aika tylsä väline, johtuen tulonsiirroista.

Samassa Economistin numerossa vertaillaan muutamaa maata tulonjaon tasaisuuden suhteen (mitä isompi luku, sitä epätasaisempi).

Ennen tulonsiirtoja kaikki vertaillut maat tuppaavat saamaan luvun, joka on lähellä huikeaa viittä, mutta niiden huomioimisen jälkeen korkeimmaksi jää USA, jossa se on hieman vajaa 4, kun se taas esimerkiksi Saksassa on hieman vajaa 3, mikä on lähellä Ruotsin lukua. Sinne päätyy myös Ranska, joka ennen tulonsiirtoja on USA:n tasolla. Suomella se on vieläkin alempi, noin 2,5. Yli 6:n lukuja on sitten jo etsittävä Afrikasta.

Gini-indeksin otin esille vain siksi, että se on taas yksi luku, jota voi käyttää, kun pyrkii selvittämään, mitä tavallinen tallaaja oikein palkallaan saa. Pelkkä korjaamattoman kurssin perusteella tehty vertailu ei pitkälle vie.

Voihan asiaa toki yrittää selvittää myös tietyn, tärkeän tuotteen ostamiseen tarvittavan summan hankkimiseen kuluvan työajan mukaan.

Mutta kaiken kaikkiaan ongelma on vaikeampi, kuin äkkiseltään arvaisi. Miten esimerkiksi vertailemme menneisyyden ja nykyisyyden elintasoa? Leivän hankkimiseen tarvittava työmäärä in helppo laskea, mutta elääkö ihminen muka pelkästä leivästä?

Menneisyydessä ei ollut lukemattomia nykyajan hyvyyksiä ja niiden merkityksen laskeminen on epätoivoinen yritys. Toki jonkinlaista tolkkua asioihin on saatavissa ja Suomen pankkihan julkaisee rahanarvon muutoksia kuvaavaa aikasarjaa, joka jatkuu pitkälle 1800-luvulle.

Toki voidaan käyttää kulutustutkimuksen avulla saadun ostoskorin hintaa, mutta kun ne tottumukset ovat eri tapauksissa erilaisia.

Myös esimerkiksi vertailu vanhan komentotalouden maihin on vaikeaa. Neuvostoliitossa raskaasti subventoitu leipä oli halpaa ja sitä oli aina saatavissa -tai useimmiten, sitten 1940-luvun jälkeen.

Myös muut välttämättömyystuotteet ja erinäiset luksustuotteet olivat halpoja. Ongelma oli, ettei niitä saanut, kun niitä ei niillä hinnoilla kaikille millään riittänyt. Niinpä oli yleensä pakko käyttää mustan pörssin hintoja, jotka saattoivat olla kymmenkertaiset.

Olutta sai käytännössä vain tietyistä kaupungeista ja siellä kaupasta ennen puolta päivää. Lisäksi olivat kioskit. Ravintoloissa lappu Piva net, ilmestyi ikkunaan jo ennen iltaa. Mitäpä merkitystä hinnalla oli, ellei itse tuotetta ollut. Kyllähän sitä arpalipullakin sai kaikenlaista -jos sai.

On joka tapauksessa selvää, että moninkertaiset hintaerot ovat epäterve ilmiö. Mikäli talous on vapaa, voi olettaa, että hinnat eroavat ja voivat erota toisistaan vain marginaalisesti. Mainostamalla luoduista brändeistä voi velottaa enemmän, koska niiden kohdalla ollaan valmiita maksamaan myös tyhjästä. Viihdeteollisuudessa raha tuleekin pelkästä tyhjästä ja voittomarginaali on tietenkin huikea.

Mutta joka tapauksessa ihminen muuttuu epäluuloiseksi, mikäli samasta tuotteesta peritään jossakin paljon suurempi hinta kuin jossakin muualla, vaikkapa kaksinkertainen. Silloin kilpailu niiden välillä ei jokseenkin varmasti toimi. Ostaja  tuntee myös itseään loukatun.

Kyseessä saattaa olla niin sanottu kiskonta, joka on poliisiasia tai ainakin yleisen paheksunnan paikka. Muistan, miten saksalaisessa Stern-lehdessä oli joskus erityinen osastokin Wucher der Woche -viikon kiskonta.

Sellaisen osaston palauttaminen tai perustaminen suomalaisiin lehtiin olisi varmaan paikallaan.

Esimerkkini on pieni, mutta räikeä.

Täällä Teneriffalla, jossa nyt kasvattelen hiilijalanjälkeäni ja täydennän henkilökohtaisia D-vitamiinivarastojani, käsin nauttimassa yhden oluen ravintolassa, josta aukeni mahtava merinäköala. Oluen hinta oli yksi euro.

Viikko sitten Helsingissä ravintola Memphisissä yksi olut maksoi kahdeksan ja puoli euroa.

Sattumoisin se helsinkiläinen kalja vielä maistuikin surkealta, mutta siitä ei tässä nyt ole kysymys.

Kysymys on koko maan ja kaupungin imagosta.

Tosiasia on, että merkittävät ja vähemmän merkittävät tutkijat usein menevät töiden jälkeen oluelle, jossa myös paljon ideoita syntyy. Oluen hinta ei ehkä ole kynnyskysymys, mutta tulee varmasti siellä esille ja vaikuttaa viihtyvyyteen.

Etevä ja ansaitusti tunnettu Venäjän tutkija Richard Stites kirjoitti joskus kollegoille artikkelin, jossa hän kehui Helsingin erinomaisuutta Venäjän tutkimuksen tukikohtana. Hän yritti myös urhoollisesti kumota sitä yleistä käsitystä, jonka mukaan Helsinki olisi prohibitively expensive.

Sitähän se itse asiassa kyllä tuppasi olemaan noina ylpeinä vuosina, kun nautimme Suomen markan suuresta ostovoimasta ulkomailla ja manailimme sitä, että kotimaassa oli niin kovin kallista. Nehän olivat saman asian kaksin puolta, kuin ylämäki ja alamäki. Toinen on väistämättä toista hankalampi ja toinen taas toista hauskempi.

Mutta kyllä maailmassa pitäisi tiettyä tasaisuuttakin olla. Muuten kynnys saapua meille nousee liian korkeaksi niille, joita me tänne todella haluaisimme.

Mikäli niin keskeisen tuotteen kuin oluttuopin hinta on kilpailijamaahan nähden vaikkapa kaksinkertainen, ovat asiat huonosti. Mikäli hintaero alkaa tulla kymmenkertaiseksi, on jo piru merrassa.

Wucher der Woche olisi syytä perata kunnolla julkisuudessa. Tässähän ovatkin sopivasti vaalit tulossa.