Vaihtuvatko osat?

 

Se suuri tasoittuminen

 

(Branko Milanovic, The Great Convergence, Foreign Affairs June 14, 2023)

Aina silloin tällöin joutuu muistuttamaan itseäänkin siitä, miten täydellisen harhaisia suurtenkin gurujen visiot ovat joskus saattaneet olla.

Kuten Branco Milanovic artikkelissaan muistuttaa, kun suuresti ihailtu nobelisti Gunnar Myrdal vuonna 1968 kirjoitti kirjansa Asian Drama. An Inquiry into the Poverty of Nations, hän uskoi lujasti Aasian maiden, muun muassa Intian ja Kiinan kurjaan tulevaisuuteen. Luulen, että se oli hän, joka sanoi, että mikäli koko Aasian manner uppoaisi huomenna mereen, ei se vaikuttaisi maailman talouteen sitä eikä tätä.

Onhan se maailma muuttunut ja nopeasti sittenkin. Joskus taistolaisaikoina kuulin, miten edistykselliset suomalaiset nuoret olivat itkettäneet jotakin intialaistyttöä kertomalla, miten kurja hänen maansa oli ja tulisi olemaan. Kiinassa nyt sentään oli potentiaalia monen mielestä, kunhan se nyt ei vain olisi ollut harhaoppinen…

Vain kymmenen vuotta Myrdalin kirjan jälkeen alkoi Aasian huima talouskasvu ja mikäli joku nykyään haluaa nähdä uskomatonta yltäkylläisyyttä ja loistoa hänen kannattaa mennä ehdottomasti juuri Aasiaan. Kiina on tässäkin suhteessa erinomainen vaihtoehto ”kommunismistaan” huolimatta.

Mutta kun se epätasa-arvoisuus sen kuin kasvaa, valittavat meidän aikamme edistykselliset, jotka eivät voi sietää ajatusta siitä, että asiat ehkä olisivatkin hyvällä tolalla.

Itse asiassa se, mikä on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut erittäin merkittävästi, on globaalinen tasa-arvo talouden suhteen, toteaa Branko Milanovic, amerikkalainen ekonomisti.

Taloudellista tasa-arvoa mitataan gini-indeksillä, jonka arvo 1 (tai 100) kertoo, että se on äärimmäisen epätasa-arvoinen ja kaikki raha menee yhdelle henkilölle. Luvun ollessa 0 tulonjako on täysin tasa-arvoinen eli jokainen saa yhtä paljon. Käytännössä suuren epätasa-arvoisuuden vallitessa luku on 50-70 ja suuren tasa-arvon vallitessa 20-30. Suomessa se on ollut 20-30 pisteen välillä, kun taas USA:ssa ja Venäjällä se on ollut 40 pisteen tuntumassa.

Suurimmat maakohtaiset tuloerot ovat ginikertoimella mitattuna kehitysmaissa, Etelä-Afrikassa luku on yli 60 pistettä.

Globaalisesti tulonjaon epätasaisuus on ollut erittäin suurta etenkin 1900-luvun jälkipuoliskolla, jolloin se kasvoi nopeasti. Vielä 1800-luvun alkupuolella luku globaalisesti (en tunne menetelmiä, joilla tulos on saatu) oli kirjoittajan mukaan noin 50, mikä sinänsä olisi kyllä hyvin korkea yhden valtion sisällä.

1900-luvun jälkipuoliskolla koko maailman tilannetta kuvaava indeksi joka tapauksessa nousi 67-70 pisteeseen.

Tätä asetelmaa kuvaavasti USA:n ja Kiinan suhde BKT:n määrässä per asukas oli 15:1. 1970-luvulla Intian osuus maailman tuotannosta oli 3%, mutta Saksan (Länsi-Saksan?) 7%. Nyt osat ovat vaihtuneet.

Maailman tulonjako on tasoittunut lähinnä kahden viime vuosikymmenen aikana merkittävästi ja sen suurin tekijä on ollut Kiinan talouskasvu. Nyt koko maailman gini-indeksi on suunnilleen 60 pistettä.

Jokainen toki tietää, että Aasian jättiläiset ovat maailman talouden uusi veturi, mutta siellähän tulonjako on äärimmäisen epätasa-arvoista, uskotaan. Venäjällähän moni myös uskoo olevan vain muutamia upporikkaita oligarkkeja ja lopun kansaa olevan rutiköyhiä. Kumpikaan ei pidä paikkaansa, Venäjällä gini-indeksi on 36, mikä ei maailman mitassa ole kovinkaan paljon. USA:ssa se on 41.

Kiinassa elintasoero kaupunkiväestön ja maalaisväestön välillä on toki rahassa mitaten hyvin suuri, missä kyllä kannattaa ottaa huomioon, että maalaiselämässä hyvin moni asia jää rahassa mittaamatta. Joka tapauksessa Milanovic ottaa kiinalaisia arvioidessaan huomioon vain kaupunkiväestön, jota on 900 miljoonaa ja jonka taloudesta on olemassa hyviä tilastoja.

Miten suurella määrällä kiinalaisia on nyt amerikkalaista mediaania vastaava tulotaso? Milanovicin mukaan tällaisia henkilöitä on nyt 4 miljoonaa (USA:ssa 165 miljoonaa), mutta kehitys on niin nopeaa, että lukujen voidaan arvioida olevan samansuuruisia 20 vuoden kuluttua. Kiinalaiset lähestyvät leveänä rintamana. Sen jälkeen kehitys yhä jatkunee Kiinan hyväksi tai sitten ei.

Entäpä rikkaiden määrä? Maailman superrikkaista oli kirjoittajan mukaan vuonna 2018 amerikkalaisia 40%. Kiinalaisia heistä oli 5%, mutta vielä kymmenen vuotta aiemmin heitä oli ollut vain 1,6%.

Maailman mitassa tulonjako on nyt tasaisempaa kuin sataan vuoteen ja sen on aiheuttanut juuri tuo Aasian talous, jota Gunnar Myrdal piti iänikuisena murheenkryyninä vielä puoli vuosisataa sitten.

Tämä tasa-arvoin lisääntyminen on merkinnyt samalla myös länsimaalaisten suhteellisen aseman laskua. Enää pohjoisesta tullut turisti ei ole herra, joka tiedetään automaattisesti rikkaaksi ja jota ihaillen pokkuroidaan. Maailman ökyrikkaista suurin osa on yhä amerikkalaisia, mutta joukossa on jo paljon muitakin, muun muassa aasialaisia ja ylipäätään rikkaita tai vähintään hyvinvoivia on maailmassa nyt paljon entistä enemmän.

Tämähän kuuluu globalisaation siunauksiin. Hyvinvoinnin lisääntyminen on alkanut hikipajoista ja riistosta ja perustuu yhä suurelta osalta niiden mahdollistamaan halpatuotantoon. Juuri se on joka tapauksessa myös vetänyt talouskasvun piiriin myös takapajuisia maita, joissa uudet sukupolvet, entisten nälkäpalkkaisten kulien jälkeläiset nyt elävät herroiksi. Suunnilleen vastaava elintasoloikkahan tapahtui Suomessakin.

Mutta mikä on tulevaisuus? Milanovic ei näytä erityisesti luottavan Intian kykyyn vetää Kiinan kaltaista roolia ja Afrikka on vielä suurempi kysymysmerkki. Jälkimmäisestä voineekin sanoa, että mikäli ajatellaan elintasoerojen tasaantumista globaalissa mitassa, saattaa Afrikka jäädä pahaksi jarruksi kehitykselle, ellei se kykene pitämään syntyvyyttään kurissa ja siitähän taas ei ole mitään merkkejä.

Sitäkin oudompaa on, ettei Afrikan liikakansoitusta ole enää herran aikoihin otettu tärkeäksi kansainväliseksi ongelmaksi, jonka ratkaiseminen olisi koko maailmalle eikä vähiten afrikkalaisille itselleen ensiarvoisen tärkeää.

 

Big Mac ja me

Big Mac-indeksi ja Suomi

The Economist-lehti on useimmiten lukemisen väärtti, vaikka minua on aina harmittanutkin se, ettei sen lukuisista käyristä ja piirakoista yleensä löydy Suomea.

No, nämä nyt ovat niitä kaiken maailman merkonomeja, mutta eipä taida intelligentsijan kanssa olla asiat sen paremmin. Lopetin aikoinaan The Times Literary Supplement-lehden tilaamisen, kun se itsepintaisesti lähetettiin osoitteella Helsinski, Poland. Ei siinä auttanut oikaisukaan.

Joka tapauksessa Economist on jo 1980-luvulla kehittänyt sellaisenkin innovaation kuin Big Mac Index.

Noita mäkkäreitähän on minulle käsittämättömästä syystä maailma väärällään. Niiltä ei ole ollut turvassa mikään maa, ei Ranska, ei Kiina, Pohjois-Koreasta en tiedä. Aikoinaan Moskovassa Gorkin kadulla mäkkärin jonoa vahtivat vartijat konepistoolien kanssa. No, ne ajat ovat kaukana takana.

Itse pidän mäkkärin ruokia vastenmielisinä, mutta jouduin niitä aikoinaan lasten seurana syömään ja tunnen siis asian. Niiden suuri etu tarkkailijan kannalta on kuitenkin yhteismitallisuus. Kun tuote nimeltä Bic Mac tehdään maailman kaikissa maissa samoin, on sen hinta helppo ja nopea tapa vilkaista maan yleistä hintatasoa. Se on tietenkin karkea, mutta paljonkin tyhjää parempi.

Economistin innovatiivisuudesta toinen esimerkki on Lontoon roskakuskien suhdannebarometri. Kun roskakuskit työskentelevät alalla, jolla kulutuksen muutokset ovat konkreettisesti nähtävissä, osoittautui, että heidän nenänsä haistoi herkästi myös taloudellisen aktiivisuuden trendit.

Mutta mennäkseni takaisin Big Mac-indeksiin, e oli taas esillä Economistissa osoittamassa, että useimmat maailman valuutat ovat tällä hetkellä aliarvostettuja dollariin nähden. Esimerkiksi Venäjällä BM:n saa hintaan 1,65 dollaria, kun hinta USA:ssa on 5,58. Niinpä rupla on dollariin nähden noin 70% aliarvostettu, mikä kannattaa aina muistaa, kun ihastelee USA:n suuria sijoituksia vaikkapa omaan sotateollisuuteensa.

Kun se joutuu hankkimaan tarvitsemansa omilta markkinoiltaan, kutistuu sen mahti aika lailla verrattuna moniin muihin maihin. Myös ihmisten hyvinvoinnin arvioinnissa tulee helposti harhoja samasta syystä.

Sivumennen sanoen, tulonjaon tasaisuutta koskeva gini-indeksi tuppaa olemaan kansainvälisessä vertailussa aika tylsä väline, johtuen tulonsiirroista.

Samassa Economistin numerossa vertaillaan muutamaa maata tulonjaon tasaisuuden suhteen (mitä isompi luku, sitä epätasaisempi).

Ennen tulonsiirtoja kaikki vertaillut maat tuppaavat saamaan luvun, joka on lähellä huikeaa viittä, mutta niiden huomioimisen jälkeen korkeimmaksi jää USA, jossa se on hieman vajaa 4, kun se taas esimerkiksi Saksassa on hieman vajaa 3, mikä on lähellä Ruotsin lukua. Sinne päätyy myös Ranska, joka ennen tulonsiirtoja on USA:n tasolla. Suomella se on vieläkin alempi, noin 2,5. Yli 6:n lukuja on sitten jo etsittävä Afrikasta.

Gini-indeksin otin esille vain siksi, että se on taas yksi luku, jota voi käyttää, kun pyrkii selvittämään, mitä tavallinen tallaaja oikein palkallaan saa. Pelkkä korjaamattoman kurssin perusteella tehty vertailu ei pitkälle vie.

Voihan asiaa toki yrittää selvittää myös tietyn, tärkeän tuotteen ostamiseen tarvittavan summan hankkimiseen kuluvan työajan mukaan.

Mutta kaiken kaikkiaan ongelma on vaikeampi, kuin äkkiseltään arvaisi. Miten esimerkiksi vertailemme menneisyyden ja nykyisyyden elintasoa? Leivän hankkimiseen tarvittava työmäärä in helppo laskea, mutta elääkö ihminen muka pelkästä leivästä?

Menneisyydessä ei ollut lukemattomia nykyajan hyvyyksiä ja niiden merkityksen laskeminen on epätoivoinen yritys. Toki jonkinlaista tolkkua asioihin on saatavissa ja Suomen pankkihan julkaisee rahanarvon muutoksia kuvaavaa aikasarjaa, joka jatkuu pitkälle 1800-luvulle.

Toki voidaan käyttää kulutustutkimuksen avulla saadun ostoskorin hintaa, mutta kun ne tottumukset ovat eri tapauksissa erilaisia.

Myös esimerkiksi vertailu vanhan komentotalouden maihin on vaikeaa. Neuvostoliitossa raskaasti subventoitu leipä oli halpaa ja sitä oli aina saatavissa -tai useimmiten, sitten 1940-luvun jälkeen.

Myös muut välttämättömyystuotteet ja erinäiset luksustuotteet olivat halpoja. Ongelma oli, ettei niitä saanut, kun niitä ei niillä hinnoilla kaikille millään riittänyt. Niinpä oli yleensä pakko käyttää mustan pörssin hintoja, jotka saattoivat olla kymmenkertaiset.

Olutta sai käytännössä vain tietyistä kaupungeista ja siellä kaupasta ennen puolta päivää. Lisäksi olivat kioskit. Ravintoloissa lappu Piva net, ilmestyi ikkunaan jo ennen iltaa. Mitäpä merkitystä hinnalla oli, ellei itse tuotetta ollut. Kyllähän sitä arpalipullakin sai kaikenlaista -jos sai.

On joka tapauksessa selvää, että moninkertaiset hintaerot ovat epäterve ilmiö. Mikäli talous on vapaa, voi olettaa, että hinnat eroavat ja voivat erota toisistaan vain marginaalisesti. Mainostamalla luoduista brändeistä voi velottaa enemmän, koska niiden kohdalla ollaan valmiita maksamaan myös tyhjästä. Viihdeteollisuudessa raha tuleekin pelkästä tyhjästä ja voittomarginaali on tietenkin huikea.

Mutta joka tapauksessa ihminen muuttuu epäluuloiseksi, mikäli samasta tuotteesta peritään jossakin paljon suurempi hinta kuin jossakin muualla, vaikkapa kaksinkertainen. Silloin kilpailu niiden välillä ei jokseenkin varmasti toimi. Ostaja  tuntee myös itseään loukatun.

Kyseessä saattaa olla niin sanottu kiskonta, joka on poliisiasia tai ainakin yleisen paheksunnan paikka. Muistan, miten saksalaisessa Stern-lehdessä oli joskus erityinen osastokin Wucher der Woche -viikon kiskonta.

Sellaisen osaston palauttaminen tai perustaminen suomalaisiin lehtiin olisi varmaan paikallaan.

Esimerkkini on pieni, mutta räikeä.

Täällä Teneriffalla, jossa nyt kasvattelen hiilijalanjälkeäni ja täydennän henkilökohtaisia D-vitamiinivarastojani, käsin nauttimassa yhden oluen ravintolassa, josta aukeni mahtava merinäköala. Oluen hinta oli yksi euro.

Viikko sitten Helsingissä ravintola Memphisissä yksi olut maksoi kahdeksan ja puoli euroa.

Sattumoisin se helsinkiläinen kalja vielä maistuikin surkealta, mutta siitä ei tässä nyt ole kysymys.

Kysymys on koko maan ja kaupungin imagosta.

Tosiasia on, että merkittävät ja vähemmän merkittävät tutkijat usein menevät töiden jälkeen oluelle, jossa myös paljon ideoita syntyy. Oluen hinta ei ehkä ole kynnyskysymys, mutta tulee varmasti siellä esille ja vaikuttaa viihtyvyyteen.

Etevä ja ansaitusti tunnettu Venäjän tutkija Richard Stites kirjoitti joskus kollegoille artikkelin, jossa hän kehui Helsingin erinomaisuutta Venäjän tutkimuksen tukikohtana. Hän yritti myös urhoollisesti kumota sitä yleistä käsitystä, jonka mukaan Helsinki olisi prohibitively expensive.

Sitähän se itse asiassa kyllä tuppasi olemaan noina ylpeinä vuosina, kun nautimme Suomen markan suuresta ostovoimasta ulkomailla ja manailimme sitä, että kotimaassa oli niin kovin kallista. Nehän olivat saman asian kaksin puolta, kuin ylämäki ja alamäki. Toinen on väistämättä toista hankalampi ja toinen taas toista hauskempi.

Mutta kyllä maailmassa pitäisi tiettyä tasaisuuttakin olla. Muuten kynnys saapua meille nousee liian korkeaksi niille, joita me tänne todella haluaisimme.

Mikäli niin keskeisen tuotteen kuin oluttuopin hinta on kilpailijamaahan nähden vaikkapa kaksinkertainen, ovat asiat huonosti. Mikäli hintaero alkaa tulla kymmenkertaiseksi, on jo piru merrassa.

Wucher der Woche olisi syytä perata kunnolla julkisuudessa. Tässähän ovatkin sopivasti vaalit tulossa.

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Kunne kuljetettanehen?

Kapitalismin kriisi

Foreign Affairs-aikakauslehden uusimman numeron teemana on kapitalismin tulevaisuus. Kuten älyllistä tasoaan vaalivalle lehdelle sopiikin, artikkeleita ei suinkaan ole valittu tiettyä katsomusta myötäilemään, vaan niiden arviot ja näkökulmat poikkeavat toisistaan aivan totaalisestikin.

Tällaista otetta toivoisi joskus myös suomalaisilta lehdiltä, joille on yhä useammin ominaista linnoittautua tuon tai tämän uskomuksen taa. Yliopistoihinkin näyttää leviävän taipumus pitää jotakin tiettyä näkemystä ainoana oikeana ja muita sitten vastaavasti disinformaationa tai populismina, ellei nyt peräti tyhmyytenä tai moraalittomuutena.

FA on myös vaikutusvaltainen. Se on lehti, josta on aiheellisesti sanottu: ”Not all readers are leaders, but all leaders are readers”.

Tämän numeron kirjoittajia näyttää yhdistävän se käsitys, että kapitalismi on kriisissä, jonka ydin on siinä, että rikas vähemmistö on viimeisten neljän vuosikymmenen aikana rikastunut tolkuttomasti, kun taas alemmille tuloluokille on jäänyt yhä pienempi osa kertyneistä rikkauksista.

Koko maailman mitassa äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä kyllä on 1990-luvun jälkeen jopa puolittunut. Epäilevä Tuomas toki saattaa tässä pohtia, mikä merkitys voisi olla sillä, että rekisteröidyn tuotannon ja kulutuksen ulkopuolella aiemmin eläneen väestön tuloja ja menoja on sittemmin alettu noteerata rahallisina suureina.

Toki tarina köyhyyden vähenemisestä on pääpiirteissään aivan uskottava. Tarinan sankari ei sitä paitsi ole sosialismi, vaan kapitalismi. Itse asiassa tämä kehitys pääsi todella vauhtiin nimenomaan sosialistisista kokeiluista luopumisen jälkeen.

Mutta maiden sisällä tilanne saattaa olla aivan toinen. Yhdysvallat on tästä muuan tunnettu esimerkki ja siellä ollaan jo innokkaasti valmistautumassa seuraaviin presidentinvaaleihin. Merkillepantavaa on, että siellä 19-29 vuotiaista 51 prosenttia kertoi pitävänsä sosialismia parempana kuin kapitalismia…

Tässä on kyllä syytä muistaa, että sosialismilla tarkoitetaan Amerikassa myös sosialidemokratiaa. Kuitenkin esimerkiksi ehdotettu ”rikkausvero”, olisi paljon radikaalimpi instituutio kuin meikäläinen omaisuusvero, ainakin yhden tässä lehdessä kirjoittavan kriitikon mukaan.

Omaisuuden epätasainen jakautuminen on epäilemättä ongelma. Suuremman verotuksen kiivaita puoltajia löytyy ja pelkän kansantuotteen kasvun sijasta esitetään tavoitteeksi parempaa elämän laatua, ”hyvinvoivaa yhteiskuntaa” (well-being society) hyvinvointivaltion (welfare state) sijasta. Jälkimmäinenhän viittaa englannissa sosiaaliturvaan tai peräti sosiaalihuoltoon.

Mielipiteet suositeltavasta politiikasta vaihtelevat laidasta laitaan, mikä on luonnollista poliittisessa taloustieteessä. Eihän sitä, mikä on haluttavaa, voi tieteellisesti määrätä eikä luotettavasti edes sitä mitä tietynlaisesta talouspolitiikasta seuraa.

Kiinnostavana pitäisin Branco Milanovicin artikkelia kahden kapitalismin törmäyksestä. Hänen mielestään tässä maailmanajassa ei enää ole sosialismia ja systeemien taistelu käydään sen sijaan kahden erilaisen kapitalismin version välillä.

Toinen niistä on meritokraattinen liberaali kapitalismi, joka vallitsee Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ja myös esimerkiksi Intiassa, Indonesiassa ja Japanissa. Siinä suurin osa tuotantoa tapahtuu yksityisellä sektorilla ja se tarjoaa ihmisille yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen ilmaisen koulutuksen ja perintöveron avulla (mihinkähän Ruotsi mahtanee tässä sijoittua?).

Kirjoittajan mielestä liberaali, meritokraattinen kapitalismi alkoi maailmassa vasta 40 vuotta sitten. Sitä ennen vallitsi jo 1800-luvulta lähtien klassinen kapitalismi ja sen ohella eurooppalainen, sosialidemokraattinen kapitalismi.

Klassisessa kapitalismissa omaisuudet syntyivät omistamisesta, mutta uudessa versiossa myös työstä. Myös uusi kapitalistiluokka pyrkii sulkeutumaan avioliittojen ja eliittioppilaitosten kautta.

Toinen taas on valtiojohtoinen poliittinen kapitalismi, jollainen vallitsee Kiinassa, mutta myös esimerkiksi Myanmarissa, Singaporessa, Vietnamissa, Azerbaidzhanissa, Venäjällä, Algeriassa, Etiopiassa ja Ruandassa.

Siinä talouskasvua privilegisoidaan ja yksilöiden poliittisia ja kansalaisoikeuksia rajoitetaan.

Liberaalin kapitalismin suuriin etuihin kuuluvat demokratia ja oikeusvaltio, jotka myös edesauttavat innovaatiota ja sosiaalista liikkuvuutta.

Tämä systeemi on kuitenkin vaarassa, koska nyt sen piirissä uhkaa syntyä itseään ikuistava yläluokka samalla kun yhteiskunta eriarvoistuu.

Poliittisen kapitalismin suurena haasteena taas on korruptio, joka on systeemin sisäinen ominaisuus ja myös siellä eriarvoisuus lisääntyy vauhdilla, vakuuttaa kirjoittaja. Sellaisten valtioiden haasteena on myös pitää kurissa kasvavaa kapitalistiluokkaa, joka uhmaa valtiota ja sen byrokratiaa.

Eriarvoisuus koko maailmassa on 1990-luvulta lähtien vähentynyt gini-indeksillä (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=gini-indeksi ) mitaten .70:stä .60:een, mutta samaan aikaan se on esimerkiksi USA:ssa kasvanut .35:stä .45:een.

Kun eliitti yhä enemmän eristäytyy suojavyöhykkeensä (cordon -kortonki) taa, se herättää närää yhteiskunnan muissa osissa. Samanlainen prosessi tapahtui aikoinaan 1970-luvulla eräissä kolmannen maailman maissa.

Poliittisen kapitalismin piirissä asiat ovat kuitenkin vielä huonommin. Siellä hallitsee tekninen byrokratia, jonka legitimiteetti perustuu talouskasvuun. Lakeja voidaan siellä tulkita mielivaltaisesti eliitin hyväksi ja valtio on siellä tosiasiassa vapaa kaikista rajoituksista. Korruptio on noissa oloissa elimellinen osa järjestelmää eikä suinkaan sen toimintahäiriö.

Kiinassa eriarvoisuus on vuodesta 1985 lähtien noussut ginikertoimella laskien .30:stä .50:een eli suuremmaksi kuin USA:ssa ja lähelle Latinalaisen Amerikan lukuja.

Kiinalaisen eliitin erikoispiirre on, että se on lähtöisin ”kansasta”: neljä viidesosaa kapitalisteista ilmoitti isänsä olleen maanviljelijä tai työläinen.

Kirjoittajan mielestä nämä kaksi kapitalismin lajia, liberaali ja poliittinen, törmäävät maailmassa vastakkain. Hän uskoo Kiinan levittävän myös järjestelmäänsä esimerkiksi tuon tunnetun uusi silkkitie-projektin (OBOR,一带一路; nykyään kuulemma korrektimmin B&R tai BRI. Ks.m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=silkkitie ) myötä.

Milanovic pitää poliittista kapitalismia suurena haasteena läntiselle, liberaalille mallille. Maailmalle se voi olla attraktiivisempi ja liberaalin kapitalismin pitäisi pärjätäkseen kehittyä korkeammalle tasolle, kansankapitalismiksi, kertoo kirjoittaja kaivaen esille puolen vuosisadan takaisen käsitteen.

Tämä uudenlainen kapitalismi tasaisi tuloeroja ja lisäisi sosiaalista liikkuvuutta. Ellei tämä onnistu, voi käydä niin, että liberaali kapitalismi sulautuu maailmassa yhteen poliittisen kanssa. Tapahtuu konvergenssi, kuten aikoinaan ajateltiin käyvän sosialismille ja kapitalismille.

Vaarana on plutokratia, jossa talous hallitsee politiikkaa. Silloin lännessäkin hallitsee pieni vähemmistö, joka uusintaa itseään.

No, kukapa tuon tiennee. Joka tapauksessa näyttää siltä, ettei kukaan ole keksinyt talouskasvun reseptiä, kuten Abhijit V. Banerjee ja Esther Dudlo omassa artikkelissaan toteavat. Taloudet vain alkavat joskus kasvaa ja saattavat sitten lopettaa tai mennä tauolle. Siinä mielessä ei esimerkiksi Kiina kai sitten voi tarjota mitään ihmelääkettä kenellekään.

Joka tapauksessa näyttää siltä, ettei kukaan ole enää tyytyväinen uusliberalismiin, joka nyt on hallinnut nelisenkymmentä vuotta. Se ei esimerkiksi ole vastaus ympäristön haasteisiin, jotka ovat tulleet yhä vakavammiksi.

Taitaapa olla muutosta ilmassa.