Kunne kuljetettanehen?

Kapitalismin kriisi

Foreign Affairs-aikakauslehden uusimman numeron teemana on kapitalismin tulevaisuus. Kuten älyllistä tasoaan vaalivalle lehdelle sopiikin, artikkeleita ei suinkaan ole valittu tiettyä katsomusta myötäilemään, vaan niiden arviot ja näkökulmat poikkeavat toisistaan aivan totaalisestikin.

Tällaista otetta toivoisi joskus myös suomalaisilta lehdiltä, joille on yhä useammin ominaista linnoittautua tuon tai tämän uskomuksen taa. Yliopistoihinkin näyttää leviävän taipumus pitää jotakin tiettyä näkemystä ainoana oikeana ja muita sitten vastaavasti disinformaationa tai populismina, ellei nyt peräti tyhmyytenä tai moraalittomuutena.

FA on myös vaikutusvaltainen. Se on lehti, josta on aiheellisesti sanottu: ”Not all readers are leaders, but all leaders are readers”.

Tämän numeron kirjoittajia näyttää yhdistävän se käsitys, että kapitalismi on kriisissä, jonka ydin on siinä, että rikas vähemmistö on viimeisten neljän vuosikymmenen aikana rikastunut tolkuttomasti, kun taas alemmille tuloluokille on jäänyt yhä pienempi osa kertyneistä rikkauksista.

Koko maailman mitassa äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä kyllä on 1990-luvun jälkeen jopa puolittunut. Epäilevä Tuomas toki saattaa tässä pohtia, mikä merkitys voisi olla sillä, että rekisteröidyn tuotannon ja kulutuksen ulkopuolella aiemmin eläneen väestön tuloja ja menoja on sittemmin alettu noteerata rahallisina suureina.

Toki tarina köyhyyden vähenemisestä on pääpiirteissään aivan uskottava. Tarinan sankari ei sitä paitsi ole sosialismi, vaan kapitalismi. Itse asiassa tämä kehitys pääsi todella vauhtiin nimenomaan sosialistisista kokeiluista luopumisen jälkeen.

Mutta maiden sisällä tilanne saattaa olla aivan toinen. Yhdysvallat on tästä muuan tunnettu esimerkki ja siellä ollaan jo innokkaasti valmistautumassa seuraaviin presidentinvaaleihin. Merkillepantavaa on, että siellä 19-29 vuotiaista 51 prosenttia kertoi pitävänsä sosialismia parempana kuin kapitalismia…

Tässä on kyllä syytä muistaa, että sosialismilla tarkoitetaan Amerikassa myös sosialidemokratiaa. Kuitenkin esimerkiksi ehdotettu ”rikkausvero”, olisi paljon radikaalimpi instituutio kuin meikäläinen omaisuusvero, ainakin yhden tässä lehdessä kirjoittavan kriitikon mukaan.

Omaisuuden epätasainen jakautuminen on epäilemättä ongelma. Suuremman verotuksen kiivaita puoltajia löytyy ja pelkän kansantuotteen kasvun sijasta esitetään tavoitteeksi parempaa elämän laatua, ”hyvinvoivaa yhteiskuntaa” (well-being society) hyvinvointivaltion (welfare state) sijasta. Jälkimmäinenhän viittaa englannissa sosiaaliturvaan tai peräti sosiaalihuoltoon.

Mielipiteet suositeltavasta politiikasta vaihtelevat laidasta laitaan, mikä on luonnollista poliittisessa taloustieteessä. Eihän sitä, mikä on haluttavaa, voi tieteellisesti määrätä eikä luotettavasti edes sitä mitä tietynlaisesta talouspolitiikasta seuraa.

Kiinnostavana pitäisin Branco Milanovicin artikkelia kahden kapitalismin törmäyksestä. Hänen mielestään tässä maailmanajassa ei enää ole sosialismia ja systeemien taistelu käydään sen sijaan kahden erilaisen kapitalismin version välillä.

Toinen niistä on meritokraattinen liberaali kapitalismi, joka vallitsee Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ja myös esimerkiksi Intiassa, Indonesiassa ja Japanissa. Siinä suurin osa tuotantoa tapahtuu yksityisellä sektorilla ja se tarjoaa ihmisille yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen ilmaisen koulutuksen ja perintöveron avulla (mihinkähän Ruotsi mahtanee tässä sijoittua?).

Kirjoittajan mielestä liberaali, meritokraattinen kapitalismi alkoi maailmassa vasta 40 vuotta sitten. Sitä ennen vallitsi jo 1800-luvulta lähtien klassinen kapitalismi ja sen ohella eurooppalainen, sosialidemokraattinen kapitalismi.

Klassisessa kapitalismissa omaisuudet syntyivät omistamisesta, mutta uudessa versiossa myös työstä. Myös uusi kapitalistiluokka pyrkii sulkeutumaan avioliittojen ja eliittioppilaitosten kautta.

Toinen taas on valtiojohtoinen poliittinen kapitalismi, jollainen vallitsee Kiinassa, mutta myös esimerkiksi Myanmarissa, Singaporessa, Vietnamissa, Azerbaidzhanissa, Venäjällä, Algeriassa, Etiopiassa ja Ruandassa.

Siinä talouskasvua privilegisoidaan ja yksilöiden poliittisia ja kansalaisoikeuksia rajoitetaan.

Liberaalin kapitalismin suuriin etuihin kuuluvat demokratia ja oikeusvaltio, jotka myös edesauttavat innovaatiota ja sosiaalista liikkuvuutta.

Tämä systeemi on kuitenkin vaarassa, koska nyt sen piirissä uhkaa syntyä itseään ikuistava yläluokka samalla kun yhteiskunta eriarvoistuu.

Poliittisen kapitalismin suurena haasteena taas on korruptio, joka on systeemin sisäinen ominaisuus ja myös siellä eriarvoisuus lisääntyy vauhdilla, vakuuttaa kirjoittaja. Sellaisten valtioiden haasteena on myös pitää kurissa kasvavaa kapitalistiluokkaa, joka uhmaa valtiota ja sen byrokratiaa.

Eriarvoisuus koko maailmassa on 1990-luvulta lähtien vähentynyt gini-indeksillä (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=gini-indeksi ) mitaten .70:stä .60:een, mutta samaan aikaan se on esimerkiksi USA:ssa kasvanut .35:stä .45:een.

Kun eliitti yhä enemmän eristäytyy suojavyöhykkeensä (cordon -kortonki) taa, se herättää närää yhteiskunnan muissa osissa. Samanlainen prosessi tapahtui aikoinaan 1970-luvulla eräissä kolmannen maailman maissa.

Poliittisen kapitalismin piirissä asiat ovat kuitenkin vielä huonommin. Siellä hallitsee tekninen byrokratia, jonka legitimiteetti perustuu talouskasvuun. Lakeja voidaan siellä tulkita mielivaltaisesti eliitin hyväksi ja valtio on siellä tosiasiassa vapaa kaikista rajoituksista. Korruptio on noissa oloissa elimellinen osa järjestelmää eikä suinkaan sen toimintahäiriö.

Kiinassa eriarvoisuus on vuodesta 1985 lähtien noussut ginikertoimella laskien .30:stä .50:een eli suuremmaksi kuin USA:ssa ja lähelle Latinalaisen Amerikan lukuja.

Kiinalaisen eliitin erikoispiirre on, että se on lähtöisin ”kansasta”: neljä viidesosaa kapitalisteista ilmoitti isänsä olleen maanviljelijä tai työläinen.

Kirjoittajan mielestä nämä kaksi kapitalismin lajia, liberaali ja poliittinen, törmäävät maailmassa vastakkain. Hän uskoo Kiinan levittävän myös järjestelmäänsä esimerkiksi tuon tunnetun uusi silkkitie-projektin (OBOR,一带一路; nykyään kuulemma korrektimmin B&R tai BRI. Ks.m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=silkkitie ) myötä.

Milanovic pitää poliittista kapitalismia suurena haasteena läntiselle, liberaalille mallille. Maailmalle se voi olla attraktiivisempi ja liberaalin kapitalismin pitäisi pärjätäkseen kehittyä korkeammalle tasolle, kansankapitalismiksi, kertoo kirjoittaja kaivaen esille puolen vuosisadan takaisen käsitteen.

Tämä uudenlainen kapitalismi tasaisi tuloeroja ja lisäisi sosiaalista liikkuvuutta. Ellei tämä onnistu, voi käydä niin, että liberaali kapitalismi sulautuu maailmassa yhteen poliittisen kanssa. Tapahtuu konvergenssi, kuten aikoinaan ajateltiin käyvän sosialismille ja kapitalismille.

Vaarana on plutokratia, jossa talous hallitsee politiikkaa. Silloin lännessäkin hallitsee pieni vähemmistö, joka uusintaa itseään.

No, kukapa tuon tiennee. Joka tapauksessa näyttää siltä, ettei kukaan ole keksinyt talouskasvun reseptiä, kuten Abhijit V. Banerjee ja Esther Dudlo omassa artikkelissaan toteavat. Taloudet vain alkavat joskus kasvaa ja saattavat sitten lopettaa tai mennä tauolle. Siinä mielessä ei esimerkiksi Kiina kai sitten voi tarjota mitään ihmelääkettä kenellekään.

Joka tapauksessa näyttää siltä, ettei kukaan ole enää tyytyväinen uusliberalismiin, joka nyt on hallinnut nelisenkymmentä vuotta. Se ei esimerkiksi ole vastaus ympäristön haasteisiin, jotka ovat tulleet yhä vakavammiksi.

Taitaapa olla muutosta ilmassa.