Totalitaarinen demokratia

Älymystö vallassa.

 Pari pohdintaa J.L. Talmonin kirjan johdosta

Älymystö ryhmänä, ennen kuin sanaa alettiin käyttää, syntyi Länsi-Euroopassa, jossa yhteiskunnan kehityksen myötä tuli tarvetta ja tilaa uusille vapaiden ammattien harjoittajille, kirjailijoille, asianajajille, lääkäreille ja muille oman pätevyytensä varassa eläville henkilöille, joiden säätyasema saattoi olla alhainen. Yhä laajempi lukutaito, lehdistö ja poliittisen elämän kriisit loivat yleisen mielipiteen, jolle valistusfilosofian järkeisusko antoi omia sävyjään. Amerikan vallankumous ja vapaussota toimi taustana uusille pyrkimyksille ja tarinat jaloista villeistä alleviivasivat olevien olojen järjettömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea luonnottomuutta.

Ajatus ihanteellisen yhteiskunnan ja valtion, utopian luomisesta oli tietenkin tuttu jo antiikista, jossa sen oli esittänyt ennen muuta Platon. Hänellä oli ollut satunnaisia eurooppalaisia seuraajia renessanssista lähtien, mutta vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikana puhkesi kukkaansa ajatus kansan tai tarkemmin sanoen älymystön johtamasta valtiosta, joka olisi täydellinen, siis täysin luonnon eli järjen mukainen.

J.L. Talmon on teoksessaan Totalitaarinen demokratia, alkuperä ja synty, tutkinut tätä järjen aikakauden ilmiötä, jolla oli erittäin suuri merkitys myöhemmän kehityksen kannalta niin Ranskassa kuin etenkin Venäjällä. Venäjän jälkeen sitä sai maistaa koko se osa maailmaa, johon Neuvostoliiton valta tavalla tai toisella ulottui.

Talmon arvioi kirjassaan, että se, mitä hän nimittää totalitaariseksi demokratiaksi eroaa liberaalista demokratiasta muun muassa siinä, että se katsoo maailmassa olevan yksi ainoa totuus, joka sulkee muut pois. Se olettaa myös, että on olemassa sopusointuinen ja täydellinen järjestys, jonka ihmiskunta lopulta saavuttaa. Tämä koulukunta tunnustaa myös vain yhden inhimillisen olemassaolon tason. Tämä taso on poliittinen ja sen piiriin kuuluu koko ihmisen elämä, sillä ihminen on yhteiskunnallinen olento ja myös hänen henkilökohtainen elämänsä on poliittista.

Kun uskonto 1700-luvulla oli jo menettänyt vaikutusvaltansa yhteiskunnan etummaisissa ryhmissä, oli sen tilalle tullut rationalismi, jonka tiedonihanteena oli abstrakti, mekaanisen determinismin hallitsema maailma, joka muistutti Newtonin paljastamaa taivaanmekaniikan harmoniaa.

 Mekaanisen tiedonihanteen mukaisesti rationalismi uskoi, että myös yhteiskunnassa ja politiikassa oli olemassa yksi ainoa kelvollinen järjestys, joka toteutuisi sitten kun yhteiskunnasta olisi poistettu kaikki sellaiset piirteet, jotka eivät olleet järjen ja hyödyn sanelemia. Tämän rinnalla empiirinen ihmisten käyttäytymisen ja mieltymysten havainnointi oli kovin vähäpätöistä ja merkityksetöntä puuhastelua, josta ei voinut kiinnostavia tuloksia odottaa.

Ainoa tunnustettu arvo oli sosiaalinen hyöty ja siihen sopeutumista tarkoitettiin puhuttaessa hyveestä, joka oli aikakauden suuri avainkäsite. Hyveen ei katsottu olevan ristiriidassa vapauden kanssa –eihän se voinut olla, mikäli yhteiskunta oli järjestetty yhtä järjenmukaisesti kuin planeettojen liikeradat olivat horjumattomia. Vasta katkera kokemus opetti useimmille, että tässä asiassa ei ollut sisäänrakennettua harmoniaa.

Koko Ranskan vallankumouksen isänä on usein esitetty Jean-Jacques Rousseau. Totalitaarisen demokratian kannalta hänen olennainen kontribuutionsa oli ajatus yhteistahdosta, volonté  général.

Rousseaun käsityksen mukaan yksilö oli vapaa vasta luovutettuaan tahtonsa yhteisölle. Pelkkää omaa erityistä tahtoaan noudattaessaan hän ei paradoksaalisesti ollut vapaa, joten individualismin oli väistyttävä kollektivismin tieltä ja ihmisen tultava osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Suvereenin eli itsevaltiaan kansan yhteistahto oli kaiken muun yläpuolella. Kuitenkaan kansan enemmistön tahto ei vielä merkinnyt sen yhteistahtoa. Sellainen arvoasema kuului vasta kansan objektiiviselle tahdolle, johon irrationaalisten yksilöiden oli alistuttava ollakseen vapaita. Miten voitiin todistaa, että jokin asia oli yhteistahdon mukainen, jäi ”kirotuksi kysymykseksi”. Aivan ilmeisesti tässä asiassa oli hyveellisimmillä filosofeilla ja poliitikoilla, noilla intellektuelleilla avant le lettre, tärkeä roolinsa. Vain heihin voitiin luottaa ja siis myös piti luottaa.

Se, mikä näytti pakolta, saattoikin siis olla vapautta ja päinvastoin. Tämä oli paradoksi, jota oppimattomat ihmiset eivät yleensä jaksaneet sulattaa. Heidän mielestään vapaus oli pakon puuttumista, kun taas intellektuellien mielestä se oli välttämättömyyden tiedostamista. Välttämättömyys taas tarkoitti järjen ja siis luonnon mukaan elämistä. Järkeä puolestaan oli siunaantunut yksille enemmän kuin toisille.

Rousseau oli totalitaarisen demokratian suuri perustajaisä teorian tasolla, mutta käytännössä sitä yrittivät toteuttaa ennen muuta Maximilien Robespierre, Louis Antoine de Saint-Just ja Camille Desmoulins.

Kaikille näille yhteinen piirre oli heidän ylistetty hyveellisyytensä, joka siis oli myös yleensä kansalaisen, mutta erityisesti johtajan tärkein ominaisuus. Robespierreä nimitettiin ”lahjomattomaksi”. Häntä eivät ohjanneet henkilökohtaiset viehtymykset, vaan kylmä järki.

Hyve oli vastakohta sille, mitä vanhan komennon elättämät toisten niskoilla istuvat aristokraatit edustivat. ”Vapaus, pyhä vapaus! huudahti Saint-Just Talmonin mukaan, ”sinä et olisi paljonkaan arvoinen ihmisten keskuudessa, ellet toisi heille muuta kuin onnellisuutta, mutta sinä muistutat heitä heidän alkuperästään ja palautat heidät hyveeseen”.

Oli vain loogista, että jakobiinit päätyivät pystyttämään diktatuurin, sillä kyseessähän oli vapauden diktatuuri. Tämän objektiivista totuutta ja oikeudenmukaisuutta edustavan instituution vastustaminen oli tietenkin paheen ja tyrannian palvelemista. Kun Lyonin kaupunki nousi diktatuuria vastaan ja kannatti girondisteja, määräsi kansalliskonventti sen tuhottavaksi ja sinne pystytettäväksi taulun: ”Lyon nousi vapautta vastaan. Lyonia ei enää ole: ” Lyon fit la guerre à la liberté, Lyon n'est plus…”

Kaikille hyvän ruoan ystäville on tietenkin ilosanoma se, että kaupungin pyyhkäiseminen pois maan pinnalta ei ollut tuon ajan välineillä noin vain tehtävissä. Vapauden vihollisiakin teloitettiin vain noin kaksituhatta, mikä meistä nyt jostakin syystä tuntuu pieneltä. Merkittävää kuitenkin on, että vapauden ja oikeudenmukaisuuden intohimoiset puolustajat katsoivat jalon päämäärän edellyttävän säälimätöntä ankaruutta sen vihollisia kohtaan. Olihan asia –yleinen onnellisuus- mittaamattoman suuri ja oikeutti siis itse asiassa kaikki mahdolliset uhrit.

Felix Dzeržinski nostettiin aikoinaan Neuvostoliitossa pyhimyksen asemaan. Hänellä oli ja jokaisella tšekistillä ja muuallakin kansalaisella kuului olla hehkuva sydän, puhtaat kädet ja kylmä järki. Hän rankaisi ankarasti vallankumouksen vastustajia, koska objektiivinen totuus, oikeus ja kylmä järki niin vaativat.

Samalla hän kärsi ja oli siis tavallaan sijaiskärsijä, eräänlainen hyvin moderni Jeesus. Neuvostoliitossa oli pyöveli pyhimyksenä, huomautti Andrei Sinjavski sarkastisesti. Dzeržinski ei kuitenkaan ollut vasta Neuvostoliiton luomus. Hänen henkensä lienee aina ollut läsnä niissä koneissa, joita totalitaarisen utopian suunnittelijat ovat eri aikoina kehitelleet.

Robespierren mukaan hänen puolueensa halusi ”asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan… korvata kunnian rehellisyydellä, tottumuksen periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan ja onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta…”  (käännös Jaakko Lavanne).

Kaikki peritty, sovinnainen ja mukava oli siis tuleva uudeksi ja antava tilaa järjelle ja hyveelle. Tämä oli toki uutta Ranskassa, mutta ei aivan uutta historiassa. Näin idyllisen tilan Robespierre oli historiassa havainnut myös… muinaisessa Spartassa.

On itse asiassa tarpeetonta sanoa, että tuo muinaisen Spartan, Platonin Valtion ja Ranskan vallankumouksen hirmuvallan ajan poliittinen ihanne, joka Ranskan vallankumouksessa vielä kerran puhkesi kukkaan Babeufin salaliiton maksimalismissa, on perusidealtaan hätkähdyttävän samanlaista ”vapautta” ja ”veljeyttä” kuin se, mitä toteutettiin Neuvostoliitossa.

 Johann Wolfgang von Goethe ei tuntenut vielä Neuvostoliittoa, mutta hänellä oli jo tiedossaan aikakauden esikuvat, kun hän riimitteli: ”Willst du nicht mein Bruder sein/ schlag ich dir den Schädel ein…”  - ”jos ei veljeys miellytä/niin pääsi murskaan kivellä…”

Se, mitä tapahtui on yleistä tietoa, mutta sangen kiinnostavaa on, miten intellektuellit astuivat nyt näyttämölle ihmiskunnan vapahtajina. He tulivat tuomaan totuuden ja hyveen ilosanomaa irrationaalisena ja raakana pois heitetyn uskonnon tilalle.  Talmon kuvaa vakuuttavasti uuden papiston psykologiaa ja sen moraalisia ja älyllisiä dilemmoja uudessa sekulaarisessa maailmassa. Vuonna 1973 suomeksi ilmestynyt kirja oli aikoinaan liian ajankohtainen, sillä meillä älymystö oli silloin vasta samassa kehitysvaiheessa kuin se oli Ranskassa vuonna 1793.

Ei sielläkään ole taidettu sen jälkeen kehittyä, eipä silti.

Mitä älyä hävittämisessä on?

 

Romanttisen väkivallan (epä-)älyllinen tausta

 

      Ranskan suuri vallankumous julisti suuria abstrakteja tunnuksia: vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ja yritti toteuttaa niitä pakolla, sorrolla ja segregaatiolla. Väkivallasta tuli se korvaamaton ja ensisijainen väline, jonka avulla vanha valta kaadettiin ja uusia instituutioita yritettiin luoda.

     Tunnetun marxilaisen sanonnan mukaan väkivalta on edistyksen kätilö ja alemmasta yhteiskuntamuodosta siirrytään korkeampaan vain ja ainoastaan sen avulla, sillä valtaa pitävät eivät koskaan luovu siitä vapaaehtoisesti. Vallankumoukset ovat ”Historian vetureita”.

    Euroopasta ideansa ja Venäjältä käytäntönsä saaneet kommunistiset puolueet lähtivät aina tästä aksioomasta, joskin tuon ideologian hiipumisvaiheessa asiaa koetettiin vesittää selittämällä, että väkivalta on välttämätöntä vaon silloin, kun aikansa elänyt ja syrjäytettävä luokka tekee vastarintaa.

       Syy mahdollisista ja toki itse asiassa väistämättömistä ”oheisvahingoista” oli siis kokonaan sen luokan harteilla, joka ei ymmärtänyt aikansa päättyneen ja yritti tehdä vastarintaa.

       Ranskan vallankumouksen marxilainen tulkinta on ollut niin vaikuttava, että sitä on enimmäkseen myös porvarillisessa maailmassa tulkittu marxilaisittain, suurena edistyksen riemuvoittona, joka vei koko ihmiskuntaa eteenpäin, korkeammalle tasolle.

     Itse Ranskassa tämä oli tärkeä syy siihen, että manikealainen äärivasemmistolaisuus tuli siellä älymystön normaaliksi lähtökohdaksi. Ranskan suuren vallankumouksen totalitaarista luonnetta ei ymmärretty, pohti tuon vallankumouksen tutkintoja tutkinut François Furet 1980-luvulla.

    Kaiken takanahan oli hegeliläinen dialektiikka, jonka säilymistä yhtenä älymystön ajattelun peruskomponenttina kautta 1900-luvun sopii vain ihmetellä.

      Venäläinen, leniniläinen marxismi asetti Ranskan vallankumouksen suureksi esikuvakseen. Suotta ei Pietarissa tänäkin päivänä ole esimerkiksi Robespierren rantakatua ja Marat’n katua. Myös etunimi Marat oli aikoinaan suosiossa. Kannattaa panna merkille, että näiden sankarien nimiin assosioitui kaikkein verenhimoisin terrori.

       Leniniläisen marxismin ideologiassa, jonka simppelein, selkein ja arvovaltaisin esitys kautta historian on ollut NKP:n historian lyhyt kurssi vuodelta 1938, korostettiin kaiken kehityksen dialektisuutta: se syntyi vain  taistelusta, toisiaan vastaan taistelevien osapuolten kamppailusta, joka ratkesi vain toisen tuhoon.

      Yhteiskunnassa selitettiin luokkien välisen vastakohtaisuuden oleva antagonistista: toisen tappio oli aina toisen voitto. Viime kädessä jokaisen luokan herruus perustui väkivaltaan, joka oli yhteiskunnallisen taistelun ”korkein muoto”. Tältä pohjalta sopii ymmärtää myös teloituksen ideologinen nimitys: ”yhteiskunnan itsesuojelun korkein toimenpide” (vysšaja mera).

      Koska väkivalta oli niin olennainen osa koko maailmanhistoriallisen kehityksen eteenpäin vievänä voimana, sai se tietenkin jo siitä taianomaisen ja myös romanttisen hohteen. Ne vahingot, joita hallitsevalle luokalle tuotettiin, olivat pelkästään hyötyjä sorrettujen kannalta.

    Epäilemättä koko tämä teoreettinen viitekehys on kovin primitiivinen, mutta juuri siksi populaari. Se sai mitä suurimman merkityksen ja jopa uskottavuuden, kun sen takana kerran oli toinen  maailman supervalloista ja tässäkin maassa sitä ihasteltiin ylenpalttisesti etenkin kulttuurielämän ja korkeakoulujen piirissä.

      Ranskassa suuri vallankumous tuli keskeiseksi osaksi kansakunnan pyhää tarinaa. Siinähän Ranska oli ollut etujoukkona taistelemassa koko ihmiskunnalle tietä uuteen aikakauteen.

     Kun suuren vallankumouksen 200-vuosipäiviä vietettiin, alkoi jo olla tilaa myös vähemmän dogmaattisille näkemyksille. François Furet’n merkitys Ranskassa oli suuri, mutta meillä häntä ei edes huomattu.

     Mutta (anti-)intellektuaalinen väkivallan kultti muistuttaa toisintokuumetta. Se on jälleen saanut valtaansa ranskalaista nuorisoa erityisesti siltä osin, kuin se edustaa slummien kasvatteja, jotka katsovat olevansa sodassa tuota maata vastaan, joka heitä ruokkii ja kumartelee.

        Jo ennen Furet’n analyysejä meilläkin ilmestyi J.L. Talmonin merkittävä teos ”totalitaarisesta demokratiasta”, joka taisi jäädä aivan huomaamattomaksi. Siitä seuraavassa:

 

orstai 10. huhtikuuta 2014

Totalitaarinen demokratia

 

Älymystö vallassa.

 Pari pohdintaa J.L. Talmonin kirjan johdosta

 

     Älymystö ryhmänä, ennen kuin sanaa alettiin käyttää, syntyi Länsi-Euroopassa, jossa yhteiskunnan kehityksen myötä tuli tarvetta ja tilaa uusille vapaiden ammattien harjoittajille, kirjailijoille, asianajajille, lääkäreille ja muille oman pätevyytensä varassa eläville henkilöille, joiden säätyasema saattoi olla alhainen.

      Yhä laajempi lukutaito, lehdistö ja poliittisen elämän kriisit loivat yleisen mielipiteen, jolle valistusfilosofian järkeisusko antoi omia sävyjään. Amerikan vallankumous ja vapaussota toimi taustana uusille pyrkimyksille ja tarinat jaloista villeistä alleviivasivat olevien olojen järjettömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea luonnottomuutta.

      Ajatus ihanteellisen yhteiskunnan ja valtion, utopian luomisesta oli tietenkin tuttu jo antiikista, jossa sen oli esittänyt ennen muuta Platon. Hänellä oli ollut satunnaisia eurooppalaisia seuraajia renessanssista lähtien, mutta vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikana puhkesi kukkaansa ajatus kansan tai tarkemmin sanoen älymystön johtamasta valtiosta, joka olisi täydellinen, siis täysin luonnon eli järjen mukainen.

      J.L. Talmon on teoksessaan Totalitaarinen demokratia, alkuperä ja synty, tutkinut tätä järjen aikakauden ilmiötä, jolla oli erittäin suuri merkitys myöhemmän kehityksen kannalta niin Ranskassa kuin etenkin Venäjällä. Venäjän jälkeen sitä sai maistaa koko se osa maailmaa, johon Neuvostoliiton valta tavalla tai toisella ulottui.

      Talmon arvioi kirjassaan, että se, mitä hän nimittää totalitaariseksi demokratiaksi eroaa liberaalista demokratiasta muun muassa siinä, että se katsoo maailmassa olevan yksi ainoa totuus, joka sulkee muut pois. Se olettaa myös, että on olemassa sopusointuinen ja täydellinen järjestys, jonka ihmiskunta lopulta saavuttaa.

         Tämä koulukunta tunnustaa myös vain yhden inhimillisen olemassaolon tason. Tämä taso on poliittinen ja sen piiriin kuuluu koko ihmisen elämä, sillä ihminen on yhteiskunnallinen olento ja myös hänen henkilökohtainen elämänsä on poliittista.

      Kun uskonto 1700-luvulla oli jo menettänyt vaikutusvaltansa yhteiskunnan etummaisissa ryhmissä, oli sen tilalle tullut rationalismi, jonka tiedonihanteena oli abstrakti, mekaanisen determinismin hallitsema maailma, joka muistutti Newtonin paljastamaa taivaanmekaniikan harmoniaa.

        Mekaanisen tiedonihanteen mukaisesti rationalismi uskoi, että myös yhteiskunnassa ja politiikassa oli olemassa yksi ainoa kelvollinen järjestys, joka toteutuisi sitten kun yhteiskunnasta olisi poistettu kaikki sellaiset piirteet, jotka eivät olleet järjen ja hyödyn sanelemia.

        Tämän rinnalla empiirinen ihmisten käyttäytymisen ja mieltymysten havainnointi oli kovin vähäpätöistä ja merkityksetöntä puuhastelua, josta ei voinut kiinnostavia tuloksia odottaa.

       Ainoa tunnustettu arvo oli sosiaalinen hyöty ja siihen sopeutumista tarkoitettiin puhuttaessa hyveestä, joka oli aikakauden suuri avainkäsite.

         Hyveen ei katsottu olevan ristiriidassa vapauden kanssa –eihän se voinut olla, mikäli yhteiskunta oli järjestetty yhtä järjenmukaisesti kuin planeettojen liikeradat olivat horjumattomia. Vasta katkera kokemus opetti useimmille, että tässä asiassa ei ollut sisäänrakennettua harmoniaa.

       Koko Ranskan vallankumouksen isänä on usein esitetty Jean-Jacques Rousseau. Totalitaarisen demokratian kannalta hänen olennainen kontribuutionsa oli ajatus yhteistahdosta, volonté  général.

        Rousseaun käsityksen mukaan yksilö oli vapaa vasta luovutettuaan tahtonsa yhteisölle. Pelkkää omaa erityistä tahtoaan noudattaessaan hän ei paradoksaalisesti ollut vapaa, joten individualismin oli väistyttävä kollektivismin tieltä ja ihmisen tultava osaksi suurempaa kokonaisuutta.

        Suvereenin eli itsevaltiaan kansan yhteistahto oli kaiken muun yläpuolella. Kuitenkaan kansan enemmistön tahto ei vielä merkinnyt sen yhteistahtoa. Sellainen arvoasema kuului vasta kansan objektiiviselle tahdolle, johon irrationaalisten yksilöiden oli alistuttava ollakseen vapaita.

         Miten voitiin todistaa, että jokin asia oli yhteistahdon mukainen, jäi ”kirotuksi kysymykseksi”. Aivan ilmeisesti tässä asiassa oli hyveellisimmillä filosofeilla ja poliitikoilla, noilla intellektuelleilla avant la lettre, tärkeä roolinsa. Vain heihin voitiin luottaa ja siis myös piti luottaa.

       Se, mikä näytti pakolta, saattoikin siis olla vapautta ja päinvastoin. Tämä oli paradoksi, jota oppimattomat ihmiset eivät yleensä jaksaneet sulattaa.

       Heidän mielestään vapaus oli pakon puuttumista, kun taas intellektuellien mielestä se oli välttämättömyyden tiedostamista. Välttämättömyys taas tarkoitti järjen ja siis luonnon mukaan elämistä. Järkeä puolestaan oli siunaantunut yksille enemmän kuin toisille.

       Rousseau oli totalitaarisen demokratian suuri perustajaisä teorian tasolla, mutta käytännössä sitä yrittivät toteuttaa ennen muuta Maximilien Robespierre, Louis Antoine de Saint-Just ja Camille Desmoulins.

       Kaikille näille yhteinen piirre oli heidän ylistetty hyveellisyytensä, joka siis oli myös yleensä kansalaisen, mutta erityisesti johtajan tärkein ominaisuus. Robespierreä nimitettiin ”lahjomattomaksi”. Häntä eivät ohjanneet henkilökohtaiset viehtymykset, vaan kylmä järki.

        Hyve oli vastakohta sille, mitä vanhan komennon elättämät toisten niskoilla istuvat aristokraatit edustivat. ”Vapaus, pyhä vapaus! huudahti Saint-Just Talmonin mukaan, ”sinä et olisi paljonkaan arvoinen ihmisten keskuudessa, ellet toisi heille muuta kuin onnellisuutta, mutta sinä muistutat heitä heidän alkuperästään ja palautat heidät hyveeseen”.

       Oli vain loogista, että jakobiinit päätyivät pystyttämään diktatuurin, sillä kyseessähän oli vapauden diktatuuri. Tämän objektiivista totuutta ja oikeudenmukaisuutta edustavan instituution vastustaminen oli tietenkin paheen ja tyrannian palvelemista.

         Kun Lyonin kaupunki nousi diktatuuria vastaan ja kannatti girondisteja, määräsi kansalliskonventti sen tuhottavaksi ja sinne pystytettäväksi taulun: ”Lyon nousi vapautta vastaan. Lyonia ei enää ole: ” Lyon fit la guerre à la liberté, Lyon n'est plus…”

      Kaikille hyvän ruoan ystäville on tietenkin ilosanoma se, että kaupungin pyyhkäiseminen pois maan pinnalta ei ollut tuon ajan välineillä noin vain tehtävissä. Vapauden vihollisiakin teloitettiin vain noin kaksituhatta, mikä meistä nyt jostakin syystä tuntuu pieneltä.

       Merkittävää kuitenkin on, että vapauden ja oikeudenmukaisuuden intohimoiset puolustajat katsoivat jalon päämäärän edellyttävän säälimätöntä ankaruutta sen vihollisia kohtaan. Olihan asia –yleinen onnellisuus- mittaamattoman suuri ja oikeutti siis itse asiassa kaikki mahdolliset uhrit.

       Felix Dzeržinski nostettiin aikoinaan Neuvostoliitossa pyhimyksen asemaan. Hänellä oli ja jokaisella tšekistillä ja muuallakin kansalaisella kuului olla hehkuva sydän, puhtaat kädet ja kylmä järki. Hän rankaisi ankarasti vallankumouksen vastustajia, koska objektiivinen totuus, oikeus ja kylmä järki niin vaativat.

        Samalla hän kärsi ja oli siis tavallaan sijaiskärsijä, eräänlainen hyvin moderni Jeesus. Neuvostoliitossa oli pyöveli pyhimyksenä, huomautti Andrei Sinjavski sarkastisesti. Dzeržinski ei kuitenkaan ollut vasta Neuvostoliiton luomus. Hänen henkensä lienee aina ollut läsnä niissä koneissa, joita totalitaarisen utopian suunnittelijat ovat eri aikoina kehitelleet.

        Robespierren mukaan hänen puolueensa halusi ”asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan… korvata kunnian rehellisyydellä, tottumuksen periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan ja onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta…”  (käännös Jaakko Lavanne).

       Kaikki peritty, sovinnainen ja mukava oli siis tuleva uudeksi ja antava tilaa järjelle ja hyveelle. Tämä oli toki uutta Ranskassa, mutta ei aivan uutta historiassa. Näin idyllisen tilan Robespierre oli historiassa havainnut myös… muinaisessa Spartassa.

       On itse asiassa tarpeetonta sanoa, että tuo muinaisen Spartan, Platonin Valtion ja Ranskan vallankumouksen hirmuvallan ajan poliittinen ihanne, joka Ranskan vallankumouksessa vielä kerran puhkesi kukkaan Babeufin salaliiton maksimalismissa, on perusidealtaan hätkähdyttävän samanlaista ”vapautta” ja ”veljeyttä” kuin se, mitä toteutettiin Neuvostoliitossa.

        Johann Wolfgang von Goethe ei tuntenut vielä Neuvostoliittoa, mutta hänellä oli jo tiedossaan aikakauden esikuvat, kun hän riimitteli: ”Willst du nicht mein Bruder sein/ schlag ich dir den Schädel ein…”  - ”jos ei veljeys miellytä/niin pääsi murskaan kivellä…”

      Se, mitä tapahtui on yleistä tietoa, mutta sangen kiinnostavaa on, miten intellektuellit astuivat nyt näyttämölle ihmiskunnan vapahtajina. He tulivat tuomaan totuuden ja hyveen ilosanomaa irrationaalisena ja raakana pois heitetyn uskonnon tilalle.

         Talmon kuvaa vakuuttavasti uuden papiston psykologiaa ja sen moraalisia ja älyllisiä dilemmoja uudessa sekulaarisessa maailmassa. Vuonna 1973 suomeksi ilmestynyt kirja oli aikoinaan liian ajankohtainen, sillä meillä älymystö oli silloin vasta samassa kehitysvaiheessa kuin se oli Ranskassa vuonna 1793.

Ei sielläkään ole taidettu sen jälkeen kehittyä, eipä silti.

 

Suuren kahtiajaon puuhaaminen

 

Parempien ihmisten puolue

 

Näistä viime kuukausien ajan julkista sanaa hallinneiden alimman intellektuaalisen tason journalistisista rähinöistä kirjoittaminen on jo kauan sitten alkanut kyllästyttää. Kyseessä on sellainen tunkio, ettei siihen koskemisessa ole mitään palkitsevaa. Sohaisen nyt sentään vielä vähän.

Uskoin kauan, että koko uskomattomassa hölynpölyssä on kyseessä ennen muuta kyyninen manööveri, jonka avulla pyritään hankkimaan poliittista valtaa. Eihän niitä kukaan tosissaan usko.

Kaikki nuo puheet natseista ja jostakin ohjelmallisesta rasismista, koirapilleistä, ”ihmisvihasta” ja ties mistä merkillisestä symboliikasta, jota tietyllä tavalla katsottuna saattoi julkisuudestamme löytää, kuulostivat pelkältä parodialta. Usein ne olivatkin pilkkaajien tosikoille syöttämiä vitsejä, joita sitten toisteltiin ja julkaistiin täysin tosissaan.

Kuitenkin kaiken takana näyttää olevan asenne, joka on täysin vakava ja horjumaton ja johon suhtaudutaan jopa suurella hartaudella. Se nimittäin koskee sen omaksuneiden omaa arvoa ja kunniaa tässä yhteiskunnassa, parempana ihmisenä olemista.

Joskus on sanottu, että Amerikassa uskotaan, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin ellei hieman parempikin… Se oli sitä aikaa, kun sääty-yhteiskunta vielä asetti Euroopassa selvät rajat sille, kenellä oli oikeus tuntea itsensä muita paremmaksi ja kenellä ei. Sitä paitsi myös paremmiston sisällä oli enemmän tai vähemmän selvä nokkimisjärjestys.

Nykyisessä Amerikassa olisi naurettavaa kuvitella tuon täysin egalitaarisen ajattelutavan pitävän paikkansa. Toki sen pätevyys oli sangen suhteellinen myös pari sataa vuotta sitten, jolloin eurooppalaiset saivat hämmästellä tasa-arvoisuuden ihmemaata, jossa suku ja sääty eivät määränneetkään kumarrusten syvyyttä.

Kyllä sen määräsi silloinkin raha ja jos vaikka nykyäänkin kuljeskelet Amerikassa tyhjätaskuna, voit olla varma siitä, että saat kovin vähän kunnioitusta osaksesi. Se sijaan voit kaikin mokomin olla hölmö ja moukka, kunhan olet rikas ja antelias. Sehän on vain sitäkin ihailtavampaa.

Jako parempiin ja huonompiin ihmisiin ei siis maailmasta loppunut demokratian tulemisen myötä, enkä ainakaan minä näe sille ilmiölle mitään loppua koskaan.  Toki olisikin kohtuullista, mikäli nyt ainakin jalot ihmisystävät ja altruistiset maailmanparantajat noteerattaisiin korkeammalle kuin konnat, murhamiehet ja huijarit.

 Itse asiassa ainakin viihdeteollisuudessa tilanne on aivan päinvastainen, mutta eihän sieltä kannata arkipäivän todellisuutta etsiä, vaikka se muuten onkin oma tärkeä maailmansa.

No, tämä nyt vain hajamietteenä sen johdosta, että ihmiset tukevat ja kannustavat nykyään kaikin keinoin uskoa omaan paremmuuteensa. Sen tueksi kelpaa mikä tahansa ja sitä tehdään myös aivan tavattoman löperöillä argumenteilla. On jopa havaittavissa, että mitä koulutetumpi ihminen on, sitä suurempaan typeryyteen hän juuri tässä asiassa näyttää olevan valmis.

Luulin jo, että hesarin uskomattoman matalatasoinen hyökkäys perussuomalaisten johtoa vastaan yhteyksistään irrotettuja keskustelunpätkiä käyttäen olisi hyvinkin nopeasti kääntynyt sitä itseään vastaan. Vielä mitä. Tänäkin päivänä näyttää suuri osa suomalaisista vuorenvarmasti uskovan jonkin Riikka Purran nimittäneen turkkilaisia apinoiksi, uhanneen ampua viatonta lasta ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ei ihmisten enemmistö halua asioiden taustoja tarkistaa eivätkä monet siihen edes pysty. Luulen, että tuo haluaminen on kuitenkin se peruskysymys. Kyllä Hyvät Ihmiset haluavat tässä maailmassa erottautua huonoista ja juuri siksi on tarpeen, että nuo huonot ovat todella huonoja. Eivät asiat ole fariseusten päivistä tässä suhteessa miksikään muuttuneet.

Jako huonompiin ja parempiin ihmisiin oli vielä puoli vuosisataa sitten aika helppo tehdä ja rahan ohella selkeä erottava tekijä oli koulusivistyksen määrä. Se näkyi selvästi tietyissä valmiuksissa, esimerkiksi kyvyssä puhua ja ymmärtää vierasta kieltä. Suurimmalta osalta kansaa se ei onnistunut ollenkaan.

Nyt ajat ovat toiset ja se, joka haluaa olla muita parempi, ymmärtää helposti, että asia on parhaiten hoidettavissa paitsi kalliilla ja hankalalla lifestyle-poseerauksella, myös julistamalla tiettyjä periaatteita, mitä ehdottomammin, sitä hienompaa. Moraaliposeeraus ei edes maksa mitään esitttäjälleen.

Normaali terve järki on pahasti jäänyt tämän massailmiön jalkoihin ja sen käyttämistä pidetään paremmissa piireissä usein hyvin loukkaavana. Sehän todella helposti loukkaakin tuon joukon kaikkein herkimpiä tunteita eli heidän itserakkautensa perusteita.

Joskus toistasataa vuotta sitten tunnettiin käsite épatage, poroporvarin säikyttely. Siinä oli kyse juuri samasta asiasta. Rähjäinen taiteilijaboheemi laukoi totuuksia, jotka järkyttivät kelpo poroporvarin itserakkauden perustuksia. Niinpä saattoi tapahtua, että teattereissa buuattiin ja nerokkaatkin maalaukset leimattiin primitiiviseksi roskaksi.

Omanlaatuisensa kuvainraastaja oli 1800-luvulla englantilainen historioitsija Thomas Carlyle, joka rakenteli immanenttia pyhyyden valtakuntaa ihmisten arkipäivän työstä ja elämästä. Koko maailma oli hänen tulkintansa mukaan itse asiassa pyhää ja ikuista sikäli kuin se pysyi totuudellisuudessa ja hylkäsi valheet ja tekopyhyyden.

Carlyle nimitti joku saksalainen skottilaiseksi Voltaireksi. Se tarkoitti sitä, että molemmat hyökkäsivät aikansa valheellisuutta vastaan, tosin aivan erilaisen maailmankäsityksen puolesta.

On ollut huvittavaa seurata, millaisen vastaanoton on nyt saanut muuan omaperäisimpiä ja nerokkaimpia historioitsijoitamme, Teemu Keskisarja.

Kiitosta hänelle sateli kyllä vielä silloin kun hän ei ottanut kantaa ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin. Mutta sitten hän ryhtyi puhumaan niistä, käyttäen siinä samanlaista suorasukaista ja asioiden ytimeen menevää puhetapaa kuin rahvaan tasolta maailman tapahtumia katselevissa kirjoissaan.

Hän leimautui oitis paremmiston silmissä Huonommaksi Ihmiseksi ja jopa sellaisen räikeäksi tyyppitapaukseksi. Joku jopa kiiruhti sanomaan, että tuossa tavassa esiintyä juuri olikin kaikki, ei siinä mitään argumentointia tarvita.

Asia on ymmärrettävä. Juuri tuollaisesta rahvaanomaisuudestahan Paremman Ihmisen on sanouduttava irti, muutoin omasta paremmuudesta ei jää mitään jäljelle, eihän se farisealaisuus kestä kriittistä tarkastelua.

Keskisarjasta näyttää monelle tulleen akateemisen yhteisön petturi par excellence. Samaan aikaan kun akateemisen yhteisön se osa, joka oman käsityksensä mukaan edustaa sen moraalista parhaimmistoa, omaksuu kilvan uusia woken, postkolonialismin ja antirasismin aatteita ja julistaa niitä muillekin, löytyykin joukosta juudas, joka kannattaa sitä, mitä sanotaan terveeksi järjeksi.

Englanniksihan kyseessä siis on common sense, mikäli asia ei suomeksi ilmaistuna tullut kyllin ymmärrettäväksi.

No, enpä viitsi enää jatkaa tätä teemaa. Tiedän jo, että suuri osa palautteesta ei sisällä minkäänlaisia järjen argumentteja tai viittauksia empiriaan.

Palautan joka tapauksessa mieleen sen, miten herkkää demokratia on erilaisille vinoutumille, joista luultavasti vaarallisin on niin sanottu totalitaarinen demokratia. Tämän paradoksaalisen termin otti aikoinaan käyttöön J.L. Talmon, joka tutki Ranskan suuren vallankumouksen mentaliteettia ja sen suhdetta totalitarismin perusteisiin.

Olen käsitellyt Talmonin ideoita useinkin. Tämän linkin alta löytyy pari asiaan liittyvää pohdintaa: Vihavainen: Haun talmon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Demokratia vaatii kukoistaakseen demokraattista mielenlaatua. Viime aikoina se on meillä ja muuallakin alkanut vaarallisesti rappeutua ja sen perusperiaatteita on horjutettu nimenomaan sen joukon toimesta, joka äänekkäimmin esiintyy demokratian puolustajana itse rakentamiaan olkiukkoja vastaan.

Toistan vielä kerran, ettei tässä mitään uutta ole. Tämä on nähty ennenkin ja jäljet pelottavat. Siispä jäitä hattuun ja kunnioittamaan ja tekemään aivan normaalia parlamentaarista demokratiaa ilman tähän todellisuuteen kuulumattomia kummituksia ja epärealistisia ihanteita.

 

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Yksityinen on poliittista?

 

Arkipäivän totalitarismia

 

Motto:

“Tutto nello Stato,

 niente al di fuori dello Stato,

nulla contro lo Stato”

 

Mussolini

 

Klassisen liberalismin tavoitteena on ollut ja on vapaa yhteiskunta, jossa itse kullakin on oikeus ja mahdollisuudet elää omien arvojensa mukaan, kenenkään sitä estämättä. Ongelmana on tietenkin sovittaa erilaisten ihmisten erilaiset arvot toisiinsa siten, etteivät ne estä toisia toteuttamasta omia arvojaan vastaavalla tavalla.

Viimeistään Ranskan suuren vallankumouksen aikana jouduttiin havaitsemaan, että tällainen vapaa yhteiskunta ei kaikkia miellyttänyt. Monien mielestä ainoa oikea ja järjen vaatima kansanvalta edellytti sitä, että kaikkien toistenkin oli haluttava juuri heidän haluamiaan ratkaisuja.

Hirmuvalta jäi aikakirjoihin tämän kansanvallan aikaansaannoksena. J.L. Talmon nimitti sen aiheuttanutta poliittista suuntausta totalitaariseksi demokratiaksi, mikä tietenkin kuulostaa paradoksilta, mutta on mitä todellisin ja historiassa paljon vaikuttanut ilmiö (ks. Vihavainen: Haun lyon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Klassinen liberalismi erotti yhteiskunnan ja valtion toisistaan ja katsoi, että ne ovat enemmän tai vähemmän keskenään vihamielisiä. Valtio on pakotuskoneisto, jonka keinot ovat tarpeellisia, jotta yhteiskunnassa säilyisi vapaus, eivätkä sen ihmiset ja ryhmät pakottaisi toisia elämään omien mieltymystensä vastaisesti.

Ihanteellisessa demokratiassa itse kullakin oli ja on oikeus elää valtiossa, joka on mahdollisimman vapaa eikä turhaan astu oman roolinsa ulkopuolelle: valtiolla ei ole oikeutta määrätä ihmisten ajattelusta eikä edes heidän toiminnastaan sikäli kuin se ei merkitse estettä toisten vapaudelle. Valtion tehtävät ja oikeudet rajoittuvat julkiseen elämään eli poliittiseen alueeseen, jota taas erottaa yksityisyyden sfääristä jyrkkä raja.

Teoreettiset ihanteet toteutuvat käytännössä harvoin puhtaina. On paljonkin tilanteita, joissa valtion ja siis politiikan väliintulo yksityiselle alueelle on toivottavaa ja niin sanotusti pienempi paha. Emme elä enää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jumalallisen vallan ja vastuun ajateltiin perheen tasolla kuuluvan sen päämiehelle, kuten esimerkiksi tunnetussa 1500-luvun venäläisessä Domostroi- käsikirjassa.

Raja yksityisyyden ja julkisen välillä ei ole kauttaaltaan itsestään selvä, mutta sen perusidea on liberaalissa demokratiassa aina pyhä ja sellaiseksi jää: kenelläkään ei ole normaalioloissa oikeutta tunkeutua ihmisten yksityiselle alueelle. Tämä koskee myös ihmisten oikeutta pitää ajatuksensa ja sanansa omana tietonaan, ellei hän nimenomaan toisin halua. Posti- ja puhelinsalaisuus kuuluvat usein perustuslain suojelemiin asioihin.

Toisten yksityiskirjeiden ja viestien luvaton lukeminen ovat siis rikollista toimintaa puhtaimmillaan, puhumattakaan nyt niiden tahallisesta levittämisestä asiaankuulumattomille. Ainoastaan sota-aikoina tai vakavan rikoksen tapahduttua voidaan oikeusvaltiossa myöntää viranomaisille lupa tämän kiellon rikkomiseen tietyissä, rajoitetuissa puitteissa.

Lainsäätäjältä on aikoinaan luonnollisista syistä jäänyt mainitsematta, että yksityisyyden suoja koskee myös sähköposteja ja tekstiviestejä, koska sellaisia ei lakia säädettäessä ollut olemassa. Periaate on kuitenkin aivan selvä: kenelläkään ulkopuolisella, edes valtiolla ei ole oikeutta rikkoa kansalaisen oikeutta yksityisyyteen, ellei tämä siihen anna nimenomaista lupaa.

Tunnemme tämän periaatteen jopa terveyden- ja sairaanhoidon alalta: sivullisten oikeutta tietää kansalaisten sairaushistoriaa on rajoitettu niin paljon, että siitä on uhannut tulla jopa terveydellisiä riskejä.

Nyt meneillään olevassa loanheittokampanjassa ovat nykyisen hallituksen vastustajat sen sijaan kilvan julkistaneet yksityisiä viestejä ja jopa esittäneet ne aivan harhaanjohtavasti ilman kontekstiaan tai sitä vielä nimenomaisesti vääristellen.

Sikäli kuin olen havainnut, on ylivoimaisesti suurin osa somessa ilmestyneistä reaktioista tähän rikosluontoiseen toimintaan ollut jyrkän paheksuvia, mikä kuulostaa lohdulliselta liberaalin yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta.

Huolestuttavaa toki on, että tällaiseen on yleensä alennuttu, vieläpä suurten medioiden toimesta ja että asian kannattajat enimmäkseen näyttävät olevan akateemisesti koulutettuja ja itsensä älymystöön lukevia henkilöitä.

Tässä ilmene se sama taipumus totalitaariseen demokratiaan, joka vietti riemujuhliaan Ranskan vallankumouksen suuressa terrorissa, sen jälkeen Venäjän narodnikkien piirissä ja sittemmin Stalinin Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa. Mussolinin Italiassa se näyttää jääneen lähinnä utopistiseksi tavoitteeksi.

Suomen historiasta tunnemme liiankin hyvin niitä ilmiöitä, joissa nimenomaan akateemisesti perusteltu epä-älyllisyys on saanut mukaansa ihmisiä, joille liberaali yhteiskunta ja valtio ovat liian vähäpätöisiä tavoitteita ja jotka sen sijaan ovat halunneet tehdä yksityisestä poliittista ja päästä määräämään toisten ihmisten ajattelua ja jopa tunteita.

Mitä Suomeen tulee, on terveen talonpoikaisjärjen laaja levinneisyys toistaiseksi aina estänyt suuria katastrofeja tapahtumasta sitten vuoden 1918 kapinan, joka toki syntyi poikkeusoloissa, joissa demagogialla oli erityisen hyvät mahdollisuudet.

Millaista on nykyajan totalitaarinen ideologia, on asia, jota on aivan liian vähän käsitelty julkisuudessa. Palaan siihen, kunhan kerkiän. Näin parhaan kesän aikana sitä tuntee kiusausta elellä enemmän tuolla yksityisessä elämänpiirissä, kun se vielä tuntuu mahdolliselta.

Hyve, järki ja politiikka

Hyve ja kansanvalta

Nykyisinä aikoina, kun pahe ja rappio näyttävät vallanneen koko julkisen elämän jopa globaalisessa mitassa, saattaa monet yllättää nostalginen ikävä niitä aikoja kohtaa, jolloin lurjukset pantiin kuriin ja kaiken mitaksi ja määrääjäksi kutsuttiin kelpo ihmiset kohtuullisine tarpeineen. Vain puoli vuosisataa erottaa meidät niistä päivistä, jolloin naapurimaamme nykyiset varkaat ja huijarit tai ainakin heidän vanhempansa joutuivat toden teolla opettelemaan hyveellistä ja kohtuullista elämänmuotoa.

Länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamisesta hyveelliseksi tehtiin bolševikkien toimesta. Sen lopullinen suuri yleishyökkäys, jonka tarkoituksena oli kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen vuoteen 1980 mennessä, aloitettiin vuonna 1961 ja floppasi jo parissa vuodessa. Viljan ja yleensäkin ruoan puute, mahtavien puheiden ja karun todellisuuden ristiriita löi liian pahasti vasten entusiastinkin kasvoja.

Kansalaishyveen ja pakottoman yhteiskunnan sijasta saatiin Novotšerkasskin ampumiset, innostuksen ja altruismin sijaan saatiin tekopyhää teatteria ja mahtavia puheita. Ilmaispalveluita ja halpoja hyödykkeitä ei riittänytkään kaikille ja jonoissa etuilivat ne, jotka voivat. Pikkuporvarilliset vaistot puhkesivat jopa kommunisteissa, joiden ei enää lainkaan pitänyt olla kiinnostuneita omasta, vaan yhteiskunnan edusta.

Mistä tuo ilkeä henki tuli, oli käsittämätöntä. Oliko neuvostojen maassa yhä menneisyyden jäänteitä, пережитки прошлого? Miten monta sukupolvea ne sitten voisivatkaan elää? Lenin oli Valtiossa ja vallankumouksessa kertonut, miten tavattoman helppoa ihmiset oli totuttaa uusiin yhteiselämän sääntöihin ja Stalin oli vuoden 1936 perustuslakia kommentoidessaan nähnyt tämän ihmeen jo tapahtuneen.

Ja sittenkin. Jokaisen, joka katsoi ympärilleen, oli pakko myöntää, että ongelmia oli yhä. Saavutukset olivat tietenkin valtavia, etenkin kapitalistisiin maihin verrattuna, mutta… Lähes jokainen Pravdan artikkeli sisälsi kriittisen osuuden, joka alkoi suurten saavutusten luettelun jälkeen: Oднако, -mutta, kaikesta huolimatta ja sittenkin. Maassa oli kuin olikin yhä epäkohtia ja niiden syykin osattiin tarkoin paikallistaa. Syy ei ollut yhteiskuntajärjestelmässä, joka oli kutakuinkin täydellinen. Syy oli yksilöissä, jotka eivät olleet tämän järjestelmän arvoisia.

Tavallaan tämä oli uskottavaa ja jokaiselle selvää. Mikäli yksilöt olisivat käyttäytyneet kuten pitikin, ei mitään ongelmia olisi ollut.  Kuitenkin, jokin tässä häiritsi: sosialistisessa yhteiskunnassa itse yhteiskuntajärjestelmän piti itse asiassa suorastaan pakottaa heidät käyttäytymään sillä tavoin. Tokihan ihmisen yhteiskunnallinen oleminen määräsi hänen ajattelunsa.

Miksi kaikki ei sittenkään mennyt kuin piti, oli kirottu kysymys, jota oli parempi olla liikaa ajattelematta. Ainakin oli syytä olla käsittämättä asiaa väärin ja tämä kiusaus kieltämättä oli lähellä jokaisella, joka aikansa seisoi jonoissa ja vaivan palkaksi sai myyjättären hävyttömyyksiä ja ala-arvoista tavaraa.

Sille, joka uskoi neuvostokommunismiin, oli tarjolla vain vähän vaihtoehtoja, massiivinen itsepetos oli helpoin tie. Ei ollut niinkään vaikeaa selittää pakonalaisuutta vapaudeksi, puutetta riittävyydeksi ja kitumista kukoistukseksi. Kaikki tällainen oli suhteellista. Oikean ymmärtämisen saavuttamiseksi oleellista oli mielentila. Ihmeellisellä tavalla kollektiivin ja yksilön tiet yhtyivät yksilön tajunnassa. Niin oli jos siten ajatteli. Toki oli jo 1960-luvulla niitä, jotka vaativat leninismiä puhtaana saarnattavaksi ja kritisoivat järjestelmän toteuttamisen keinoja. Harvat sentään uskalsivat sitä edes sydämensä syvyyksissä kokonaan hylätä ennen 1980-lukua.

Ja kaiken keskipisteenä oli hyve tai sen puuttuminen. Näin oli ollut jo antiikin aikoina ja näin oli 1700-luvulla, kun tasavaltaa ja antiikin kansalaismieltä taas heräteltiin henkiin. Vallankumouksen Ranskassa jakobiinit saarnasivat hyvettä ja yrittivät kitkeä pahetta, tarvittaessa rautaisella kädellä.

J.L. Talmon, teoksessaan Totalitaarinen demokratia, esittää vakuuttavasti, että Ranskan vallankumouksen aikana bolševikkien dilemma oli jo osa poliittista todellisuutta. Teoriassa kaikki oli hyvin, mutta käytännössä asiat sotki se, ettei kansa ymmärtänyt omaa todellista etuaan ja tahtoi siksi asioita, joita se ei oikeastaan pohjimmiltaan lainkaan tahtonut. Paradoksaalisesti se jouduttiin pakottamaan tottelemaan itseään.

Kun suuri vallankumous oli nostanut valtaan kansan, loppu näytti periaatteessa hyvin yksinkertaiselta. Robespierren mielestä  ”Kansan etu on yleinen hyvinvointi… ollakseen hyvä kansan ei tarvitse muuta kuin asettaa itsensä etusijalle siihen nähden, joka ei ole se itse”. Aivan samoin asia nähtiin sittemmin Venäjällä vuonna 1917. On helppo nähdä, mistä Leninin opit juonsivat juurensa.

Käytännön ongelmaksi jäi se kirottu kysymys, joka koski todellisen kansan löytämistä. Käytännössä ihmisillä oli kaikenkarvaisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka olivat keskenään ristiriitaisia. Miten tislata niistä se oikea ja todellinen aines, joka edusti kansan pyhää tahtoa, joka oli sen yhteistahto, volonté générale?

Tiedettiin, että kansa oli jalo, mutta käytännössä toiset rakastivat hyvettä enemmän kuin toiset. Jotkut olivat jääneet pysyvän lapsuuden tilaan ja kaipasivat kuria ja opastusta. Monia turmeli erityisesti ahneus ja ne monet järjettömät intohimot, joista jo raamattu oli varoittanut, nimittäin lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Ne eivät olleet Isästä, vaan tästä maailmasta ja myös luonnollinen uskonto todisti niiden turmiollisuuden. Niiden takiahan ihminen tunki toisen yläpuolelle, riisti häntä ja varasti hänen osuutensa yhteisestä hyvästä. Niiden vallassa olevat lurjukset olivat yhteisen onnen tiellä.

Niinpä Ranskan kansalaisten yhteistä tasavaltaa johtamaan voitiin Robespierren mielestä kelpuuttaa vain kaikkein hyveellisimmät, ne jotka olivat ”luotettavia, säälimättömiä, tarmokkaita ja puhtaita”. Myös Ranskan, kuten sittemmin myös vallankumouksen eetos oli eskatologinen: tuhatvuotinen hyveen valtakausi oli tulossa. Louis Antoine de Saint-Just uskoi, että paha kävisi ennen pitkää vieraaksi ihmisten eduille ja oikeudesta tulisi kaikkien pysyvä kiinnostuksen kohde ja intohimo. Silloin vapaus vallitsisi ylimpänä ja väliaikainen ”melko ankara” pakko voitaisiin unohtaa.

Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen niistä irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä, lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut.

Robespierren intohimoinen vuodatus järjen ja hyveen puolesta pahetta vastaan on vaikuttava (Jaakko Lavanteen kääntämänä):

”Me haluamme järjestyksen, jossa kaikki alhaiset ja julmat intohimot on kahlittu, kaikki hyväntahtoiset ja jalot intohimot herätetty lakien avulla, jossa ihmisen pyrkimyksenä on ansaita kunniaa ja palvella isänmaataan, jossa ainoat eroavuudet johtuvat tasa-arvoisuudesta itsestään, jossa kansalainen on viranomaisen alainen, viranomainen kansan ja kansa oikeuden alainen, jossa maa turvaa jokaisen yksilön hyvinvoinnin ja jossa jokainen yksilö nauttii ylpeydellä maansa menestyksestä ja kunniasta… jossa kaupankäynti on yleisen vaurauden eikä vain muutaman suvun luonnottoman yltäkylläisyyden lähde.”

Ne asiat, joita nykyään yhä harhauduttiin pitämään arvossa, edustivat tosiasiassa vain pahetta ja rappiota, josta oli päästävä eroon:

”Me haluamme asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan, me haluamme korvata kunnian rehellisyydellä, tottumukset periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan, onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta”.

Kun tässä taitaa olla kaksikin käännöstä suomen ja alkuperäistekstin välillä, ei Lahjomattoman tarkoitus ole aina aivan ilmeinen. Joka tapauksessa on selvää, että vääristyneet ihanteet ja arvostukset haluttiin korvata aidoilla ja oikeilla luonnon itsensä määräämillä objektiivisilla hyveillä.

Järjellisen menon toteuttaminen vaati käytännössä tuhansien päiden pudottamista ja jossakin vaiheessa huomattiin, että oli taas palattu monarkiaan, jossa hierarkiat vallitsivat ja eliitit kiipesivät massojen yläpuolelle. Ne riistivät taas kansaa samaan aikaan kun ne suun tunnustuksella hokivat uskollisuuttaan kansakunnalle ja esittelivät kansalaishyveitään.

Nykyään olemme tässä ainoan oikean totuuden nimiin vannovassa globaalisessa järjestelmässä jo oppineet suhtautumaan skeptisesti ajatukseen hyveistä yhteiskunnan perustana. Sen sijaan monia näyttää kiehtovan se jo Bernard de Mandevillen 1700-luvulla esittämä ajatus, jonka mukaan yhteiskunnan vankaksi perustaksi sopii paremminkin pahe. Ainakin ihmiset ovat aina valmiita sitä harjoittamaan ja oikein järjestetyssä yhteiskunnassa se tuottaa pelkkää hyvää.

Ahnehtikoot siis lurjukset ja huijarit ja siirrelkööt pääomia sinne, missä voi varastaa ja riistää vielä hieman enemmän kuin kotimaassa, toteutuuhan siinä koko globaalin maailmamme kokonaisetu! Edes sosialistit eivät enää uskalla vihjatakaan siihen suuntaan, että paheella olisi joitakin negatiivisia seurauksia. Olemmehan kaikki realisteja ja tiedämme, ettei ihmisestä hyvää saa millään. Vaikka tappaisimme aikamme aristokratian, syntyy sen tilalle hyvin nopeasti uusi, joka jatkaa vanhaa menoa uusin tunnuksin.

Mutta onko tässä paheen kumartelussa sittenkin menty liian pitkälle? Eikö noita kvartaalitalouden ulkoistajasankareita voisi edes ääneen paheksua? Kaikki kapitalistit eivät suinkaan ole samanlaisia. Joillakin kuuluu tavoitteisiin muutakin kuin voiton maksimointi. Mikään ei pakota sijoittamaan rahaa sinne, missä se poikii nopeimmin. On täysin luvallista ja mahdollista tyytyä kohtuulliseen voittoon tai jopa nollatulokseen sillä perusteella että saavutetaan muita etuja. Niitä voivat olla kotimainen työllisyys, osaamisen säilyttäminen, erilaiset tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoitteet ja muut kansalaishyveen hedelmät.

On kummallista, että journalistitkin ovat ottaneet tavakseen hehkuttaa niiden ihmisten kunniaa ja mainetta, jotka ovat onnistuneet parhaiten täyttämään taskunsa liikuttelemalla pääomia ketterästi maasta toiseen vain ja ainoastaan maksimoidakseen voittoja. Eikö pikemminkin olisi syytä nostaa esille tällaisen politiikan kelvottomuus ja niiden poliitikkojen arkuus ja kyvyttömyys, jotka hyväksyvät tällaisen menon jopa valtion varoilla?

Mikäli poliitikkojenkin käyttäytymisen määrää kaikkein paheellisimman suurpääoman mielistely, olemme liukkaalla tiellä, jonka päässä saattaa taas häämöttää uusi vallankumous ja terrori aivan siitä huolimatta, että historia osoittaa sellaisten toimivan huonosti.

Demokratia ei ole erityisen hyvä järjestelmä ja aivan erityisesti sen vikana on tehottomuus. Tämän ymmärsivät jo antiikin oppineet. Hyvä demokratia, jossa kansalaishyveet vallitsevat, on kuitenkin elinkelpoinen ja toimiva. Tuskin tarvitsee pitää esikuvana Spartaa, kuten Ranskan vallankumouksen ideologit tekivät, voidakseen paheksua Ateenan rappiokautta tai sitä menoa, joka nyt uhkaa länsimaista yhteiskuntaa. Kestävyysvaje ei ole vajeistamme suurin.

Näyttää siltä, että kaikilla katsotaan nykyään olevan vain ja ainoastaan oikeuksia. Niiden tunteminen ja vaatiminen ovat hyveistä tärkein, olivatpa kyseessä sitten kuluttajat, rikolliset, vangit, muukalaiset tai kapitalistit. Tämä on tietenkin myös kansalaismielen osoitus. Mutta mikäli samalla unohdetaan kansalaisen velvollisuudet, ei hyvää yhteiskuntaa synny. Pakolla se tuskin onnistuu.

Tässä maailmoista parhaassa kuulee yhä useammin perusteltavan politiikkaa järjellä. Tämä ei ole paha asia, mutta kannattaa muistaa sen rajoitukset. Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin luultiin, että hyve liittyy järkeen saumattomasti, nyt uskotaan paheen olevan sen paras palvelija. Tuskin kumpikaan pitää kovin pitkälle paikkaansa. Politiikka on sentään yhäkin tahdon asia ja pitkälti irrationaalisten intohimojen temmellyskenttä. Järki toimii siellä enimmäkseen lyömäaseena.