Terveen järjen puolustus

Terveen järjen puolustus

Suomen kielessä käytetään aina silloin tällöin käsitteitä terve järki, maalaisjärki tai lautamiesjärki. Ne viittaavat yleisesti tunnettuihin ja hyväksyttyihin päättelytapoihin ja totuuksiin.

Filosofien piirissä terve järki on harvoin saanut osakseen suurta suosiota. Lähinnä se on liitetty ns. naiiviin realismiin, tai dogmaattiseen horrokseen, mitkä eivät ole kehuja. Tämä on ymmärrettävää, sillä muussa tapauksessa suuri osa ammattikunnan työstä alkaisi näyttää pelkältä pelleilyltä, mitä se ei toki ole.

Joskus sentään ovat merkittävät ajattelijat muistaneet myönteisessä hengessä myös tervettä järkeä, merkityksessä common sense, mikä viittaa kaikille yhteiseen ymmärrykseen, arkikokemukseen.

G.E. Moore julkaisi 1920-luvulla jopa tutkielman Terveen järjen puolustus (A Defence of Common Sense), jossa hän päätyi olettamukseen, että hänellä on tietoa esimerkiksi sellaisista asioista kuin että hän on ihminen, että hän on ollut eilen olemassa ja niin edelleen. Tavoitteena oli torjua äärimmäistä skeptisismiä, joka on aina silloin tällöin vaivannut filosofista ajattelua.

Toinen merkittävä terveen järjen puolustaja oli Bertrand Russell, jonka populaarit kirjat kuten Unpopular Essays (suom. Filosofiaa jokamiehelle, WSOY 1951) usein keskittyivät tähän tehtävään, jossa on aina työsarkaa riittänyt.

Mieleeni on jäänyt Russellin väite, että mikäli hänellä olisi käskettävinään uskolliset virkamiehet ja opettajat, hän pystyisi muutamassa vuodessa uskottelemaan kansalle, että vesi kiehuu kylmässä ja jäätyy kuumassa.

Ihmiset eivät tietenkään alkaisi keittää kahviaan pakastimessa tai panisi pakasteitaan uuniin jäätymään. Tuo uusi totuus palvelisi eräänlaisena pyhätotuutena. Siihen uskomisesta tulisi eräänlainen riitti, joka palvelisi todistuksena ihmisten intellektuaalisesta kelpoisuudesta ja kuulumisesta sivistyneeseen joukkoon.

Arkielämässä toki jatkettaisiin vanhaan tapaan eli keitettäisiin perunat hellalla ja säilytettäisiin pakasteet pakastimessa. Mutta sehän on epäkiinnostavaa ja banaalia toimintaa. Vaativan ajattelun sfääreissä sellainen sopii jättää huomiotta.

Russell ei tainnut puhua mitään tiedotusvälineitä, mutta toki niiden rooli on tärkeä. Hänen aikanaan informaatiota ei ollut yhtä ylenpalttisesti tarjolla kuin nykyään, mutta silloin ei myöskään vielä puhuttu informaatiokuplista. Outoa sinänsä, mutta vapaassa yhteiskunnassa kai oletettiin erilaisten näkemysten esiintyminen normaaliksi asiaksi.

Totalitarismin uhka kyllä ymmärrettiin ja sen vaikutuksia kuvittelivat niin Orwell kuin jo ennen häntä Aldous Huxley.

Muuan Huxleyn oivalluksia oli, että totalitaarinen yhteiskunta (Uljas uusi maailma ehkä joskus 500 vuoden kuluttua) voisi pakottaa alamaisensa uskomaan jotakin haluttua sepitystä siitä, mitä todellisuus on. Terveellä järjellä ei olisi mahdollisuuksia kilpailussa koneistoa vastaan.

Uuden maailman luomiseen tarvittiin siis arkistenkin käsitteiden hallintaa, mutta myös menneisyyden hallintaa. Koska perhettä ei enää ollut eikä siis enempää äitiä (äitien sijasta oli hautomoita, joissa ihmiset kehittyivät pulloissa) tai isiä, ei sellaisista puhuminen tai niiden ajatteleminenkaan ollut säädyllistä, siis poliittisesti korrektia.

Niinpä koko vanha kulttuuri, mukaan lukien sen kirjallisuus, oli kielletty. Kirjallisuus oli tietenkin sitä vaarallisempaa, mitä totuudellisempaa se oli. Sehän saattaisi heti paljastaa virallisen historiakuvan valheellisuuden.

Vallankumouksellista eli siis vastavallankumouksellista ainesta, mikä on sama asia, olivat esimerkiksi Shakespearen teokset. Toisin kuin bolševikkien Venäjällä, valta ei tehnyt enää sitä virhettä, että olisi vain tyytynyt julistamaan menneiden sukupolvien suuria kulttuurisaavutuksia ja bolševismia saman jatkumon osaksi ja antanut ihmisten lukea yhtä hyvin Puškinia kuin Gorkia.

Niinpä suuret klassikot piilotettiin Uljaassa uudessa maailmassa huolellisesti yleisöltä, mutta kun niitä ei kokonaan hävitetty, säilyi joillakin harvoilla rikollinen mahdollisuus lukea todellisuudesta, jossa kaikki inhimillinen yhä oli omalla paikallaan, eikä vallitsevan poliittisen korrektiuden mukaan järjestettyä.

Yleisen valheen aikana totuuden sanominen on vallankumouksellinen teko, on joku sanonut. Kuka se oikeastaan oli, siitä voidaan kiistellä. Pääasia on, että monet ovat oivaltaneet itse asian.

Mutta yhtä selvää on, ettei tavallinen, terveen järjen mukainen maailmankuva kelpaa niille, jotka ovat sitoutuneet johonkin muuhun. Se, joka on yrittänyt käyttää terveen järjen argumentteja puhuessaan Jehovan todistajien, feministien tai kommunistien kanssa, ymmärtää tämän. Myös monet skitsofreenikot kuuluvat samaan seuraan.

Terveen järjen viholliset ovat toki usein älykkäitä ja tämä auttaa heitä pysymään uskossaan vakaina. Skitsofreenikkojen logiikka on yleensä aivan aukotonta ja aivan mahdotonta on horjuttaa tiettyjen uskomusten perusteina olevia ns. fiksejä ideoita (ideés fixes), joita niiden kehittäjät aivan erityisesti ihailevat ja rakastavat. Jos ne romahtaisivat, romahtaisi kaikki.

Paranooikoilla kyse saattaa olla uskosta hampaaseen kätketystä radiolähettimestä tai säteilystä, jota uhrille annetaan eri tavoin. Feministit saattavat uskoa maailmanlaajuiseen naisvastaiseen salaliittoon ja kommunistit miltei mihin tahansa ns. edistyksen leimalla varustettuun asiaan.

Sivumennen sanoen, Kauko Kare julkaisi aikoinaan Nootti-nimistä pikku lehteä. Sen alaotsikkona oli Terveen järjen puolustus.

Sattuneesta syystä Nootti sai niin vähän lukijoita ja sen uskottavuus oli niin heikko, ettei sitä viitsitty mitenkään edes vainota. Olihan siinä toki faktoja, kuten jokainen ymmärsi, mutta siinä oli myös sellaista poliittista julistusta, johon uskomalla koko maamme ulkopolitiikka ja sen mukana kaikki olisi voinut vaarantua. Nyt Noottiin voitiin viitata todisteena ”tietyistä piireistä”, joita vastaan oli pakko taistella.

Miksipä siis keskiverolukija olisi tuolloin ottanut vakavasti sellaisia faktoja, jotka ainoastaan haittasivat normaalia elämänmenoa ja yhteiskunnan suotuisaa kehitystä? Nootti jäi kuin jäikin alaviitteeksi aikakauden historiassa ja sen tehtävä oli kuin kauneuspilkun: se vain korosti ympäristönsä täydellisyyttä ja osoitti sanan olevan vapaata.

Tänään luin Helsingin Sanomista jutun siitä, miten muuan nuorehko naisihminen oli tehnyt dokumentin prostituoiduista ja antanut heidän puhua ihan omalla äänellään.

Osoittautui, ettei homma sen harjoittajista ollut yhtään sen kummallisempaa kuin terveen järjen perusteella voisi arvellakin. Kyseessä oli sangen helppo, erittäin tuottava ja usein miellyttäväkin palvelujen tuottaminen, mikä ei ollut mitään tekemistä ”itsensä” myymisen kanssa.

Lukija, joka on tottunut ajattelemaan tällaisiakin asioita oilla aivoillaan, saattaisi kysyä, että mitäpä sitten? Oliko tässä jotakin yllättävää?

Vastaus kuuluu, että olipa hyvinkin. Kun samaa teemaa on jo muutaman vuosikymmenen ajan mystifioitu toinen toistaan tolkuttomammilla tavoilla ja julistettu palvelujen ostajat ihmiskunnan vihollisiksi ja niiden myyjät sukupuolijärjestelmän marttyyreiksi, on yksinkertaisen ja konstailemattoman totuuden kertominen todellakin vallankumouksellinen teko.

Jos ja kun näin on, tulee tietenkin heti kysyneeksi, milloin vallankumous alkaa vai onko jo alkanut.

Tulevaisuudesta en toki tiedä mitään, mutta veikkaan, että tässäkin on kyseessä vain kauneuspilkku. Totuuden kertominen osoittaa, että sen saa tehdä. Asian jättäminen huomiotta taas osoittaa, ettei terveellä järjellä meidän aikanamme ole mitään mahdollisuuksia.

Jo huomenna jatketaan taas entiseen tapaan, ikään kuin mitään dokumenttia ei olisi ollutkaan tai kuin se olisi vain yksi kuriositeetti muiden joukossa ja aivan irrelevantti tunnetun yleisen totuuden kannalta.

Vastaavaahan tapahtuu muissakin asioissa. Moni lienee huomannut, ettei ns. ”naisten euro” suinkaan ole 80 senttiä, vaan koko laskelma perustuu epärehellisiin ja tarkoitushakuisiin menetelmiin.

Tämäkin myytti on julkisuudessa yhä uudelleen kumottu kai parinkymmenen vuoden ajan, mutta mitä siitä onkaan seurannut?

Vastaus kuuluu: ei yhtään mitään. Säikkymättömät sisaret julistavat sitä yhä uudelleen kuin suurta ja lahjomatonta totuutta ja juhlivat syksyisin sitä päivää, jolloin heidän vuosipalkkansa muka päättyy…

Suurin ongelma terveen järjen kannalta ei ole informaation saanti eikä kenties edes sen levittäminen. Terveen järjen viholliset tarvitsevat omaa mantraansa muista syistä.

Terveen järjen puolustus

Terveen järjen puolustus

Hege Storhaug, Islam, yhdestoista vitsaus. Kiuas 2017, 501 s.

Pientä Kiuas-kustantamoa on syytä heti onnitella siitä, että se on julkaissut suomeksi tämän norjalaisen bestsellerin.

Kirjan otsikko viittaa kirjaan, joka kertoi kristillisyydestä ”kymmenentenä vitsauksena” ja nostatti aikoinaan Norjassa kohua ja jopa sen viimeisen jumalanpilkkaoikeudenkäynnin.

Todettakoon heti, ettei Storhaugin kirja ole mikään sensaatiota tavoitteleva vuodatus tai tarkoitushakuinen pamfletti, jonka anti perustuisi vain asenteisiin ja hälyotsikoihin. Kirjoittaja on syvällisesti perehtynyt islamiin ja matkustellut paljon sekä islamin maissa että Euroopan muslimialueilla. Sitä paitsi hänellä on paljon muslimiystäviä ja hän tuntee hyvin tuon uskonnon moninaisuutta.

Kirjoittajalla on kuitenkin tavallista paljon enemmän sekä rohkeutta että kriittistä kykyä, minkä johdosta hän on säästynyt jäämästä sen kliseisen ”rauhanuskonto”-hokeman vangiksi, jota poliitikot Euroopassa ja Amerikassa lähes yksinomaisesti tarjoilevat äänestäjilleen.

Storhaug kertaa länsimaisten poliitikkojen reaktiot useisiin suuriin terrori-iskuihin ja tulos on yhtä hätkähdyttävä kuin masentava.

Karkeana yleistyksenä voi sanoa, että mitä törkeämpi rikos on kyseessä, sitä suurempaa suitsutusta saa osakseen islam, se oikea islam, jolla ei ole mitään tekemistä terrorin kanssa. Rauhanuskontohan se islam on ja taitaa ollakin lajissaan maailman ainoa, vai onko joku kuullut mitään muuta uskontoa kunnioitettavan tuolla ylevällä epiteetillä?

Poliitikkojen intresseissä toki on, paitsi saada mahdollisimman paljon äänestäjiä, myös olla kärjistämättä ristiriitoja. Väärän todistuksen antaminen islamin luonteesta palvelee hyvin tätä tarkoitusta tai niin ainakin näköjään uskotaan.

Itse asiassa kyse on ilmeisesti ennen muuta pelkuruudesta, toiveajattelusta ja törkeästä piittaamattomuudesta niiden ryhmien oikeuksista, joita islam polkee. Kyseessähän ovat paitsi naiset, homot ja juutalaiset myös viime kädessä kaikki ”vääräuskoiset”.

Itselleni tulee tästä valikoivasta suvaitsevaisuudesta mieleen toinen totalitarismi, kommunismi, joka niin ikään ylisti itseään rauhan puolustajana ja kaikkien heikkojen ja sorrettujen tukijana. Asian kääntöpuoli vain oli, että ne, jotka eivät olleet sen puolella, luettiin sen vihollisiksi ja ansaitsivat vain likvidoinnin, jotta vanhurskaus voisi toteutua.

Absurdius ei tunne rajoja ja G.B. Shaw julisti aikoinaan, että antikommunismi (eikä siis itse kommunismi) oli aikakauden suurinta järjettömyyttä. Aivan vastaavaan rooliin on nyt nostettu islamofobia sen sijaan, että itse islamia olisi haluttu tarkastella kriittisesti. Eipä siihen tunnu juuri olevan kykyjäkään.

Mutta onhan toki ero islamin ja islamismin, poliittisen islamin välillä, huudahtaa tässä kohtaa hurskas ihmisystävä, joka pelkää leimaamista rasistiksi ja ksenofobiksi enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.

Storhaug ei ole samaa mieltä ja liittyy tässä suureen joukkoon islamin tuntijoita, joihin kuului myös ajatollah Khomeini. Islamin erityisyyksiin kuuluu juuri se, että se antaa koko elämälle sangen tarkat säännöt ja ohjeet, joihin on alistuttava kyselemättä. Itse islamin nimi ei suotta merkitse alistumista. Omalle ajattelulle ei tällaisessa uskonnossa jää mitään tilaa.

Toki on maallistuneita muslimeja, joilla uskonto liittyy vain hurskauselämään, mutta heitä voidaan syyttää ja syytetään uskonnottomuudesta. Islam on parin viime vuosikymmenen aikana palannut rajusti alkuperäiseen muotoonsa eli jokapäiväistä elämää sääteleväksi laiksi.

Kirjoittaja erottaa kyllä kaksi islamin muotoa: maltillisemman ei mekkalaisen version, jossa korostetaan Muhammedin sitä vaihetta, kun hän vielä oli ilman maallista valtaa ja asui Mekassa.

Medinalainen versio on kuitenkin se, joka nykyään on vallassa ja jota valtavilla rahasummilla edistetään kaikkialla maailmassa muun muassa Saudi-Arabian toimesta. Suurmoskeijat ja hieman pienemmätkin julistavat militantin islamin ilosanomaa kaikille alueensa muslimeille myös täällä Pohjolassa.

 Naiivit poliitikot suosivat tätä liikettä ja samalla sulkevat silmänsä siltä barbarialta, jota edistävät. Puheet dialogista islamin kanssa ovat pelkästään surkuhupaisia. Pidettiinhän sitä dialogia myös kommunismin kanssa, mutta tulokset taisivat olla aika vaatimattomia.

Kirjoittaja ottaa esimerkkinsä useista maista. Ranskan Marseille ja Lontoon Tower Hamlets ovat syväluotauksen kohteina. Myös Ruotsin Malmön sekä Norjan tiettyjen paikkakuntien kokemukset tuodaan esille.

Se on korutonta kertomaa. Marseille’ssa savustetaan kantaväestö systemaattisesti pois asuinseuduiltaan ja samaa tapahtuu kaikkialla muuallakin, missä muslimit kerääntyvät yhteen ja ennen pitkää valloittavat itselleen reviirin, jossa vallitsee sharialaki.

Ranskassa on jo nyt enemmän uskovaisia muslimeja kuin uskovaisia kristittyjä.

Häpeämättömät yhteiskunnan elätit julistavat itsensä herrakansaksi, joka katsoo jopa olevansa sodassa elättäjiään vastaan. Ympäröivään yhteiskuntaan sen siteen ovat hyvin heiveröiset. Kotoutuminen on vain  hurskasta toiveunta ja tosiasiassa uudet muslimisukupolvet ghetoissaan ovat selvästi radikaalimpia kuin vanhempansa.

Tämä jos mikä on huolestuttavaa kehitystä. Radikalisoitumista koetetaan selittää sosiaalisilla ja taloudellisilla syillä, mutta se tekijä, joka on kaikkein ilmeisin ja välttämättömin tuossa yhtälössä unohdetaan. Se on islam, elefantti makuuhuoneessa.

Koko islamin hyökkäys Eurooppaan, kolmas jihad, on uusi ilmiö. On lähes käsittämätöntä, miten paljon vaivaa uhrataan sen todistelemiseksi, ettei islamista (”oikeasta islamista”) ole kenellekään haittaa eikä vaaraa.

Tosiasiassa kysymys on länsimaiselle kulttuurille jyrkästi vihamielisestä totalitaarisesta liikkeestä, jonka mielistely ei voi tuottaa eikä tule tuottamaan muuta kuin onnettomuutta. Sen hedelmät ovat jo selvästi nähtävissä niillä alueilla, jotka nyt ovat islamin vallassa.

Kirjoittajan rohkeutta ja viileää analyyttisyyttä voi vain kiitellä. Yhtä halveksuttavaa on se pelkuruus, jota erilaiset ”moraalisäteilijät” osoittavat hyväksymällä niitä keskiaikaisia tapoja, jotka halutaan tehdä normiksi myös länsimaissa.

Salman Rushdien kirjalle annettu fatwa oli kirjoittajan mielestä maailmanhistoriallinen tapahtuma. Se oli paljon enemmän kuin isku sananvapautta vastaan. Se oli isku länsimaista sivistystä vastaan ja pyrki röyhkeästi tekemään islamista lain koko maailmassa.

Kehitys on ollut hyvin nopeaa ja ellei käännettä tule, on tien pää näkyvissä. Mikäli hyväksymme islamin ja Muhammedin pyhyyden ja loukkaamattomuuden täällä, sekulaarisessa lännessä, olemme hyvin liukkaalla tiellä. Se merkitsee eurooppalaisen kulttuurin arvoista luopumista ja alistumista totalitaariselle ideologialle, joka on sille sovittamattomasti vihamielinen.

Tämä kirja on niin hyvä ja niin vakuuttavasti ja asiallisesti perusteltu, että ainakin jokaisen suomalaisen poliitikon pitäisi se lukea. Heidän on tiedettävä mitä maailmassa tapahtuu ja mitkä vaarat uhkaavat myös meidän maatamme. Sen he ovat velkaa valitsijoilleen.

Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?

 

What do you want to do ?

New mail

Terveen järjen puolustus

 

Roger Scruton, Kansakuntaa tarvitaan. Suomalaisuuden liitto 2020, 96 s.

 

Muistelen, että jo 1980-luvulla kirjoitin arvostelun Roger Scrutonin teoksesta Thinkers of the New Left.

Kyseinen kirja arvioi muodikkaita, lähinnä ranskalaisia ajattelijoita, jotka tuohon aikaan olivat jo tunkemassa perinnäisen marxilaisuuden jättämään tyhjiöön.

Tuossa vaiheessa näiden sofistien merkitys yleensä kuitenkin rajoittui vain siihen, että he tekivät itsensä naurettaviksi. Kokonaisten tieteenalojen saati koko yliopistolaitoksen arvovaltaa ne eivät vielä horjuttaneet.

Siitä huolimatta kyseessä oli jo mannermaisen, etenkin ranskalaisen hengen tunkeutuminen anglosaksiseenkin ajatteluun, jossa perinteisesti oli kunnioitettu empiirisiä tosiseikkoja pikemmin kuin abstraktia käsitteistämistä.

Scruton tutkisteli tämän joukon ajattelua kiihkottomasti ja totesi, että sen kannattajiin kuului jopa pari eräänlaista neroakin. Toinen asia sitten oli, miten vakavasti nämä oli otettava.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten ymmärrettiin yleisesti, etteivät vapautta ja ihmiskunnan onnea suinkaan parhaiten palvele ne, jotka suuriäänisimmin puhuvat vapaudesta ja yhteisestä hyvästä. Sir Isaiah Berlin osoitti hienosti sen, miten anarkisti Bakunin itse asiassa päätyi kannattamaan totalitaarista ajattelua. J.L. Talmon osoitti verrattomassa kirjassaan Totalitaarinen demokratia, miten Ranskan vallankumouksen kaikkein radikaaleimmat vapausaatteet toimivat kaikkein täydellisimmän orjuuttamisen perusteina.

Kun Neuvostoliitto hajosi, olivat niin sanoakseni aatteiden markkinat valmiit ottamaan vastaan uutta totalitaarista ajattelua, joka saattaisi entiseen tapaan verhoutua mitä ylevimpiin vapausaatteisiin.

Muistanemme, ettei neuvostokommunismi suinkaan myöntänyt olevansa mikään pakkojärjestelmä. Sen sijaan se selitti oman käytäntönsä olevan jo pitkä askel kohti ihmiskunnan täydellistä vapautumista ja peräti miljoona kertaa demokraattisempi järjestelmä kuin kapitalismi. Ei vähä mitään.

Scrutonille ranskalainen henki, sellaisena kuin se ilmeni suuressa vallankumouksessa, on nimenomaan epävapauden edustaja ihmisoikeuksien ja yhteishyvän abstraktissa valekaavussa. Bryssel toistelee Pariisin profeettojen perintöä ja Code Napoléonia yritetään pakolla eksportoida Englantiin, jossa se tuhoaa sitä traditiota, joka ruumiillistuu Common Law -järjestelmässä.

Voisipa sanoa, että samalla nimenomaan hyökätään sitä englantilaisten perinteisesti aina arvostamaa asiaa vastaan, joka tunnetaan nimellä common sense -terve järki.

On havaittavissa, että meilläkin on liikkeellä ollut runsaasti sellaista henkeä, joka on tuominnut Brexitin mielettömänä ja suorastaan rikollisena politiikkana, joka toimii ehdottomasti juuri brittien omia etuja vastaan.

Samalla on ylimielisesti jätetty ajattelematta sitä, että kukaan ei ymmärrä tuota brittien käsitystä omista eduistaan paremmin kuin he itse. Tosiasiallisesti asettuminen tuomariksi sen suhteen, mitä jonkin kansakunnan pitäisi äänestää ja millaista asiain tilaa sen olisi pidettävä onnenaan, on häpeämättömän totalitaarinen asenne.

On mahdollista, että britit toimivat huonon tiedon varassa eivätkä itse asiassa lainkaan haluaisi niitä seurauksia, joita brexitillä on, mutta tällainenhan kuuluu demokratian olemukseen. Kukaan 1900-luvun historiaa tunteva ei voi olla tunnustamatta, että päättäjillä oli sen kuluessa lähes aina täysin harhaiset käsitykset siitä, mitä he oikeastaan olivat tekemässä.

On toki mahdollista, että tilanne on tässä suhteessa radikaalisti muuttunut, mutta se ei ole todennäköistä. Niinpä oikeus ja kohtuus vaativat, että kansakunnat edelleenkin saavat ratkaisevan sananvallan omissa kohtalonkysymyksissään. Brexit on osoitus siitä ja on oletettava, ettei se ole sattuman tulos enempää kuin Trumpin menestys Yhdysvalloissa.

Tässä ennen brexitiä kirjoitetussa kirjasessaan Scruton katselee asioita suuressa määrin juuri Englannin ja sen perinteen kannalta, vastakohtanaan ranskalainen universalismi, jota edustavat myös ylikansalliset laitokset kuten EU ja WTO.

Englantilaiseen demokratiaan on kuulunut ajatus Englannista kotina. Kansalaisuus on suhde, joka on syntynyt kansalaisten ja sille vastuullisen valtion välille. Historian monissa koettelemuksissa se on osoittanut kestävyytensä. Kotimaa on ollut paikka, johon kohdistuvat luonnolliset, patrioottiset tunteet ja jonka asiat tunnetaan kaikille yhteisiksi.

Olennaista on ollut vallan vastuullisuus ja kotimaan hallitseminen nimenomaan sen omien tarpeiden mukaan, ei kaukaa, vastuuttomien byrokraattien toimesta ja joidenkin abstraktien periaatteiden mukaisesti.

Abstraktien ja olemukseltaan radikaalien periaatteiden joukkoon kuuluvat myös niin sanotut ihmisoikeudet, jotka filosofien keskuudessa ovat olleet monisatavuotisen kiistan kohteina. Nyt, yhtäkkiä, niistä on tullut aksioomia, joiden perusteita ei edes sovi kysellä. Sen sijaan niistä johdellaan kaikenlaisia, terveen järjenvastaisia asioita, joille vaaditaan suorastaan pyhyyttä ja koskemattomuutta älylliseltä kritiikiltä.

Tämähän on meille täysin tuttua ja kenellepä tarvitsisi muistuttaa niistä intellektuaalisesti ala-arvoisista yrityksistä, joissa oikeuslaitoksemme edustajat ovat vaatineet rangaistusta väärästä ajattelusta ja etenkin terveen järjen käytöstä.

Tällainen aksioomaksi korotettu abstrakti asia on esimerkiksi vuonna 1951 solmittu YK:n pakolaissopimus, jota nyt, aivan uusissa olosuhteissa on alettu käyttää argumenttina rajattoman maahanmuuton puolesta.

Tämä radikaalin ajattelun helmi on meilläkin onnistuttu lyömään läpi uudeksi normaaliksi, josta poikkeavia ahdistellaan kaikin keinoin, nimenomaan ylikansallisen lainsäädäntöön vedoten.

Scruton on epäilemättä aivan oikeassa nähdessään ylikansallisissa instituutioissa vaaran koko kansalliselle olemassaololle. WTO:n puitteissa kansakunnat saattavat joutua jopa ylikansallisten firmojen jyräämiksi ja pakotetuiksi luovuttamaan luonnonvaransa eniten maksavalle saalistajalle, aina vettä ja kaivannaisia myöten.

Scruton ottaa esimerkkinsä Englannista, mutta hänen käsittelemänsä ongelma on tietysti paljon yleisempi. Muuan uuden älyllisen humpuukin helmiä on ajatus kansakuntien keinotekoisuudesta, jonka pyhyys alkaa olla jo dogmin luokkaa.

Tässä on hyvä muistuttaa Leninistä, joka äkkiväärälle Pjatakoville tokaisi, ettei ole mitään mieltä koko kysymyksessä siitä, olisiko tunnustettava vain Suomen työtätekevät luokat eikä suomalaista kansakuntaa. Suomalainen kansakunta on olemassa riippumatta siitä, tunnustetaanko sitä vai ei, jyrähti Lenin. Koska se on olemassa, se myös pakottaa tunnustamaan itsensä.

Kuten havaitsemme, Leninin paljon puhuttu radikalismi oli itse asiassa vain puolinaista verrattuna nykyajan kamarioppineiden suorituksiin. Juuri tämän takia hän ilmeisesti myös pystyi säilyttämään puolueensa vallassa, vaikka oli maansa tuhonnut.

Toivokaamme, että nykyisen radical chicin älyllinen sokeus mahdollisimman nopeasti vie sen myös käytännössä siihen päämäärään, joka on sen premisseihin kirjoitettu eli siis ad absurdum, ennen kuin se ehtii tykkänään tuhota koko maanosamme.

What do you want to do ?

New mail