Terveen järjen puolustus

Terveen järjen puolustus

Suomen kielessä käytetään aina silloin tällöin käsitteitä terve järki, maalaisjärki tai lautamiesjärki. Ne viittaavat yleisesti tunnettuihin ja hyväksyttyihin päättelytapoihin ja totuuksiin.

Filosofien piirissä terve järki on harvoin saanut osakseen suurta suosiota. Lähinnä se on liitetty ns. naiiviin realismiin, tai dogmaattiseen horrokseen, mitkä eivät ole kehuja. Tämä on ymmärrettävää, sillä muussa tapauksessa suuri osa ammattikunnan työstä alkaisi näyttää pelkältä pelleilyltä, mitä se ei toki ole.

Joskus sentään ovat merkittävät ajattelijat muistaneet myönteisessä hengessä myös tervettä järkeä, merkityksessä common sense, mikä viittaa kaikille yhteiseen ymmärrykseen, arkikokemukseen.

G.E. Moore julkaisi 1920-luvulla jopa tutkielman Terveen järjen puolustus (A Defence of Common Sense), jossa hän päätyi olettamukseen, että hänellä on tietoa esimerkiksi sellaisista asioista kuin että hän on ihminen, että hän on ollut eilen olemassa ja niin edelleen. Tavoitteena oli torjua äärimmäistä skeptisismiä, joka on aina silloin tällöin vaivannut filosofista ajattelua.

Toinen merkittävä terveen järjen puolustaja oli Bertrand Russell, jonka populaarit kirjat kuten Unpopular Essays (suom. Filosofiaa jokamiehelle, WSOY 1951) usein keskittyivät tähän tehtävään, jossa on aina työsarkaa riittänyt.

Mieleeni on jäänyt Russellin väite, että mikäli hänellä olisi käskettävinään uskolliset virkamiehet ja opettajat, hän pystyisi muutamassa vuodessa uskottelemaan kansalle, että vesi kiehuu kylmässä ja jäätyy kuumassa.

Ihmiset eivät tietenkään alkaisi keittää kahviaan pakastimessa tai panisi pakasteitaan uuniin jäätymään. Tuo uusi totuus palvelisi eräänlaisena pyhätotuutena. Siihen uskomisesta tulisi eräänlainen riitti, joka palvelisi todistuksena ihmisten intellektuaalisesta kelpoisuudesta ja kuulumisesta sivistyneeseen joukkoon.

Arkielämässä toki jatkettaisiin vanhaan tapaan eli keitettäisiin perunat hellalla ja säilytettäisiin pakasteet pakastimessa. Mutta sehän on epäkiinnostavaa ja banaalia toimintaa. Vaativan ajattelun sfääreissä sellainen sopii jättää huomiotta.

Russell ei tainnut puhua mitään tiedotusvälineitä, mutta toki niiden rooli on tärkeä. Hänen aikanaan informaatiota ei ollut yhtä ylenpalttisesti tarjolla kuin nykyään, mutta silloin ei myöskään vielä puhuttu informaatiokuplista. Outoa sinänsä, mutta vapaassa yhteiskunnassa kai oletettiin erilaisten näkemysten esiintyminen normaaliksi asiaksi.

Totalitarismin uhka kyllä ymmärrettiin ja sen vaikutuksia kuvittelivat niin Orwell kuin jo ennen häntä Aldous Huxley.

Muuan Huxleyn oivalluksia oli, että totalitaarinen yhteiskunta (Uljas uusi maailma ehkä joskus 500 vuoden kuluttua) voisi pakottaa alamaisensa uskomaan jotakin haluttua sepitystä siitä, mitä todellisuus on. Terveellä järjellä ei olisi mahdollisuuksia kilpailussa koneistoa vastaan.

Uuden maailman luomiseen tarvittiin siis arkistenkin käsitteiden hallintaa, mutta myös menneisyyden hallintaa. Koska perhettä ei enää ollut eikä siis enempää äitiä (äitien sijasta oli hautomoita, joissa ihmiset kehittyivät pulloissa) tai isiä, ei sellaisista puhuminen tai niiden ajatteleminenkaan ollut säädyllistä, siis poliittisesti korrektia.

Niinpä koko vanha kulttuuri, mukaan lukien sen kirjallisuus, oli kielletty. Kirjallisuus oli tietenkin sitä vaarallisempaa, mitä totuudellisempaa se oli. Sehän saattaisi heti paljastaa virallisen historiakuvan valheellisuuden.

Vallankumouksellista eli siis vastavallankumouksellista ainesta, mikä on sama asia, olivat esimerkiksi Shakespearen teokset. Toisin kuin bolševikkien Venäjällä, valta ei tehnyt enää sitä virhettä, että olisi vain tyytynyt julistamaan menneiden sukupolvien suuria kulttuurisaavutuksia ja bolševismia saman jatkumon osaksi ja antanut ihmisten lukea yhtä hyvin Puškinia kuin Gorkia.

Niinpä suuret klassikot piilotettiin Uljaassa uudessa maailmassa huolellisesti yleisöltä, mutta kun niitä ei kokonaan hävitetty, säilyi joillakin harvoilla rikollinen mahdollisuus lukea todellisuudesta, jossa kaikki inhimillinen yhä oli omalla paikallaan, eikä vallitsevan poliittisen korrektiuden mukaan järjestettyä.

Yleisen valheen aikana totuuden sanominen on vallankumouksellinen teko, on joku sanonut. Kuka se oikeastaan oli, siitä voidaan kiistellä. Pääasia on, että monet ovat oivaltaneet itse asian.

Mutta yhtä selvää on, ettei tavallinen, terveen järjen mukainen maailmankuva kelpaa niille, jotka ovat sitoutuneet johonkin muuhun. Se, joka on yrittänyt käyttää terveen järjen argumentteja puhuessaan Jehovan todistajien, feministien tai kommunistien kanssa, ymmärtää tämän. Myös monet skitsofreenikot kuuluvat samaan seuraan.

Terveen järjen viholliset ovat toki usein älykkäitä ja tämä auttaa heitä pysymään uskossaan vakaina. Skitsofreenikkojen logiikka on yleensä aivan aukotonta ja aivan mahdotonta on horjuttaa tiettyjen uskomusten perusteina olevia ns. fiksejä ideoita (ideés fixes), joita niiden kehittäjät aivan erityisesti ihailevat ja rakastavat. Jos ne romahtaisivat, romahtaisi kaikki.

Paranooikoilla kyse saattaa olla uskosta hampaaseen kätketystä radiolähettimestä tai säteilystä, jota uhrille annetaan eri tavoin. Feministit saattavat uskoa maailmanlaajuiseen naisvastaiseen salaliittoon ja kommunistit miltei mihin tahansa ns. edistyksen leimalla varustettuun asiaan.

Sivumennen sanoen, Kauko Kare julkaisi aikoinaan Nootti-nimistä pikku lehteä. Sen alaotsikkona oli Terveen järjen puolustus.

Sattuneesta syystä Nootti sai niin vähän lukijoita ja sen uskottavuus oli niin heikko, ettei sitä viitsitty mitenkään edes vainota. Olihan siinä toki faktoja, kuten jokainen ymmärsi, mutta siinä oli myös sellaista poliittista julistusta, johon uskomalla koko maamme ulkopolitiikka ja sen mukana kaikki olisi voinut vaarantua. Nyt Noottiin voitiin viitata todisteena ”tietyistä piireistä”, joita vastaan oli pakko taistella.

Miksipä siis keskiverolukija olisi tuolloin ottanut vakavasti sellaisia faktoja, jotka ainoastaan haittasivat normaalia elämänmenoa ja yhteiskunnan suotuisaa kehitystä? Nootti jäi kuin jäikin alaviitteeksi aikakauden historiassa ja sen tehtävä oli kuin kauneuspilkun: se vain korosti ympäristönsä täydellisyyttä ja osoitti sanan olevan vapaata.

Tänään luin Helsingin Sanomista jutun siitä, miten muuan nuorehko naisihminen oli tehnyt dokumentin prostituoiduista ja antanut heidän puhua ihan omalla äänellään.

Osoittautui, ettei homma sen harjoittajista ollut yhtään sen kummallisempaa kuin terveen järjen perusteella voisi arvellakin. Kyseessä oli sangen helppo, erittäin tuottava ja usein miellyttäväkin palvelujen tuottaminen, mikä ei ollut mitään tekemistä ”itsensä” myymisen kanssa.

Lukija, joka on tottunut ajattelemaan tällaisiakin asioita oilla aivoillaan, saattaisi kysyä, että mitäpä sitten? Oliko tässä jotakin yllättävää?

Vastaus kuuluu, että olipa hyvinkin. Kun samaa teemaa on jo muutaman vuosikymmenen ajan mystifioitu toinen toistaan tolkuttomammilla tavoilla ja julistettu palvelujen ostajat ihmiskunnan vihollisiksi ja niiden myyjät sukupuolijärjestelmän marttyyreiksi, on yksinkertaisen ja konstailemattoman totuuden kertominen todellakin vallankumouksellinen teko.

Jos ja kun näin on, tulee tietenkin heti kysyneeksi, milloin vallankumous alkaa vai onko jo alkanut.

Tulevaisuudesta en toki tiedä mitään, mutta veikkaan, että tässäkin on kyseessä vain kauneuspilkku. Totuuden kertominen osoittaa, että sen saa tehdä. Asian jättäminen huomiotta taas osoittaa, ettei terveellä järjellä meidän aikanamme ole mitään mahdollisuuksia.

Jo huomenna jatketaan taas entiseen tapaan, ikään kuin mitään dokumenttia ei olisi ollutkaan tai kuin se olisi vain yksi kuriositeetti muiden joukossa ja aivan irrelevantti tunnetun yleisen totuuden kannalta.

Vastaavaahan tapahtuu muissakin asioissa. Moni lienee huomannut, ettei ns. ”naisten euro” suinkaan ole 80 senttiä, vaan koko laskelma perustuu epärehellisiin ja tarkoitushakuisiin menetelmiin.

Tämäkin myytti on julkisuudessa yhä uudelleen kumottu kai parinkymmenen vuoden ajan, mutta mitä siitä onkaan seurannut?

Vastaus kuuluu: ei yhtään mitään. Säikkymättömät sisaret julistavat sitä yhä uudelleen kuin suurta ja lahjomatonta totuutta ja juhlivat syksyisin sitä päivää, jolloin heidän vuosipalkkansa muka päättyy…

Suurin ongelma terveen järjen kannalta ei ole informaation saanti eikä kenties edes sen levittäminen. Terveen järjen viholliset tarvitsevat omaa mantraansa muista syistä.