Terveen järjen puolustus

Terveen järjen puolustus

Hege Storhaug, Islam, yhdestoista vitsaus. Kiuas 2017, 501 s.

Pientä Kiuas-kustantamoa on syytä heti onnitella siitä, että se on julkaissut suomeksi tämän norjalaisen bestsellerin.

Kirjan otsikko viittaa kirjaan, joka kertoi kristillisyydestä ”kymmenentenä vitsauksena” ja nostatti aikoinaan Norjassa kohua ja jopa sen viimeisen jumalanpilkkaoikeudenkäynnin.

Todettakoon heti, ettei Storhaugin kirja ole mikään sensaatiota tavoitteleva vuodatus tai tarkoitushakuinen pamfletti, jonka anti perustuisi vain asenteisiin ja hälyotsikoihin. Kirjoittaja on syvällisesti perehtynyt islamiin ja matkustellut paljon sekä islamin maissa että Euroopan muslimialueilla. Sitä paitsi hänellä on paljon muslimiystäviä ja hän tuntee hyvin tuon uskonnon moninaisuutta.

Kirjoittajalla on kuitenkin tavallista paljon enemmän sekä rohkeutta että kriittistä kykyä, minkä johdosta hän on säästynyt jäämästä sen kliseisen ”rauhanuskonto”-hokeman vangiksi, jota poliitikot Euroopassa ja Amerikassa lähes yksinomaisesti tarjoilevat äänestäjilleen.

Storhaug kertaa länsimaisten poliitikkojen reaktiot useisiin suuriin terrori-iskuihin ja tulos on yhtä hätkähdyttävä kuin masentava.

Karkeana yleistyksenä voi sanoa, että mitä törkeämpi rikos on kyseessä, sitä suurempaa suitsutusta saa osakseen islam, se oikea islam, jolla ei ole mitään tekemistä terrorin kanssa. Rauhanuskontohan se islam on ja taitaa ollakin lajissaan maailman ainoa, vai onko joku kuullut mitään muuta uskontoa kunnioitettavan tuolla ylevällä epiteetillä?

Poliitikkojen intresseissä toki on, paitsi saada mahdollisimman paljon äänestäjiä, myös olla kärjistämättä ristiriitoja. Väärän todistuksen antaminen islamin luonteesta palvelee hyvin tätä tarkoitusta tai niin ainakin näköjään uskotaan.

Itse asiassa kyse on ilmeisesti ennen muuta pelkuruudesta, toiveajattelusta ja törkeästä piittaamattomuudesta niiden ryhmien oikeuksista, joita islam polkee. Kyseessähän ovat paitsi naiset, homot ja juutalaiset myös viime kädessä kaikki ”vääräuskoiset”.

Itselleni tulee tästä valikoivasta suvaitsevaisuudesta mieleen toinen totalitarismi, kommunismi, joka niin ikään ylisti itseään rauhan puolustajana ja kaikkien heikkojen ja sorrettujen tukijana. Asian kääntöpuoli vain oli, että ne, jotka eivät olleet sen puolella, luettiin sen vihollisiksi ja ansaitsivat vain likvidoinnin, jotta vanhurskaus voisi toteutua.

Absurdius ei tunne rajoja ja G.B. Shaw julisti aikoinaan, että antikommunismi (eikä siis itse kommunismi) oli aikakauden suurinta järjettömyyttä. Aivan vastaavaan rooliin on nyt nostettu islamofobia sen sijaan, että itse islamia olisi haluttu tarkastella kriittisesti. Eipä siihen tunnu juuri olevan kykyjäkään.

Mutta onhan toki ero islamin ja islamismin, poliittisen islamin välillä, huudahtaa tässä kohtaa hurskas ihmisystävä, joka pelkää leimaamista rasistiksi ja ksenofobiksi enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.

Storhaug ei ole samaa mieltä ja liittyy tässä suureen joukkoon islamin tuntijoita, joihin kuului myös ajatollah Khomeini. Islamin erityisyyksiin kuuluu juuri se, että se antaa koko elämälle sangen tarkat säännöt ja ohjeet, joihin on alistuttava kyselemättä. Itse islamin nimi ei suotta merkitse alistumista. Omalle ajattelulle ei tällaisessa uskonnossa jää mitään tilaa.

Toki on maallistuneita muslimeja, joilla uskonto liittyy vain hurskauselämään, mutta heitä voidaan syyttää ja syytetään uskonnottomuudesta. Islam on parin viime vuosikymmenen aikana palannut rajusti alkuperäiseen muotoonsa eli jokapäiväistä elämää sääteleväksi laiksi.

Kirjoittaja erottaa kyllä kaksi islamin muotoa: maltillisemman ei mekkalaisen version, jossa korostetaan Muhammedin sitä vaihetta, kun hän vielä oli ilman maallista valtaa ja asui Mekassa.

Medinalainen versio on kuitenkin se, joka nykyään on vallassa ja jota valtavilla rahasummilla edistetään kaikkialla maailmassa muun muassa Saudi-Arabian toimesta. Suurmoskeijat ja hieman pienemmätkin julistavat militantin islamin ilosanomaa kaikille alueensa muslimeille myös täällä Pohjolassa.

 Naiivit poliitikot suosivat tätä liikettä ja samalla sulkevat silmänsä siltä barbarialta, jota edistävät. Puheet dialogista islamin kanssa ovat pelkästään surkuhupaisia. Pidettiinhän sitä dialogia myös kommunismin kanssa, mutta tulokset taisivat olla aika vaatimattomia.

Kirjoittaja ottaa esimerkkinsä useista maista. Ranskan Marseille ja Lontoon Tower Hamlets ovat syväluotauksen kohteina. Myös Ruotsin Malmön sekä Norjan tiettyjen paikkakuntien kokemukset tuodaan esille.

Se on korutonta kertomaa. Marseille’ssa savustetaan kantaväestö systemaattisesti pois asuinseuduiltaan ja samaa tapahtuu kaikkialla muuallakin, missä muslimit kerääntyvät yhteen ja ennen pitkää valloittavat itselleen reviirin, jossa vallitsee sharialaki.

Ranskassa on jo nyt enemmän uskovaisia muslimeja kuin uskovaisia kristittyjä.

Häpeämättömät yhteiskunnan elätit julistavat itsensä herrakansaksi, joka katsoo jopa olevansa sodassa elättäjiään vastaan. Ympäröivään yhteiskuntaan sen siteen ovat hyvin heiveröiset. Kotoutuminen on vain  hurskasta toiveunta ja tosiasiassa uudet muslimisukupolvet ghetoissaan ovat selvästi radikaalimpia kuin vanhempansa.

Tämä jos mikä on huolestuttavaa kehitystä. Radikalisoitumista koetetaan selittää sosiaalisilla ja taloudellisilla syillä, mutta se tekijä, joka on kaikkein ilmeisin ja välttämättömin tuossa yhtälössä unohdetaan. Se on islam, elefantti makuuhuoneessa.

Koko islamin hyökkäys Eurooppaan, kolmas jihad, on uusi ilmiö. On lähes käsittämätöntä, miten paljon vaivaa uhrataan sen todistelemiseksi, ettei islamista (”oikeasta islamista”) ole kenellekään haittaa eikä vaaraa.

Tosiasiassa kysymys on länsimaiselle kulttuurille jyrkästi vihamielisestä totalitaarisesta liikkeestä, jonka mielistely ei voi tuottaa eikä tule tuottamaan muuta kuin onnettomuutta. Sen hedelmät ovat jo selvästi nähtävissä niillä alueilla, jotka nyt ovat islamin vallassa.

Kirjoittajan rohkeutta ja viileää analyyttisyyttä voi vain kiitellä. Yhtä halveksuttavaa on se pelkuruus, jota erilaiset ”moraalisäteilijät” osoittavat hyväksymällä niitä keskiaikaisia tapoja, jotka halutaan tehdä normiksi myös länsimaissa.

Salman Rushdien kirjalle annettu fatwa oli kirjoittajan mielestä maailmanhistoriallinen tapahtuma. Se oli paljon enemmän kuin isku sananvapautta vastaan. Se oli isku länsimaista sivistystä vastaan ja pyrki röyhkeästi tekemään islamista lain koko maailmassa.

Kehitys on ollut hyvin nopeaa ja ellei käännettä tule, on tien pää näkyvissä. Mikäli hyväksymme islamin ja Muhammedin pyhyyden ja loukkaamattomuuden täällä, sekulaarisessa lännessä, olemme hyvin liukkaalla tiellä. Se merkitsee eurooppalaisen kulttuurin arvoista luopumista ja alistumista totalitaariselle ideologialle, joka on sille sovittamattomasti vihamielinen.

Tämä kirja on niin hyvä ja niin vakuuttavasti ja asiallisesti perusteltu, että ainakin jokaisen suomalaisen poliitikon pitäisi se lukea. Heidän on tiedettävä mitä maailmassa tapahtuu ja mitkä vaarat uhkaavat myös meidän maatamme. Sen he ovat velkaa valitsijoilleen.