Uppoamisvaara.

 

Hullujen laivassa

 

”Hullujen laiva” (ks. Vihavainen: Haun narrien laiva tulokset) on vanha, jo antiikin ajalta periytyvä vertaus maailmasta, jota kansoittavat ja ohjaavat toinen toistaan vähämielisemmät ihmisolennot, jotka usein vielä toimivat ilmeisen euforian vallassa. Tämä teema on innoittanut monia taitelijoitakin. Heille olisi taas töitä.

Venäjällä on jo pitemmän aikaa kukoistanut oma, sille tyypillinen hulluuden muoto, johon liittyvät suuruusharhat ja kuvitelmat omasta ylivertaisuudesta, erityisesti moraalisesta.

Toki Venäjä oli jo 1990-luvulla omaksunut rationaalisemman politiikan, joka täytti suurvaltachauvinistien sydämet kauhulla: siitä oli tulossa normaali valtio muiden joukossa, itse asiassa ”korporaatio”, eikä valtio.

Krimin valtauksesta lähtien tilanne muuttui ja Aleksandr Dugin, jota enimmäkseen vielä  pidettiin hourulan aidan väärälle puolelle vahingossa joutuneena haihattelijana, nousikin uuden Venäjän suureksi, edustavaksi hahmoksi.

Ettei pääsisi unohtumaan, julkaisen tässä uudelleen katsauksen erääseen hänen kirjoittamaansa kirjaan. ”Geopolitiikka” ei suotta ole aikamme muotikäsitteitä. Sellainenhan se oli myös natsismin kukoistusaikana (ks. myös Vihavainen: Haun maksim kalašnikov tulokset).

Kun kysytään, kuuluuko Suomi tällaisten ”geopoliitikkojen” ajattelussa Venäjään, on vastaus selvä: totta kai se kuuluu. Miksi näin on, on vaikeampi kysymys.

Ei ”geopolitiikka” siinä mielessä, kuin Venäjän lunatic fringe sitä harrastaa, ole mihinkään normaaliin tieteeseen rinnastettava asia, vaan aivokummitus, joka omaksutaan uskolla. Ei sitä tarvitse perustella, päinvastoin, kaikki muu perustellaan sillä.

Tässä siis hieman tästä ”tieteestä” sellaisena, kuin e esitetään yliopistollisessa oppikirjassa:

 

perjantai 28. lokakuuta 2022

Putinin hullu kuiskaaja

 

Venäjän uusi supertiede?

 

A.G. Dugin, Geopolitika Rossii. Akademitšeski projekt, Moskva 2014, 521 s.

 

Meillä ei vielä pari vuosikymmentä sitten käytetty juuri lainkaan sanaa geopolitiikka. Kyseessähän oli sodanedellisinä vuosikymmeninä muotiin tullut, erityisesti natsien suosima kvasitiede, joka ei ainoastaan pyrkinyt selittämään historiaa maantieteen kautta, vaan myös luuli voivansa antaa normatiivisia ohjeita politiikalle.

 Parhaimmillaan kyseessä oli joissakin tapauksissa antoisa tarkastelukulma, joka piti tapahtumien selittämisessä silmällä maantieteen eri valtioille tarjoamia strategisia etuja ja haittoja ja huonoimmillaan mumbo-jumboa, joka tarjosi ongelmiin aina yhtä ihmelääkettä eli sotaa, muka ”luonnon” vaatimuksena.

Nyt sekä käsite että sen alla harjoitettava kvasitiede ovat tulleet taas näyttävästi esille. Tämä on ennen muuta moskovalaisen professori Aleksandr Duginin -sanoisiko- ansiota. Dugin on äärimmäisen tuottelias eksentrinen ajattelija, jonka julkaisuluettelo jo tässä vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassa käsittää kymmeniä monografioita, jotka usein ovat sangen paksuja, kuten Etnososiologia (844 s.) tai Neljäs tie (683 s.).

On ilmeistä, että voimme puhua maanisesta persoonallisuudesta, jonka obsessioihin kuuluu aivan erityisesti sota. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dugin ).

Käsillä olevan kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2011. Tämä uudempi on vuodelta 2014 ja siinä ovat siis jo mukana sellaiset kirjoittajaa tavattomasti ilahduttaneet asiat kuin Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan miehitys. Painos on jostakin syystä vaatimattomat 500, mikä liittynee tuon ajan oppikirjatarpeisiin.

Kirja on esittelytekstin mukaan virallisesti hyväksytty sosiologian oppialan kirjallisuudeksi, joskin sitä suositellaan myös geopolitiikan, historian ja politiikan opiskelijoille ja laajemmallekin yleisölle. Kyseessä kerrotaan olevan geopolitiikan venäläisen koulukunnan perustajan ensimmäinen Venäjän historian ja sen solmukohtien geopoliittinen rekonstruktio.

Kirjan abstraktissa kerrotaan tarkemmin, että kirja perustuu Moskovan yliopistossa pidettyihin luentoihin, joissa Venäjän historiaan on sovellettu geopoliittista metodia ja kaikki on saatettu thalassokratian ja tellurokratian välisen globaalisen kilpailun kontekstiin. Thalassokratia tarkoittaa siis merikeskeistä maailmaa ja tellurokratia maakeskeistä -nämähän ovat klassisen geopolitiikan peruskäsitteitä.

No, onhan yliopistoissa, tieteen vapauden takia ollut aina mahdollista esittää kaikenlaisia spekulatiivisiakin ajatuksia, saattavathan ne mielikuvitusta virkistää ja olla siten hyödyllisiäkin.

Mutta tämä kirja on kyllä omaa luokkaansa. Neuvostoaikana kaikki joutuivat opiskelemaan dialektista ja historiallista materialismia (diamat ja istmat). Silloisen ajattelun mukaan nämä muodostivat supertieteen, jonka kanssa kaikkien muiden tieteiden piti olla sopusoinnussa, jotta ne voitaisiin tunnustaa tieteellisiksi. Tämä koskiyhtä hyvin luonnontieteitä kuin humanistisia ja yhteiskunnallisiakin.

Jotta tällainen järjettömyys olisi voitu viedä läpi, tarvittiin valtava määrä ajatustyötä ja selitttelyä ja jokaisessa tieteellisessä teoksessa oli alussa pitempi tai lyhyempi katsaus, joka osoitti hengentuotteen olevan marxismi-leninismin supertieteen kanssa sopusoinnussa.

Nythän sellaista ei toki enää ole. Sellaiset alat kuin sosiologia ja kybernetiikka leimattiin aikoinaan porvarillisiksi kvasitieteiksi ja niiden harjoittaminen lopetettiin joksikin aikaa. Myöhemmin havaittiin viisaammaksi vain selittää ne marxismiin soveltuviksi.

Sosiologia on Venäjällä nyttemmin ollut tiukasti empiiristä ja aika lailla amerikkalaisvaikutteista. Sitä se näyttäisi johtavien aikakauskirjojen valossa olevan vieläkin ja on helppo kuvitella, mitä esimerkiksi Pietarin Eurooppalaisen yliopiston sosiologit sanovat tieteensä duginilaisesta variantista. Itse asiassa he kyllä sanoivatkin sen jo pari vuosikymmentä sitten.

Sosiologiasta jotakin tietävälle menee ihmetyksen sormi hämmästyksen suuhun, kun hän lukee tätä sosiologian oppikirjaa. Miten ihmeessä sosiologia voi olla alisteinen geopolitiikalle? Onko tosiaan niin, että bysanttilaista traditiota ja tellurokratiaa edustavat venäläiset ja thalassokraattiset länsimaalaiset ovat keskenään aivan kuin eri lajeja (natsit käyttivät termiä Aftfremd), jotka eivät voi ymmärtää toisiaan eikä niiden pidäkään? Onko tilan vaikutus ihmisen psyykeen ratkaisevan suurta ja sekö on venäläisen sielun perustekijä? Entä ne muut tekijät?

Normaalin länsimaisen tieteellisyyden näkökulmasta kirjan perusoletukset ovat täyttä hokkuspokkkusta eikä kirjailija menekään empiiriselle tasolle, vaan toistelee geopoliittisten aivoitustensa höysteeksi vanhoja slavofiilisiä väitteitä siitä, että läntinen kristillisyys on jo yli vuosituhat sitten harhaantunut aidosta kristillisyydestä, jota vain venäläinen ortodoksia edustaa. Memento filioque!

No, saahan sitä kaikenlaista hupsutella, vaikka suuresti ihmetyttääkin, että kirjoittaja saa tehdä sitä hyväksytyssä yliopistollisessa oppikirjassa. Uskomattomimmat kirjan kohdat sisältyvät kuitenkin sen loppuosaan, jonka voi sanoa olevan yksinkertaisesti tähän maailmanaikaan sovellettua natsismia, jolle sota on pyhä ja keskeinen asia.

Kirjan mukaan Venäjästä tehtiin 1990-luvulla korporaatio, joka oli itse asiassa anti-Venäjä. Sen jälkeen Putin pelasti sen. Vuonna 2014, Krimin liittämisen jälkeen ”korporaatio Venäjä” lakkasi olemasta olemassa.

Venäjää pidettiin tuona häpeällisenä ja kuolemanvaarallisena aikana tavallisena valtiona, joka se ei ole. Venäjä on sivilisaatio, joka ei kuulu läntiseen sivilisaatioon, joka on sen antagonistinen vihollinen. Venäjä on tasavahva (ravnosilnaja) koko lännen kanssa ja käy sitä vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Venäjän talous yhdessä BRICS-maiden kanssa on siirtymässä uudelle tasolle, joka ei enää ole kapitalismia. Kapitalismihan on protestanttisen hengen luomus, kuten jo Max Weber osoitti… Venäjän uskonto ei ole mammonan, vaan Kristuksen uskonto, sanoo kirjoittaja, viemättä asiaa konkreettiselle tasolle. Esimerkiksi oligarkkien uskonnollisesta roolista olisi kiintoisaa kuulla enemmänkin.

Jo tässä kirjassa eli vuonna 2014 Dugin väittää, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan. Kyse ei siis valitettavasti ole pahantahtoisesta panettelusta, vaan selvästi ja varauksitta julkituodusta maniasta. Valitettavasti muuan Putin-niminen henkilö näyttää nykyään ottavan Duginin houreet täydestä todesta. Pian suomeksi ilmestyvässä teoksessaan Bengt Jangfelt arvelee, että Putinin käänne tällaisen geopoliittisen uskonnon suuntaan näyttäisi tapahtuneen vuonna 2012, jolloin hän tapasi Duginin.

Kukapa hänen tiennee. Putinin eilinen esiintyminen Valdai-klubissa vaikuttaa käsittämättömän sekopäiseltä, ellei sitä selitä juuri tällaisilla Duginin ajatuksilla. It’s madness, but there’s method in it.

Dugin imartelee Putinia ja tekee tästä maailmahistorian navan käyttäen keskiaikaista hallitsijan kahden ruumiin käsitettä. Hänen mielestään Putinin ”poliittinen ruumis” (body politic) on mystisellä tavalla koko Venäjän ruumis: Второе тело Путина -это русское тело, в нем живет дух России как государства, народа, цивилизации. И сейчас этому духу брошен экзистенциальный вызов… (Putinin toinen ruumis on venäläinen ruumis, siinä elää Venäjä valtiona, kansana ja sivilisaationa. Sille on nyt heitetty eksistentiaalinen haaste…).

Taidatkos sen paremmin sanoa. Elämme hurjia aikoja, hullujakin.

 

Alamaisten ja Jumalan välissä

 

Ei mikään styränki, vaan yksi kuningas

 

Jostakin syystä naisväellä kaikissa maissa näyttää tänäkin päivänä riittävän loputonta kiinnostusta siihen, mitä kuningas ja hänen lähipiirinsä tekevät. Ellei omassa maassa ole kuningasta, niin fanitetaan sitten niiden maiden hallitsijoita ja kuningashuoneita, joissa moinen ihme on.

Monarkki ja siis normaalitapauksessa miespuolinen oli Euroopassakin sääntönä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana, vaikka politiikan megatrendi jo oli johtamassa kohti tasavaltalaista valtiomuotoa, olipa se käytännössä kansanvaltainen tai ei.

Niinpä oikeinajattelevat kansalaisemme kauhistelevat yhä kovin ylenpalttisesti sitä, että meidänkin maahamme vuonna 1918 valittiin kuningas. Asia oli jo tulossa kovin epämuodikkaaksi, mutta eihän se sellaisenaan merkinnyt itsenäisyyden menettämistä, kuten alkaa jo olla tapana olettaa. Ei Englantikaan koskaan ollut Saksan alusmaa, vaikka siellä hallitsi saksalainen ruhtinassuku.

Oikea kuningas oli kansan tuki ja turva pöyhkeitä herroja ja heidän pyyteitään vastaan. Kansa oli lähes aina kuningasmielistä, kun taas aateli ja etenkin ylhäisaateli suhtautui instituution nuivasti ja aina joskus kapinoikin. Meillähän niin tapahtui vielä vuonna 1788.

Tätä kuninkaan ja kansan suhdetta kuvaa Topelius ”Välskärin kertomuksissaan” tarinassaan Aaron Perttilästä, Bertelskiöldin aatelissuvun kantaisästä.

Kuningas oli myös Suomessa hyvin suosittu, minkä saivat kokea sekä Kustaa III että Kustaa IV Adolf Suoneen tekemänsä Eriksgatan aikana. Molemmat puhuivat vähän suomeakin. Heidän edeltäjänsähän olivat yleensä tämän matkan meren taa laiminlyöneet, mihin laki antoikin mahdollisuuden.

Kun majesteetit sitten tulivat kyläilemään, merkitsi se valtavaa tapahtumaa ja satojen hevosten kulkue vaelsi ympäri maan kuin heinäsirkkaparvi (ks, Vihavainen: Haun majesteetit tulokset). Silti kansa oli riemuissaan. He saivat omakohtaisen kosketuksen johonkin olentoon, joka ei enää olut tavallinen kuolevainen, vaan lähellä Jumalaa ja hänestä seuraava.

Oikean kuninkaan vastakohta oli tyranni eli väärä valtias, joka ei pelkästään ollut huono hallitsija, vaan suoraan isästä perkeleestä käyttäessään Jumalalta saatua valtaansa ei Jumalan kunniaksi ja oikeuden ja totuuden hyväksi, vaan muiden päämäärien saavuttamiseksi.

Luen parhaillaan Samuel Pepysin päiväkirjaa, joka sijoittuu ns. restauraation aikaan 1600-luvun puolivälissä Englannissa. Siitäkin näkyy, miten valistunut, korkea amiraliteetin virkamies uskoo, kuten muutkin, että kunigas pystyy kosketuksellaan parantamaan risatautia. Uteliaana Pepys meni tuota katsomaankin.

Toisaalta Pepys kirjoittaa pettyneenä ja kenties ironisesti, että hänen kunnioituksensa kuningasta kohtaan kärsi, kun hän huomasi tämän purjehtivan muiden kuolevaisten tapaan tapaan sateisella Thamesilla, sen sijaan että olisi kyennyt sadetta estämään tai edes hillitsemään.

Kun kuninkaan koira tekee tarpeensa Pepysin veneeseen, oli kaikilla tavattoman hauskaa, kun he saivat kokea, että kuningas ja se, mitä hänelle kuuluu, eivät olekaan muita kuolevaisia kummempia.

Paitsi, että kuninkaalla oli myös niin sanottu” body politic” (ks. Vihavainen: Haun memento tulokset), joka oli muuta kuin hänen kuolevainen ruumiinsa.

Tämä tapahtui 1600-luvun puolivälissä, mutta keskiajalla kuninkaan merkitys oli ehkä suurempikin, vaikka hän ei olutkaan vielä itsevaltias Jumalan armosta.

 

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mikä oli kuningas?

Mikä mies oli kuningas

 

Nykyään tuntuu aivan luonnolliselta pitää hallitsijaa ihmisenä. Itse asiassa se taitaa tuntua yhdeltä kansalaisen perusoikeudelta. Kaikkihan me olemme ihmisiä eli siis eläimiä, nisäkkäitä par excellence.

Kun ihminen, kuten nyt juuri kuningas, on julkisessa asemassa, täytyy hänen kestää kaiken maailman räävittömyyksiä, toisin kuin tavallisen ihmisen, joka tänäkin päivänä voi kysyä kunniansa perään.

 Ja tavaksihan on tullut, että tällaisen kysymyksen vievät oikeuteen kaikkein herkimmin juuri ne, joista on syytä epäillä, ettei heillä mitään kunniaa olekaan.

Sokea oikeus saattaa tosiaan useinkin päätellä, että kenellä tahansa lurjuksella on yhtä suuri kunnia kuin kelpo ihmiselläkin. Se nyt kuuluu noihin juridiikan lähtökohtaisiin rajoituksiin. Eihän oikeudessa oikeutta saada, vaan luetaan lakia.

Esimerkkejä on turha luetella, itse kukin tietää, kenestä tai keistä on kysymys. Mutta nyt siis kuninkaasta.

Englannin hovi taisi olla uranuurtaja siinä monarkian alennustilassa, joka synnytti kokonaisen häväistysjuttujen sepittäjien elinkeinon. Tämän on mahdollistanut sellainen uusi ajattelu, ja kulttuuri jolle majesteettirikoksen ajatus on syvästi ja täydellisesti vieras.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ajatus on uusi ja liittyy yhtä tiiviisti kulttuurin rappioon kuin potkupallon korottaminen ykkösluokan prioriteetiksi kansakuntien elämässä.

Vielä noin kymmenen sukupolvea sitten ja myöhemminkin oli luonnollista kannattaa sellaista näkemystä, jota Matti Klinge on nimittänyt Aaron Perttilän valtio-opiksi Topeliuksen kertomusten mukaan.

Vanha Perttilä, Bertelskiöldien aatelissuvun talonpoikainen kantaisä ja todellinen patriarkka katsoi, että maailmassa tarpeellisia olivat kaksi: kuningas vallan haltijana ja talonpoika, joka kaikki elätti, hiirestä kuninkaaseen.

Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa. Talonpojan oli hallitsijaa puolustaminen ja samalla tuli hänen jumalaista oikeutta noudattaa ja sille alistua.

Sitä kohtaan oli luonnolliset velvollisuudet, siihen ei sen sijaan perustunut herrojen palveleminen, joka oli ihmiskeksintöä ja hänen paheistaan peräisin.

Vanhoissa Ruotsin valtakunnan laeissa on kuninkaankaari ensimmäisenä ja se kertoo havainnollisesti kuninkaan aseman ja hänen velvollisuutensa ja oikeutensa.

Herra Martti laati 1500-luvun lopulla Kuningas Kristofferin maanlain suomennoksen ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi vähän myöhemmin sekä maanlain että kaupunginlain.

(Martti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset I. Maanlain ja kaupunginlain teksti. SKS 1975, 270 s.; Kuningas Kristofferin maanlaki. Herra Martin suomentamana. Valtion painatuskeskus 1987, 216 s.).

Näiden lakien kuninkaankaaressa annetaan seikkaperäiset ohjeet kuninkaan valinnasta ja hänen Eriksgatastaan. Mainittakoon, että valinnassa mukana oli oltava myös Suomen kahden laamannikunnan edustajat. Eriksgataa ei sen sijaan kuninkaan tarvinnut henkilökohtaisesti Suomeen tehdä, vaan kuninkaan sijainen valtakunnan drotsi saattoi Turun piispan kanssa ottaa Suomen herroilta uskollisuudenvalan Turussa.

Joka tapauksessa kuninkaalle siis oli vannottava uskollisuutta, mutta olipa kuninkaankin puolestaan valalla sitouduttava palvelemaan alamaisiaan. Ja Kuninghalliset walat pitä ia ey yhtän rikkoa, wan paremmin hyffuydellä lisätä.

Kansa taas lupasi kuninkaalleen hänelle kohtulisen kwuliaisudhen osoittaman ia hänen käskyns täyttämän…erittäin sota ioukois, man raioille seurata, ia waldakunda hänen cansans wariella.

Mikäli valansa tehnyt alamainen sitten otti ja pakeni vihollista, hän oli vikapää kuolemaan, ellei kuningas siitä armahtanut.

Kuningas persoonallisesti oli myös ottanut itselleen oikeuden kostaa erinäisiä rikoksia, nimittäin koti- kirkko- ja käräjärauhan rikkomiset. Lakitekstissä mainitaan muuten myös Sawna rauha.

Niinpä se, joka vaikkapa väkivalloin tunkeutui toisen kotiin tai makasi väkisin naisen, oli rikkonut kuninkaan valan ja tämähän oli ottanut velvollisuudekseen tällaisen rikoksen kostaa. Mikäli alamainen kuitenkin otti koston itselleen, kapinoi hän kuninkaan oikeutta vastaan ja oli vikapää rangaistukseen.

Käytännössä toki harvoin itse kuningas tarttui toimeen valansa täyttääkseen, sen asian hoitivat hänen puolestaan käräjät. Kuninkaalle sopi joka tapauksessa mennä asiasta valittamaan, ellei oikeutta saanut muualta. Vielä Kustaa III 1700-luvun lopulla otti valittajia vastaan kolmasti viikossa tunnin kerrallaan. Kuka tahansa saattoi mennä asiaansa esittämään.

Joka tapauksessa tämä idea kuninkaan kosto-oikeudesta ja samalla myös velvollisuudesta oli erittäin tärkeä. Sitä ennen oli luonnonlain välttämättömyydellä luisuttu sukujen vihanpitoon ja verikostoon. Sellainenhan vallitsee yhä monilla seuduilla, Albaniasta ja Tšetšeniaan ja esimerkkejä löytyy lähempääkin. Luulen, että ne ovat vain lisääntymässä eikä vähenemässä. Keskiajankin parhaat saavutukset ovat vaarassa tulla menetetyiksi.

Vaikka Ruotsin kuningas vanhimpien lakien mukaan oli valittu tehtäväänsä ihmisten toimesta, ei hän asemaansa päästyään enää ollut tavallinen mies –tai nainen, mikäli kyse oli hallitsevasta kuningattaresta.

Kuningas oli jumalallisen oikeuden turvaaja ja toteuttaja, eikä minkään kuppikunnan edustaja ja asiamies. Vaikka hän oli ihminen, oli hänellä myös käytössään taivaallinen valta.

Englanninkielisessä maailmassa eli siis myös meillä tunnetaan käsite body politic, jota sivistyneissä piireissä yhä käytetään. Se viittasi siihen, että kuninkaalla oli sekä maallinen ruumiinsa, että myös taivaallinen. Hallitsijana ollessaan hän ei ollut yksityishenkilö eikä edes varsinaisesti henkilö, mitä hän tietenkin oli yksityisasioissaan.

Jo 1600-luvulla alkoi yhä voimakkaammin nousta esille ajatus luonnonoikeudesta, joka aikanaan synnytti opin yhteiskuntasopimuksesta ja kansansuvereniteetista. Kuningas saatettiin jopa mestata, kuten tapahtui sekä Englannissa että myöhemmin Ranskassa. Ruotsissahan Kustaa III murhattiin. Venäjälläkin keisarien murhaamisesta alkoi jo 1700-luvulla tulla jo eräänlainen maan tapa.

Tämä oli hirmuinen asia, sillä siinä samassa horjui jo koko oikeusjärjestys. Kuitenkin jo antiikin aikana oli erotettu toisistaan laillinen ja valansa pitävä hallitsija ja toisaalta tyranni ja väärä valtias, jollainen oli kauhistus oikean monarkin paikalla. Kuolema oli sellaiselle aivan oikea rangaistus.

Niinpä olikin äärimmäisen tärkeää, että Nikolai II:n aikoinaan selitettiin rikkoneen valansa, eli siis hallitsijanvakuutuksensa antaessaan kuuluisan Helmikuun manifestin. Se vapautti myös kansan omasta uskollisuuden valastaan.

Suomen kansan uskollisuutta oli jo 1700-luvulla pariinkin otteeseen koeteltu miehittäjän toimesta vaihtelevalla menestyksellä.

Suomen sodan aikana uskollisuudenvalaa sitten jo varsin yleisesti vannottiin ja pitäjittäiset puumerkkiluettelot valan vannojista ovat nykyään Kansallisarkistossa luettavissa.

Se oli aika vaikea asia. Suomen syöjät autonomian ajan lopulla käyttivät asiaa suomalaisia vastaan ja syyttivät koko kansaa opportunistiseksi ja periaatteettomaksi. Hyvä etteivät suomettumisesta syyttäneet.

Kohtuutontahan se oli. Itse asiassa suomalaisten uskollisuus kuningastaan kohtaan oli suorastaan uskomatonta sellaisina aikoina kuin Suuri Pohjan sota, jolloin palkkiona asiasta oli vain kärsimyksiä.

Kustaa III:n kohdalla vain aatelisto asettui kuningastaan vastaan ja syytti tätä oman valansa rikkomisesta. Kansa sen sijaan pysyi uskollisena ja siihen oli pätevät syynsä.

Kustaa IV Adolfin kohdalla tilanne oli vaikeampi. Sotajoukko taisteli moitteettoman urhoollisesti, mutta siviilit saivat nähdä, ettei kuningas yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan sitä roolia, joka hänelle kuului. Tässä tilanteessa sitten jopa ruotsalaisten herrojen mitta heidän omassa maassaan täyttyi ja Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija.

Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla.

 

Kansan ja valtion tarina

 

Venäjän stoori

 

Orlando Figes, The Story of Russia. Bloomsbury Publishing 2022, 348 s.

 

Orlando Figes on erinominen ja erittäin populaari Venäjän historian tuntija ja tutkija. Sekin on ala, jolla voi menestyä myös taloudellisesti, mutta se edellyttää asian esittämistä siinä muodossa, että se aukeaa maallikollekin.

Figesillä tämä armolahja on ja sitä paitsi hän on osannut myös löytää kiinnostavia näkökulmia. Hänen kirjansa A People’s Tragedy: The Russian Revolution 1891-1924 on mestarillinen esitys eräästä maailmanhistorian merkittävästä aikakaudesta nähtynä aikalaisten silmin.

Tämän kirjan johdannossa kirjoittaja toteaa, että Venäjää on liian usein analysoitu sen historiaa tuntematta. Tähän voisi lisätä, että usein on tuosta historiasta tehty jonkinlainen karikatyyri, joka näyttää selittävän kaiken, mikä on jo aika lähellä sitä tilannetta, ettei se selitä mitään.

Joka tapauksessa Figes haluaa tässä esittää, miten Venäjän itseymmärrys on kehittynyt vuosisatojen kuluessa ja mitä erikoisuuksia siihen liittyy. Sellaisiahan on jokaisen kansakunnan ja valtion historiassa.

Kyse on, tai ainakin voisi olla historiankirjoituksen historiasta, mutta sitä tässä on mukana vain minimaalisesti. Tätä seikkaa pidän kummallisena ja mieleen tulee, oliko Figes itse asiassa kirjoittanutkin jo aivan toisen kirjan, jota sitten ajankohtaisen tarpeen tullessa muunsi sen mukaiseksi.

Eihän kirja suinkaan huono ole, mutta historiografia eri vaiheissaan ja eritasoisuudessaan olisi kyllä tarjonnut paljon kiinnostavaa ja kirjan ilmoitetun tarkoituksen kannalta hyvin relevanttia ainesta. Samalla olisi tullut selväksi se, ettei Venäjälläkään ole ollut vain yhtä tapaa ymmärtää sen menneisyyttä.

Toki Venäjän poikkeuksellisen autoritaarinen ja jopa totalitaarinen historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä paitsi siitä, miten koko kansalle ylhäältä päin kerrotaan, millainen se on ja mitä sen rauhaan kuuluu, myös siitä, että koko tarina saatetaan yhtäkkiä muuttaa aivan toisenlaiseksi.

Näinhän tapahtui Stalinin tuomitessa Pokrovskin ”niin sanotun” koulukunnan 1930-luvulla ja aivan samaa on tapahtunut meidän päivinämme, kun valtio ja kirkko ovat rakentaneet ”Venäjä -minun historiani”-  virtuaalimuseoita ympäri valtakuntaa (ks. Vihavainen: Haun pyhän venäjän historia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Figes selostaa myös näitä ”museoita”, joita nyt kuuluu olevan kaksikymmentä ympäri Venäjää. Hän on kiinnittänyt huomiota hieman toisiin asioihin kuin minä ja tietenkin nykyhetken kannalta relevantimpiin. Näyttely on muuten niin laaja, ettei siihen yhdellä käynnillä ehdi kunnolla tutustua.

Venäjän omakuva ja siis kertomus sen ominaisuuksista ja missiosta on tietenkin muuttunut vuosisatojen kuluessa, vaikka tietyt asiat pysyvätkin. Yksinvalta laajan maan ”ainoana mahdollisena” hallintotapana ja paranoidinen ulkomaailman pelko, voisi sanoa piiritysmentaliteetti ovat pitkän keston ilmiöitä.

Tässähän ei mitään uutta ole. Venäjällä asiaa on myös perusteltu yhä uudelleen ja olisi ollut kiinnostavaa kuulla Figesin analysoivan noita eri aikoina esitettyjä perusteluja kunnolla sen sijaan, että hän kertaa kertaamasta päästyään yleisesti tunnettuja poliittisen historian asioita.

Sitä paitsi Venäjä ei ole ollut pelkästään yksinvaltiuden ja alistuvien alamaisten maa. Jo pelkästään uskomattoman sitkeä dissidenttiliike, vanhauskoisuus, on tästä hyvänä esimerkkinä. Figes tuo kyllä esille muitakin, muun muassa zemstvohallinnon, joka puolen vuosisadan ajan oli itsehallinnon koulu ja sisälsi mahdollisuuden tulla demokraattisen yhteiskunnan perustaksi.

Sitä paitsi venäläisessä kyläyhteisössäkin asiat päätettiin yhdessä, ei maaorjuudessa ollut kyse piiska kädessä vahtivien poliisien hallinnosta. Toki tapana ei ollut äänestää, vaan päästä konsensukseen, mutta enpä nyt tiedä, miten paljon tällä myyttiseksi asiaksi joskus nostetulla sobornost-käsitteellä voidaan selittää.

Myös amerikkalaisilla on omat valtiolliset myyttinsä ja venäläiset kriitikot ovat tulkinneet koko amerikkalaisen ideologian perustuvan kalvinismiin -siihen protestanttiseen etiikkaan, joka jätti helvettiin predestinoidut syntiset oman onnensa nojaan ja salli valittujen ottaa kaiken. Oma menestys oli merkki Jumalan suosiosta.

Huomattakoon, että tämä protestanttinen etiikka, johon myös Max Weber viittaa kapitalismin selittäjänä ei suinkaan ollut luterilaista, kuten meillä yhä uudelleen kuvitellaan ja tulkitaan saman tein luterilaisuus ilottomaksi lakiuskonnoksi. Mutta toki jokainen ideologia on sellainen kuin siitä tehdään.

Muuan asia, johon en ole tässä putinismin selittäjien nykyisessä aallossa huomannut muiden viittaavan, on se, että Venäjältä, toisin kuin länetisestä Euroopasta, puuttui oppi hallitsijan kahdesta ruumiista, joista toinen oli pyhä body politic ja toinen normaali inhimillinen ruumis. (vrt. Vihavainen: Haun body politic tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tiedä häntä. Ainakin vielä Ranskan Ludvig XIV paransi risatautia antamalla sairastuneiden koskettaa pyhää ruumistaan. Olivatko bolševikkien johtajat myös henkilöinä pyhiä, tuntuu minusta hieman epäilyttävältä, vaikka toki sekä Lenin että Stalin säilöttiin ortodoksista muistuttavan perinteen mukaisesti. On kiinnostavaa nähdä, mitä Putinille tapahtuu.

 Muistettakoon toki, että se tsaari, joka epäonnistuu, ei ole oikea. Mutta eihän kuningas Herodeskaan ollut mikään kuningas, vaan yksi styranki -usurpaattori, joka häpäisi hallitsijan pyhän tehtävän.

Putinista ja putinisteista olen silloin tällöin kirjoittanut. Kukapa olisi uskonut, että niihin varsin fantastisiin stooreihin Venäjän ja lännen suhteista, joita aikoinaan oli jo runsaasti esitetty uskottaisiin tänä päivänä ihan vakavissaan -tai ainakin oltaisiin uskovinaan. Kuten Rokan antti sanoi: siul on yks paha vika -sie haastat leikkii tosissais!

Kansanjoukkojen rooli nykyisessä tilanteessa hallituksensa tukijana on tärkeä. Figes esittää runsaasti mielipidemittausten tuloksia, jotka osoittavat, ettei homo sovieticus koskaan kuollutkaan tai sitten ainakin nopeasti heräsi kuolleista. Valekuolleelta se jonkin aikaa joka tapauksessa näytti.

Mutta tässä lienee syytä nostaa esille tuo joukkoilmiöiden taso, jota ei yksilöpsykologialla selitetä ja jota Seppo Oikkonen on mielestäni ansiokkaasti yhä uudelleen nostanut esiin.

En ole alan asiantuntija, mutta mielestäni ryhmänarsismi voisi olla käsite, jota kannattaa ajatella venäläisten nykyisen käytöksen selittäjänä. Narsisimille on ominaista vääristynyt omakuva, jota vaalitaan sitäkin huolellisemmin, kun sen haavoittuvuus on toisaalta ilmeinen.

Narsismillehan ovat yksilöissä ominaisia heikko itsetunto liittyneenä suuruusharhoihin, empatian puute, tunnekylmyys ja kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä.

Mitä Venäjän historiaan tulee, on sen omakuvassa, sellaisena kuin erityisesti slavofiilit sen ovat piirtäneet, varsin keskeisenä ajatus juuri päinvastaisesta: venäläiset ja vain venäläiset ovat kykeneviä asettumaan kaikkien kansakuntien asemaan. Venäläisyys ei ole vain kansallisuus, se on kaikki-ihmisyyttä (vsetšelovetšestvo) (vrt. Vihavainen: Haun dostojevski kaikki-ihmisyys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta useinhan sanotaan, että mistä puhe, siitä puute. Joka tapauksessa venäläiset ovat perustaneet omanarvontuntonsa pitkälti sille, että heitä ainakin pelätään. Venäjän kanssa ei ole leikkimistä! Herkkä itsetunto, joka heijastaa alemmuuskompleksia, haavoittuu, kun sen perusteisiin kajotaan. (ks. Vihavainen: Haun vihaisuus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Voi syntyä narsistinen romahdus, josta selviytymiseen ei enää riitä se sokea raivo, itkupotkuraivari, jolla uhmaikäiset narsistit reagoivat.

Saksalaisten omakuva ja käsitys missiostaan tässä maailmassa romahti aikoinaan ja samaa voi sanoa suomalaisuudestakin, jonka kohdalla prosessi oli pitempi. Amerikassa usko missioon näyttää yhä vahvalta ja sama koskee tietenkin sellaisia ryhmiä kuin juutalaiset, jotka ovat jopa Jumalan valittu kansa. Olihan meillä Suomessakin tuollaisia ajatuksia, mutta eivät ne valtiollisella tasolla paljoakaan vaikuttaneet, jos lainkaan.

Venäjällä Neuvostoliiton romahdus oli valtava katastrofi, millä en nyt tarkoita onnettomuutta, päin vastoinhan siinä oli lupaus uudesta alusta. Ihmisten ja kansakunnan itsetunnolle se joka tapauksessa oli suurin mahdollinen mullistus.

Mutta vanha Ivan oli yhä hengissä Venäjällä. Vanha Adam Puolassa koki sen sijaan katastrofin vapautuksena, kun se taas Ivanille oli vain romahdus.

Putinin johdolla yhä säilyneisiin totalitarismin rakenteisiin pumpattiin sitten pian uutta eloa. Se otettiin kiitollisina vastaan, mutta toisinkin olisi voinut käydä -tietysti.

Ei Venäjänkään historia ole kertomus pelkästä yksinvallasta ja alistumisesta. Ihminen se venäläinenkin on ja sitä paitsi yleensä hyvin miellyttävä ja sympaattinen. Mutta kansakunnilla ja valtioilla on tuon yksilötason lisäksi oma olemassaolon tasonsa, minkä todellisuus ei siitä muutu, että sitä voidaan tietenkin nimittää myös kuvitelluksi.

Ukrainan sodassa Venäjää ei voida kukistaa ja jonkinlainen kompromissi on syytä saada aikaan. Venäjän historia ei tule enää koskaan olemaan sama kuin ennen, arvelee Figes. Venäjän historia on keksittävä uudelleen Venäjän valtion toimesta ja kansan on kuviteltava se uusiksi.

Totean, että 1990-luvulta lähtien tätä tapahtui jo suuressa määrin parikymmentä vuotta. Putinin ja patriarkka Kirillin Pyhä Venäjä on vain yksi näkemys menneisyyteen. Se on yhtä falski kuin vastaavat läntiset kuvitelmat Venäjästä, joka toisin kuin muut valtiot ja kansakunnat on yksi simppeli monoliitti.

Moni Venäjän historian tutkija Beevorista ja Montefioresta Applebaumiin näyttää suosittelevan tätä Figesin kirjaa. Kyllä se huomiota ansaitseekin. Se on nyt kuitenkin vain englanniksi ja vaikka tuo kieli on ylistetty toinen äidinkielemme, ei juuri kukaan näytä sillä kielellä kirjoja lukevan -kuten ei millään muullakaan kielellä.

 

 

Putinin hullu kuiskaaja

 

Venäjän uusi supertiede?

 

A.G. Dugin, Geopolitika Rossii. Akademitšeski projekt, Moskva 2014, 521 s.

 

Meillä ei vielä pari vuosikymmentä sitten käytetty juuri lainkaan sanaa geopolitiikka. Kyseessähän oli sodanedellisinä vuosikymmeninä muotiin tullut, erityisesti natsien suosima kvasitiede, joka ei ainoastaan pyrkinyt selittämään historiaa maantieteen kautta, vaan myös luuli voivansa antaa normatiivisia ohjeita politiikalle.

 Parhaimmillaan kyseessä oli joissakin tapauksissa antoisa tarkastelukulma, joka piti tapahtumien selittämisessä silmällä maantieteen eri valtioille tarjoamia strategisia etuja ja haittoja ja huonoimmillaan mumbo-jumboa, joka tarjosi ongelmiin aina yhtä ihmelääkettä eli sotaa, muka ”luonnon” vaatimuksena.

Nyt sekä käsite että sen alla harjoitettava kvasitiede ovat tulleet taas näyttävästi esille. Tämä on ennen muuta moskovalaisen professori Aleksandr Duginin -sanoisiko- ansiota. Dugin on äärimmäisen tuottelias eksentrinen ajattelija, jonka julkaisuluettelo jo tässä vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassa käsittää kymmeniä monografioita, jotka usein ovat sangen paksuja, kuten Etnososiologia (844 s.) tai Neljäs tie (683 s.).

On ilmeistä, että voimme puhua maanisesta persoonallisuudesta, jonka obsessioihin kuuluu aivan erityisesti sota. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dugin ).

Käsillä olevan kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2011. Tämä uudempi on vuodelta 2014 ja siinä ovat siis jo mukana sellaiset kirjoittajaa tavattomasti ilahduttaneet asiat kuin Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan miehitys. Painos on jostakin syystä vaatimattomat 500, mikä liittynee tuon ajan oppikirjatarpeisiin.

Kirja on esittelytekstin mukaan virallisesti hyväksytty sosiologian oppialan kirjallisuudeksi, joskin sitä suositellaan myös geopolitiikan, historian ja politiikan opiskelijoille ja laajemmallekin yleisölle. Kyseessä kerrotaan olevan geopolitiikan venäläisen koulukunnan perustajan ensimmäinen Venäjän historian ja sen solmukohtien geopoliittinen rekonstruktio.

Kirjan abstraktissa kerrotaan tarkemmin, että kirja perustuu Moskovan yliopistossa pidettyihin luentoihin, joissa Venäjän historiaan on sovellettu geopoliittista metodia ja kaikki on saatettu thalassokratian ja tellurokratian välisen globaalisen kilpailun kontekstiin. Thalassokratia tarkoittaa siis merikeskeistä maailmaa ja tellurokratia maakeskeistä -nämähän ovat klassisen geopolitiikan peruskäsitteitä.

No, onhan yliopistoissa, tieteen vapauden takia ollut aina mahdollista esittää kaikenlaisia spekulatiivisiakin ajatuksia, saattavathan ne mielikuvitusta virkistää ja olla siten hyödyllisiäkin.

Mutta tämä kirja on kyllä omaa luokkaansa. Neuvostoaikana kaikki joutuivat opiskelemaan dialektista ja historiallista materialismia (diamat ja istmat). Silloisen ajattelun mukaan nämä muodostivat supertieteen, jonka kanssa kaikkien muiden tieteiden piti olla sopusoinnussa, jotta ne voitaisiin tunnustaa tieteellisiksi. Tämä koskiyhtä hyvin luonnontieteitä kuin humanistisia ja yhteiskunnallisiakin.

Jotta tällainen järjettömyys olisi voitu viedä läpi, tarvittiin valtava määrä ajatustyötä ja selitttelyä ja jokaisessa tieteellisessä teoksessa oli alussa pitempi tai lyhyempi katsaus, joka osoitti hengentuotteen olevan marxismi-leninismin supertieteen kanssa sopusoinnussa.

Nythän sellaista ei toki enää ole. Sellaiset alat kuin sosiologia ja kybernetiikka leimattiin aikoinaan porvarillisiksi kvasitieteiksi ja niiden harjoittaminen lopetettiin joksikin aikaa. Myöhemmin havaittiin viisaammaksi vain selittää ne marxismiin soveltuviksi.

Sosiologia on Venäjällä nyttemmin ollut tiukasti empiiristä ja aika lailla amerikkalaisvaikutteista. Sitä se näyttäisi johtavien aikakauskirjojen valossa olevan vieläkin ja on helppo kuvitella, mitä esimerkiksi Pietarin Eurooppalaisenyliopiston sosiologit sanovat tieteensä duginilaisesta variantista. Itse asiassa he kyllä sanoivatkin sen jo pari vuosikymmentä sitten.

Sosiologiasta jotakin tietävälle menee ihmetyksen sormi hämmästyksen suuhun, kun hän lukee tätä sosiologian oppikirjaa. Miten ihmeessä sosiologia voi olla alisteinen geopolitiikalle? Onko tosiaan niin, että bysanttilaista traditiota ja tellurokratiaa edustavat venäläiset ja thalassokraattiset länsimaalaiset ovat keskenään aivan kuin eri lajeja (natsit käyttivät termiä Aftfremd), jotka eivät voi ymmärtää toisiaan eikä niiden pidäkään? Onko tilan vaikutus ihmisen psyykeen ratkaisevan suurta ja sekö on venäläisen sielun perustekijä? Entä ne muut tekijät?

Normaalin länsimaisen tieteellisyyden näkökulmasta kirjan perusoletukset ovat täyttä hokkuspokkkusta eikä kirjailija menekään empiiriselle tasolle, vaan toistelee geopoliittisten aivoitustensa höysteeksi vanhoja slavofiilisiä väitteitä siitä, että läntinen kristillisyys on jo yli vuosituhat sitten harhaantunut aidosta kristillisyydestä, jota vain venäläinen ortodoksia edustaa. Memento filioque!

No, saahan sitä kaikenlaista hupsutella, vaikka suuresti ihmetyttääkin, että kirjoittaja saa tehdä sitä hyväksytyssä yliopistollisessa oppikirjassa. Uskomattomimmat kirjan kohdat sisältyvät kuitenkin sen loppuosaan, jonka voi sanoa olevan yksinkertaisesti tähän maailmanaikaan sovellettua natsismia, jolle sota on pyhä ja keskeinen asia.

Kirjan mukaan Venäjästä tehtiin 1990-luvulla korporaatio, joka oli itse asiassa anti-Venäjä. Sen jälkeen Putin pelasti sen. Vuonna 2014, Krimin liittämisen jälkeen ”korporaatioVenäjä” lakkasi olemasta olemassa.

Venäjää pidettiin tuona häpeällisenä ja kuolemanvaarallisena aikana tavallisena valtiona, joka se ei ole. Venäjä on sivilisaatio, joka ei kuulu läntiseen sivilisaatioon, joka on sen antagonistinen vihollinen. Venäjä on tasavahva (ravnosilnaja) koko lännen kanssa ja käy sitä vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Venäjän talous yhdessä BRICS-maiden kanssa on siirtymässä uudelle tasolle, joka ei enää ole kapitalismia. Kapitalismihan on protestanttisen hengen luomus, kuten jo Max Weber osoitti… Venäjän uskonto ei ole mammonan, vaan Kristuksen uskonto, sanoo kirjoittaja, viemättä asiaa konkreettiselle tasolle. Esimerkiksi oligarkkien uskonnollisesta roolista olisi kiintoisaa kuulla enemmänkin.

Jo tässä kirjassa eli vuonna 2014 Dugin väittää, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan. Kyse ei siis valitettavasti ole pahantahtoisesta panettelusta, vaan selvästi ja varauksitta julkituodusta maniasta. Valitettavasti muuan Putin-niminen henkilö näyttää nykyään ottavan Duginin houreet täydestä todesta. Pian suomeksi ilmestyvässä teoksessaan Bengt Jangfelt arvelee, että Putinin käänne tällaisen geopoliittisen uskonnon suuntaan näyttäisi tapahtuneen vuonna 2012, jolloin hän tapasi Duginin.

Kukapa hänen tiennee. Putinin eilinen esiintyminen Valdai-klubissa vaikuttaa käsittämättömän sekopäiseltä, ellei sitä selitä juuritällaisilla Duginin ajatuksilla. It’s madness, but there’s method in it.

Dugin imartelee Putinia ja tekee tästä maailmahistorian navan käyttäen keskiaikaista hallitsijan kahden ruumiin käsitettä. Hänen mielestään Putinin ”poliittinen ruumis” (body politic) on mystisellä tavalla koko Venäjän ruumis: Второе тело Путина -это русское тело, в нем живет дух России как государства, народа, цивилизации. И сейчас этому духу брошен экзистенциальный вызов… (Putinin toinen ruumis on venäläinen ruumis, siinä elää Venäjä valtiona, kansana ja sivilisaationa. Sille on nyt heitetty eksistentiaalinen haaste…).

Taidatkos sen paremmin sanoa. Elämme hurjia aikoja, hullujakin.

Tietävätkö kaikki velvollisuutensa?

 

What do you want to do ?

New mail

Mitä Suomessa pitää sanoa?

 

Olin pari vuotta sitten mukana tekemässä kirjaa, jonka nimi on Mitä mieltä Suomessa saa olla (https://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1150 )? Kirja ja ehkäpä sen nimikin herätti jonkin verran huomiota ja se käännettiin myös viroksi (https://www.adlibris.com/fi/kirja/sallijaskond-versus-vaartuskonservatiivid-arvamusi-lahe-pohjakaldalt-9789949954360 ). Viroksi nimi on Suvaitsevaisto ja arvokonservatiivit (Sallijaskond ja väärtuskonservatiivid).

Aluksi ajattelin kirjan nimeksi Mitä Suomessa saa sanoa? Sananvapaudestahan siinä pitkälti oli kysymys ja siitä uudesta sensuurimentaliteetista, joka keksii uusia esteitä vapaalle mielipiteen ilmaisulle lähes päivittäin.

Tällainen on tietenkin autoritaarista toimintaa. Monien mielestä se ei vielä täytä totalitaarisuuden tunnusmerkkejä, koska ketään ei sentään pakoteta ilmoittamaan kannatustaan tälle tai tuolle nimenomaiselle asialle, ainakaan ihan suoraan. Kirjan nimeksi ei siis ollut vielä aihetta panna Mitä mieltä Suomessa on oltava?

Kun eletään sellaisessa yhteiskunnassa, jossa tämä edellinen kysymys on relevantti, tiedetään, että totalitaarinen ajattelu on sitten jo sisäistetty.

Tämä tuli mieleeni lukiessani Ilta-Sanomien toimittajan kommentteja presidentti Tarja Halosen haastatteluun, jossa käsiteltiin ajankohtaista Navalnin juttua (https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000007776784.html ).

Toimittajan asenne haastatteluun ja haastateltavaan on lähinnä uskomaton. Hän toistelee toistamistaan, että Halonen vastaa väärin, on suomettunut ja ilmeisesti suorastaan moraaliton. Juttu huipentuu siihen, että toimittaja päättää ”auttaa vähän” presidenttiä ja kertoo, millainen mielipide tämän olisi pitänyt ilmaista.

Huomautan, etten ole enempää Halosen ihailija kuin vihamieskään. Tässä tapauksessa minua kiinnostaa vain ja ainoastaan se, miten toimittajan auktoriteetilla julkisesti pannaan maan presidentti (ei enää virassa, mutta yhä presidentti) ruotuun ja kerrotaan, millainen mielipide hänen olisi pitänyt julkisesti esittää.

No, aikoihinpa on eletty. Kyllä mielipiteenvapaus on meillä jokaisella ja se koskee ehdottomasti myös presidenttejä, jopa silloin ja erityisesti silloin kun he vastaavat meidän maamme ja muiden maiden suhteita koskeviin kysymyksiin. Nehän ovat heidän vastuullaan ja vastuun merkitystä kannattaa tässä kohden alleviivata.

En tosiaankaan välittäisi kenenkään reagoivan tähän omaan pikku kirjoitukseeni selittämällä, miten kauheata on naapurissa kyllä sitten ihan oikeasti ja tosissaan tapahtunut ja mitä nyt ihan varmasti tai ainakin melkein varmasti tiedetään siitä tai tästä asiasta. Nyt puhun vain ja ainoastaan oikeudesta mielipiteen ilmaisemiseen ja kyvystä ymmärtää tämän asian merkitys.

J.K. Paasikivi moitti aikoinaan kansaamme ulkopoliittisesti lahjattomaksi ja häneen on kyllä pakko yhtyä. Maan ulkopolitiikasta vastaavat henkilöt eivät ole mitään kansantribuuneja, joiden pitäisi kilpailla oikeamielisyysmarkkinoilla kaikkien muiden kanssa.

Mikäli Suomen -ja nimenomaan virallisen Suomen- mielipiteellä on vain demonstraation merkitys, sitä tuskin kannattaa esittää vastuunalaisten tahojen suusta. Kaiken maailman skribentit sen sijaan voivat toki kirjoittaa niin rajusti kuin ikinä uskaltavat. Aina siitä jotakin palkintoa saa.

Heidän vastuullaan nyt todella on kokonaisen valtion suhteiden hoitaminen ja silloin he edustavat tahoa, joka joskus tunnettiin nimellä body politic. Heiltä olisi alkeellista typeryyttä kuvitella olevansa vain tavallisia kansalaisia, joita sitovat yksityisen ihmisen käyttäytymiskoodeksit.

Ennen vanhaan tämä asia oli selvä jopa jokaiselle toimittajallekin, sillä ainakin ulkomaantoimittajat olivat opiskelleet valtio-oppia ja tutustuneet politiikan koulukuntiin, ainakin nyt Machiavellin klassikkoteoksiin (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=discorsi ).

Mutta Halonenhan ei enää ole tasavallan presidentti! Mikä estäisi häntä olemasta sitä samaa mieltä, jota kaikkein muidenkin on oltava, innostuu toimittaja. Jospa hän onkin, mutta ei sano sitä?

Hän on siis suomettunut, kulkee päättelyketju, joka johtaa tyhjään yleiskäsitteeseen, jonka typerykset ovat ottaneet joka paikan tiirikakseen (passepartout). Sen kun ottaa esille, voi ajattelun lopettaa, sikäli kun sitä nyt ehti aloittaakaan.

No, enempää asiasta lienee turha sanoa. Pyhä yksinkertaisuus on nykyään niin vahvassa asemassa, että sen kainokin arvosteleminen on käytännössä toivotonta mikäli tarkoituksena on jollakin tavalla vaikuttaa rähisevän lauman käytökseen.

En minä kuvittelekaan. Pistänpähän nyt muistiin itselleni ja muille tämänkin tapahtuman, joka kertoo paljon tästä aikakaudesta.

Ei meitä taida paljon auttaa se, että Paasikiven ajattelua on halukkaiden ulottuvilla vaikka millä mitalla. Kun huutokuoroa johtavat simplicissimukset ovat nyt päättäneet, ettei kuolleiden eurooppalaisten miesten -eikä edes sen naispuolisten soveltajien- ajattelusta ole mitään opittavaa, niin eihän heitä mikään logiikka horjuta. Näillä mennään.