Kansan ja valtion tarina

 

Venäjän stoori

 

Orlando Figes, The Story of Russia. Bloomsbury Publishing 2022, 348 s.

 

Orlando Figes on erinominen ja erittäin populaari Venäjän historian tuntija ja tutkija. Sekin on ala, jolla voi menestyä myös taloudellisesti, mutta se edellyttää asian esittämistä siinä muodossa, että se aukeaa maallikollekin.

Figesillä tämä armolahja on ja sitä paitsi hän on osannut myös löytää kiinnostavia näkökulmia. Hänen kirjansa A People’s Tragedy: The Russian Revolution 1891-1924 on mestarillinen esitys eräästä maailmanhistorian merkittävästä aikakaudesta nähtynä aikalaisten silmin.

Tämän kirjan johdannossa kirjoittaja toteaa, että Venäjää on liian usein analysoitu sen historiaa tuntematta. Tähän voisi lisätä, että usein on tuosta historiasta tehty jonkinlainen karikatyyri, joka näyttää selittävän kaiken, mikä on jo aika lähellä sitä tilannetta, ettei se selitä mitään.

Joka tapauksessa Figes haluaa tässä esittää, miten Venäjän itseymmärrys on kehittynyt vuosisatojen kuluessa ja mitä erikoisuuksia siihen liittyy. Sellaisiahan on jokaisen kansakunnan ja valtion historiassa.

Kyse on, tai ainakin voisi olla historiankirjoituksen historiasta, mutta sitä tässä on mukana vain minimaalisesti. Tätä seikkaa pidän kummallisena ja mieleen tulee, oliko Figes itse asiassa kirjoittanutkin jo aivan toisen kirjan, jota sitten ajankohtaisen tarpeen tullessa muunsi sen mukaiseksi.

Eihän kirja suinkaan huono ole, mutta historiografia eri vaiheissaan ja eritasoisuudessaan olisi kyllä tarjonnut paljon kiinnostavaa ja kirjan ilmoitetun tarkoituksen kannalta hyvin relevanttia ainesta. Samalla olisi tullut selväksi se, ettei Venäjälläkään ole ollut vain yhtä tapaa ymmärtää sen menneisyyttä.

Toki Venäjän poikkeuksellisen autoritaarinen ja jopa totalitaarinen historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä paitsi siitä, miten koko kansalle ylhäältä päin kerrotaan, millainen se on ja mitä sen rauhaan kuuluu, myös siitä, että koko tarina saatetaan yhtäkkiä muuttaa aivan toisenlaiseksi.

Näinhän tapahtui Stalinin tuomitessa Pokrovskin ”niin sanotun” koulukunnan 1930-luvulla ja aivan samaa on tapahtunut meidän päivinämme, kun valtio ja kirkko ovat rakentaneet ”Venäjä -minun historiani”-  virtuaalimuseoita ympäri valtakuntaa (ks. Vihavainen: Haun pyhän venäjän historia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Figes selostaa myös näitä ”museoita”, joita nyt kuuluu olevan kaksikymmentä ympäri Venäjää. Hän on kiinnittänyt huomiota hieman toisiin asioihin kuin minä ja tietenkin nykyhetken kannalta relevantimpiin. Näyttely on muuten niin laaja, ettei siihen yhdellä käynnillä ehdi kunnolla tutustua.

Venäjän omakuva ja siis kertomus sen ominaisuuksista ja missiosta on tietenkin muuttunut vuosisatojen kuluessa, vaikka tietyt asiat pysyvätkin. Yksinvalta laajan maan ”ainoana mahdollisena” hallintotapana ja paranoidinen ulkomaailman pelko, voisi sanoa piiritysmentaliteetti ovat pitkän keston ilmiöitä.

Tässähän ei mitään uutta ole. Venäjällä asiaa on myös perusteltu yhä uudelleen ja olisi ollut kiinnostavaa kuulla Figesin analysoivan noita eri aikoina esitettyjä perusteluja kunnolla sen sijaan, että hän kertaa kertaamasta päästyään yleisesti tunnettuja poliittisen historian asioita.

Sitä paitsi Venäjä ei ole ollut pelkästään yksinvaltiuden ja alistuvien alamaisten maa. Jo pelkästään uskomattoman sitkeä dissidenttiliike, vanhauskoisuus, on tästä hyvänä esimerkkinä. Figes tuo kyllä esille muitakin, muun muassa zemstvohallinnon, joka puolen vuosisadan ajan oli itsehallinnon koulu ja sisälsi mahdollisuuden tulla demokraattisen yhteiskunnan perustaksi.

Sitä paitsi venäläisessä kyläyhteisössäkin asiat päätettiin yhdessä, ei maaorjuudessa ollut kyse piiska kädessä vahtivien poliisien hallinnosta. Toki tapana ei ollut äänestää, vaan päästä konsensukseen, mutta enpä nyt tiedä, miten paljon tällä myyttiseksi asiaksi joskus nostetulla sobornost-käsitteellä voidaan selittää.

Myös amerikkalaisilla on omat valtiolliset myyttinsä ja venäläiset kriitikot ovat tulkinneet koko amerikkalaisen ideologian perustuvan kalvinismiin -siihen protestanttiseen etiikkaan, joka jätti helvettiin predestinoidut syntiset oman onnensa nojaan ja salli valittujen ottaa kaiken. Oma menestys oli merkki Jumalan suosiosta.

Huomattakoon, että tämä protestanttinen etiikka, johon myös Max Weber viittaa kapitalismin selittäjänä ei suinkaan ollut luterilaista, kuten meillä yhä uudelleen kuvitellaan ja tulkitaan saman tein luterilaisuus ilottomaksi lakiuskonnoksi. Mutta toki jokainen ideologia on sellainen kuin siitä tehdään.

Muuan asia, johon en ole tässä putinismin selittäjien nykyisessä aallossa huomannut muiden viittaavan, on se, että Venäjältä, toisin kuin länetisestä Euroopasta, puuttui oppi hallitsijan kahdesta ruumiista, joista toinen oli pyhä body politic ja toinen normaali inhimillinen ruumis. (vrt. Vihavainen: Haun body politic tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tiedä häntä. Ainakin vielä Ranskan Ludvig XIV paransi risatautia antamalla sairastuneiden koskettaa pyhää ruumistaan. Olivatko bolševikkien johtajat myös henkilöinä pyhiä, tuntuu minusta hieman epäilyttävältä, vaikka toki sekä Lenin että Stalin säilöttiin ortodoksista muistuttavan perinteen mukaisesti. On kiinnostavaa nähdä, mitä Putinille tapahtuu.

 Muistettakoon toki, että se tsaari, joka epäonnistuu, ei ole oikea. Mutta eihän kuningas Herodeskaan ollut mikään kuningas, vaan yksi styranki -usurpaattori, joka häpäisi hallitsijan pyhän tehtävän.

Putinista ja putinisteista olen silloin tällöin kirjoittanut. Kukapa olisi uskonut, että niihin varsin fantastisiin stooreihin Venäjän ja lännen suhteista, joita aikoinaan oli jo runsaasti esitetty uskottaisiin tänä päivänä ihan vakavissaan -tai ainakin oltaisiin uskovinaan. Kuten Rokan antti sanoi: siul on yks paha vika -sie haastat leikkii tosissais!

Kansanjoukkojen rooli nykyisessä tilanteessa hallituksensa tukijana on tärkeä. Figes esittää runsaasti mielipidemittausten tuloksia, jotka osoittavat, ettei homo sovieticus koskaan kuollutkaan tai sitten ainakin nopeasti heräsi kuolleista. Valekuolleelta se jonkin aikaa joka tapauksessa näytti.

Mutta tässä lienee syytä nostaa esille tuo joukkoilmiöiden taso, jota ei yksilöpsykologialla selitetä ja jota Seppo Oikkonen on mielestäni ansiokkaasti yhä uudelleen nostanut esiin.

En ole alan asiantuntija, mutta mielestäni ryhmänarsismi voisi olla käsite, jota kannattaa ajatella venäläisten nykyisen käytöksen selittäjänä. Narsisimille on ominaista vääristynyt omakuva, jota vaalitaan sitäkin huolellisemmin, kun sen haavoittuvuus on toisaalta ilmeinen.

Narsismillehan ovat yksilöissä ominaisia heikko itsetunto liittyneenä suuruusharhoihin, empatian puute, tunnekylmyys ja kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä.

Mitä Venäjän historiaan tulee, on sen omakuvassa, sellaisena kuin erityisesti slavofiilit sen ovat piirtäneet, varsin keskeisenä ajatus juuri päinvastaisesta: venäläiset ja vain venäläiset ovat kykeneviä asettumaan kaikkien kansakuntien asemaan. Venäläisyys ei ole vain kansallisuus, se on kaikki-ihmisyyttä (vsetšelovetšestvo) (vrt. Vihavainen: Haun dostojevski kaikki-ihmisyys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta useinhan sanotaan, että mistä puhe, siitä puute. Joka tapauksessa venäläiset ovat perustaneet omanarvontuntonsa pitkälti sille, että heitä ainakin pelätään. Venäjän kanssa ei ole leikkimistä! Herkkä itsetunto, joka heijastaa alemmuuskompleksia, haavoittuu, kun sen perusteisiin kajotaan. (ks. Vihavainen: Haun vihaisuus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Voi syntyä narsistinen romahdus, josta selviytymiseen ei enää riitä se sokea raivo, itkupotkuraivari, jolla uhmaikäiset narsistit reagoivat.

Saksalaisten omakuva ja käsitys missiostaan tässä maailmassa romahti aikoinaan ja samaa voi sanoa suomalaisuudestakin, jonka kohdalla prosessi oli pitempi. Amerikassa usko missioon näyttää yhä vahvalta ja sama koskee tietenkin sellaisia ryhmiä kuin juutalaiset, jotka ovat jopa Jumalan valittu kansa. Olihan meillä Suomessakin tuollaisia ajatuksia, mutta eivät ne valtiollisella tasolla paljoakaan vaikuttaneet, jos lainkaan.

Venäjällä Neuvostoliiton romahdus oli valtava katastrofi, millä en nyt tarkoita onnettomuutta, päin vastoinhan siinä oli lupaus uudesta alusta. Ihmisten ja kansakunnan itsetunnolle se joka tapauksessa oli suurin mahdollinen mullistus.

Mutta vanha Ivan oli yhä hengissä Venäjällä. Vanha Adam Puolassa koki sen sijaan katastrofin vapautuksena, kun se taas Ivanille oli vain romahdus.

Putinin johdolla yhä säilyneisiin totalitarismin rakenteisiin pumpattiin sitten pian uutta eloa. Se otettiin kiitollisina vastaan, mutta toisinkin olisi voinut käydä -tietysti.

Ei Venäjänkään historia ole kertomus pelkästä yksinvallasta ja alistumisesta. Ihminen se venäläinenkin on ja sitä paitsi yleensä hyvin miellyttävä ja sympaattinen. Mutta kansakunnilla ja valtioilla on tuon yksilötason lisäksi oma olemassaolon tasonsa, minkä todellisuus ei siitä muutu, että sitä voidaan tietenkin nimittää myös kuvitelluksi.

Ukrainan sodassa Venäjää ei voida kukistaa ja jonkinlainen kompromissi on syytä saada aikaan. Venäjän historia ei tule enää koskaan olemaan sama kuin ennen, arvelee Figes. Venäjän historia on keksittävä uudelleen Venäjän valtion toimesta ja kansan on kuviteltava se uusiksi.

Totean, että 1990-luvulta lähtien tätä tapahtui jo suuressa määrin parikymmentä vuotta. Putinin ja patriarkka Kirillin Pyhä Venäjä on vain yksi näkemys menneisyyteen. Se on yhtä falski kuin vastaavat läntiset kuvitelmat Venäjästä, joka toisin kuin muut valtiot ja kansakunnat on yksi simppeli monoliitti.

Moni Venäjän historian tutkija Beevorista ja Montefioresta Applebaumiin näyttää suosittelevan tätä Figesin kirjaa. Kyllä se huomiota ansaitseekin. Se on nyt kuitenkin vain englanniksi ja vaikka tuo kieli on ylistetty toinen äidinkielemme, ei juuri kukaan näytä sillä kielellä kirjoja lukevan -kuten ei millään muullakaan kielellä.