Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle dark triad. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

torstai 17. syyskuuta 2026

Rappion syövereissä

Moraalinen rappio hyveen aikakaudella

      Rooman rappiosta on kirjoitettu valtavasti ja aikamme erikoisuuksiin kuuluu, että erityisesti moraaliselle rappiolle ei enää anneta suurta merkitystä, sikäli kuin sellaisen olemassaoloa tai edes mahdollisuutta yleensä tunnustetaan.

     Syy on ilmeinen. Moraaliltaan eli tapojensa (mores) puolesta antiikin Rooma ei loppuaikoinaankaan ollut lainkaan nykyistä länttä huonompi, ehkäpä jopa päin vastoin. Se rappion muoto, jollaisen oma aikamme tunnustaa ja ymmärtää, liittyy vain rahaan: Länsi-Rooman talous romahti aivan samaan tapaan kun nykyisen lännenkin talous uhkaa tehdä. Idän kilpailu kaatoi sen.

     Myöskään väestönvaihtoa emme ota vakavasti, sillä se on yhtä lailla nykyisen yhteiskuntamme perusprosesseja. Tämä aikakausi ei olisi sitä, mitä se on, mikäli sen diskurssit eivät lähtisi väestöpohjan muuttumisen välttämättömyydestä ja siunauksellisuudesta. Itse todellisuuden ydintä kuvaavat ”pahat” sanat sen sijaan ovat kiellettyjä ja rangaistavia.

      Tuo moraalinen rappio, joka nykyään on liian ilmeinen ja perustavanlaatuinen asia tullakseen tiedostetuksi, erityisesti mainituksi tai massojen tunnustamaksi, kuului antiikin ajan kammottuihin yhteiskunnallisiin vaaroihin ja vääristymiin.

       Itse asiassa moraalinen rappeutuminen saattoi tapahtua aivan rajoitetussakin ympäristössä ja jopa hyvin nopeasti. Kun legioona pääsi kaupungin herkkujen ja porttojen äärelle lepäämään, se saattoi veltostua kelvottomaksi jo muutamassa viikossa. Myös yksittäisen kaupungit, kuten Sybaris, joka eli yltäkylläisesti ja rauhallisesti, muuttui väistämättä moraalittomuuden pesäksi.

      Kuten Tacitus esittää, veltto nautinnonhimo ja moraalittomuus olivat läheisessä suhteessa naissukupuolen ja sen arvojen saamaan vaikutusvaltaan.  Effeminaatio nyt vaan ei sopinut miehille.

      Toki naisillekin hyve oli aivan mahdollinen ja yhtä lailla velvoittava asia elämässä, mutta kun miehetkin muuttuivat naismaisiksi, katosi valtakuntia pystyssä pitävä miehinen hyve, joka halveksi helppoutta lepoa ja etsi sen sijaan kunniaa. Hyveellisen Lucretian sijaan veltostuneen Rooman henkiseksi kuningattareksi ilmaantui himokas Messalina.

      Rappeutuneen lurjuksen perikuvana Rooman tasavallan lopun aikoina oli Catilina, jota vastaan pidetyn syytöspuheen vielä nykyinenkin aika muistaa. Marcus Tullius Ciceron invektiivi oli hurjuudessaan sitä luokkaa, että nykyisten parlamenttien puhemiehet olisivat lopettaneet sen lyhyeen.

     Joka tapauksessa Catilinasta tehdyissä antiikin ajan  kuvauksissa yhdistyivät lähes kaikki moraalisen rappion elementit, mutta jotakin hyvää tuostakin tunnottomasta lurjuksesta löytyi: hän oli kuin olikin tarpeen tullen urhoollinen, samoin kun hänen rikostoverinsa. Tähän tapaan häntä ja hänen uraansa kuvasi Sallustius:

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Moraalinen hirviö

Urhoolliset lurjukset

Sallustius, Catilinan salaliitto. Jugurthan sota. Suomentanut Marja Itkonen. Johdannon kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 172 s.

Kuinka kauan vielä koettelet kärsivällisyyttämme, Catilina (quousque tandem, Catilina, abutere patientia nostra)?

     Näin aloitti Marcus Tullius Cicero ensimmäisen kuuluisan puheensa Catilinaa vastaan. Siinä hän ihmetteli, että moinen roisto yleensä vielä oli hengissä ja sen jälkeen teatraalisesti päivitteli, että tuo iljetys ja kaikkien kunnon ihmisten kauhu vielä kehtasi tulla Rooman senaattiin esiintymään.

       Cicero oli silloin konsulina ja Catilina, joka oli turhaan tavoitellut tuota virkaa, oli aikonut murhata molemmat konsulit ja muuttaa Rooman tasavallasta tyranniaksi eli yksivallaksi.

      Ciceron invektiivit Catilinaa vastaan kuuluvat yhä jokaisen latinanlukijan perusaineistoon ja niitä on yleensä luettu ja ihailtu ennen muuta tyylinsä takia, eikä historiankirjoituksena.

      Samaa voi jossakin määrin sanoa myös Sallustiuksesta. Häntä on arvostettu historiankirjoittajana, mutta pikemmin tyylin kuin kriittisyyden ja objektiivisuuden takia, vaikka näihinkin oli kyllä yritystä, kuten hän itse vakuuttaa.

     Historian hengetär Kleio, latinaksi Clio oli kuitenkin yksi runottarista ja se oli yksi harvoista todelliselle patriisille sopivista askareista sotimisen lisäksi.

     Menneiden ja tässä tapauksessa aivan äskettäistenkin tapahtumien valossa historioitsijan sopi myös tehdä havaintoja ihmisluonnosta ja kaikesta muustakin. Hän toimi yleensä moralistina ja filosofina ja oli tilaisuudessa tuomita eläviä ja kuolleita.

       Sallustius valittaa aikansa turmeltuneisuutta, joka erosi jyrkästi edeltävien sukupolvien yksinkertaisesta ja hyveellisestä elämästä. Aikaisemmin ihmiset vielä elivät elämäänsä ilman kiihkeitä haluja, kukin tyytyi siihen mitä hänellä oli.

Vasta myöhemmin alettiin katsoa, että suurin mahti, kaupunkien ja kansakuntien alistaminen, merkitsee suurinta kunniaa.

     ”Kun työteliäisyyden sijaan on tunkeutunut joutilaisuus, itsehillinnän ja kohtuuden sijaan mielivalta ja pöyhkeys, silloin muuttuu tapojen mukana myös ulkoinen tilanne”.

      Kaikki paras, mitä ihmiset saavat aikaan on hengen ilmausta, monet sen sijaan vaeltavat läpi elämän kuin unessa ja ”heille on vastoin luonnon vaatimusta ruumis ollut nautinnon lähde, sielu taakka… Minun nähdäkseni todella elää ja nauttii olemassaolostaan vain se, joka antautuneena johonkin tehtävään tavoittelee loistavasta teosta tai jalosta taidosta koituvaa kunniaa”.

      Sallustius yritteli aluksi politiikan alalla, mutta sai pian havaita, että siellä ”kunniantunnon, epäitsekkyyden ja hyveen tilalle rehottivat röyhkeys, lahjonta ja ahneus”. Niinpä hän päätti jättää politiikan ja ryhtyä kirjoittamaan historiaa.

      Hänen kohteensa, Lucius Catilina kuului ylhäiseen sukuun ja oli hyvin etevä monella alalla, mutta hänen mielensä oli alhainen ja kieroutunut. Hänen ruumiinsa pystyi uskomattomasti kestämään kylmää nälkää ja valvomista mutta paheet olivat vielä suuremmat:

Hän oli ”kylmäverinen, salakavala ja muuntumiskykyinen, pystyi teeskentelemään ja salaamaan mitä tahansa; hän himoitsi toiselle kuuluvaa, tuhlasi omaansa, hän oli kiihkeä intohimossaan, varsin kaunopuheinen, mutta harkintakyky puuttui”, kertoo Sallustius.

       Tässä kuvauksessa on taidettu esittää arkkityyppinen narsisti ja jopa ns. synkän kolmion persoonallisuus (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Catilinan ainoaksi intohimoksi tuli halu päästä valtion johtoon keinolla millä tahansa. Hänen intoaan lietsoivat kansalaisten turmeltuneet tavat, joita oli jäytämässä ennen muuta kaksi pahetta: ylellisyydenhalu ja ahneus.

       Rooman turmeltuminen oli alkanut puunilaissotien jälkeen. Sitten lepo ja rikkaus -sinänsä molemmat toivottavia asioita, muuttuivat turmiollisiksi. Ensin kasvoi rahan ja sitten vallan himo. Ahneus tappoi kunniantunnon, rehellisyyden ja muut hyveet; niiden sijaan se opetti röyhkeyttä ja julmuutta, opetti halveksimaan jumalia ja uskomaan rahan voimaan.

     Aluksi oli kunnianhimo, joka vielä on aika lähellä hyvettä, paitsi että kunnon mies pyrkii tavoitteeseensa rehellisin keinoin ja jälkimmäinen viekkaudella ja petoksella. ”Ahneuteen kuuluu taas rahan himo ja rahaa ei viisas ole koskaan halunnut; siihen ikään kuin sekoittunut tuhoavia myrkkyä, jotka herpaisevat miehisen ruumiin ja mielen; se on aina tyydyttämätön eikä mikään saa sitä vähenemään, ei yltäkylläisyys eikä puute”.

     Kun rikkautta ruvettiin pitämään kunniakkaana, alkoi moraalinen taju tylsistyä, köyhyys muuttui häpeäksi ja nuhteettomuutta alettiin pitää pahansuopuutena. Nuorisoon tuli nautinnonhalua, ahneutta ja ylimielisyyttä.

     Catilina kokosi vaivattomasti ympärilleen kaikenkarvaiset heittiöt ja lurjukset, siveettömät ja irstailijat, velkaantuneet, murhamiehet ja temppelihäpäisijät ja niin edelleen. Catilina lahjoi avokätisesti turmeltunutta nuorisoa ja huhun mukaan se vietti myös luonnotonta elämää Catilinan talossa.

      Catilinalla oli ollut nuoruudessaan rikollisia suhteita muun muassa Vestan papittareen ja hänen uskotaan surmauttaneen poikansakin. Tunnontuskat raastoivat hänen saastaista mieltään ja hänen kasvonsakin olivat kalvaat ja katseensa pälyilevä, käynti oli milloin kiivasta ja milloin laahustavaa.

       Oli miten oli, jopa nuorison enemmistö, mutta varsikin jalosukuiset ryhmittyivät kannattamaan Catilinaa. Tämä keräsi lopulta kannattajistaan kaksi legioonaa, jotka tosin olivat osittain vain kehnosti aseistettuja ja vehkeili myös gallialaisten kanssa päästäkseen valtaan.

     Kapinallisten keinot kuvataan äärimmäisen kataliksi. Kultaista nuorisoa yllytettiin tappamaan omat isänsä ja sekasorron aikaan saamiseksi tulipaloja oli sytytettävä samanaikaisesti ympäri Roomaa.

       Selvältä näyttää, että kuvauksen epämääräisyydestä huolimatta erityisesti köyhtyneet ja köyhät olivat muuan sellainen ryhmä, joka asetti toivonsa Catilinaan. Koko tarina tuo mieleen Dostojevskin Riivaajissa kuvatut šigaljovilaiset, murhat ja tuhopoltot keinoina vallan haltuun ottamiseen kuuluivat heidänkin ohjelmaansa ja arsenaaliinsa.

       Aikalaistensa tapaan Sallustius esittää salaliiton kannattajien ja vastustajien mielipiteet heidän pitäminään puheina. Tässä ei oleteta, että henkilöt olisivat todella sanoneet sitä, mitä heidän suuhunsa pantiin, vaan ajateltiin, että heidän olisi pitänyt sanoa jotakin sellaista.

     Koska salaliittolaiset olivat alivoimaisia, voitiin senaatissa keskustella siitä, mitä heidän kanssaan oli tehtävä, uhka tasavallalle ei ollut kuolettava.

      Julius Caesar kannatti lempeitä otteita ja jopa anteeksiantoa, kun taas Marcus Porcius Cato oli jyrkällä laillisuuden kannalla. Caton kanta voitti ja Roomassa toimeenpantiin ankara poliittinen puhdistus. Catilinan legioonat lyötiin, mutta taistelu oli ankara.

     Catilinan ympärille kerääntyneet lurjukset osoittivat nimittäin erittäin suurta urhoollisuutta ja peräänantamattomuutta, eikä yksikään vapaasyntyinen kansalainen antautunut vangiksi. Kaikilla kaatuneilla haavat olivat etupuolella ja itse Catilina taisteli hyvin urhoollisesti ja säilytti uhmamielensä loppuun saakka.

     Voitto saatiin katkeralla hinnalla ja surmattujen kapinallisten joukossa monet saattoivat löytää sukulaisiaan ja ystäviään.

      Joka tapauksessa Rooman tasavalta oli nyt pelastettu Catilinalta, mutta ennen pitkää siitä teki lopun omalla tavallaan Julius Caesar, josta alkoi keisarivallan aika, tasavallan ajan instituutiot näennäisesti säilyttäen vahva mies kokosi itselleen kaikki avainasemat ja kaiken vallan.

     Dostojevski tunsi varmasti Sallustiuksen ja tuntuu siltä, että hänen Riivaajissaan on vaikutteita tältä antiikin auktorilta. Tosin myös salaperäisiä ja ainakin huhujen mukaan nihilistien sytyttämiä tulipaloja oli tuohon aikaan Pietarissa.

     Mitä Putiniin ja hänen koplaansa tulee, sekin tuo elävästi mieleen Catilinan sellaisena kuin Sallustius on hänet kuvannut. Toki Putin oli vallanotossaan onnistuja, jota siinä suhteessa on pikemmin verrattava Caesariin ja hänen hallintojärjestelmäänsä, prinsipaattiin.

      Caesaria vastaan sai Cicero sitten vuorostaan pitää puheitaan, mutta se ei enää auttanut. Kansalaissodan kauhuihin kyllästynyt kansa laski päänsä vapaaehtoisesti ikeen alle, kuten Tacitus asiaa kuvaa. Tasavaltaa Roomasta ei enää tullut.

tiistai 15. syyskuuta 2026

Aikamme esikuva?

Machiavelli, kansanvallan suuri ystävä

     ”Machiavellismin” käsitteellä on ikävä kaiku ja itse asiassa se on mukana myös psykiatrien tautiluokituksessa (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset).

     Pejoratiivisena terminä machiavellismi merkitsee jokseenkin samaa kuin jesuitismi: pämäärä, joka on rikosta suurempi, oikeuttaa jälkimmäisen.

     Luulen, että kyseessä on hyvin normaali nykyaikainen ajattelu. Kukapa meistä ei olisi voinut hyväksyä Ukrainan sodan umpisolmun ratkaisemiseksi vaikkapa yhtä ajallaan ja paikallaan oikeaan osunutta pistoolinlaukausta, joka olisi voinut raivata pois tieltä yhden epäonnistuneen johtajan, minkä jälkeen olisi voitu palauttaa rauha ja selittää, että siinä se syyllinen nyt oli ja meni ja nyt vomme palata puhtaan pöydän ääreen.

     Luultavasti tuonkin ratkaisun hetki on jo ollut ja mennyt, mutta edelleenkään monet meistä eivät kaihda loputonta ihmishenkien uhraamista suuremman ja meille hyödylliseksi ajatellun päämäärän puolesta, vaan jopa kiivaasti vaativat sitä ja paheksuvat ajatusta ihmiselämän typerän sentimentaalisesta kunnioittamisesta.

     Antonio Gramscin vankilassa hahmottelemissa ajatuskokeissa olivat esillä myös Italian kohtalot, kuten sen renessanssin sivistys -joka hänen mielestään oli ”taantumuksellinen” liike muodostaessaan umpipern, jonne kansajoukot eivät voineet eliittiä seurata. Renessanssin kulttuuri ei voinut muodostua uudeksi ”terveeksi järjeksi”.

       Myös Danten runous ja Machiavellin haave Italian yhdistymisestä jon1500-luvulla olivat Gramscin sydäntä lähellä.  Machiavelli oli Gramscille moderni ajattelija ja jakobiini jo aikana, jolloin kansanjoukot eivät valitettavasti kyenneet häntä seuraamaan.

     Näyttää siltä, että Gramsci ihailee erityisesti ”Ruhtinas”-teosta ja ajattelee Italian kansan sen asemaan.

      Italian yhdistyminen ja vapauttaminen barbaareista oli tehtävä perinteisen moraalin pakkopaidasta välittämättä. Ruhtinaan oikeus ja velvollisuus oli kansan nimissä käyttää myös keinoja, jotka yksittäisille kansalaisille eivät olleet sallittuja.

     Jesuiitat, jotka Italiassa ennen toista maailmansotaa olivat vielä voimissaan, olivat Machiavellin parhaita oppilaita ja sangen kunnioitettava intellektuaalinen vastustaja ajan muille virtauksille.

     Mutta ”Ruhtinaan” kirjoittajan ohella oli olemassa myös toinen Machiavelli, joka yleensä uhondetaan. Asia liittynee siihen, että kirjoittajan varsinainen historiallinen uutuus joka tapauksessa oli esitetty nimenomaan ”Ruhtinaan ” sivuilla.

      ”Discorsi”-teoksessana (Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio, 1517) kirjoittaja  itse asiassa kyllä jatkaa tuota samaa arvopohjaista realismiaan, mutta niin sanoakseni toisin keinoin.

    Tässä vanha blogini aiheesta:

lauantai 20. elokuuta 2016

Machiavellin moraali

Machiavellin moraali

     Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja.

     Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

     Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden.

       Kuvaavaahan on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

      Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

      Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

     Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

     Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan.

      Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

      Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

      Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas.

        Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

     Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

      Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki kansan valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

      Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

      Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muut aikaisemmin.

       Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen.

         Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

     Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

     Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

     Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

       Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

      Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja yksilöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2025

Kerettiläinen Frankfurtissa

Intellektuellien synnit

Niin sanottu Frankfurtin koulukunta ”kriittisine” teorioineen edustaa luultavasti tämän hetken vaikutusvaltaisinta filosofista traditiota länsimaissa. Sen voi löytää sieltä, missä käsitteet ”woke” ja ”DEI” mainitaan.

Kyseessä oli kirjava kokoelma marxismin ja psykoanalyysin pohjalle rakentavia ajattelijoita. Sieltä voidaan etsiä muodikkaan postmodernin  nihilismin juuria, mutta löytyy sieltä muutakin.

Eräänlainen musta lammas joukossa oli psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi Erich Fromm, jonka laajaan tuotantoon sisältyy myös runsaasti kiinnostavia uskonnonfilosofisia pohdintoja.

Kun luulen lukeneeni suurimman osan hänen tuotantoaan, otan vapauden esittää oman käsitykseni hänen ajattelunsa perusteista ilman lähdeviittauksia. Nuo kirjat kun ovat erilaisissa muutoissa päässeet valitettavasti enimmäkseen häviämään kirjastostani, mikä on harmillista.

Fromm esittää teoksissaan ”Ihmisen osa” ja ”Hyvän ja pahan välillä” eräänlaisen objektiivisen kehitysportaikon, jonka ihminen joutuu elämässää käymään läpi tai sitten takertumaan jollekin portaalle.

Fromm nimittää ajatteluaan humanistiseksi psykoanalyysiksi ja pitää suurena lähtökohtana ihmisen tarvetta vastata eksistentiaaliseen ongelmaansa: mitä tehdä, kun olemme kuolevaisia ja tiedämme sen? Mikä on ihmisen osa, hänen mahdollisuutensa tässä tilanteessa?

Vastausta kehitellään psykoanalyyttisen kehityspsykologian pohjalta. Ihmisen osa on joko toteuttaa hänessä piilevät mahdollisuduet eli tulla sellaiseksi kuin hän olemukseltaan on, tai sitten harhautua ja vastata tilanteeseensa irrationaalisella, mahdolliseti tuhoavalla tavalla.

Ihmisyksilön kehityksen ensi vaiheena on lapsellinen narsismi eli libidon kehityksen oraalis-reseptiivinen vaihe. Sitten seuraa anaalinen vaihe ja vasta sen jälkeen kypsyys: genitaalinen vaihe.

Oraalinen ja anaalinen vaihe saattavat saada sekä reseptiivisiä että sadistisia muotoja, mikä ilmenee sitten taipumuksissa keskittyä hyödykkeiden hankkimiseen, pakonomaiseen säästämiseen ja siivoamiseen, ihmissuhteissa joko riippuvuuteen, tai sitten sadismiin ja/tai masokismiin.

Täysin kypsä persoonallisuus sen sijaan on genitaalis-produktiivinen. Se ei saa tyydytystään kiinnittymisestä johonkin itseä suurempaan, enempää kuin toiseutta edustavien tuhoamisesta, vaan pyrkii luomaan ja lahjoittamaan ja suhtautuu ympäristöönsä pyyteettömällä rakkaudella.

Täsä ei seuraa, että kehityksessään jollekin portaalle pysäntyneet olisivat välttämättä pahoja tai huonoja ihmisiä tai suorastaan rikollisia luonteita, mutta sellainen mahdollisuus on kyllä olemassa ja saattaa tietyissä olosuhteissa aktualisoitua.

Tämä kehitysportaikko on luonteeltaan objektiivinen ja sotii siis postmodernia nihilismiä vastaan. Se on itse asiassa varsinainen potku suoraan tuon ajattelutavan ytimeen.

Rienauksen yhtenä huippuna on, että esimerkiksi homoseksuaalisuutta ei luokitella yhdeksi tasa-arvoiseksi ihmisen seksuaalisuuden vaihtoehdoksi, vaan sitä pidetään epäkypsän persoonallisuuden takertumisena erääseen alempaan kehitysvaiheeseen.

Varmaan täytyy vielä kerran todeta, ettei tästä seuraa homojen ”tuomitseminen”, vaan sen toteaminen, että he oat kehityksessään kesken jääneitä ja joutuvat ponnistamaan siltä pohjalta, alemmalta portaalta.

On tietenkin täysin mahdollista, että myös sellaisen persoonallisuuden omaava ihminen on kelpo kansalainen ja muutenkin hyvä -toki päinvastaista mahdollisuutta on syytä pahoin pelätä.

Olisi kiinnostavaa nähdä Frommin mahdollissti kirjoittamat analyysit Frankfurtin koulukunnan kollegoistaan. Kyseessähän oli joukko mitä tyypillisimpiä intellektuelleja, jotka useimmiten ovat myös poikkeavia yksilöitä, ainakin siinä tapauksesas kun heidät voidaan luokitella neroiksi.

Nero, poikkeuksellisen suuressa määrin uutta luova yksilö, ei missään tapauksessa voi olla vain yksinkertaisesti kunnon kansalainen ja kympin todistuksen koulusas saanut hikari. Hän on aina poikkeava ja luultavasti asia usein liittyy myös persoonallisuuden kehityksen ongelmiin.

Toki myös ja aivan erityisesti genitaalis-produktiivinen peesoonallisuus voi tämän ajattelutavanmukaan olla nerokas, minkä kuulee jo Frommin antamasta nimityksestäkin. Suuria rakastajia lienevät itse asiassa monet suurimmat nerot, vaikka joukossa on selvästi aivan muunlaisiakin tapauksia.

Mutta ne tavallisemmat intellektuellit, esimerkiksi tuo Frankfurtin galleria, muodostavat yhtä kirjavan kuin kaameankin friikkijoukon. Varmemmaksi vakuudeksi liitän tähän blogin, joka käsittelee eräitä klassisia intellektuellityyppejä:

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Intellektuellien puolustus

Intellektuellit ja synkkä kolmio

Synkkä kolmio (dark triad) on ammattipiireissä nimityksenä persoonallisuustyypille, jossa yhdistyvät narsismi, machiavellismi ja psykopatia.

Itse asiassa vain ensimmäinen ja viimeinen kai ovat käypiä psykiatrisia luonnehdintoja. Machiavellismi, jota on myös epäilty lieväksi psykopatian muodoksi, joka tapauksessa liittyy tiiviisti noihin patologisiin ilmiöihin.

Narsismille ovat tyypillisiä suuruuskuvitelmat, ylpeys, egoismi ja empatian puute, psykopatiaan taas liittyvät antisosiaalinen käytös, impulsiivisuus, itsekkyys, tunteettomuus ja katumattomuus.

Machiavellismille sanotaan olevan luonteenomaista toisten ihmisten manipulointi ja hyväksikäyttö, kyyninen piittaamattomuus moraalista ja keskittyminen omaan etuun ja pettämiseen. Tunnistamme tällaiset tyypit helposti kulloistenkin mahtimiesten läheisyydestä, jonne ne kerääntyvät kuin häntäkärpäset liehakoiden ja ylistäen isäntänsä mahtavuutta. Niille totuudella ja valheella on vain surinan arvo ja ainoaa todellista suuruutta edustaa tuoreen ulosteen loppumattomuus.

”Synkän kolmion” persoonallisuustyyppien on havaittu korreloivan aggressiivisuuden, rasismin ja öykkäröinnin kanssa. Historiasta tuttu SA-miehen prototyyppi voisi siis hyvin sopia esimerkkihenkilöksi.

Joskus puhutaan myös ”pimeästä neliöstä”, jossa narsismiin, machiavellismiin ja psykopatiaan yhdistyy vielä sadismi. Ehkäpä Heinrich Himmler etsi ja löysi juuri tällaisia tyyppejä SS-joukkoihinsa. Voisi ainakin ajatella heidän viihtyneen siellä mainiosti.

Mutta miten ”kolmion” tai ”neliön” ominaisuudet suhtautuvat toisiinsa? Henkiset poikkeavuudet eivät yleensä vielä predestinoi ihmisiä rikollisuuteen tai muuhun pahuuteen, tuskin myöskään intellektuelleiksi tai näyttelijöiksi. Lähes kaikkia henkisiä valmiuksia voi käyttää myös hyviin tarkoituksiin. Mikä hallitsee ”synkän kolmion” ihmisiä ja onko yhteiskunnalla toivoa siitä, että heistä voisi tulla täysiarvoisia kansalaisia?

Kuten edellisestä selviää, asian ydin on siinä, että niin ”kolmiossa”, ”neliössä” kuin niiden komponenteissakin on aina kyse siitä, että oma ego hallitsee elämää, jossa sivullisille on tarjolla vain välineen rooli.

Ihminen, joka ei välitä toisten kärsimyksistä tai jopa nauttii niistä on ehkä sopiva vanginvartijaksi, mutta pystyisikö hän vaarantamaan ja jopa uhraamaan itsensä vieraiden ihmisten puolesta?

Saattaisi ensi näkemältä olla vaikea ymmärtää, että niin monet poliittiset fanaatikot ovat joka tapauksessa epäitsekkäitä ja suorastaan pyrkivät uhrautumaan aatteensa puolesta. Asian ydin on mitä ilmeisimmin projektiossa ja introjektiossa. Narsisti tavallaan ulottaa itsensä käsittämään koko sen yhteisön, johon hän samaistuu ja sulkee taas muut sen ulkopuolelle. Hänelle ei ole olemassa itsensä lisäksi muita, mutta tuo hänen egonsa saattaa pullistua käsittämään koko hänen sukunsa tai kansansa. Muut ihmiset taas leikkautuvat oman viiteryhmän ja samalla koko ihmisyyden ulkopuolelle. He ovat ”toisia”.

Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan selitys siihen, miksi tietyt ihmiset saattavat samaan aikaan olla niin totaalisen julmia vihollisilleen ja mitä sentimentaalisimpia palvojia oman ryhmänsä jäsenille, etenkin sen symbolisille johtajille, joille he alistuvat sadomasokistisen kaavan mukaisesti.

Kuten me vanhat ihmiset vielä muistamme, Theodor Adorno luonnosteli aikoinaan sodan jälkeen autoritaarisen persoonallisuustyypin. Sen edustajia löysi helposti saksalaisista poroporvareista, jotka olivat aina valmiina tottelemaan ylempiensä käskyjä, millaisia tahansa. Ilman saksalaista poroporvaria Hitlerin valta ja varsinkaan holokausti tuskin olisivat edes olleet mahdollisia.

 Adorno ja yleisemminkin Frankfurtin koulukunta tekivät itse asiassa juuri pikkuporvaristosta historian konnan. Saksan työväenluokka oli sinänsä vahva ja sen olisi pitänyt kyetä sosialistiseen vallankumoukseen, jota älymystöpiireissä usein pidettiin kaikkien ihmiskunnan ongelmien patenttiratkaisuna. Tuo luokka oli kuitenkin pikkuporvarillisten vaistojen turmelema ja, kuten vitsailtiin, se ei koskaan kykenisi valtaamaan rautatieasemia, jos sille kieltäydyttäisiin myymästä laiturilippuja.

Tällainen käytös ei kuitenkaan itse asiassa viitannut hävittäviin narsistisiin ja sadistisiin taipumuksiin, vaan pikemminkin aitoihin kansalaishyveisiin, kuten kurinalaisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Psykopaateilta tällainen kyky puuttuu ja he ovat taipuvaisia impulsiivisuuteen ja ”kiksejä” tarjoaviin seikkailuihin sekä yleensäkin lyhytjännitteiseen elämäntapaan.

”Pikkuporvarillinen” kunnollisuus ja kurinalaisuus taas ovat niitä ominaisuuksia, joita todelliset vallankumoukselliset ovat aina halveksineet ja pitäneet paheista suurimpina. Venäjällä lokakuun vallankumoukseksi nimitetty kaaos oli ennen muuta rahvaan hallitsematonta riekkumista. Venäjän tuntijat nimittivät sitä nimellä ”volja”, kyseessä oli vapaus tehdä mitä halusi eikä pelkästään pakkovallasta vapautuminen.

Tällaista orgiaa ei Saksassa koettu, vaikka sen perinteinen hyvä järjestys kyllä järkkyi vuoden 1918 mellakoissa, jotka vielä muutamin paikoin lähivuosina uusiutuivat.

Paul Johnsonin tunnetussa teoksessa ”Intellectuals” esitetään karu galleria häiriintyneitä tyyppejä, jotka ovat kulttuurissamme kunnostautuneet palvottuina intellektuelleina.

Huomattakoon, ettei Johnsonin kirjan nimessä ole määräävää artikkelia. Kyseessä ovat siis eräät tietyt intellektuellit pikemmin kuin koko se joukko, jota kutsutaan tuolla nimellä ja joka haluaa siihen samaistua.

Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, miksi näin monet alan kuuluisuudet ovat niin ilmeisesti olleet henkisesti tasapainottomia ja miksi heihin siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi on suhtauduttu niin kritiikittömän palvovasti. Siitäkin Johnson antaa paljon puhuvia esimerkkejä.

Jean-Jacques Rousseau kuuluu tietenkin Johnsonin galleriaan. Hänen henkilöhistoriansa pääpiirteet ovat yleisesti tunnettuja. Tuo altruismin ja luonnonmukaisuuden sentimentaalinen palvoja kohteli lähimmäisiään mitä raaimmin. Lapsensa tuo hellän kasvatuksen entusiasti pakotti lähettämään lastenkotiin.

Johnson siteeraa erästä nykyisempää tutkijaa, joka on listannut Rousseaun paheet. Hän oli ”masokisti, ekshibionisti, neurasteenikko, hypokondrikko, onanisti, latentti homoseksuelli, kyvytön normaaliin vanhemman kiintymykseen, kehittyvä paranooikko, narsistinen introvertti, jonka taipumus teki hänestä epäsosiaalisen, täynnä syyllisyydentuntoja, patologisen arka, kleptomaani, infantiili, ärtyisä ja surkea”.

Nykyaikainen ennakkoluuloton lukija voi tietenkin kuitata tämän listan lyhyesti –entäs sitten? Nuo ominaisuudet ovat aikakautemme perspektiivistä ihan OK. Osaksi ne ehkä ovat hieman ikäviä, mutta mitäpä ne kuuluvat Rousseaun toimintaan filosofina?

Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että noita paheita tai aikakauden perspektiivistä katsoen vähintäänkin vajavaisuuksia ei ihailijoiden piirissä ainoastaan kieltäydytty näkemästä, vaan Rousseauta suorastaan palvottiin myös persoonallisuutena. Hänen tavaton kuuluisuutensa ja historiallinen vaikuttavuutensa varmaan olivat riittäviä syitä sille, että hänen tavaroitaan, viimeistä tupakkakukkaroa myöten kohdeltiin kallisarvoisina reliikkeinä.

Kummallisempaa sen sijaan on, että häntä nimitettiin ”Pyhäksi Rousseauksi” (George Sand) tai peräti ”Kristuksen kaltaiseksi sieluksi, jolle vain taivaan enkelit olisivat sopivaa seuraa” (Schiller). Tolstoi kertoi, että kaksi suurinta vaikuttajaa hänen elämässään olivat olleet Kristus ja Rousseau ja nykyisemmän sukupolven oppi-isä Claude Levi-Strauss kommentoi: ”Hän on mestarimme ja veljemme… jokaisen sivun tässä (minun, Levi-Straussin) kirjassa olisi voinut omistaa hänelle, ellei se olisi ollut arvotonta hänen suuren muistonsa rinnalla”.

Paul Johnsonilla on hyvä perusteet puolellaan, kun hän arvioi, että Rousseau oli nerokas kirjailija, mutta tasapainoton sekä elämässään että kirjoituksissaan. Hieman pirullisesti Johnson antaa viimeisen sanan eräälle Rousseaun rakastajattarista, jonka mielestä filosofi oli ”kiinnostava hullu”.

Rousseaun mielestä paheet kuitenkin johtuivat ennen muuta yhteiskunnasta ja hän epäilemättä olisi voinut karistaa epämiellyttävät luonnehdinnat niskoiltaan kuin hanhi veden. Eihän syypää hänen lurjusmaisuuteensa ollut hän itse, vaan Ranska, se yhteiskunta, joka häntä ympäröi ja tyrannisoi.

Tässä on kuitenkin kiinnostavaa pohtia, miten Rousseaun tapaus suhtautuu ”pimeän kolmion” syndroomaan. Johnsonin kokoamien tietojen mukaan hänen tuttaviensa todistus oli varsin yksimielinen: David Humen mielestä hän oli ”hirviö, joka piti itseään ainoana merkittävänä olentona koko maailmankaikkeudessa”. Diderot, joka tunsi hänet hyvin, katsoi, että hän oli ”petollinen, turhamainen kuin Saatana, kiittämätön, julma, tekopyhä ja täynnä ilkeyttä”. Voltairen mielestä hän oli ”turhamainen ja halpamainen hirviö”.

Näyttää siis pahasti siltä, että ”synkän kolmion” ulottuvuuksista ainakin narsismi on monen kuuluisan intellektuellin persoonassa vahvasti läsnä ja ilmeisesti ainakin jonkinasteinen psykopatia. Kaikesta sentimentaalisuudestaan huolimatta filosofi oli kykenemätön vanhemmuuden tunteisiin ja lähetti lapsensa lastenkotiin, jollaiset tuohon aikaan lienevät muistuttaneet enemmän helvettiä kuin mikään nykyaikainen instituutio, amerikkalaiset vankilat mukaan lukien.

Machiavellismista puheen ollen, koko hänen oppinsa yhteistahdosta rakentui itse asiassa sen periaatteille. ”Yhteistahto” oli luomus, jonka avulla oli mahdollista perustella lähes mitä tahansa aatetta riippumatta siitä, ketkä sitä kannattivat ja miten paljon heitä oikeastaan oli.

Bertrand Russell kertoo lapsena kysyneensä isältään, kuka oli Rousseau, jolloin hänelle oli vastattu: ”Muuan hyvin paha mies, poikani!” Russell itse oli Rousseaun ajatusten suuri kriitikko ja hänen persoonansa poikkesi monessa suhteessa kyynelehtivästä ja epävakaasta Rousseausta, mutta molemmat olivat intellektuelleja par excellence.

 Ehkä jo tämä yhteinen intohimo antaa aihetta olettaa, että heillä oli myös henkisesti paljonkin yhteistä? Russellin omaelämäkerrasta ja Johnsonin kirjasta päätelleen Russell oli kuitenkin valoisampi tyyppi. Hänen merkittävin heikkoutensa olivat naiset, mutta pidäkkeettömyydelleen hänellä oli tarjota filosofiset perusteet, jotka monet naiset myös jakoivat. Russell olisi voinut kuulua Dostojevskin galleriassa kevyempään, ”isien” sukupolveen. Hän kieltäytyi tunnustamasta pahuutta eikä itsekään sitä edustanut. 

  Russell muistutti ulkonäöltään lintua ja kehitti vanhemmiten yhä vastenmielisemmän kotkottavan naurun, mutta hän valloitti älyllään ja kaatoi naisia kuin heinää. Kysyntä luo tarjontaa ja ehkä tuo myöhempien aikojen Don Juan oli omassa kategoriassaan miesten parhaita.     

Päinvastoin kuin Russellille, Leo Tolstoille seksuaalisuus oli demoni, jota vastaan hän taisteli ja josta hän kärsi. Kuten tunnettua, hän saarnasi pidättyvyyttä, leimasi taiteen himojen herättämiseksi ja yleensäkin näki seksuaalisuuden alentavana, suurena lankeemuksena.         

Omasta suuruudestaan Tolstoilla sen sijaan ei ollut epäilyksiä, tai ainakin niiden torjuminen onnistui vaivatta. Paul Johnson katsoo, että Tolstoi katsoi olevansa Jumalan veli ja joskus näytti jopa siltä, että hän piti itseään vanhempana veljenä.

Tämän voinee kuitata ilkeänä henkevyytenä. Mielestäni on täysin mahdollista nähdä asia siten, että Tolstoi uskoi kaikkien ihmisten samanarvoisuuteen Jumalan edessä ja Jumala taas oli hänelle yksinkertaisesti totuus, vilpittömän sydämen valaistuminen, jota suuret opettajat ajasta aikaan olivat saarnanneet. Tämä ajatushan on buddhalaisuuden ytimessä ja sieltä myös Tolstoin opit olivat peräisin.

Tolstoi ei ehkä sellaisenaan kannattanut Feuerbachilta juontuvaa ihmisjumaluuden ideaa. Jotakin samankaltaista oli kuitenkin hänen kapinassaan kirkkoa ja uskontoa vastaan. Niitä hän syytti totuuden vääristelystä ja etsi totuutta ihmisestä eikä tuonpuolisesta. Valtiota hän piti pyhän Augustinuksen tapaan ”suurena rosvojoukkona”. Toisin kuin jälkimmäinen, hän ei antanut sille armoa edes siksi, että se olisi hallitsijan väline oikeuden harjoittamiseksi. Valtio, kirkko ja seksuaalisuus olivat sinänsä väärin.

Tolstoi vaati siis mahdottomia yhtä tinkimättömästi kuin jo hänen kuuluisampi esikuvansa Jeesus. Nikolai Berdjajevin mielestä hänen maksimalisminsa oli ”demonista” tai ”saatanallista” eli kapinaa Jumalaa vastaan. Venäjän vallankumouksen jälkeen sen hajottavaa merkitystä sitten alettiin myös intellektuellien piirissä kauhistella, kun vahinko jo oli tapahtunut. Ennen vallankumousta Tolstoi oli jo kirottu niin kirkon kuin valtionkin taholta, mutta lähinnä vain mustasotnialaiset intellektuellit tohtivat kritisoida häntä. No, myös Gorki kritisoi, koska Tolstoi hänen mielestään oli …poroporvari.

Joka tapauksessa Tolstoi sai tavattomasti seuraajia yhteisen kansan parista ja Suomessakin hänen pamflettikirjasiaan myytiin runsaasti. Intellektuellina Tolstoi paradoksaalisesti ylisti toisaalta yksinkertaisen kansan viisautta ja toisaalta niitä suuria opettajia eli siis intellektuelleja, jotka ajasta aikaan olivat tuoneet kansalle valaistuksen.

Tolstoin kirja ”Mitä meidän siis on tehtävä” julkaistiin heti vuonna 1908 myös suomeksi. Sen radikalismi hämmästyttää tänäkin päivänä. Jotkut sen perusolettamuksista ovat ilmeisen vanhentuneita, kuten kuvitelma siitä, että vain ruumiillinen työ on oikeasti työtä ja ns. henkinen työ pohjimmiltaan pelkkää huvia. Mutta ehkä sen voisi vielä myydä etelän hikipajojen työläisille?

Joka tapauksessa ”Jasnaja Poljanan äijä” eli Taata Sillanpään sanoin ”iso ryssä” vaati kaikilta mahdottomia. Itse hän yritteli aina välillä ryhtyä ruumiilliseen työhön ja pidättäytyä seksistä, mutta eihän siitä oikein mitään tullut.

Epäilemättä Tolstoita voi joka tapauksessa pitää eräänlaisena vaatimattomuuden suurmiehenä, jonka viitan rei’istä saattoi kyllä pöyhkeys vilahdella ja jonka ego tosiasiassa pyöri taivaan navalla saakka. Hänen paljasjalkaisen kyntäjän hahmonsa oli tuskin sinänsä falski, mutta se oli vain ihannerooli, jota ei ollut mahdollista tavoittaa ja johon kreivi aina toisinaan pitkästyi. Persoonana hän joka tapauksessa on niin suuri, että pienempien älykköjen heittelemät kivet eivät häntä tavoita.

Niinpä Johnson saakoon tässä pitkän nenän ja samoin ne, jotka yrittävät tunkea kaikki tai ainakin enimmät intellektuellit pimeään kolmioon tai peräti neliöön.

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Moraalinen hirviö

Urhoolliset lurjukset

Sallustius, Catilinan salaliitto. Jugurthan sota. Suomentanut Marja Itkonen. Johdannon kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 172 s.

Kuinka kauan vielä koettelet kärsivällisyyttämme, Catilina (quousque tandem, Catilina, abutere patientia nostra)?

Näin aloitti Marcus Tullius Cicero ensimmäisen kuuluisan puheensa Catilinaa vastaan. Siinä hän ihmetteli, että moinen roisto yleensä vielä oli hengissä ja sen jälkeen teatraalisesti päivitteli, että tuo iljetys ja kaikkien kunnon ihmisten kauhu vielä kehtasi tulla Rooman senaattiin esiintymään.

Cicero oli silloin konsulina ja Catilina, joka oli turhaan tavoitellut tuota virkaa, oli aikonut murhata molemmat konsulit ja muuttaa Rooman tasavallasta tyranniaksi eli yksivallaksi.

Ciceron invektiivit Catilinaa vastaan kuuluvat jokaisen latinanlukijan perusaineistoon ja niitä on yleensä luettu ja ihailtu ennen muuta tyylinsä takia, eikä historiankirjoituksena.

Samaa voi jossakin määrin sanoa myös Sallustiuksesta. Häntä on arvostettu historiankirjoittajana, mutta pikemmin tyylin kuin kriittisyyden ja objektiivisuuden takia, vaikka näihinkin oli kyllä yritystä, kuten hän itse vakuuttaa.

Historian hengetär Kleio, latinaksi Clio oli kuitenkin yksi runottarista ja se oli yksi harvoista todelliselle patriisille sopivista askareista sotimisen lisäksi.

Menneiden ja tässä tapauksessa aivan äskettäistenkin tapahtumien valossa historioitsijan sopi myös tehdä havaintoja ihmisluonnosta ja kaikesta muustakin. Hän toimi yleensä moralistina ja filosofina ja oli tilaisuudessa tuomita eläviä ja kuolleita.

Sallustius valittaa aikansa turmeltuneisuutta, joka erosi jyrkästi edeltävien sukupolvien yksinkertaisesta ja hyveellisestä elämästä. Aikaisemmin ihmiset vielä elivät elämäänsä ilman kiihkeitä haluja, kukin tyytyi siihen mitä hänellä oli.

Vasta myöhemmin alettiin katsoa, että suurin mahti, kaupunkien ja kansakuntien alistaminen, merkitsee suurinta kunniaa.

Kun työteliäisyyden sijaan on tunkeutunut joutilaisuus, itsehillinnän ja kohtuuden sijaan mielivalta ja pöyhkeys, silloin muuttuu tapojen mukana myös ulkoinen tilanne.

Kaikki paras, mitä ihmiset saavat aikaan on hengen ilmausta, monet sen sijaan vaeltavat läpi elämän kuin unessa ja heille on vastoin luonnon vaatimusta ruumis ollut nautinnon lähde, sielu taakka… Minun nähdäkseni todella elää ja nauttii olemassaolostaan vain se, joka antautuneena johonkin tehtävään tavoittelee loistavasta teosta tai jalosta taidosta koituvaa kunniaa.

Sallustius yritteli aluksi politiikan alalla, mutta sai pian havaita, että siellä kunniantunnon, epäitsekkyyden ja hyveen tilalle rehottivat röyhkeys, lahjonta ja ahneus. Niinpä hän päätti jättää politiikan ja ryhtyä kirjoittamaan historiaa.

Hänen kohteensa, Lucius Catilina kuului ylhäiseen sukuun ja oli hyvin etevä monella alalla, mutta hänen mielensä oli alhainen ja kieroutunut. Hänen ruumiinsa pystyi uskonattomasti kestämään kylmää nälkää ja valvomista mutta paheet olivat vielä suuremmat:

Hän oli kylmäverinen, salakavala ja muuntumiskykyinen, pystyi teeskentelemään ja salaamaan mitä tahansa; hän himoitsi toiselle kuuluvaa, tuhlasi omaansa, hän oli kiihkeä intohimossaan, varsin kaunopuheinen, mutta harkintakyky puuttui, kertoo Sallustius.

Tässä kuvauksessa on taidettu esittää arkkityyppinen narsisti ja jopa ns. synkän kolmion persoonallisuus (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Catilinan ainoaksi intohimoksi tuli halu päästä valtion johtoon keinolla millä tahansa. Hänen intoaan lietsoivat kansalaisten turmeltuneet tavat, joita oli jäytämässä ennen muuta kaksi pahetta: ylellisyydenhalu ja ahneus.

Rooman turmeltuminen oli alkanut puunilaissotien jälkeen. Sitten lepo ja rikkaus -sinänsä molemmat toivottavia asioita, muuttuivat turmiollisiksi. Ensin kasvoi rahan ja sitten vallan himo. Ahneus tappoi kunniantunnon, rehellisyyden ja muut hyveet; niiden sijaan se opetti röyhkeyttä ja julmuutta, opetti halveksimaan jumalia ja uskomaan rahan voimaan.

Aluksi oli kunnianhimo, joka vielä on aika lähellä hyvettä, paitsi että kunnon mies pyrkii tavoitteeseensa rehellisin keinoin ja jälkimmäinen viekkaudella ja petoksella. Ahneuteen kuuluu taas rahan himo ja rahaa ei viisas ole koskaan halunnut; siihen ikään kuin sekoittunut tuhoavia myrkkyä, jotka herpaisevat miehisen ruumiin ja mielen; se on aina tyydyttämätön eikä mikään saa sitä vähenemään, ei yltäkylläisyys eikä puute.

Kun rikkautta ruvettiin pitämään kunniakkaana, alkoi moraalinen taju tylsistyä, köyhyys muuttui häpeäksi ja nuhteettomuutta alettiin pitää pahansuopuutena. Nuorisoon tuli nautinnonhalua, ahneutta ja ylimielisyyttä.

Catilina kokosi vaivattomasti ympärilleen kaikenkarvaiset heittiöt ja lurjukset, siveettömät ja irstailijat, velkaantuneet, murhamiehet ja temppelihäpäisijät ja niin edelleen. Catilina lahjoi avokätisesti turmeltunutta nuorisoa ja huhun mukaan se vietti myös luonnotonta elämää Catilinan talossa.

Catilinalla oli ollut nuoruudessaan rikollisia suhteita muun muassa Vestan papittareen ja hänen uskotaan surmauttaneen poikansakin. Tunnontuskat raastoivat hänen saastaista mieltään ja hänen kasvonsakin olivat kalvaat ja katseensa pälyilevä, käynti oli  milloin kiivasta ja milloin laahustavaa.

Oli miten oli, jopa nuorison enemmistö, mutta varsikin jalosukuiset ryhmittyivät kannattamaan Catilinaa. Tämä keräsi lopulta kannattajistaan kaksi legioonaa, jotka tosin olivat osittain vain kehnosti aseistettuja ja vehkeili myös gallialaisten kanssa päästäkseen valtaan.

Kapinallisten keinot kuvataan äärimmäisen kataliksi. Kultaista nuorisoa yllytettiin tappamaan omat isänsä ja sekasorron aikaan saamiseksi tulipaloja oli sytytettävä samanaikaisesti ympäri Roomaa.

Selvältä näyttää, että kuvauksen epämääräisyydestä huolimatta erityisesti köyhtyneet ja köyhät olivat muuan sellainen ryhmä, joka asetti toivonsa Catilinaan. Koko tarina tuo mieleen Dostojevskin Riivaajissa kuvatut šigaljovilaiset, murhat ja tuhopoltot keinoina vallan haltuun ottamiseen kuuluivat heidänkin ohjelmaansa ja arsenaaliinsa.

Aikalaistensa tapaan Sallustius esittää salaliiton kannattajien ja vastustajien mielipiteet heidän pitäminään puheina. Tässä ei oleteta, että henkilöt olisivat todella sanoneet sitä, mitä heidän suuhunsa pantiin, vaan ajateltiin, että heidän olisi pitänyt sanoa jotakin sellaista.

Koska salaliittolaiset olivat alivoimaisia, voitiin senaatissa keskustella siitä, mitä heidän kanssaan oli tehtävä, uhka tasavallalle ei ollut kuolettava.

Julius Caesar kannatti lempeitä otteita ja jopa anteeksiantoa, kun taas Marcus Porcius Cato oli jyrkällä laillisuuden kannalla. Caton kanta voitti ja Roomassa toimeenpantiin ankara poliittinen puhdistus. Catilinan legioonat lyötiin, mutta taistelu oli ankara.

Catilinan ympärille kerääntyneet lurjukset osoittivat nimittäin erittäin suurta urhoollisuutta ja peräänantamattomuutta, eikä yksikään vapaasyntyinen kansalainen antautunut vangiksi. Kaikilla kaatuneilla haavat olivat etupuolella ja itse Catilina taisteli hyvin urhoollisesti ja säilytti uhmamielensä loppuun saakka.

Voitto saatiin katkeralla hinnalla ja surmattujen kapinallisten joukossa monet saattoivat löytää sukulaisiaan ja ystäviään.

Joka tapauksessa Rooman tasavalta oli nyt pelastettu Catilinalta, mutta ennen pitkää siitä teki lopun omalla tavallaan Julius Caesar, josta alkoi keisarivallan aika, tasavallan ajan instituutiot näennäisesti säilyttäen vahva mies kokosi itselleen kaikki avainasemat ja kaiken vallan.

Dostojevski tunsi varmasti Sallustiuksen ja tuntuu siltä, että hänen Riivaajissaan on vaikutteita tältä antiikin auktorilta. Tosin myös salaperäisiä ja ainakin huhujen mukaan nihilistien sytyttämiä tulipaloja oli tuohon aikaan Pietarissa.

Mitä Putiniin ja hänen koplaansa tulee, sekin tuo elävästi mieleen Catilinan sellaisena kuin Sallustius on hänet kuvannut. Toki Putin oli vallanotossaan onnistuja, jota siinä suhteessa on pikemmin verrattava Caesariin ja hänen hallintojärjestelmäänsä, prinsipaattiin.

Caesaria vastaan sai Cicero sitten vuorostaan pitää puheitaan, mutta se ei enää auttanut. Kansalaissodan kauhuihin kyllästynyt kansa laski päänsä vapaaehtoisesti ikeen alle, kuten Tacitus asiaa kuvaa. Tasavaltaa Roomasta ei enää tullut.

torstai 23. toukokuuta 2024

Sankarit muuttuvat

Pimeän kolmion kultti

Psykologit ovat melko hiljattain ottaneet käyttöön niin sanotun Pimeän kolmion (Dark Triad) käsitteen.

Siinä lähdetään siitä, että narsistisilla persoonallisuuksilla on taipumusta myös psykopatiaan eli tunteettomuuteen ja empatian puutteeseen sekä toisten ihmisten manipulointiin ja käyttämiseen välineinä (”machiavellismi”).

Vanha kunnon Machiavelli protestoisi epäilemättä joutumista tuohon konnien joukkoon (vrt.  Vihavainen: Haun machiavelli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta kyseessähän on vain tutkijoiden käyttämä tekninen termi eikä mikään historian syväluotaus.

Joka tapauksessa suhtautuminen toiseen ihmiseen välineenä on perinteisesti ollut syvästi klassisen etiikan vastaista ja tunnetusti Immanuel Kant on korostanut tämän seikan keskeisyyttä.

Lehtien lifestyle-osastoissa tai mitä ne nyt lienevätkään, on paljon käsitelty narsistien tuhoisaa vaikutusta parisuhteessa ja työyhteisöissä. Yleensä silloin viitataan juuri tämän synkän kolmion persoonallisuuteen, joka käyttää usein huomattavaakin lahjakkuuttaan pönkittääkseen omaa narsismiaan ja kampittaakseen niitä, joita pitää vihollisinaan.

Näitä tyyppejä on epäilemättä ollut aina keskuudessamme ja koska he ovat normaalista poikkeavia, on heitä saatettu myös asettaa joissain asioissa esikuviksi muille. Ehkäpä suurimmiksi valtiomiehiksi mainitut usein edustavat juuri suurinta häikäilemättömyyttä ja siinä samalla myös tunnekylmyyttä ja suuruusharhoja.

Me protestantit emme tunnusta pyhimysten erikoiasemaa emmekä usein heidän suuruuttaankaan ja luulen, että meillä on taipumus pitää noita poikkeusihmisiä pikemminkin jonkin sortin hulluina, varsinaisten pyhien hullujen eli Kristuksen tähden houkkien ohella.

Toki ihmisen jumalallistumiseen, johon pyhimykseksi tuleminen liittyy, kuuluu normaalisti aivan erityinen kyky myötäkärsimykseen, joka sitten on saattanut ilmetä vaikkapa spitaalisten haavojen suuteluna ja vastaavina pyhimyselämäkerroista tunnettuina ilmiöinä.

Tunnekylmyys on pyhimyksille yleensä aivan vierasta ja sen sijaan heitä on vaivannut empatian kohtuuttomuus. Manipulointia vaikkapa oman pyhyyden edistämiseksi tuskin normaalisti havaitsemme pyhissä ihmisissä.

Suuruusharhan sijasta löydämme sieltä ehkä pienuusharhan, eli ajatuksen aivan tavallisen ihmiselämän käsittämättömän suuresta syntisyydestä. Vai ovatko nämä yksi ja sama asia?

Joka tapauksessa klassinen pyhä ihminen, olkoonkin, että hän tietenkin poikkeaa arkipäivän normaalisuudesta, on hahmo, joka on suorastaan vastakkainen pimeän kolmion persoonallisuudelle.

Edellisessä tapauksessa kyse on äärettömän ja saavuttamattoman päämäärän ja esikuvan eli Jumalan edessä nöyrtymisestä ja kasvamisesta, jälkimmäisessä tämä jumaluus on henkilö itse.

Asia voi myös laajentua yksilön ulkopuolelle. Ajallisen, vajavaisen ja katoavaisen asettaminen kaiken mittapuuksi on ratkaiseva askel kohti barbariaa. Mikäli oma ryhmä, ”rotu” tai ”luokka” tai ”kansakunta” edustaa absoluuttista korkeinta arvoa, on kaikki, mikä sen etuja edistää, paitsi sallittua, myös velvollisuus ja rikos ja hyve saavat uuden merkityksen.

Tuo ajallinen ja katoavainen voi pukeutua myös ylisukupolvisen, tuhatvuotisen historian kantajan kaapuun, jolloin sen jumalalliseksi julistettu olemus saa paljon lisää vakuuttavuutta.

Viime kädessä kaikki nuo epäjumaluudet edustavat kuitenkin vain ajallista ja vajavaista itsensä ylentänyttä ihmistä, narsistia, joka saattaa olla miljoonakertaiseksi suurennettu, mutta yhä vain ihminen, joka ei jumalaksi siitä muutu, että hänet sellaiseksi julistetaan.

Kyseessä on epäjumala, idoli, joka voi hahmoltaan olla ideologia, puupökkelö tai kultainen vasikka, mutta yhä vain sama ihmisten tekemä kuvatus, vaikka se tieteellisesti muuksi todistettaisiin, kuten bolševikkien Venäjällä tehtiin (vrt. Vihavainen: Haun idoli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Pimeän kolminaisuuden edustaja muistuttaa enemmän klassisia paholaishahmoja kuin pyhimystä. Välttämättä hän ei ole pukinjalkainen ja vankosarvinen kyöpeli.

Esimerkiksi Dostojevski on kuvannut paholaisen melko tavanomaiseksi mieshenkilöksi, jonka todellinen laatu ei ole ilman muuta ymmärrettävissä. Samahan tietenkin koskee naispuolisia inkarnaatioita. Kristus ja Antikristuskin on joskus kuvattu miltei identtisiksi hahmoiksi (vrt. Vihavainen: Haun antikristus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Samannäköisyys johtaa monta harhaan ja sehän on tarkoituskin.

Aikoinaan Antikristuksen edustajat tietenkin leimattiin kaiken pahuuden polttomerkillä eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, miten niihin oli suhtauduttava. Länsimaisen kulttuurin nykyvaiheessa asiat taitavat kuitenkin olla ainakin hieman toisin.

Menestyvät toimitusjohtajat ja poliitikot, jotka nousevat muiden yläpuolelle demokraattisessa ympäristössämme, ovat yhä todennäköisemmin häikäilemättömiä egosentrikkoja ja manipuloijia. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa he ovat voittajia ja siis niitä, joille kunnia kuuluu. Luuserit sen sijaan joutavat häipymään sinne, minne mahtuu. (vrt. Vihavainen: Haun luuseri tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Olen muistavinani, että jopa populaareissa lastenkasvatusoppaissa on jo kehotettu valmistamaan lapsia taistelemaan paikastaan yhteisössä, muutenhan sitä jää pahnanpohjimmaiseksi.

Myös populaarikulttuurin tuotteissa juhlii itseään egoismin kultti, joka saattaa naamioitua myös täysin mielettömäksi rakastumiseksi, jossa toinen osapuoli pyritään kokonaan omistamaan ja sulauttamaan omaan itseen.

Toisaalta valkokankaan lakkaamattomissa murhaorgioissa ehdottomia idoleja ovat sellaiset pyssysankarit, joiden ominaisuuksiin kuuluu armottomuus ja empatian puute. Vielä 1950-luvulla sellaiset hahmot olivat vain ja ainoastaan roistoja.

Varmaankin liioittelisin, jos sanoisin, että aikamme ihmisihanne edustaa nyt juuri tuota synkän kolminaisuuden persoonallisuutta. Sen sijaan luulen olevani lähellä totuutta, mikäli sanon, että ainakin kulttuurimme on huomattavassa määrin siirtynyt pyhimysten esittämisestä ja palvonnasta kohti noiden häikäilemättömien menestyjien palvontaa.