torstai 23. toukokuuta 2024

Sankarit muuttuvat

 

Pimeän kolmion kultti

 

Psykologit ovat melko hiljattain ottaneet käyttöön niin sanotun Pimeän kolmion (Dark Triad) käsitteen.

Siinä lähdetään siitä, että narsistisilla persoonallisuuksilla on taipumusta myös psykopatiaan eli tunteettomuuteen ja empatian puutteeseen sekä toisten ihmisten manipulointiin ja käyttämiseen välineinä (”machiavellismi”).

Vanha kunnon Machiavelli protestoisi epäilemättä joutumista tuohon konnien joukkoon (vrt.  Vihavainen: Haun machiavelli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta kyseessähän on vain tutkijoiden käyttämä tekninen termi eikä mikään historian syväluotaus.

Joka tapauksessa suhtautuminen toiseen ihmiseen välineenä on perinteisesti ollut syvästi klassisen etiikan vastaista ja tunnetusti Immanuel Kant on korostanut tämän seikan keskeisyyttä.

Lehtien lifestyle-osastoissa tai mitä ne nyt lienevätkään, on paljon käsitelty narsistien tuhoisaa vaikutusta parisuhteessa ja työyhteisöissä. Yleensä silloin viitataan juuri tämän synkän kolmion persoonallisuuteen, joka käyttää usein huomattavaakin lahjakkuuttaan pönkittääkseen omaa narsismiaan ja kampittaakseen niitä, joita pitää vihollisinaan.

Näitä tyyppejä on epäilemättä ollut aina keskuudessamme ja koska he ovat normaalista poikkeavia, on heitä saatettu myös asettaa joissain asioissa esikuviksi muille. Ehkäpä suurimmiksi valtiomiehiksi mainitut usein edustavat juuri suurinta häikäilemättömyyttä ja siinä samalla myös tunnekylmyyttä ja suuruusharhoja.

Me protestantit emme tunnusta pyhimysten erikoiasemaa emmekä usein heidän suuruuttaankaan ja luulen, että meillä on taipumus pitää noita poikkeusihmisiä pikemminkin jonkin sortin hulluina, varsinaisten pyhien hullujen eli Kristuksen tähden houkkien ohella.

Toki ihmisen jumalallistumiseen, johon pyhimykseksi tuleminen liittyy, kuuluu normaalisti aivan erityinen kyky myötäkärsimykseen, joka sitten on saattanut ilmetä vaikkapa spitaalisten haavojen suuteluna ja vastaavina pyhimyselämäkerroista tunnettuina ilmiöinä.

Tunnekylmyys on pyhimyksille yleensä aivan vierasta ja sen sijaan heitä on vaivannut empatian kohtuuttomuus. Manipulointia vaikkapa oman pyhyyden edistämiseksi tuskin normaalisti havaitsemme pyhissä ihmisissä.

Suuruusharhan sijasta löydämme sieltä ehkä pienuusharhan, eli ajatuksen aivan tavallisen ihmiselämän käsittämättömän suuresta syntisyydestä. Vai ovatko nämä yksi ja sama asia?

Joka tapauksessa klassinen pyhä ihminen, olkoonkin, että hän tietenkin poikkeaa arkipäivän normaalisuudesta, on hahmo, joka on suorastaan vastakkainen pimeän kolmion persoonallisuudelle.

Edellisessä tapauksessa kyse on äärettömän ja saavuttamattoman päämäärän ja esikuvan eli Jumalan edessä nöyrtymisestä ja kasvamisesta, jälkimmäisessä tämä jumaluus on henkilö itse.

Asia voi myös laajentua yksilön ulkopuolelle. Ajallisen, vajavaisen ja katoavaisen asettaminen kaiken mittapuuksi on ratkaiseva askel kohti barbariaa. Mikäli oma ryhmä, ”rotu” tai ”luokka” tai ”kansakunta” edustaa absoluuttista korkeinta arvoa, on kaikki, mikä sen etuja edistää, paitsi sallittua, myös velvollisuus ja rikos ja hyve saavat uuden merkityksen.

Tuo ajallinen ja katoavainen voi pukeutua myös ylisukupolvisen, tuhatvuotisen historian kantajan kaapuun, jolloin sen jumalalliseksi julistettu olemus saa paljon lisää vakuuttavuutta.

Viime kädessä kaikki nuo epäjumaluudet edustavat kuitenkin vain ajallista ja vajavaista itsensä ylentänyttä ihmistä, narsistia, joka saattaa olla miljoonakertaiseksi suurennettu, mutta yhä vain ihminen, joka ei jumalaksi siitä muutu, että hänet sellaiseksi julistetaan.

Kyseessä on epäjumala, idoli, joka voi hahmoltaan olla ideologia, puupökkelö tai kultainen vasikka, mutta yhä vain sama ihmisten tekemä kuvatus, vaikka se tieteellisesti muuksi todistettaisiin, kuten bolševikkien Venäjällä tehtiin (vrt. Vihavainen: Haun idoli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Pimeän kolminaisuuden edustaja muistuttaa enemmän klassisia paholaishahmoja kuin pyhimystä. Välttämättä hän ei ole pukinjalkainen ja vankosarvinen kyöpeli.

Esimerkiksi Dostojevski on kuvannut paholaisen melko tavanomaiseksi mieshenkilöksi, jonka todellinen laatu ei ole ilman muuta ymmärrettävissä. Samahan tietenkin koskee naispuolisia inkarnaatioita. Kristus ja Antikristuskin on joskus kuvattu miltei identtisiksi hahmoiksi (vrt. Vihavainen: Haun antikristus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Samannäköisyys johtaa monta harhaan ja sehän on tarkoituskin.

Aikoinaan Antikristuksen edustajat tietenkin leimattiin kaiken pahuuden polttomerkillä eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, miten niihin oli suhtauduttava. Länsimaisen kulttuurin nykyvaiheessa asiat taitavat kuitenkin olla ainakin hieman toisin.

Menestyvät toimitusjohtajat ja poliitikot, jotka nousevat muiden yläpuolelle demokraattisessa ympäristössämme, ovat yhä todennäköisemmin häikäilemättömiä egosentrikkoja ja manipuloijia. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa he ovat voittajia ja siis niitä, joille kunnia kuuluu. Luuserit sen sijaan joutavat häipymään sinne, minne mahtuu. (vrt. Vihavainen: Haun luuseri tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Olen muistavinani, että jopa populaareissa lastenkasvatusoppaissa on jo kehotettu valmistamaan lapsia taistelemaan paikastaan yhteisössä, muutenhan sitä jää pahnanpohjimmaiseksi.

Myös populaarikulttuurin tuotteissa juhlii itseään egoismin kultti, joka saattaa naamioitua myös täysin mielettömäksi rakastumiseksi, jossa toinen osapuoli pyritään kokonaan omistamaan ja sulauttamaan omaan itseen.

Toisaalta valkokankaan lakkaamattomissa murhaorgioissa ehdottomia idoleja ovat sellaiset pyssysankarit, joiden ominaisuuksiin kuuluu armottomuus ja empatian puute. Vielä 1950-luvulla sellaiset hahmot olivat vain ja ainoastaan roistoja.

Varmaankin liioittelisin, jos sanoisin, että aikamme ihmisihanne edustaa nyt juuri tuota synkän kolminaisuuden persoonallisuutta. Sen sijaan luulen olevani lähellä totuutta, mikäli sanon, että ainakin kulttuurimme on huomattavassa määrin siirtynyt pyhimysten esittämisestä ja palvonnasta kohti noiden häikäilemättömien menestyjien palvontaa.

5 kommenttia:

  1. Läsimaisen filosofian historiassa vasta viime vuosisata fokusoi arkastelut koskemaan itse sitä kieltä jolla tiedollisia ongelmia koskevat kysymymykset asetetaan. Russellin oppilaana Cambridgeen päätynyt Wittgentein kirjoitti ensimmäisen maailmansodan montuissa teosta josta tuli sittemmin koko vuosisadan eniten vaikuttanut filosofinen tutkielma, joka asetti tikkaat sille seinälle josta Russellkin -- joka piti itseään filosofien filosofina -- tipahti.

    Uuden ajan uudet tiedonalat perustuivat renessanssissa elpyneisiin visuaalisen mieltämisen kognitiivisiin resursseihin ja kartesiolaisen Subjektin syntyyn. Empirismi, looginen empirismi, looginen positivismi, positivismi -- G H von Wright on kirjoittanut uuden ajan tieteeenfilofiasta kirjan "Looginen empirismi", jossa hyvin esitetään kuinka "kielestä" tuli olemuksellisesti osa tutkimusmetodia. Empirismi on käsitteiden kohdalleen rukkaamista.

    "Opillisuudesta" tuli sitten korrespondenttisen totuudellisuuden mukana uusien tiedonalojen taakka, kun jokainen ala pirstoutui sisäisesti ja päädyttiin nykyiseen "ismien" maailmaan, jossa koherenttinen totuudellisuuden laatu on jo kadotettu. Nyt tosiaan on mahdollista tehdä tuollaisia psykologisen käsitteistön nauloilla seinään piirrettyjä kolmioita, joista blogisti aloittaa mainion katsauksensa.

    Wittgenstein sanoi, että "psykologia on nuori tiede, jossa vallitsee yhtä aikaa empiristinen metodi ja käsitesekaannus", enkä tiedä miten tilanteen voisi paremmin ilmaista. Samanlainen uusskolastinen käsiterealismi vallitsee monen muunkin liian pitkälle omiin avaintermeihinsä ripustautuneen tiedollisen hankkeen kohdalla -- esimerkiksi koulukeskustelussa pedagogit leijuvat jo ihan omissa kielipilvissään. Ei ihme, etei kouluissamme opeteta enää edes ihmistieteiden perusasioita, vaan vain sitä, että "kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia".

    Psykologien irtokarkeilla kyhätyn kolmion voisi korvata freudilaisen syvyyspsykologian kehitysajattelulla, jossa psyyke on kalibroitavissa sen akselin asteikolla jossa ihminen kehittyy varhaisvaiheen omnipresenssin ja omnipotenssin tunnoista -- eli Objektin roolista -- terveeksi toimijaSubjektiksi. Perusnarsismin vammat ovat olemuksellisesti kehitysvammoja tällä asteikolla.
    Narsisti tarvitsee läpi elämänsä erityistä hoivaa ja huomiota, haluaa olla vaikutelmien vastaanottaja ja vaikutusten kohteena, eikä ole mitään ihmeellistä siinä, että sama ihminen samaistuu sielua värisyttävään uhrirooliin ja seuraavassa hetkessä matkustaa riemunkirjavia ideologisia lippuja liehuttaen maailman ympäri elämyksiä metsästäen.


    VastaaPoista
  2. "Välttämättä hän ei ole pukinjalkainen ja vankosarvinen kyöpeli."

    Paras elokuvan paholaishahmo oli Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus: nuori, vaalea ja kaunis lapsi, joka ilmoittautui suojelusenkeliksi.

    VastaaPoista
  3. "jopa populaareissa lastenkasvatusoppaissa on jo kehotettu valmistamaan lapsia taistelemaan paikastaan yhteisössä, muutenhan sitä jää pahnanpohjimmaiseksi."

    Tämähän on tiedotusvälineissä kaiken kattava teema. Koulushoppailu on siitä konkreettinen ilmenemismuoto.

    "Varmaankin liioittelisin, jos sanoisin, että aikamme ihmisihanne edustaa nyt juuri tuota synkän kolminaisuuden persoonallisuutta."

    Valitettavasti ette liioittelisi: se juuri koko kulttuurimme kuva. Väittäisin, että siitä ei pitkällä juoksulla hyvä seuraa.

    VastaaPoista
  4. Tämä menee ehkä hiukan ohi aiheen, mutta jotenkin on alkanut huolestuttaa hirmuinen tappaminen ja murhaaminen televisiossa. Ylekin aloittaa aika aikaisin illasta murhasarjojen esittämisen, siinä varmaan moni lapsikin pääsee niitä näkemään. Ja sitten ihmetellään, miten lapsista on tullut väkivaltaisia. Aivan järjettömiä asioita tapahtuu, erityisesti on jäänyt mieleen ns Koskelan tapaus. Ja nythän lapset jo puukottavat toisiaan tämän tästä.
    Väkivaltaviihteen määrä on yksi asia, mutta toinen on väkivallan "laatu". Jostakin luin, en muista mistä, että Sopranos- televisiosarja muutti elokuvan ja viihdemaailman moraalia olennaisesti. Aiemmin väkivalta ja tappaminen kohdistettiin pääsääntöisesti pahiksiin eli pahoihin henkilöihin, jolloin sillä oli ikäänkuin oikeutuksensa. Mutta Sopranos sen sijaan tappoi henkilön, joka oli lähinnä tavallinen tallaaja ilman sen suurempaa syntilistaa. Taisi olla vielä aika säntillinen perheenisä.Tosin Sopranos oli mafiamies, mutta muistaakseni jopa Kummisetä- elokuvissa teilattiin lähinnä tyyppejä, jotka sen jotenkin "ansaitsivat".
    Ja tämä Sopranos sitten avasi portit aina vain sairaammalle tv -tappamiselle, ja toi ruutuun sellaisia sankareita kuten esim. sarjamurhaaja Dexterin jne.
    Nythän kotimainenkin draamatuotanto on oppinut murhasarjoja tekemään, taitaa Ylekin olla leikissä mukana verorahoilla. Nyt kun Ylen rahoitusta mietitään hallitustasolla, niin toivoisi, että ainakaan väkivaltaviihteeseen ei veronmaksajien rahoja laitettaisi.

    VastaaPoista
  5. Taivaskanavilla on ollut 90-luvulta lähtien kotivideot buumi. Halpaa ohjelmaa se on varmasti tehdä. Yksi asia pisti silmään MTV eli musiikki tv:n kotiviedeo tositelkkarissa. Huumoria revittiin videoille kuvattujen duudson henkisten temppujen epäonnistumisesta. Vaarallisen näköisin seurauksin. Minusta on jotain vialla jos huumoria löydetään kun joku tippuu vaikka 2m korkeudesta maahan vaikka selviäisikin vammoitta.

    Sitten oma lajinsa ovat nämä seikkailujen saaret missä osallistujat juonittelevat keskenään. Itseäni lähinnä tympäisi kun joskus erehdyin katsomaan. Vielä alemmaksi ollaan päästy "Tempetition Islandin" ym myötä. Ainakin suomalainenkin on vapautunut turhasta häpeästä. Jotenkin tulee mieleen Solzhenitsynin "Vankileirieen saariston" kohta jossa mainitaan pakkotyöleirien kriminaalien sielunmaiseman levinneen yhteiskuntaan.

    Seikkailujen saaren esi-isä on muuten Ranskasta. Muistan 90-luvun alkupuolelta ohjelman missä kilpailijat suorittivat tehtäviä vanhassa linnassa. Tavoitteena oli raha palkinto.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.