Sankarit muuttuvat

 

Pimeän kolmion kultti

 

Psykologit ovat melko hiljattain ottaneet käyttöön niin sanotun Pimeän kolmion (Dark Triad) käsitteen.

Siinä lähdetään siitä, että narsistisilla persoonallisuuksilla on taipumusta myös psykopatiaan eli tunteettomuuteen ja empatian puutteeseen sekä toisten ihmisten manipulointiin ja käyttämiseen välineinä (”machiavellismi”).

Vanha kunnon Machiavelli protestoisi epäilemättä joutumista tuohon konnien joukkoon (vrt.  Vihavainen: Haun machiavelli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta kyseessähän on vain tutkijoiden käyttämä tekninen termi eikä mikään historian syväluotaus.

Joka tapauksessa suhtautuminen toiseen ihmiseen välineenä on perinteisesti ollut syvästi klassisen etiikan vastaista ja tunnetusti Immanuel Kant on korostanut tämän seikan keskeisyyttä.

Lehtien lifestyle-osastoissa tai mitä ne nyt lienevätkään, on paljon käsitelty narsistien tuhoisaa vaikutusta parisuhteessa ja työyhteisöissä. Yleensä silloin viitataan juuri tämän synkän kolmion persoonallisuuteen, joka käyttää usein huomattavaakin lahjakkuuttaan pönkittääkseen omaa narsismiaan ja kampittaakseen niitä, joita pitää vihollisinaan.

Näitä tyyppejä on epäilemättä ollut aina keskuudessamme ja koska he ovat normaalista poikkeavia, on heitä saatettu myös asettaa joissain asioissa esikuviksi muille. Ehkäpä suurimmiksi valtiomiehiksi mainitut usein edustavat juuri suurinta häikäilemättömyyttä ja siinä samalla myös tunnekylmyyttä ja suuruusharhoja.

Me protestantit emme tunnusta pyhimysten erikoiasemaa emmekä usein heidän suuruuttaankaan ja luulen, että meillä on taipumus pitää noita poikkeusihmisiä pikemminkin jonkin sortin hulluina, varsinaisten pyhien hullujen eli Kristuksen tähden houkkien ohella.

Toki ihmisen jumalallistumiseen, johon pyhimykseksi tuleminen liittyy, kuuluu normaalisti aivan erityinen kyky myötäkärsimykseen, joka sitten on saattanut ilmetä vaikkapa spitaalisten haavojen suuteluna ja vastaavina pyhimyselämäkerroista tunnettuina ilmiöinä.

Tunnekylmyys on pyhimyksille yleensä aivan vierasta ja sen sijaan heitä on vaivannut empatian kohtuuttomuus. Manipulointia vaikkapa oman pyhyyden edistämiseksi tuskin normaalisti havaitsemme pyhissä ihmisissä.

Suuruusharhan sijasta löydämme sieltä ehkä pienuusharhan, eli ajatuksen aivan tavallisen ihmiselämän käsittämättömän suuresta syntisyydestä. Vai ovatko nämä yksi ja sama asia?

Joka tapauksessa klassinen pyhä ihminen, olkoonkin, että hän tietenkin poikkeaa arkipäivän normaalisuudesta, on hahmo, joka on suorastaan vastakkainen pimeän kolmion persoonallisuudelle.

Edellisessä tapauksessa kyse on äärettömän ja saavuttamattoman päämäärän ja esikuvan eli Jumalan edessä nöyrtymisestä ja kasvamisesta, jälkimmäisessä tämä jumaluus on henkilö itse.

Asia voi myös laajentua yksilön ulkopuolelle. Ajallisen, vajavaisen ja katoavaisen asettaminen kaiken mittapuuksi on ratkaiseva askel kohti barbariaa. Mikäli oma ryhmä, ”rotu” tai ”luokka” tai ”kansakunta” edustaa absoluuttista korkeinta arvoa, on kaikki, mikä sen etuja edistää, paitsi sallittua, myös velvollisuus ja rikos ja hyve saavat uuden merkityksen.

Tuo ajallinen ja katoavainen voi pukeutua myös ylisukupolvisen, tuhatvuotisen historian kantajan kaapuun, jolloin sen jumalalliseksi julistettu olemus saa paljon lisää vakuuttavuutta.

Viime kädessä kaikki nuo epäjumaluudet edustavat kuitenkin vain ajallista ja vajavaista itsensä ylentänyttä ihmistä, narsistia, joka saattaa olla miljoonakertaiseksi suurennettu, mutta yhä vain ihminen, joka ei jumalaksi siitä muutu, että hänet sellaiseksi julistetaan.

Kyseessä on epäjumala, idoli, joka voi hahmoltaan olla ideologia, puupökkelö tai kultainen vasikka, mutta yhä vain sama ihmisten tekemä kuvatus, vaikka se tieteellisesti muuksi todistettaisiin, kuten bolševikkien Venäjällä tehtiin (vrt. Vihavainen: Haun idoli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Pimeän kolminaisuuden edustaja muistuttaa enemmän klassisia paholaishahmoja kuin pyhimystä. Välttämättä hän ei ole pukinjalkainen ja vankosarvinen kyöpeli.

Esimerkiksi Dostojevski on kuvannut paholaisen melko tavanomaiseksi mieshenkilöksi, jonka todellinen laatu ei ole ilman muuta ymmärrettävissä. Samahan tietenkin koskee naispuolisia inkarnaatioita. Kristus ja Antikristuskin on joskus kuvattu miltei identtisiksi hahmoiksi (vrt. Vihavainen: Haun antikristus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Samannäköisyys johtaa monta harhaan ja sehän on tarkoituskin.

Aikoinaan Antikristuksen edustajat tietenkin leimattiin kaiken pahuuden polttomerkillä eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, miten niihin oli suhtauduttava. Länsimaisen kulttuurin nykyvaiheessa asiat taitavat kuitenkin olla ainakin hieman toisin.

Menestyvät toimitusjohtajat ja poliitikot, jotka nousevat muiden yläpuolelle demokraattisessa ympäristössämme, ovat yhä todennäköisemmin häikäilemättömiä egosentrikkoja ja manipuloijia. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa he ovat voittajia ja siis niitä, joille kunnia kuuluu. Luuserit sen sijaan joutavat häipymään sinne, minne mahtuu. (vrt. Vihavainen: Haun luuseri tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Olen muistavinani, että jopa populaareissa lastenkasvatusoppaissa on jo kehotettu valmistamaan lapsia taistelemaan paikastaan yhteisössä, muutenhan sitä jää pahnanpohjimmaiseksi.

Myös populaarikulttuurin tuotteissa juhlii itseään egoismin kultti, joka saattaa naamioitua myös täysin mielettömäksi rakastumiseksi, jossa toinen osapuoli pyritään kokonaan omistamaan ja sulauttamaan omaan itseen.

Toisaalta valkokankaan lakkaamattomissa murhaorgioissa ehdottomia idoleja ovat sellaiset pyssysankarit, joiden ominaisuuksiin kuuluu armottomuus ja empatian puute. Vielä 1950-luvulla sellaiset hahmot olivat vain ja ainoastaan roistoja.

Varmaankin liioittelisin, jos sanoisin, että aikamme ihmisihanne edustaa nyt juuri tuota synkän kolminaisuuden persoonallisuutta. Sen sijaan luulen olevani lähellä totuutta, mikäli sanon, että ainakin kulttuurimme on huomattavassa määrin siirtynyt pyhimysten esittämisestä ja palvonnasta kohti noiden häikäilemättömien menestyjien palvontaa.