Pimeän
kolmion kultti
Psykologit ovat
melko hiljattain ottaneet käyttöön niin sanotun Pimeän kolmion (Dark Triad)
käsitteen.
Siinä lähdetään
siitä, että narsistisilla persoonallisuuksilla on taipumusta myös psykopatiaan eli
tunteettomuuteen ja empatian puutteeseen sekä toisten ihmisten manipulointiin ja
käyttämiseen välineinä (”machiavellismi”).
Vanha kunnon Machiavelli
protestoisi epäilemättä joutumista tuohon konnien joukkoon (vrt. Vihavainen:
Haun machiavelli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta kyseessähän
on vain tutkijoiden käyttämä tekninen termi eikä mikään historian syväluotaus.
Joka tapauksessa
suhtautuminen toiseen ihmiseen välineenä on perinteisesti ollut syvästi
klassisen etiikan vastaista ja tunnetusti Immanuel Kant on korostanut tämän seikan
keskeisyyttä.
Lehtien
lifestyle-osastoissa tai mitä ne nyt lienevätkään, on paljon käsitelty
narsistien tuhoisaa vaikutusta parisuhteessa ja työyhteisöissä. Yleensä silloin
viitataan juuri tämän synkän kolmion persoonallisuuteen, joka käyttää usein huomattavaakin
lahjakkuuttaan pönkittääkseen omaa narsismiaan ja kampittaakseen niitä, joita
pitää vihollisinaan.
Näitä tyyppejä
on epäilemättä ollut aina keskuudessamme ja koska he ovat normaalista
poikkeavia, on heitä saatettu myös asettaa joissain asioissa esikuviksi muille.
Ehkäpä suurimmiksi valtiomiehiksi mainitut usein edustavat juuri suurinta
häikäilemättömyyttä ja siinä samalla myös tunnekylmyyttä ja suuruusharhoja.
Me protestantit
emme tunnusta pyhimysten erikoiasemaa emmekä usein heidän suuruuttaankaan ja
luulen, että meillä on taipumus pitää noita poikkeusihmisiä pikemminkin jonkin
sortin hulluina, varsinaisten pyhien hullujen eli Kristuksen tähden houkkien
ohella.
Toki ihmisen
jumalallistumiseen, johon pyhimykseksi tuleminen liittyy, kuuluu normaalisti
aivan erityinen kyky myötäkärsimykseen, joka sitten on saattanut ilmetä
vaikkapa spitaalisten haavojen suuteluna ja vastaavina pyhimyselämäkerroista
tunnettuina ilmiöinä.
Tunnekylmyys on
pyhimyksille yleensä aivan vierasta ja sen sijaan heitä on vaivannut empatian
kohtuuttomuus. Manipulointia vaikkapa oman pyhyyden edistämiseksi tuskin
normaalisti havaitsemme pyhissä ihmisissä.
Suuruusharhan
sijasta löydämme sieltä ehkä pienuusharhan, eli ajatuksen aivan tavallisen ihmiselämän
käsittämättömän suuresta syntisyydestä. Vai ovatko nämä yksi ja sama asia?
Joka tapauksessa
klassinen pyhä ihminen, olkoonkin, että hän tietenkin poikkeaa arkipäivän
normaalisuudesta, on hahmo, joka on suorastaan vastakkainen pimeän kolmion
persoonallisuudelle.
Edellisessä
tapauksessa kyse on äärettömän ja saavuttamattoman päämäärän ja esikuvan eli
Jumalan edessä nöyrtymisestä ja kasvamisesta, jälkimmäisessä tämä jumaluus on henkilö
itse.
Asia voi myös
laajentua yksilön ulkopuolelle. Ajallisen, vajavaisen ja katoavaisen asettaminen
kaiken mittapuuksi on ratkaiseva askel kohti barbariaa. Mikäli oma ryhmä, ”rotu”
tai ”luokka” tai ”kansakunta” edustaa absoluuttista korkeinta arvoa, on kaikki,
mikä sen etuja edistää, paitsi sallittua, myös velvollisuus ja rikos ja hyve
saavat uuden merkityksen.
Tuo ajallinen ja
katoavainen voi pukeutua myös ylisukupolvisen, tuhatvuotisen historian kantajan
kaapuun, jolloin sen jumalalliseksi julistettu olemus saa paljon lisää
vakuuttavuutta.
Viime kädessä
kaikki nuo epäjumaluudet edustavat kuitenkin vain ajallista ja vajavaista itsensä
ylentänyttä ihmistä, narsistia, joka saattaa olla miljoonakertaiseksi
suurennettu, mutta yhä vain ihminen, joka ei jumalaksi siitä muutu, että hänet
sellaiseksi julistetaan.
Kyseessä on
epäjumala, idoli, joka voi hahmoltaan olla ideologia, puupökkelö tai kultainen
vasikka, mutta yhä vain sama ihmisten tekemä kuvatus, vaikka se tieteellisesti
muuksi todistettaisiin, kuten bolševikkien Venäjällä tehtiin (vrt. Vihavainen: Haun
idoli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Pimeän
kolminaisuuden edustaja muistuttaa enemmän klassisia paholaishahmoja kuin
pyhimystä. Välttämättä hän ei ole pukinjalkainen ja vankosarvinen kyöpeli.
Esimerkiksi
Dostojevski on kuvannut paholaisen melko tavanomaiseksi mieshenkilöksi, jonka
todellinen laatu ei ole ilman muuta ymmärrettävissä. Samahan tietenkin koskee
naispuolisia inkarnaatioita. Kristus ja Antikristuskin on joskus kuvattu miltei
identtisiksi hahmoiksi (vrt. Vihavainen:
Haun antikristus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Samannäköisyys
johtaa monta harhaan ja sehän on tarkoituskin.
Aikoinaan
Antikristuksen edustajat tietenkin leimattiin kaiken pahuuden polttomerkillä
eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, miten niihin oli suhtauduttava.
Länsimaisen kulttuurin nykyvaiheessa asiat taitavat kuitenkin olla ainakin
hieman toisin.
Menestyvät toimitusjohtajat
ja poliitikot, jotka nousevat muiden yläpuolelle demokraattisessa ympäristössämme,
ovat yhä todennäköisemmin häikäilemättömiä egosentrikkoja ja manipuloijia. Amerikkalaisessa
yhteiskunnassa he ovat voittajia ja siis niitä, joille kunnia kuuluu. Luuserit
sen sijaan joutavat häipymään sinne, minne mahtuu. (vrt. Vihavainen: Haun
luuseri tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Olen
muistavinani, että jopa populaareissa lastenkasvatusoppaissa on jo kehotettu
valmistamaan lapsia taistelemaan paikastaan yhteisössä, muutenhan sitä jää
pahnanpohjimmaiseksi.
Myös
populaarikulttuurin tuotteissa juhlii itseään egoismin kultti, joka saattaa
naamioitua myös täysin mielettömäksi rakastumiseksi, jossa toinen osapuoli
pyritään kokonaan omistamaan ja sulauttamaan omaan itseen.
Toisaalta
valkokankaan lakkaamattomissa murhaorgioissa ehdottomia idoleja ovat sellaiset
pyssysankarit, joiden ominaisuuksiin kuuluu armottomuus ja empatian puute.
Vielä 1950-luvulla sellaiset hahmot olivat vain ja ainoastaan roistoja.
Varmaankin
liioittelisin, jos sanoisin, että aikamme ihmisihanne edustaa nyt juuri tuota
synkän kolminaisuuden persoonallisuutta. Sen sijaan luulen olevani lähellä
totuutta, mikäli sanon, että ainakin kulttuurimme on huomattavassa määrin
siirtynyt pyhimysten esittämisestä ja palvonnasta kohti noiden häikäilemättömien
menestyjien palvontaa.
Läsimaisen filosofian historiassa vasta viime vuosisata fokusoi arkastelut koskemaan itse sitä kieltä jolla tiedollisia ongelmia koskevat kysymymykset asetetaan. Russellin oppilaana Cambridgeen päätynyt Wittgentein kirjoitti ensimmäisen maailmansodan montuissa teosta josta tuli sittemmin koko vuosisadan eniten vaikuttanut filosofinen tutkielma, joka asetti tikkaat sille seinälle josta Russellkin -- joka piti itseään filosofien filosofina -- tipahti.
VastaaPoistaUuden ajan uudet tiedonalat perustuivat renessanssissa elpyneisiin visuaalisen mieltämisen kognitiivisiin resursseihin ja kartesiolaisen Subjektin syntyyn. Empirismi, looginen empirismi, looginen positivismi, positivismi -- G H von Wright on kirjoittanut uuden ajan tieteeenfilofiasta kirjan "Looginen empirismi", jossa hyvin esitetään kuinka "kielestä" tuli olemuksellisesti osa tutkimusmetodia. Empirismi on käsitteiden kohdalleen rukkaamista.
"Opillisuudesta" tuli sitten korrespondenttisen totuudellisuuden mukana uusien tiedonalojen taakka, kun jokainen ala pirstoutui sisäisesti ja päädyttiin nykyiseen "ismien" maailmaan, jossa koherenttinen totuudellisuuden laatu on jo kadotettu. Nyt tosiaan on mahdollista tehdä tuollaisia psykologisen käsitteistön nauloilla seinään piirrettyjä kolmioita, joista blogisti aloittaa mainion katsauksensa.
Wittgenstein sanoi, että "psykologia on nuori tiede, jossa vallitsee yhtä aikaa empiristinen metodi ja käsitesekaannus", enkä tiedä miten tilanteen voisi paremmin ilmaista. Samanlainen uusskolastinen käsiterealismi vallitsee monen muunkin liian pitkälle omiin avaintermeihinsä ripustautuneen tiedollisen hankkeen kohdalla -- esimerkiksi koulukeskustelussa pedagogit leijuvat jo ihan omissa kielipilvissään. Ei ihme, etei kouluissamme opeteta enää edes ihmistieteiden perusasioita, vaan vain sitä, että "kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia".
Psykologien irtokarkeilla kyhätyn kolmion voisi korvata freudilaisen syvyyspsykologian kehitysajattelulla, jossa psyyke on kalibroitavissa sen akselin asteikolla jossa ihminen kehittyy varhaisvaiheen omnipresenssin ja omnipotenssin tunnoista -- eli Objektin roolista -- terveeksi toimijaSubjektiksi. Perusnarsismin vammat ovat olemuksellisesti kehitysvammoja tällä asteikolla.
Narsisti tarvitsee läpi elämänsä erityistä hoivaa ja huomiota, haluaa olla vaikutelmien vastaanottaja ja vaikutusten kohteena, eikä ole mitään ihmeellistä siinä, että sama ihminen samaistuu sielua värisyttävään uhrirooliin ja seuraavassa hetkessä matkustaa riemunkirjavia ideologisia lippuja liehuttaen maailman ympäri elämyksiä metsästäen.
"Välttämättä hän ei ole pukinjalkainen ja vankosarvinen kyöpeli."
VastaaPoistaParas elokuvan paholaishahmo oli Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus: nuori, vaalea ja kaunis lapsi, joka ilmoittautui suojelusenkeliksi.
"jopa populaareissa lastenkasvatusoppaissa on jo kehotettu valmistamaan lapsia taistelemaan paikastaan yhteisössä, muutenhan sitä jää pahnanpohjimmaiseksi."
VastaaPoistaTämähän on tiedotusvälineissä kaiken kattava teema. Koulushoppailu on siitä konkreettinen ilmenemismuoto.
"Varmaankin liioittelisin, jos sanoisin, että aikamme ihmisihanne edustaa nyt juuri tuota synkän kolminaisuuden persoonallisuutta."
Valitettavasti ette liioittelisi: se juuri koko kulttuurimme kuva. Väittäisin, että siitä ei pitkällä juoksulla hyvä seuraa.
Tämä menee ehkä hiukan ohi aiheen, mutta jotenkin on alkanut huolestuttaa hirmuinen tappaminen ja murhaaminen televisiossa. Ylekin aloittaa aika aikaisin illasta murhasarjojen esittämisen, siinä varmaan moni lapsikin pääsee niitä näkemään. Ja sitten ihmetellään, miten lapsista on tullut väkivaltaisia. Aivan järjettömiä asioita tapahtuu, erityisesti on jäänyt mieleen ns Koskelan tapaus. Ja nythän lapset jo puukottavat toisiaan tämän tästä.
VastaaPoistaVäkivaltaviihteen määrä on yksi asia, mutta toinen on väkivallan "laatu". Jostakin luin, en muista mistä, että Sopranos- televisiosarja muutti elokuvan ja viihdemaailman moraalia olennaisesti. Aiemmin väkivalta ja tappaminen kohdistettiin pääsääntöisesti pahiksiin eli pahoihin henkilöihin, jolloin sillä oli ikäänkuin oikeutuksensa. Mutta Sopranos sen sijaan tappoi henkilön, joka oli lähinnä tavallinen tallaaja ilman sen suurempaa syntilistaa. Taisi olla vielä aika säntillinen perheenisä.Tosin Sopranos oli mafiamies, mutta muistaakseni jopa Kummisetä- elokuvissa teilattiin lähinnä tyyppejä, jotka sen jotenkin "ansaitsivat".
Ja tämä Sopranos sitten avasi portit aina vain sairaammalle tv -tappamiselle, ja toi ruutuun sellaisia sankareita kuten esim. sarjamurhaaja Dexterin jne.
Nythän kotimainenkin draamatuotanto on oppinut murhasarjoja tekemään, taitaa Ylekin olla leikissä mukana verorahoilla. Nyt kun Ylen rahoitusta mietitään hallitustasolla, niin toivoisi, että ainakaan väkivaltaviihteeseen ei veronmaksajien rahoja laitettaisi.
Taivaskanavilla on ollut 90-luvulta lähtien kotivideot buumi. Halpaa ohjelmaa se on varmasti tehdä. Yksi asia pisti silmään MTV eli musiikki tv:n kotiviedeo tositelkkarissa. Huumoria revittiin videoille kuvattujen duudson henkisten temppujen epäonnistumisesta. Vaarallisen näköisin seurauksin. Minusta on jotain vialla jos huumoria löydetään kun joku tippuu vaikka 2m korkeudesta maahan vaikka selviäisikin vammoitta.
VastaaPoistaSitten oma lajinsa ovat nämä seikkailujen saaret missä osallistujat juonittelevat keskenään. Itseäni lähinnä tympäisi kun joskus erehdyin katsomaan. Vielä alemmaksi ollaan päästy "Tempetition Islandin" ym myötä. Ainakin suomalainenkin on vapautunut turhasta häpeästä. Jotenkin tulee mieleen Solzhenitsynin "Vankileirieen saariston" kohta jossa mainitaan pakkotyöleirien kriminaalien sielunmaiseman levinneen yhteiskuntaan.
Seikkailujen saaren esi-isä on muuten Ranskasta. Muistan 90-luvun alkupuolelta ohjelman missä kilpailijat suorittivat tehtäviä vanhassa linnassa. Tavoitteena oli raha palkinto.