Päivän teksti

 

Kun suola käy mauttomaksi

 

En tietenkään sano mitään omaperäistä, kun nimitän kristinuskoa suureksi mysteeriuskonnoksi. Sitähän se on ensisijaisesti ollut ja siihen on perustunut sen valta ihmisiin.

Ainekset on aikoinaan haalittu myöhäisen roomalaisajan standarditavarasta sekoittaen etenkin juutalaisuuteen aivan uusia elementtejä. Kun kaikki tämä sittemmin synkronoitiin vielä ikivanhojen vuodenkiertoon liittyvien merkkipäivien kanssa, oli valtionuskonnoksi kelvollinen seos valmis.

Tuskin lienee niin tyhmää ihmistä, joka ei osaisi pitää kristinuskon perusasioita sekä järjettöminä, että moraalittomina, mikäli nyt uskaltaisi käyttää järkeään. Huomautan heti, etten pidä järjen käyttöä juuri tässä asiassa erityisen arvokkaana tai ansiokkaana.

 Järkeä ja varsinkin tavallisen tallaajan vähäistä järkeä on arvostettu aivan liikaa ja sitäkin vähää usein käytetty aivan väärissä paikoissa ja heikoin tuloksin.

Kun järjenkäyttöön todella uskallettiin ryhtyä valistuksen aikana (sapere aude!), alettiin vaatia, että myös Jumala alistuisi järjen vaatimuksille. Sama koski moraalilakia: ei Jumalallakaan ollut (siis voinut olla) siinä erivapauksia luonnonoikeuteen nähden.

Miten hän (jos olisi olemassa) siis vastaisi lukemattomiin hankaliin kysymyksiin luomansa maailman epäoikeudenmukaisuudesta? Voitiin aloittaa vaikka Lissabonin maanjäristyksestä vuonna 1755.

Uskonnon suhteen ei kuitenkaan ole tapana käyttää järkeä, koska siinä liikutaan toisella henkisellä tasolla. Pyhä Tertullianus peräti muotoili ns. fideismin eli järjestä täysin vapaan uskon periaatteen: credo, quia absurdum -uskon, koska se on järjetöntä.

Sitä paitsi uskonto ainakin alkumuodossaan on ihmisryhmille, eikä yksilöille kuuluva asia. Sen peruskäsitteenä on aina ollut durkheimilaisittain ajateltu seurakunta (vrt. Vihavainen: Haun durkheim tulokset).  Seurakuntaa ja sen pyhyyttä ei suotta mainita uskontunnustuksessa.

Kun kaikki yhdessä lukevat ääneen tuon Konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnutuksen, merkitsee se kollektiivista luopumista järjestä ja siirtymistä sen sijaan toiseen, lapsenomaisempaan ja syvempiä tajunnan tasoja tavoittavaan kokemistapaan.

Olen ollut huomaavinani, että noita ääneen lukijoita on nykyään hyvin harvassa ja kirkossa läsnä oleva seurakuntakin on huvennut harvalukuisten yksilöiden joukoksi. Epäilemättä uskonnollinen kokemus on silti yhä mahdollinen.

Sen sijaan uskonnon yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys on, etenkin pohjoismaissa, hiipunut olemattomiin. Kun esimerkiksi Espanjassa vielä kokoonnutaan valtavina joukkoina uskonnollisiin juhliin, ei niitä pohjoismaissa usein edes pysty erottamaan arkipäivistä. Kaupatkin ovat auki normaalisti. Ehkäpä Englannissa sentään esimerkiksi pitkäperjantai on yhä Bank Holiday, jos ihmiset sielläkään nyt enää kävisivät pankissa.

Uskonnollinen kokemus on ihmiskunnan historiassa ollut valtavan tärkeä asia. Uskonnot ovat seuranneet toisiaan, mutta aivan uskonnottomia kausia on ollut vähän, jos lainkaan. Oswald Spengler arvioi myöhäisen roomalaiskauden olleen lähellä tätä.

Toisaalta myös Kiinan konfutselaisuus muistuttaa aika vähän uskontoa siinä mielessä kuin me täällä pohjoisessa sen tunnemme. Maolaisuus ja stalinismi olivat epäilemättä suuremmassa määrin uskontoja.

Uskonto on immuunia järjelle silloin, kun se on voimissaan. Historia on täynnä kertomuksia uskonnollisen fanatismin nimessä tehdyistä järjettömyyksistä. Toki järjettömyyksiä on tehty ja tehdään yllin kyllin myös muista syistä.

Roger Scrutonin mukaan uskontoa voidaan mielekkäästi harjoittaa myös siihen uskomatta. Rituaalit säilyttävät joka tapauksessa ylisukupolvisia arvoja, joissa voimme löytää myös sitä parasta ainesta, jota kulttuurissa on (ks. Vihavainen: Haun vaihinger tulokset).

Toki uskonnon piiristä on kautta aikojen löytynyt myös halpa-arvoista tavaraa, silkasta petoksesta aina pelkän tyhmyyden tai muun anteeksiannettavan asian takia tehtyihin johtopäätöksiin tai tiettyyn suuntaan tarkoituksenmukaisiksi viilattuihin tulkintoihin (vrt. Vihavainen: Haun loreton tulokset).

Uskonnon hiipuminen liittyy epäilemättä kulttuurin rappioon ja Spengler katsoo sen myös liittyvän suurkaupunkilaiseen psykologiaan. Toki muinaisuuden suurkaupungit olivat harvassa eikä niiden piirissä asunut kovinkaan suuri osa väestöä, mutta määrä ei tässä lienekään oleellinen asia. Kulttuuri sanan henkisessä merkityksessä syntyy (ja kuolee) kaupungeissa.

Olin vuosi sitten Málagassa katsomassa valtavaa ”katuvien” pääsiäiskulkuetta. Se oli aika yllättävä ilmiö ottaen huomioon, että maallistuminen myös Espanjassa on ollut nopeaa ja syvää, minkä voi todeta heti jo syntyvyystilastoista. Kirkot täyttyvät sielläkin lähinnä turisteista.

Uskonnollisuuden merkitys jokapäiväiselle elämälle on koko Euroopassa jo aivan toista luokkaa kuin muhamettilaisissa maissa, joissa koraanin käskyjen kirjaimellinen noudattaminen on miljoonien mielestä ehdoton velvollisuus. Nuo käskyt taas ovat nykyaikaisen yhteiskunnan kannalta usein aivan mielipuolisia (vrt. Vihavainen: Haun koraani tulokset).

Siitä huolimatta uskonto on suurimmalle osalle maailman väestöä yhä ykkösluokan asia. Se rationaalisuus, joka vaurastuneessa pohjoisessa on omaksuttu, ei ole siellä normaali ajattelun ja käyttäytymisen lähtökohta, vaikka valtioiden puolesta onkin allekirjoitettu YK:n peruskirjan periaatteet.

Kristinusko lukemattomissa eri muodoissaan on ollut hyvin omaleimainen kaikkiin muihin uskontoihin verrattuna.

Sen ytimessä ovat armo, mysteeri ja pyhät salaisuudet (sakramentit) pikemmin kuin laki tai valaistumisen kokemus. Tietoisuus näistä ja lukemattomat pyhät kertomukset ovat vuosisatojen ajan hallinneet ja värittäneet ajattelua ja arkipäivää, innoittaneet taidetta ja uskonkilvoittelua.

On syystä sanottu, että uskonto ja järki ovat keskenään yhtä sovittamattomat kuin tuli ja vesi (tässä voimme unohtaa sen, että vettä itse asiassa voidaan kyllä polttaa, jolloin saadaan vetyperoksidia).

Mystinen elämys ei rationaalisella järkeilyllä muuksi muutu, saati kumoudu. Maailma on itse asiassa pelkkä valtava ihme, jos sitä lähestytään mystiikan kautta (ks. Vihavainen: Haun ihme tulokset).

Siitä lähtien kun koko ikäluokka pakotettiin käymään kansakoulu, on kyky kokea ihme kuitenkin hitaasti, mutta varmasti hävinnyt täällä pohjolassamme. Mitä tyhmempi ihminen, sitä varmemmin hän hylkää koko ajatuksen. Suuri ja turvallinen enemmistö on vankasti hänen takanaan.

Asiaan liittyy tietenkin vahvasti kirkko, joka on nopeasti kehittynyt omaan suuntaansa. Kuten on tunnettua kautta historian, kirkoilla on taipumus vetää puoleensa moraalisesti epäilyttävää ainesta, joka ennen pitkää tuhoaa koko instituution alkuperäisen merkityksen.

Silloin tarvitaan uskonpuhdistusta Lutherin hengessä tai henkistä uudistumista Bernhard Clairvauxlaisen tai pyhän Fransiskuksen hengessä. Venäjän ortodokseillakin oli Nil Sorski, jonka seuraajalle nyt riittäisi töitä.

En itse asiassa tiedä, millä tavalla suola saattaisi käydä mauttomaksi. Joka tapauksessa Jeesus viittasi tähän varoittaessaan opetuslapsiaan jostakin, minkä tulkitsen tylsäksi ja yhdentekeväksi liberalismiksi.  Uskon hänen viitanneen todelliseen ongelmaan.

Suolan (natriumkloridin) kohdalla kyseessä on epäilemättä kemiallinen prosessi, jollaista ei tapahdu normaaleissa pohjoismaisissa olosuhteissa. Uskonnosta puhuttaessa kyseessä sen sijaan on hyvin selkeästi havaittava prosessi, jonka tuloksena on tila, jota nuoriso kuvaa kirjainyhdistelmällä EVVK.

Tällä hetkellä tilanne on jo se, että ylivoimainen enemmistö esimerkiksi suomalaisista ei enää tunne lainkaan kristinuskon perusasioita, saati niitä kunnioita. On jo länsimaita, joissa kristinusko ei enää ole suurin uskontokunta.

Sen sijaan vahvassa nousussa on aidosti keskiaikainen ja antirationaalinen uskonto, joka valtaa alaa myös meillä, nopeasti ja varmasti. Se on immuuni rationaaliselle kritiikille eivätkä militantit ateistit ja antiklerikaalit yritäkään sellaista siihen soveltaa. Se on yksi aikamme merkillisyyksistä, etten sanoisi ihmeistä.

Ei näytä siltä, että tälle kehitykselle olisi mitään tehtävissä, ainakaan niin kauan kuin ajatuksettomat demagogit pitävät sitä pelkästään hyvänä ja tavoiteltavana asiana. Heidän takanaan on, kuten sanottu aina enemmistö.

Näköpiirissämme ei ole maamme maallistuminen, joka on jo tosiasia, vaan uuden uskonnon valta, joka ulottuu myös ei-uskoviin.

Maallistunut yhteiskunta kaikessa tylsyydessään on kuitenkin ollut läntisen maailman vuosisatainen megatrendi, jonka merkeissä se on noussut suurimpiin voittoihinsa ja mullistanut koko ihmiskunnan elinehdot.

Se on kuitenkin vain välivaihe, eikä historian päätepiste. Raamatullista kieltä käyttääkseni kirjoitus seinällä on selvästi näkyvissä ja jokaisen luettavissa. Mene mene tekel ufarsin. Taidatkos ottaa tuosta pohdin…?

Houhou?

 

Joulupotpurri

 

Jouluna kun ei ole muuta tekemistä, voi vaikkapa keskittyä lukemiseen. Kirjoittelin aikoinaan aina joulukertomuksia, ja teroittelin jo kynääni taas sen tehdäkseni. Kun nyt ensin katsoin vanhempia sepustuksiani, ymmärsin, että uusista tulisi vielä huonompia. Sitä paitsi joulussa on myös jotakin ajatonta, vaikka onhan se minunkin muistini aikana jo muuttunut.

Niinpä rohkenen panna oheiseen muutamia jo vanhoja ja käytettyjä otteita jouluisista ja joulunalustunnelmaisista blogeista, härskisti itseäni lainaten.

 

Rohkenen tässä aivan aluksi lainata nyt jo valitettavasti edesmenneen ystäväni ja kaimani, sosiologi Timo Piiraisen mainiota kiteytystä joulukuusen merkityksestä: sehän on meidän toteemimme: 

Christmas tree is a totem, in the sense that the great sociologist Emile Durkheim describes a totem in his classic work Elementary Forms of Religious Life. The transition between the profane and holy gives structure and meaning to life. When the time of the holy arrives, the totem is erected, and the tribe gathers around the totem to revere it and to strengthen the social order and cohesion. The arrival of the Christmas tree brings feelings of joy and happy expectation, as it is a sign that we are about to be elevated to the level of the holy and something special will happen. Correspondingly, we feel sad and abandoned when the tree is stripped of its decorations and taken out in January, and it is evident that we must again descend to the level of the dull profane.

Nykykulttuurimme tilaa tarkastellessa on ollut aika masentavaa havaita, että yhä useampien mielestä älyllisen kehityksen huippu on, kun havaitsee, ettei joulupukkia ole olemassakaan, eikä koko joulu siis itse asiassa ole muuta kuin valetta, joten se pitäisi oikeastaan ehdottomasti jättää viettämättä.

Juhla ja pyhä ovat kuitenkin kulttuurin keskeisiä elementtejä. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, se elää. Jossakin vaiheessa se kai myös lakkaa elämästä, tällaistakin on väitetty.

Tältä pohjalta ymmärrämme, miksi Neuvostoliitossa aikoinaan käytiin niin vimmattua taistelua joulun viettämistä vastaan ja toisaalta myös salaa tehtiin vastarintaa ja vietettiin joulujuhlaa kaikessa hiljaisuudessa. Esimerkiksi virolaisissa a myös venäläisissä muistelmissa kuvataan tätä usein.

Tältä pohjalta meidän on myös syytä katsella niitä päättömän ja aivottoman EU:n eri elimistään päästämiä lausahduksia, joissa esimerkiksi varoitetaan ollenkaan sanomasta sitä, että vietetään jotakin joulua: pyhiähän tässä vain vietetään, anteeksi nyt, että vietetään, mutta koettakaa olla huomaamatta… Tiettävästi jopa kristillisen kirkon piiristä on kuulunut varoituksia siitä, että joulun viettäminen on ei-kristillisten ihmisten läsnäolon ja ehkä olemassa olonkin takia sopimatonta…

No, joulullahan on tunnetusti esikuvansa muinaisissa talvipäivän seisauksen juhlissa, ehkäpä jopa viikinkien blot-juhla, joka lienee ollut erittäin barbaarinen, on samaa perua.

Kristillistä joulua on joka tapauksessa vietetty jo pitkälti yli puolitoista tuhatta vuotta ja tarina jatkuu. Mutta kovin ovat joulunvieton tavat muuttuneet ja yhtä muuttuvat nopeaan tahtiin -jopa viimeisten sadankin vuoden kuluessa. Vai onko muutos vain määrällinen?

Heikki Jartti, kyläkoulun opettaja kuvaa kirjassaan oikean maalaistalon joulua, jonne 1920-luvun kieltolakiaikana joutuu kaupunkilaisressukka, maisteri, joka on tuossa oudossa seurassa vähän niin kuin valkoinen mies pakanamailla.

Juurevat maalaiset käyvät saunassa, joka on sisäänlämpiävä eli siis savusauna. Kylillä on kuulemma jo toistakymmentä vuotta ollut myös uloslämpiäviä saunoja, mutta vanhoillinen isäntä ei sellaisista perusta. Uloslämpiävätkin olivat tietenkin ns. kertalämmitteisiä. Jatkuvalämmitteisethän ilmestyivät vasta sotien jälkeen.

Löylyä joka tapauksessa tuossa saunassa riittää kaupunkilaiselle yltäkyllin ja talon emäntä pesee selänkin. Tytär, paikkakunnan kaunotar, on myös samaan aikaan saunassa.

Joulukirkkoon mennään joukolla ja kilpaa ajetaan, mutta hurskautta ei näytä liiemmin olevan. Isäntäkin käy saarnan aikana hakemassa itselleen juhlajuomaa. Kieltolaki vallitsee, mutta jo kirkosta palatessa näyttää nuoriso olevan usein jo melko juovuksissa.

Joulunvietto vakavaraisessa talossa on aika yksinkertaista. Joulukuusi koristellaan tuvassa, kuten on tehty jo pari vuosikymmentä, suuressa maailmassahan tapa on jo vanha. Martti Lutherillakin lienee joulukuusi ollut.

Koristeina on herkkuja, kuten punaposkisia omenoita ja karamellejä. Siinä palavat myös kynttilät.

Joulupukki on olemassa, kuten myös uhmakkaalle pikku miehenalulle vakuutetaan. Hän ei vain näyttäydy, vaan jättää sen sijaan tupaan illalla kontin, jossa on jokaiselle lahja ja jopa kaksikin.

Perheen tytär saa pari kirjaa ja joululehden, jossa on tavaton määrä kauniita kuvia. Kelpaapa niitä sitten katsella ihmeekseen! Joku saa villasukat, joku turkislakin ja yleensä kaikki saavat jotakin pientä vaatetavaraa. Koko ruokakunnan lahjat ovat mahtuneet yhteen konttiin.

Joulun ylenpalttinen puoli näkyy ruokailussa, sekä laaduissa että määrässä. On sikaa, lammasta ja vasikkaa sekä erilaisia laatikoita. Maksalaatikko ja makaronilaatikko ovat harvinaisempia ruokia, eivätkä kaikki niitä uskaltaudu syömään, vaikka kastikkeena on sianrasvaa ja voisulaa. Lipeäkala kastikkeineen kuuluu myös asiaan. Juustoa ja voita on tietenkin pöydässä ja syövätpä monet kaiken muun ohella suuria määriä leipääkin, jota on kahta sorttia, myös hapanimelää.

 Jälkiruokana on riisipuuroa, väskynäsoppaa pannukakun kanssa ja pullakahvit nisun kanssa juodaan sitten vielä kahteen kertaan. Kaiken kukkuraksi syödään ruoan jälkeen vielä konvehteja. Mihin mahaan kaikki mahtuu, lukija ihmettelee, mutta nythän onkin joulu, jolloin saa vatsansa täyteen vaikkapa puuroa, kuten laulussa lauletaan. Arkisinhan oli tapana säästellä rikkaassakin talossa: voi tarvittiin myyntiin, vehnäjauho oli turhuutta ja riisi kallista tuontiherkkua. Mutta jouluna ei säästelty!

Joulu oli siis aika vahvasti mässäyksen juhla, kuten se on vieläkin. Nykyään kuitenkin kaikkia kesän herkkuja -kuten vaikkapa omenoita- on tarjolla ympäri vuoden, eikä niiden ilmestyminen syötäväksi keskellä talvea ole minkäänlaisen juhlan aihe eikä merkki.

Jumalisuus oli tässäkin talossa enempi ulkokohtaista. Ennen ruokaa laulettiin virsi, joka tässä tapauksessa sattui olemaan suvivirsi ja ruokarukous luettiin puoliääneen höpöttäen. Muuten taisivat kaikkien mietteet olla maallisia, kuka ajatteli pöydän herkkuja, kuka talon tytärtä, kuka joululahjojaan. Johan setä Topelius oli tämän asiain tilan todennut.

Kaikesta huolimatta joulu on myös tässä kuvauksessa hyvin erityinen juhla, johon kuuluvat omat rituaalinsa, joulukirkosta lahjoihin ja jouluruokiin. Myös mielentila virittyi arjen yläpuolelle: arkisin sopi tehdä kaikenlaista, mutta jouluna ei. Toteemin ympärille levisi tietty juhlallisuus.

Pöydässä oli myös sahtia, mutta sen vaikutuksesta ei kukaan juopunut. Ehkäpä siitä sentään hieman tuo muutoinkin jo juhlallinen tunnelma kohosi entisestään. Eihän sahtiakaan sentään ollut tapana juoda kuin juhlissa. Nyt juhlaan oli aihetta, jos koskaan! Juhlakalua ei juuri muisteltu, mutta juuri hän se joka tapauksessa niin sanotusti pyhitti koko menon. Eihän tällaista olisi voinut mihin aikaan tahansa järjestää.

Tämä kirjallinen kuvaus kuuluu vain sadan vuoden takaiseen historiaan eli aikaan, jolloin minun ikäisteni ihmisten isovanhemmat olivat jo keski-iässä. On todennäköistä, että kirjailija on siinä halunnut korostaa maaseudun tiettyä vanhakantaisuutta, näyttää siltä, että hän on kuvannut uudenaikaisempia jouluja kirjansa osissa II ja III. Täytyneepä nekin hankkia.

Joka tapauksessa kuvaus saa laajaa tukea muusta kirjallisuudesta. Tämän ajan joulu oli monille tuon köyhän aikakauden ihmisille lyhyt yltäkylläisyyden keidas niukkuuden ja ankeuden keskellä.

Ehkäpä se voi jossakin suhteessa olla sitä myös nykyään? Aineellinen niukkuus on nykyään jo harvinaista, mutta henkisesti sitä saattaa taas olla paljonkin liikkeellä.

Hyvää joulua siis itse kullekin oman toteeminsa ympärillä! Levitköön siitä se erityinen joulun henki, joka tekee tästä juhlasta erityisen, uskoipa pukkiin tai ei. Ja ainahan asiaa parantaa, jos siihen uskoo.

 

 

Pukki tulee!

 

Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.

Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.

1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen, musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.

Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma.

Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä kohtalonsa täyttymystä. Jouluna mässättiin ja mässättiin ja ruoka oli pöydässä koko päivän.

Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti, kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.

Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa freskossa esitetään.

Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani se vasta sai Suomessakin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.

Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä kenkään…

Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.

Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:

Miten pukki risteytettiin

 

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus sen sijaan on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?

 

Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen: Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.

Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!

Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!

 

Hyvää joulua

 

Joulu, monissa kielissä sama kuin (Kristuksen) syntymä (Natale, Noël, Рождество) on pyhä asia ja sen muistoksi vietetty päiväkin on yhäkin aivan erityisen vankasti pyhitetty. Mammonismi ei näköjään ole asiaa kokenut lainkaan ongelmallisena.

Toki keskitalven juhlaa on vietetty iät ja ajat kaikkialla lajitoveriemme piirissä. Roomalaisten saturnalia huomioi Saturnuksen eli Kronoksen synkän vallan päättymisen ja lupauksen voittamattoman auringon, Sol invictus, paluusta. Saturnalia-juhla oli juopottelun ja lahjojen jakelun aikaa. Viinkinkien blot-juhla oli kenties ihmisuhreineen juuri niin kaamea, kuin Tukholman Nationalmuseetin skandaalimainen fresko sen esittää.

Barbaarinen joulu (vrt.  Yuletide) on saanut antaa tilaa armorikkaalle Kristuksen syntymäjuhlalle, joka on koko kristinuskon nurkkakivi: Jumala tuli ihmiseksi.

Koko ideahan on puhtainta mystiikkaa eikä se ole järjellä ymmärrettävissä eikä näin ole tarkoituskaan. Pyhä Tertullianus kiteytti asian sanomalla Credo quia absurdum, uskon koska se on mieletöntä. Kyseessä on pyhä mysteeri, jollaisista venäjän kielessä käytetään sanaa tainstvo, salaisuus.

Väitetään, ettei Tertullianus oikeastaan tarkoittanut sitä, että mielettömyys olisi argumentti asian oikeellisuuden puolesta, vaan tokaisi tuon vain vihapäissään, mutta tämä on nyt sivuseikka.

Myös kaikki joulun henkilöt ovat saaneet pyhityksen lumipalloefektin tavoin: neitsyt Mariasta on tullut pyhä, samoin pyhän perheen päästä eli kirvesmies Josefista ja jopa Marian äidistä eli Jeesuksen mummosta Annasta. Tämäkään ei ole vielä riittänyt, vaan myös kolmea itämaan tietäjää on kunnioitettu pyhinä ja mikäli Jeesuksen hyödyntämästä seimestä on löytynyt palasia, ne ovat taatusti olleet myös pyhiä.

Ihmisten pyhä yksinkertaisuus on levittänyt ajatuksen pyhyydestä myös sinne, minne se ei oikeastaan millään logiikalla kuulu. Kun Jumala tuli ihmiseksi, hän tuli tämän lajin yleisesti edustamaan hahmoon, muuten asiassa ei ole mieltä.

 Mitä tulee perheenjäseniin, on syytä olettaa, että hekin olivat tavallisia ihmisiä, hyvässä ja huonossa. Jooseppi saattoi olla hyvinkin pätevä kirvesmies ja Maria ehtoisa emäntä, mutta Jeesuksen syntymän jälkeen he elivät normaalia avioelämää päätellen siitä, että Jeesus sai ainakin veljen ja kai parikin.

Marian neitseellinen viattomuus oli, kuten ihmisille yleensäkin on ominaista, ikäkausikysymys. Jeesuksen synnyttäminen lienee tapahtunut kolmetoistavuotiaana, on joku päätellyt. Koska Mariaa ei ollut seksuaalisesti herätetty, hänelle oli vieras se hekuma, joka saattaa hyvinkin päästä rengistä isännäksi, kun se aika tulee.

Neitseellisyys tässä tapauksessa, kuten yleensäkin viittaa nimenomaan tiettyyn lapsellisuuteen, kokemattomuuteen. Se on valloittavaa omalla tavallaan. Vain lapset pääsevät myös Narniaan, kuten C.S. Lewis on huomauttanut. Sen jälkeen alkaa eräänlaisen tylsyyden lisääntyminen. Siksi joulu on nimenomaan lasten juhla, heitä me silloin kunnioitamme, kun muulloin tyydymme vain rakastamaan.

Minusta Maria pyhyydessään muistuttaa antiikin jumalia siinä, että hän edustaa oman ikäkautensa verran ja tietyt hetkensä vain silloin täydellisyydessään mahdollista yhtä inhimillisyyden ulottuvuutta. Parhaimmillaan se on yhtä kaunis kuin katoavakin: lapsuuden maailma.

Feministit ovat jauhaneet kaikenlaista roskaa neitsyydestä ja patriarkaatista, mutta Marian tapauksessa kyse oli nimenomaan Jumalan tulosta ihmiseksi, lapsen syntymän ihmeestä. Sen muistoksi ja kunniaksi me joulua vietämme, tai ainakin muun muassa siksi.

Tietysti jouluun kuuluu myös kilpaileva sankari, eräänlainen satyyrihahmo: joulupukki. Suomen kielen sana liittyy vanhoihin talonpoikaisiin leikkeihin, mutta nykyään pukki on itse asiassa ukko niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Italiassa hänen nimensä on Babbo Natale ja hän on aivan saman näköinen kuin Coca-Cola Companyn luoma hahmo muuallakin maailmassa. Sehän syntyi 1930-luvulla ahvenanmaalaista syntyperää olleen piirtäjän toimesta (ks. Vihavainen: Haun santa claus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Joulupukki, josta välillä on haluttu käyttää sanaa joulu-ukko, on itse asiassa myös aivan sukupuoleton olento, lihava ja joviaali äijä, joka on seksuaalielämänsä päättänyt jo ajat sitten. Sen sijaan hän rakastaa molempia sukupuolia edustavia lapsia aivan pyyteettömästi.

Toki myös Myrnan piispa, Pyhä Nikolaus on sotkettu jouluun ja tuo lahjoja jakeleva prelaatti ja ihmeidentekijä on nyt kaikkialla Jeesuksen kova kilpailija, ei suinkaan pelkkä kumppani, saati apulainen. Asian voi havaita vaikkapa Kiinassa.

No, tästä kulttuurin rappion ilmenemästä tekee mieli käyttää nimikettä traaginen tyhjänpäiväisyys. Ihmisellä on kuitenkin kyky paljon enempään kuin omaan fiksuuteensa rakastuneet änkyrät edes osaavat anoa tai ymmärtää. Sääli.

David Strauss, joka 1800-luvun puolivälissä tarkasteli kriittisesti Jeesuksen elämää ja uskontoa yleensäkin, ymmärsi, että kyseessä on ihmisen omien tuntojen ja tarpeiden luomus, jonka arvo riippuu sen luojista itsestään.

Straussin oma yritys luoda luonnollista uskontoa, jossa hartaus kohdistuisi arkipäivän ja yleensä elämän ymmärtämiseen ihmeelliseksi kaikessa konkreettisuudessaan, ei ottanut tulta. Se on aivan liian vaativaa massoille, jotka mieluummin palvovat puunpalasia ja luunkappaleita ja löytävät sitä kautta pyhyyden kosketuksen, kukapa tietää.

Canterburyn tarinoissa pyhiinvaeltajien mukana kulkee pyhäinjäännösten kauppias, jolla on mukanaan säkillinen sianluita. Sellaisten kautta lienee monikin saavuttanut kosketuksen pyhyyteen, toivomme.

Nykyinen joulumme on synkretistinen juhla, jossa pyhyys ilmenee lähes vain siinä, että kaupat on kerrankin suljettu. Lienee odotettavissa, että ne ennen pitkää pidetään auki myös jouluisin, sillä muuhan voisi loukata joitakin tomppeleita. Asia on ymmärrettävä.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Hyviä pyhiä vain nyt itse kullekin! Joulu on ainakin vielä pyhä, eli erilainen ja sellaiseksi rajattu. Yölläkin saa syödä ja joidenkin tulkintojen mukaan saa aamullakin olla hutikassa. Tämä lienee kuitenkin pakanallinen tapa ja ennen uutta joulua eli uudenvuoden päivää (ajanlaskummehan alkaa Jeesuksen syntymästä) saamme ehkä taas valitettavasti lukea lehdistä ns. berserk-tapauksista.

Luoja niiltä meitä kaikkia varjelkoon! Rauhallista joulua!

 

Orjia ja herroja

 

Se Venäjän kansa

 

Jokainen sivistynyt venäläinen tuntee Mihail Lermontovin runon, jossa ”pesemätöntä” Venäjää nimitetään orjien ja herrojen maaksi, jossa kansa on uskollista sinisiä univormujaan kantaville urkkijoille:

Прощай, немытая Россия,
Страна рабов, страна господ,
И вы, мундиры голубые,
И ты, им преданный народ.

Быть может, за стеной Кавказа
Укроюсь от твоих пашей,
От их всевидящего глаза,
От их всеслышащих ушей.

 

Kun laiskuus vaivaa, pistän tähän vain konekäännöksen:

 

Hyvästi, pesemätön Venäjä,

Orjien maa, isäntien maa,

Ja te, siniset univormut,

Ja sinä, heille omistautunut kansa.

 

Ehkä Kaukasuksen muurin ulkopuolella

Minä piiloudun pashoiltasi,

Heidän kaikkinäkevästä silmästään,

Heidän kaikki kuulevista korvistaan.

 

Tässähän se pääasia tuli. Siis muuan Venäjän kansallisrunoilija nimitteli tuota omaa rakasta ja niin usein palvottua kansaansa orjiksi ja urkkijoiden halunkeiksi.

Hän ei ollut yksin. Tuosta venäläisten väitetystä orjaluonteesta on tullut locus classicus, joka juuri tällä hetkellä on suuressa suosiossa myös lännessä. Vielä äskettäin kukaan ei kehdannut sellaista esitellä.

Asiaa pidetään jo usein truismina ja sen selityksiä haetaan laiskasti aina mongolivallan ajoista ja perinteisesti myös genetiikasta: isovenäläiset ovat perimältään pääasiassa suomalaisia eivätkä oikeita slaaveja ja on heissä tataarivertakin. Tämä on ollut etenkin puolalaisten ja ukrainalaisten näkemys.

Tämä suomalaisen orjaluonteen ajatus oli myös kanadalaisen Rancour-Laferriérin käytössä, kun hän kirjoitti kirjansa Venäläinen orjasielu. Siinä muuan argumentti oli saunan ilmentämä masokismi: venäläinen löi löylyä niin paljon, että tunsi suoranaista fyysistä kipua ja syöksyi sen jälkeen kylmään veteen tai hankeen… Tuntuuko tutulta?

Myös ruotsinkieliset passiivisen vastarinnan kannattajat selittivät vähän yli sata vuotta sitten suomalaista myöntyvyyslinjaa suomalaisten itäisellä orjaluonteella, joka mielellään ”taipui” eikä taittunut ja vieläpä sillä kehuskeli. Sankarilliset germaanit olivat toista maata.

Primitiivisiin selityksiin tyytyvät hyväksyvät ilman muuta ajatuksen erityisestä venäläisen ihmisen orjamaisuudesta, joka on kehittynyt yhtäjaksoisesti keskiajalta lähtien ja varmaan jo kauan sitä ennen.

Se on kovin valikoivaa historian luentaa ja sivuuttaa kokonaan esimerkiksi venäläisen intelligentsijan äärimmäisen radikaalin vastarinnan, joka toki meni liiallisuuksiin ja toimi lopultakin kansan etuja vastaan, mutta oli ainakin mahdollisimman kaukana orjailusta.

Itse asiassa meillä on hyvinkin paljon tietoa Venäjän kansan ajattelutavasta ja sen kehityksestä neuvostovallan kukistumisen jälkeen. Sitä ennen saatu tieto on hajanaisempaa, eikä edustavia otoksia käytetty ennen toista maailmansotaa missään. Kuitenkin erikoispaleluiden mielipidetarkkailu antoi sieltä tietoa hyvinkin paljon. Vastaavaa ei lännessä rauhan aikana ollut.

1900-luvun viime vuosikymmenillä Venäjä oli kymmenien muiden maiden tavoin mukana valtavassa projektissa World Values Survey. Siinä on tutkittu kansojen tunnustamien arvojen keskeisten piirteiden ja rakenteiden kehittymistä usean vuosikymmenen aikana ja jopa piirretty arvojen maailmankartta, jota jatkuvasti päivitetään. Siihen olen usein viitannut (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset). Ei se Venäjä meistä ihan niin mahdottoman kaukana ole.

Tänään huomaan jopa hesarin kommentoineen venäläisten mielipideilmastoa. Jussi Konttisen ansiokkaassa jutussa on viitattu myös tuon mainitun WVS:n käyttämiin käsitteisiin. Venäjä oli hyvää vauhtia matkalla kohti läntistä maailmankäsitystä ennen kuin sota keskeytti kehityksen.

Jotta vältettäisiin primitiiviset yksinkertaistukset, on syytä antaa täysi arvo myös olemassa olevalle suurelle sosiologisten tutkimisten korpukselle. Ei venäläinen ihminen ole mikään kummallinen eläin, joka on niin omituinen siksi, että siltä joskus satoja vuosia sitten(!) jäi syntymättä yksilöllisyyden idea.

Tällaisilla asioilla on kyllä  ollut merkityksensä poliittisen tradition kehityksessä, mutta mitä ihmisiin tulee, selityksiä on aina etsittävä lähempää ja viime kädessä vasta reaaliaikaiset asiat ratkaisevat.

Sota on asia, joka vei Venäjän lopullisesti tai ainakin väliaikaisesti kohti suurta regressiota. Sieltä on kuitenkin mahdollista myös tulla takaisin, vaikka suuri muutos poliittiseen tilanteeseen onkin monen mutkan takana.

Suuri inhimillinen kysymys kaikkialla länsimaissa ja nyt lasken tähän Venäjänkin (anteeksi!) on kysymys arvokkuudesta, dignitas (ks. Vihavainen: Haun dignity tulokset). Siihen liittyy tunne elämän tarkoituksellisuudesta tai tarkoituksettomuudesta, lyhyesti sanoen ihmisarvosta.

Kun tunne omasta ihmisarvosta on menetetty, seuraavat epätoivokuolemat, itsemurhat, alkoholismi ja vastaavat (ks. Vihavainen: Haun despair tulokset). Ne eivät ole suinkaan vieraita enempää Amerikassa, Venäjällä, kuin Suomessakaan. Yleensä ne paradoksaalisesti vähenevät sotien aikana kuten jo Durkheim kuuluisassa tutkimuksessaan havaitsi.

Venäjällä näyttää käyneen toisin, kuten hesari tämän päivän merkittävässä numerossaan toteaa. Se kertoo paljon nykyisestä sodasta. Mitä tulee lehden kuvituskuvaan Nevski prospektilla istuvasta kerjäläisestä, se on kuitenkin lähinnä huvittava.

 Jokainen, joka on käynyt amerikkalaisissa suurkaupungeissa tai vaikkapa mallikaupungiksikin julistetussa Kanadan Torontossa, tietää, että kodittomia asustelee niiden kaduilla valtavasti enemmän kuin Pietarissa tai Moskovassa.

Venäläinenkin muistuttaa suuresti kaikkia muita ihmisiä ja tähän voisi ottaa halutessaan otteen Shakespearen Venetsian kauppiaasta, jossa juutalainen Schylock todistelee olevansa myös ihminen ja juuri sillähän perustelee inhottavaa yritystään kostaa sille, jonka takia tuntee kärsineensä vääryyttä. No, ehkä jokainen halullinen voi etsiä sen kohdan itse.

Ihmisyyteen nyt joka tapauksessa aina kuuluu sekä hyveitä että paheita, niin heikkouksia kuin vahvuuksia. Lähes ennen mitään muuta siihen kuuluu laumavietti: kun omaa joukkoa koetaan ahdistettavan, syntyy solidaarisuus, joka ylittää mielekkäät rajat ja muuttuu helposti pedonulvonnaksi (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset).

Se on syvästi irrationaalista, mutta ei juuri kansallisesti erityistä. Sellaisia ilmiöitä, kuten muitakin, on syytä pyrkiä selittämään rationaalisesti ja jopa positivistisesti C. Wright Millsin hengessä[1] ennen kuin lähtee etsimään niin sanottuja historiallisia selityksiä, joilla kovin usein on heikko selitysarvo.

---

[1] Mills, C. Wright, The Sociological Imagination. Oxford Univrsity Press, 1959.

Kehitys edistyy

 

Primitiivisen kulttuurin opetuksia

Èmile Durkeim, Uskontoelämän alkeismuodot. Australialainen toteemijärjestelmä. Suomentanut Seppo Randell. Tammi 1980, 470 s.

 

Lueskelen tässä Émile Durkheimin teosta Uskontoelämän alkeismuodot. Siinä tutkija etsii avainta uskontoon ilmiönä tutkimalla Australian alkuasukkaiden tapoja, jotka kuuluivat alkeellisimpiin tunnettuihin kulttuureihin 1900-luvun alussa. Toki myös Amerikasta olisi löytynyt, mitä tutkia, mutta Durkheim preferoi Australiaa.

Häpeäkseni en ole jaksanut kahlata läpi kaikkia Durkheimin melko pitkiä todisteluja ja empiiristen havaintojen selostusta, mutta luulen saaneeni joitakin tuoreita vaikutelmia hänen ajattelustaan, jota pidän hyvin kiinnostavana jo pelkästään Seppo Oikkosen lukuisten puheenvuorojen perusteella.

Kulttuuriantropologian alallahan meilläkin juuri tuohon aikaan oli saatu aikaan varsin merkittävää tutkimusta ja erityisesti kunnostautui Edvard Westermarck (ks. Vihavainen: Haun westermarck tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), minkä johdosta sosiologimme ristivät yhdistyksensäkin Westermarck Societyksi. Nimikkohenkilönsä jälkiä ei tämä joukko kyllä ole juuri lainkaan seurannut, kuten muuan sosiologi on huomauttanut.

Durkheim on vakuuttunut siitä, että on mahdollista löytää ilmiöiden alkuperä nimenomaan niiden kaikkein alkeellisimpia muotoja tutkimalla. Uskonto, kuten myös kieli ja käsitteet, syntyy vain yhteisössä. Sosiologia taas on tiede, jonka todellinen tutkimusala ovat yhteisöt, ei niiden jäsenet.

Durkheimin mukaan jo hänen alkeellisella tutkimuskohteellaan oli samat uskonnon perusainekset kuin kaikissa kehittyneimmissäkin uskonnoissa: jako pyhään ja profaaniin, käsitys sielusta, hengistä, myyttisistä henkilöistä, kansallisesta ja jopa ylikansallisesta jumaluudesta, negatiivisen kultin askeesinharjoituksineen tämän liioiteltuna muotona, uhria ja uskonyhteyttä koskevat riitit, jäljittelyriitit, muistoriitit ja sopeutusriitit: mitään olennaista ei puutu.

Uskontoa ei kannata yrittää selittää rationaalisuudesta lähtien, mikä ei tarkoita, että se olisi mieletön asia, päinvastoin. Uskonto on itse asiassa koko ihmisyyden synnyttäjä. Ihminen on intellektuaalisen aineksen kokonaisuuden luomus, kokonaisuuden, josta kulttuuri muodostuu, jossa kulttuuri on yhteisön tekoa.

Ryhtymättä tässä sen enempää setvimään uskonnon, käsitteellisen ajattelun ja ihmisen syntyä, tulee tietenkin heti mieleen vilkaista, mitä uskonnosta sen varsinaisessa mielessä on jäljellä vaikkapa Suomen kaltaisessa kehittyneessä maassa.

Varsinaisen uskonnollisen elämän ydin, kultti, jota harjoittaa seurakunta, on meillä kutistunut marginaaliseksi ainakin varsinaisen uskonnon alueella. Kirkkojen tyhjyys sanoo asiasta kaiken olennaisen.

Jako pyhään ja profaaniin on samaten hiipunut käytännössä olemattomaksi. Voimansa kautta elävässä uskonnossa se on ehdoton ja sitä noudattavan ihmisen maailmaan kuuluu paljon tabuja.

On turha sanoakaan, että tabut eivät tässä nykyisessä maailmassa nauti minkäänlaista kunnioitusta. Korkeintaan journalistit voivat yrittää sellaisia rakennella voidakseen selittää suureksi intellektuaaliseksi urotyöksi niiden paljastamisen ja tuhoamisen, vaikka koko suoritus olisi latteatakin latteampi.

Tuonpuolisen maailman esikartanossa elämisen sijasta elämme nyt vankasti tämänpuolisen onnen tavoittelun maailmassa, mutta myös siihen liittyy vahvoja uskonnollisia piirteitä. Itse asiassa on myös tabuja ja pyhiä asioita, jotka koetaan niin itsestään selvinä, ettei niitä kyetä näkemään eikä edes tunnustamaan.

Pitirim Sorokinin mukaan tällainen aineellisuuden ja aistihavainnon piiriin rajoittunut kulttuuri on vallinnut maailmassa ennenkin, erityisesti Rooman vallan viimeisinä vuosisatoina. Hän kutsuu sitä nimellä aistinen kulttuuri, sensate culture (ks. Vihavainen: Haun sorokin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka on olemukseltaan rationaalinen.

Rationaalisuus on kuitenkin vain yksi mahdollinen kulttuurin vallitseva taipumus. Myöhäisantiikista siirryttiin sitten keskiajan ideaiseen kulttuuriin, joka oli edeltäjästään kaukana kuin yö päivästä.

On kiinnostava kysymys, minne nyt ollaan siirtymässä. Vallitseva, rationaalisuuden nimeen vannova kulttuuri muistuttaa monessa suhteessa uskontoa. Myös sillä on tabunsa, jotka ovat erittäin vahvasti suojattuja kaikkea kyseenalaistamista vastaan, siis paradoksaalisesti myös ja jopa aivan erityisesti rationaalista kritiikkiä vastaan.

Sorokin odotti jo omalla, kiihkeän muutoksen aikakaudellaan aistisen kulttuurin olevan siirtymässä ideaiseen, jonkinlaiseen uskontoon, jolle rationaalisuus olisi yhä toissijaisempaa ja vieraampaa.

Mitäpä sanoakaan, niin sanotun postmodernismin myötä koko tieteen käsite on saanut uuden kaiun. Rationaalisuuden sijasta sen keskiössä ovat yhä useammin yksittäisten ihmisten, erityisesti marginaalien tuntemukset, jotka esitetään loukkaamattomina ja kaikelta kritiikiltä suojattuina. Rationaalisen ajattelun auktoriteetti kielletään yhä useammin ja totaalisemmin.

Natsien ideologia edellytti myös myyttisten rotuvaistojen nostamista loukkaamattomaan asemaan ja rationaalisen ajattelun alistamista sille. Kriitikot puhuivat jo silloin järjen tuhoamisen ohjelmasta: Die Vernichtung des Verstandes.

Silloin se näytti olevan vain vastakkainen liberaalille anglosaksiselle rationaalisuudelle ja liberalismille. Nyt itse tuo liberalismi on muuttunut yhä enemmin sensuuriin ja pakkoon perustuvaksi uskomusjärjestelmäksi, jonka edeltäjäänsä yhdistää vain nimi.

Nyt näemme ympärillämme samaan aikaan sekä perinteisen uskonnon lopullisen tuhoutumisen kristinuskon osalta ja uuden fundamentalismin nousun islamin osalta. Sen ohella tuo uusi normatiivinen irrationalismi saattaa kantaa povessaan uuden uskonnollisuuden alkiota. Mutta tämä vie jo kauas spekulaatioon.

Joka tapauksessa uusien tabujen syntyminen on tosiasia ja mikäli niitä tunnustavien lahkojen temppeleihin haluaa tutustua, on paradoksaalisesti mentävä yliopistoihin, mieluummin amerikkalaisiin. Tämä on erittäin merkittävä seikka.

Jotakin tästä aihepiiristä on tullut silloin tällöin kirjoitettua. Palautan vain seuraavassa itseni ja myös muiden mahdollisesti asiasta kiinnostuneiden mieleen tämänkin:

 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Suutarikin, suuri viisas

 

Nec sutor ultra crepidam

 

Länsimaisen tieteellisen ajattelun kulmakiviä on niin sanottu Humen giljotiini, joka lyhyessä ja ytimekkäässä muodossaan kuuluu ”There is no ought from is”.

Tämä tarkoittaa, että siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla.

Tämän yksinkertaisen periaatteen seuraamukset ovat valtavat. Neuvostoliitossa ja muissakin totalitaarisissa utopioissa tämä periaate hylättiin ja katsottiin nimenomaan asioiden olemuksesta seuraavan sen imperatiivin, jota valtaapitävät rajoituksitta noudattivat.

Jopa utilitaristit erehtyivät joskus hylkäämään tämän selkeän erottelun ja tekivät alkeellisen virhepäätelmän: haluttavaa on se, mitä halutaan ja koska ihminen kerran haluaa mielihyvää, seuraa siitä, että sen maksimaalinen hankkiminen hänelle on hänen velvollisuutensa. Q.E.D.

Jopa Olof Palme, joka tuskin oli aivan kylmä utilitarismin houkutuksille, kiteytti politiikan olemuksen sanoihin ”Politiikka on tahdon asia”, ei siis tiedon.

Tällä tietenkin saatettiin korostaa myös sitä, että politiikassa voidaan saada jotakin aikaan vain määrätietoisella työllä sen sijaan, että olisi jätetty asiat ihmisten mieltymysten mukaisesti kehkeytymään pikkuhiljaa.

Joka tapauksessa länsimainen filosofia lähtee siitä, ettei politiikka kuulu tietämisen, vaan tahtomisen alaan, se siis lähenee etiikkaa. Politiikassa on tärkeää huomioida ihmisten halut ja aivan erityisesti heidän tahtonsa ja pyrkiä sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä siten, että selvitään mahdollisimman vähillä vahingoilla.

Tietäminen on toki myös tässä yhteydessä mitä tärkeintä. Vanha Auguste Comten periaate tietämisen ihanteesta koskee mitä suurimmassa määrin politiikkaa, josta Comte olikin kovin kiinnostunut: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir! On tiedettävä voidakseen nähdä ennakolta ja on koetettava nähdä ennakolta, jotta voitaisiin sen mukaisesti toimia.

Ennakkotieto on siis mitä tarpeellisinta politiikan teossa, mutta ikävä kyllä, se on ihmisistä puheenollen aina jonkin verran puutteellista. Yksilöiden käyttäytymisen ennustaminen on itse asiassa mahdollista vain erittäin karkeissa rajoissa, joskus ja joidenkin kohdalla se toki onnistuu.

Ennakkoluulot poikkeavat ennakkotiedosta, mikä on selviö, jota ei sivistyneelle ihmiselle tarvitse todistella. Tai sanokaamme, että oli aika, jolloin tätä ei tarvinnut tehdä.

Ennakkotietoa tietyissä rajoissa on suhteellisen helppoa hankkia erilaisista ryhmistä ja niiden käyttäytymismalleista. Mitäpä muuta koko sosiologia on, kuin tähän pyrkimistä?

Itse asiassa tässä on syytä käyttää imperfektiä. Se sosiologia, jota 1960-luvulla tutkittiin ja opiskeltiin, pyrki löytämään todennäköisyyksiä tilastojen avulla ja luomaan erilaisia, enemmän tai vähemmän ennustettavia malleja ja ideaalityyppejä siitä moninaisuuden massasta, joka tilastoja tuntemattomalle maallikolle vaikutti loputtoman sekavalta puurolta.

Onnistuihan tämä jossakin määrin ja onnistuu yhä. Pyrkimys ryhmien luomiseen ja niiden käyttäytymisen ennustamiseen on tietenkin aivan legitiimi tieteen tehtävä. Valitettavasti vain tähänkin toimintaan hiipi jossakin vaiheessa poliittinen sensuuri, joka suorastaan halusi kieltää monien asioiden tutkimisen. Viittaan nyt vain Tatu Vanhasen osakseen saamaan vastaanottoon.

Itseään kunnioittava tutkija ei tietenkään anna periksi tieteen ulkopuoliselle painostukselle, vaikka asia epäilemättä saattaa tietyillä tiedonaloilla vaikeuttaa hänen toimintaansa.

Useissa länsimaissa, alkaen Yhdysvalloista, on kehittynyt uusi poliittinen kulttuuri, jolla on vahvoja totalitarismin piirteitä ja joka pyrkii kieltämään jopa tiettyjen asioiden tutkimisen, tutkimustulosten soveltamisesta puhumatta.

On toki myös tiedonaloja, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta lähtien. Ne komeilevat suomenkielessä tieteen tittelillä ja ovat usein jopa lähtökohtaisesti poliittisia.

Niillä on kaikkialla myös kriitikkonsa ja naurajansa, mutta kuten aikoinaan marxismi-leninismi, niin myös nämä ovat kehittäneet itselleen omat kriteerinsä ja periaatteensa, joiden puitteissa ne ovat kaiken ulkopuolisen arvostelun ulottumattomissa. Feminismi metodisena lähtökohtana on hyvä esimerkki.

Murheellinen maine on ollut myös kulttuuriantropologialla, jonka suurena edustajana aikoinaan ylistetty Margaret Mead paljastui šarlataaniksi.

Koska antropologia oli vanhastaan keskittynyt niihin, joita oli tapana nimittään jaloiksi villeiksi, on ymmärrettävää, että tieteenharjoitukseen sekoittui usein normatiivisia aineksia ja kohteesta oltiin löytävinään todisteita, jotka paljastivat oman kulttuurimme vajavaisuuksia ja mädännäisyyksiä.

Sille, joka uskoi ihmisluonnon olevan loputtomasti muokattavissa, kulttuuriantropologia on aina tarjonnut enemmän tai vähemmän vakuuttavaa hengenravintoa, vaikka eihän se mitään todistanut sanan ankarassa mielessä.

Kaikesta huolimatta kulttuuriantropologia epäilemättä tarjoaa monia kiinnostavia näkökohtia kulttuurien moninaisuuteen eli sillä on heuristista arvoa, mikäli sitä oikein käytetään.

Idiotismia lähenee sen sijaan ajatus, jonka mukaan voitaisiin johtaa kulttuuri- tai sosiaaliantropologiasta normeja politiikalle. Tämä loukkaisi heti jo Humen giljotiinia ja asettaisi esittäjänsä länsimaisen tieteellisen tradition ulkopuolelle.

Tuntuu kuitenkin siltä, ettei asia ole oikein valjennut edes kaikille ns. laatulehtiemme lukijoille, toimittajille tai kirjoittajille ja olen jostakin lukenut sellaistakin, että ”tutkijapiirit” yleensä hyväksyisivät multikulturalismin.

Mikäli näin olisi ja epäilemättä tämä saattaisi päteä tiettyyn, rajoitettuun, tutkijan nimikettä käyttävään populaatioon, ei asialla kuitenkaan olisi sen kummempaa poliittista merkitystä, kuin kyseisen ryhmän vaaleissa antama äänimäärä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Cambridgen yliopistossa työskentelevän sosiaaliantropologian professorin mielipidekirjoitus ”Uusi rasismi vaihtoi rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa kirjoittaja unelmoi siitä, että kulttuurin käsite joskus poistuisi käytöstä, jolloin ehkä päästäisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”

Tulkitsen tämän vuodatuksen poliittiseksi kannanotoksi, joka vastustaa ryhmien kulttuuristen erojen huomioimista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eli siis vaatii ummistamaan silmät siltä ennakkotiedolta, jonka sosiologinen tutkimus voi antaa tällaisen politiikan tuloksista.

Tämä on tietenkin tieteellisen ajattelun vastustamista poliittisin perustein. Sellaista on tapana kutsua populismiksi.  Vaikka ei ole ihan selvää, pyrkiikö kirjoittaja perustelemaan poliittista kannanottoaan tieteenalansa tuloksilla, tulkitsen asian siten, että juuri tästä on kysymys ja siis viime kädessä myös Humen giljotiinin hylkäämisestä.

Tämä ei kyllä oikein jaksa enää naurattaa. Mieleen tulee joka tapauksessa se vanha tapaus, kun meidän ns. ”edistyksellisissä” piireissämme keksittiin uudissana ”neukku”, jolla ei ollut mitään pejoratiivisia rasitteita. Ennen pitkää havaittiin kuitenkin, että siihen liittyi assosiaatioita vanhanaikaisuudesta, hölmöstä byrokratiasta ja vastaavasta.

Niinpä muuan vieraileva venäläinen kolumnisti vaati otsa rypyssä moisen haukkumasanan korvaamista jollakin toisella sanalla…

Pelkäänpä, että rodun ja kulttuurin tarinassa on kyse aivan vastaavasta asiasta aivan riippumatta siitä, suhtautuvatko tutkijat käsitteisiin varauksellisesti vai eivät.

Vanhan anekdootin mukaan suutarin pitää keskittyä omaan pätevyysalueeseensa. Lestin arvostelijana hän on auktoriteetti. Kun sen sijaan mennään siihen vaatetukseen, joka on jossakin polven yläpuolella, hänen mielipiteellään on aivan sama arvo kuin kenen tahansa muunkin maallikon.

Itse asiassa se ei ole edes yhtä arvokas: mikä sellainen suutari luulee olevansa, joka yrittää vaatia, että asiakas pukeutuisi yhdellä tai toisella tavalla? Siinä asiassa on päätösvallan oltava henkilöllä itsellään.

 

Toteemin ympärille

 

Eilispäivän joulu

 

Heikki Jartti, Joulusaunassa I, Vanha-joulu. Otava 1926, 284 s.

 

Rohkenen tässä lainata ystäväni ja kaimani, sosiologi Timo Piiraisen mainiota kiteytystä joulukuusen merkityksestä: sehän on meidän toteemimme: Christmas tree is a totem, in the sense that the great sociologist Emile Durkheim describes a totem in his classic work Elementary Forms of Religious Life. The transition between the profane and holy gives structure and meaning to life. When the time of the holy arrives, the totem is erected, and the tribe gathers around the totem to revere it and to strengthen the social order and cohesion. The arrival of the Christmas tree brings feelings of joy and happy expectation, as it is a sign that we are about to be elevated to the level of the holy and something special will happen. Correspondingly, we feel sad and abandoned when the tree is stripped of its decorations and taken out in January, and it is evident that we must again descend to the level of the dull profane.

Nykykulttuurimme tilaa tarkastellessa on ollut aika masentavaa havaita, että yhä useampien mielestä älyllisen kehityksen huippu on, kun havaitsee, ettei joulupukkia ole olemassakaan, eikä koko joulu siis itse asiassa ole muuta kuin valetta, joten se pitäisi oikeastaan ehdottomasti jättää viettämättä.

Juhla ja pyhä ovat kuitenkin kulttuurin keskeisiä elementtejä. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, se elää. Jossakin vaiheessa se kai myös lakkaa elämästä, tällaistakin on väitetty.

Tältä pohjalta ymmärrämme, miksi Neuvostoliitossa aikoinaan käytiin niin vimmattua taistelua joulun viettämistä vastaan ja toisaalta myös salaa tehtiin vastarintaa ja vietettiin joulujuhlaa kaikessa hiljaisuudessa. Esimerkiksi virolaisissa muistelmissa kuvataan tätä usein.

Tältä pohjalta meidän on myös syytä katsella niitä päättömän ja aivottoman EU:n eri elimistään päästämiä lausahduksia, joissa esimerkiksi varoitetaan ollenkaan sanomasta sitä, että vietetään joulua: pyhiähän tässä vain vietetään, anteeksi nyt, että vietetään, mutta koettakaa olla huomaamatta… Tiettävästi jopa kristillisen kirkon piiristä on kuulunut varoituksia siitä, että joulun viettäminen on ei-kristillisten ihmisten läsnäolon takia sopimatonta…

No, joulullahan on tunnetusti esikuvansa muinaisissa talvipäivän seisauksen juhlissa, ehkäpä jopa viikinkien blot-juhla, joka lienee ollut erittäin barbaarinen, on samaa perua.

Kristillistä joulua on joka tapauksessa vietetty jo pitkälti yli puolitoista tuhatta vuotta ja tarina jatkuu. Mutta kovin ovat joulunvieton tavat muuttuneet ja yhtä muuttuvat nopeaan tahtiin -jopa viimeisten sadankin vuoden kuluessa. Vai onko muutos vain määrällinen?

Heikki Jartti, kyläkoulun opettaja kuvaa kirjassaan oikean maalaistalon joulua, jonne 1920-luvun kieltolakiaikana joutuu kaupunkilaisressukka, maisteri, joka on tuossa oudossa seurassa vähän niin kuin valkoinen mies pakanamailla.

Juurevat maalaiset käyvät saunassa, joka on sisäänlämpiävä eli siis savusauna. Kylillä on kuulemma jo toistakymmentä vuotta ollut myös uloslämpiäviä saunoja, mutta vanhoillinen isäntä ei sellaisista perusta. Uloslämpiävätkin olivat tietenkin ns. kertalämmitteisiä. Jatkuvalämmitteisethän ilmestyivät vasta sotien jälkeen.

Löylyä joka tapauksessa tuossa saunassa riittää kaupunkilaiselle yltäkyllin ja talon emäntä pesee selänkin. Tytär, paikkakunnan kaunotar, on myös samaan aikaan saunassa.

Joulukirkkoon mennään joukolla ja kilpaa ajetaan, mutta hurskautta ei näytä liiemmin olevan. Isäntäkin käy saarnan aikana hakemassa itselleen juhlajuomaa. Kieltolaki vallitsee, mutta jo kirkosta palatessa näyttää nuoriso olevan usein jo melko juovuksissa.

Joulunvietto vakavaraisessa talossa on aika yksinkertaista. Joulukuusi koristellaan tuvassa, kuten on tehty jo pari vuosikymmentä, suuressa maailmassahan tapa on jo vanha. Martti Lutherillakin lienee joulukuusi ollut.

Koristeina on herkkuja, kuten punaposkisia omenoita ja karamellejä. Siinä palavat myös kynttilät.

Joulupukki on olemassa, kuten myös uhmakkaalle pikku miehenalulle vakuutetaan. Hän ei vain näyttäydy, vaan jättää sen sijaan tupaan illalla kontin, jossa on jokaiselle lahja ja jopa kaksikin.

Perheen tytär saa pari kirjaa ja joululehden, jossa on tavaton määrä kauniita kuvia. Kelpaapa niitä sitten katsella ihmeekseen! Joku saa villasukat, joku turkislakin ja yleensä kaikki saavat jotakin pientä vaatetavaraa. Koko ruokakunnan lahjat ovat mahtuneet yhteen konttiin.

Joulun ylenpalttinen puoli näkyy ruokailussa, sekä laaduissa että määrässä. On sikaa, lammasta ja vasikkaa sekä erilaisia laatikoita. Maksalaatikko ja makaronilaatikko ovat harvinaisempia ruokia, eivätkä kaikki niitä uskaltaudu syömään, vaikka kastikkeena on sianrasvaa ja voisulaa. Lipeäkala kastikkeineen kuuluu myös asiaan. Juustoa ja voita on tietenkin pöydässä ja syövätpä monet kaiken muun ohella suuria määriä leipääkin, jota on kahta sorttia, myös hapanimelää.

 Jälkiruokana on riisipuuroa, väskynäsoppaa pannukakun kanssa ja pullakahvit nisun kanssa juodaan sitten vielä kahteen kertaan. Kaiken kukkuraksi syödään ruoan jälkeen vielä konvehteja. Mihin mahaan kaikki mahtuu, lukija ihmettelee, mutta nythän onkin joulu, jolloin saa vatsansa täyteen vaikkapa puuroa, kuten laulussa lauletaan. Arkisinhan oli tapana säästellä rikkaassakin talossa: voi tarvittiin myyntiin, vehnäjauho oli turhuutta ja riisi kallista tuontiherkkua. Mutta jouluna ei säästelty!

Joulu oli siis aika vahvasti mässäyksen juhla, kuten se on vieläkin. Nykyään kuitenkin kaikkia kesän herkkuja -kuten vaikkapa omenoita- on tarjolla ympäri vuoden, eikä niiden ilmestyminen syötäväksi keskellä talvea ole minkäänlaisen juhlan aihe eikä merkki.

Jumalisuus oli tässäkin talossa enempi ulkokohtaista. Ennen ruokaa laulettiin virsi, joka tässä tapauksessa sattui olemaan suvivirsi ja ruokarukous luettiin puoliääneen höpöttäen. Muuten taisivat kaikkien mietteet olla maallisia, kuka ajatteli pöydän herkkuja, kuka talon tytärtä, kuka joululahjojaan. Johan setä Topelius oli tämän asiain tilan todennut.

Kaikesta huolimatta joulu on myös tässä kuvauksessa hyvin erityinen juhla, johon kuuluvat omat rituaalinsa, joulukirkosta lahjoihin ja jouluruokiin. Myös mielentila virittyi arjen yläpuolelle: arkisin sopi tehdä kaikenlaista, mutta jouluna ei. Toteemin ympärille levisi tietty juhlallisuus.

Pöydässä oli myös sahtia, mutta sen vaikutuksesta ei kukaan juopunut. Ehkäpä siitä sentään hieman tuo muutoinkin jo juhlallinen tunnelma kohosi entisestään. Eihän sahtiakaan sentään ollut tapana juoda kuin juhlissa. Nyt juhlaan oli aihetta, jos koskaan! Juhlakalua ei juuri muisteltu, mutta juuri hän se joka tapauksessa niin sanotusti pyhitti koko menon. Eihän tällaista olisi voinut mihin aikaan tahansa järjestää.

Tämä kirjallinen kuvaus kuuluu vain sadan vuoden takaiseen historiaan eli aikaan, jolloin minun ikäisteni ihmisten isovanhemmat olivat jo keski-iässä. On todennäköistä, että kirjailija on siinä halunnut korostaa maaseudun tiettyä vanhakantaisuutta, näyttää siltä, että hän on kuvannut uudenaikaisempia jouluja kirjansa osissa II ja III. Täytyneepä nekin hankkia.

Joka tapauksessa kuvaus saa laajaa tukea muusta kirjallisuudesta. Tämän ajan joulu oli monille tuon köyhän aikakauden ihmisille lyhyt yltäkylläisyyden keidas niukkuuden ja ankeuden keskellä.

Ehkäpä se voi jossakin suhteessa olla sitä myös nykyään? Aineellinen niukkuus on nykyään jo harvinaista, mutta henkisesti sitä saattaa taas olla paljonkin liikkeellä.

Hyvää joulua siis itse kullekin oman toteeminsa ympärillä! Levitköön siitä se erityinen joulun henki, joka tekee tästä juhlasta erityisen, uskoipa pukkiin tai ei. Ja ainahan asiaa parantaa, jos siihen uskoo.