Päivän teksti

 

Kun suola käy mauttomaksi

 

En tietenkään sano mitään omaperäistä, kun nimitän kristinuskoa suureksi mysteeriuskonnoksi. Sitähän se on ensisijaisesti ollut ja siihen on perustunut sen valta ihmisiin.

Ainekset on aikoinaan haalittu myöhäisen roomalaisajan standarditavarasta sekoittaen etenkin juutalaisuuteen aivan uusia elementtejä. Kun kaikki tämä sittemmin synkronoitiin vielä ikivanhojen vuodenkiertoon liittyvien merkkipäivien kanssa, oli valtionuskonnoksi kelvollinen seos valmis.

Tuskin lienee niin tyhmää ihmistä, joka ei osaisi pitää kristinuskon perusasioita sekä järjettöminä, että moraalittomina, mikäli nyt uskaltaisi käyttää järkeään. Huomautan heti, etten pidä järjen käyttöä juuri tässä asiassa erityisen arvokkaana tai ansiokkaana.

 Järkeä ja varsinkin tavallisen tallaajan vähäistä järkeä on arvostettu aivan liikaa ja sitäkin vähää usein käytetty aivan väärissä paikoissa ja heikoin tuloksin.

Kun järjenkäyttöön todella uskallettiin ryhtyä valistuksen aikana (sapere aude!), alettiin vaatia, että myös Jumala alistuisi järjen vaatimuksille. Sama koski moraalilakia: ei Jumalallakaan ollut (siis voinut olla) siinä erivapauksia luonnonoikeuteen nähden.

Miten hän (jos olisi olemassa) siis vastaisi lukemattomiin hankaliin kysymyksiin luomansa maailman epäoikeudenmukaisuudesta? Voitiin aloittaa vaikka Lissabonin maanjäristyksestä vuonna 1755.

Uskonnon suhteen ei kuitenkaan ole tapana käyttää järkeä, koska siinä liikutaan toisella henkisellä tasolla. Pyhä Tertullianus peräti muotoili ns. fideismin eli järjestä täysin vapaan uskon periaatteen: credo, quia absurdum -uskon, koska se on järjetöntä.

Sitä paitsi uskonto ainakin alkumuodossaan on ihmisryhmille, eikä yksilöille kuuluva asia. Sen peruskäsitteenä on aina ollut durkheimilaisittain ajateltu seurakunta (vrt. Vihavainen: Haun durkheim tulokset).  Seurakuntaa ja sen pyhyyttä ei suotta mainita uskontunnustuksessa.

Kun kaikki yhdessä lukevat ääneen tuon Konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnutuksen, merkitsee se kollektiivista luopumista järjestä ja siirtymistä sen sijaan toiseen, lapsenomaisempaan ja syvempiä tajunnan tasoja tavoittavaan kokemistapaan.

Olen ollut huomaavinani, että noita ääneen lukijoita on nykyään hyvin harvassa ja kirkossa läsnä oleva seurakuntakin on huvennut harvalukuisten yksilöiden joukoksi. Epäilemättä uskonnollinen kokemus on silti yhä mahdollinen.

Sen sijaan uskonnon yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys on, etenkin pohjoismaissa, hiipunut olemattomiin. Kun esimerkiksi Espanjassa vielä kokoonnutaan valtavina joukkoina uskonnollisiin juhliin, ei niitä pohjoismaissa usein edes pysty erottamaan arkipäivistä. Kaupatkin ovat auki normaalisti. Ehkäpä Englannissa sentään esimerkiksi pitkäperjantai on yhä Bank Holiday, jos ihmiset sielläkään nyt enää kävisivät pankissa.

Uskonnollinen kokemus on ihmiskunnan historiassa ollut valtavan tärkeä asia. Uskonnot ovat seuranneet toisiaan, mutta aivan uskonnottomia kausia on ollut vähän, jos lainkaan. Oswald Spengler arvioi myöhäisen roomalaiskauden olleen lähellä tätä.

Toisaalta myös Kiinan konfutselaisuus muistuttaa aika vähän uskontoa siinä mielessä kuin me täällä pohjoisessa sen tunnemme. Maolaisuus ja stalinismi olivat epäilemättä suuremmassa määrin uskontoja.

Uskonto on immuunia järjelle silloin, kun se on voimissaan. Historia on täynnä kertomuksia uskonnollisen fanatismin nimessä tehdyistä järjettömyyksistä. Toki järjettömyyksiä on tehty ja tehdään yllin kyllin myös muista syistä.

Roger Scrutonin mukaan uskontoa voidaan mielekkäästi harjoittaa myös siihen uskomatta. Rituaalit säilyttävät joka tapauksessa ylisukupolvisia arvoja, joissa voimme löytää myös sitä parasta ainesta, jota kulttuurissa on (ks. Vihavainen: Haun vaihinger tulokset).

Toki uskonnon piiristä on kautta aikojen löytynyt myös halpa-arvoista tavaraa, silkasta petoksesta aina pelkän tyhmyyden tai muun anteeksiannettavan asian takia tehtyihin johtopäätöksiin tai tiettyyn suuntaan tarkoituksenmukaisiksi viilattuihin tulkintoihin (vrt. Vihavainen: Haun loreton tulokset).

Uskonnon hiipuminen liittyy epäilemättä kulttuurin rappioon ja Spengler katsoo sen myös liittyvän suurkaupunkilaiseen psykologiaan. Toki muinaisuuden suurkaupungit olivat harvassa eikä niiden piirissä asunut kovinkaan suuri osa väestöä, mutta määrä ei tässä lienekään oleellinen asia. Kulttuuri sanan henkisessä merkityksessä syntyy (ja kuolee) kaupungeissa.

Olin vuosi sitten Málagassa katsomassa valtavaa ”katuvien” pääsiäiskulkuetta. Se oli aika yllättävä ilmiö ottaen huomioon, että maallistuminen myös Espanjassa on ollut nopeaa ja syvää, minkä voi todeta heti jo syntyvyystilastoista. Kirkot täyttyvät sielläkin lähinnä turisteista.

Uskonnollisuuden merkitys jokapäiväiselle elämälle on koko Euroopassa jo aivan toista luokkaa kuin muhamettilaisissa maissa, joissa koraanin käskyjen kirjaimellinen noudattaminen on miljoonien mielestä ehdoton velvollisuus. Nuo käskyt taas ovat nykyaikaisen yhteiskunnan kannalta usein aivan mielipuolisia (vrt. Vihavainen: Haun koraani tulokset).

Siitä huolimatta uskonto on suurimmalle osalle maailman väestöä yhä ykkösluokan asia. Se rationaalisuus, joka vaurastuneessa pohjoisessa on omaksuttu, ei ole siellä normaali ajattelun ja käyttäytymisen lähtökohta, vaikka valtioiden puolesta onkin allekirjoitettu YK:n peruskirjan periaatteet.

Kristinusko lukemattomissa eri muodoissaan on ollut hyvin omaleimainen kaikkiin muihin uskontoihin verrattuna.

Sen ytimessä ovat armo, mysteeri ja pyhät salaisuudet (sakramentit) pikemmin kuin laki tai valaistumisen kokemus. Tietoisuus näistä ja lukemattomat pyhät kertomukset ovat vuosisatojen ajan hallinneet ja värittäneet ajattelua ja arkipäivää, innoittaneet taidetta ja uskonkilvoittelua.

On syystä sanottu, että uskonto ja järki ovat keskenään yhtä sovittamattomat kuin tuli ja vesi (tässä voimme unohtaa sen, että vettä itse asiassa voidaan kyllä polttaa, jolloin saadaan vetyperoksidia).

Mystinen elämys ei rationaalisella järkeilyllä muuksi muutu, saati kumoudu. Maailma on itse asiassa pelkkä valtava ihme, jos sitä lähestytään mystiikan kautta (ks. Vihavainen: Haun ihme tulokset).

Siitä lähtien kun koko ikäluokka pakotettiin käymään kansakoulu, on kyky kokea ihme kuitenkin hitaasti, mutta varmasti hävinnyt täällä pohjolassamme. Mitä tyhmempi ihminen, sitä varmemmin hän hylkää koko ajatuksen. Suuri ja turvallinen enemmistö on vankasti hänen takanaan.

Asiaan liittyy tietenkin vahvasti kirkko, joka on nopeasti kehittynyt omaan suuntaansa. Kuten on tunnettua kautta historian, kirkoilla on taipumus vetää puoleensa moraalisesti epäilyttävää ainesta, joka ennen pitkää tuhoaa koko instituution alkuperäisen merkityksen.

Silloin tarvitaan uskonpuhdistusta Lutherin hengessä tai henkistä uudistumista Bernhard Clairvauxlaisen tai pyhän Fransiskuksen hengessä. Venäjän ortodokseillakin oli Nil Sorski, jonka seuraajalle nyt riittäisi töitä.

En itse asiassa tiedä, millä tavalla suola saattaisi käydä mauttomaksi. Joka tapauksessa Jeesus viittasi tähän varoittaessaan opetuslapsiaan jostakin, minkä tulkitsen tylsäksi ja yhdentekeväksi liberalismiksi.  Uskon hänen viitanneen todelliseen ongelmaan.

Suolan (natriumkloridin) kohdalla kyseessä on epäilemättä kemiallinen prosessi, jollaista ei tapahdu normaaleissa pohjoismaisissa olosuhteissa. Uskonnosta puhuttaessa kyseessä sen sijaan on hyvin selkeästi havaittava prosessi, jonka tuloksena on tila, jota nuoriso kuvaa kirjainyhdistelmällä EVVK.

Tällä hetkellä tilanne on jo se, että ylivoimainen enemmistö esimerkiksi suomalaisista ei enää tunne lainkaan kristinuskon perusasioita, saati niitä kunnioita. On jo länsimaita, joissa kristinusko ei enää ole suurin uskontokunta.

Sen sijaan vahvassa nousussa on aidosti keskiaikainen ja antirationaalinen uskonto, joka valtaa alaa myös meillä, nopeasti ja varmasti. Se on immuuni rationaaliselle kritiikille eivätkä militantit ateistit ja antiklerikaalit yritäkään sellaista siihen soveltaa. Se on yksi aikamme merkillisyyksistä, etten sanoisi ihmeistä.

Ei näytä siltä, että tälle kehitykselle olisi mitään tehtävissä, ainakaan niin kauan kuin ajatuksettomat demagogit pitävät sitä pelkästään hyvänä ja tavoiteltavana asiana. Heidän takanaan on, kuten sanottu aina enemmistö.

Näköpiirissämme ei ole maamme maallistuminen, joka on jo tosiasia, vaan uuden uskonnon valta, joka ulottuu myös ei-uskoviin.

Maallistunut yhteiskunta kaikessa tylsyydessään on kuitenkin ollut läntisen maailman vuosisatainen megatrendi, jonka merkeissä se on noussut suurimpiin voittoihinsa ja mullistanut koko ihmiskunnan elinehdot.

Se on kuitenkin vain välivaihe, eikä historian päätepiste. Raamatullista kieltä käyttääkseni kirjoitus seinällä on selvästi näkyvissä ja jokaisen luettavissa. Mene mene tekel ufarsin. Taidatkos ottaa tuosta pohdin…?

Ihmettä odottelemassa

 

Ihmeiden pääkaupunki

 

Moni metropoli on joskus ajan mittaan haaveillut maailman keskipisteenä olemisesta, niin Moskova, Lontoo, Pariisi kuin Berliini, Pekingistä en puhukaan.

Kiistattomasti tämä kunnia on kuitenkin läntisellä pallonpuoliskolla kuulunut vain Roomalle ja kuuluu vieläkin, mikäli emme ole kyllin tyhmiä ollaksemme uskomatta ihmeisiin ja niiden merkitykseen. Rooma on ihmeiden pääkaupunki.

Joulun alla kulkija törmää Roomassa lukemattomiin seimiin, joissa on kaikki valmiina, paimenet, härät, aasit ja kolme itämaista tietäjäkuningastakin lahjoineen, kaikkineen. Myös Maria ja Josef istuvat seimen äärellä, kuin odottamassa, että nimenomaan tuo hätävuode eli elukoiden syöttökaukalo pääsisi osalliseksi suurimmasta mahdollisesta kunniasta, ei vähemmästä kuin Jumalan syntymisestä ihmiseksi.

Rooman joulu on yhtä täynnä ihmeen odotusta kuin Moskovan pääsiäinen. Itäinen kirkko korostaa kärsimystä ja kuoleman voittamista, läntinen tarkentaa katseensa kristologiseen kysymykseen: Cur Deus homo? Miksi Jumala tuli ihmiseksi?

Jouluna seimi sitten ehdottomasti saa arvovaltaisen vieraan, joka itse asiassa näyttäisi olevan vain vähäpätöinen ihmislapsi, jonka tekaisee aivan nuori tyttö. Muistelen, että Marian iäksi ajanlaskumme laskennallisessa alkupisteessä on arvioitu vain 13 vuotta. Tätäkin voi halutessaan miettiä.

Miten tahansa, Rooman ilma on sakeana mystiikkaa, järjellä vastaamattomia kysymyksiä, jotka on uskolla omaksuttava tai sitten opiskeltava kirkkoisien pitkäpiimäisiä todisteluita järjettömyyden perimmäisestä järjellisyydestä, mikä saattaa jäädä silti aivan uskomattomaksi. Pyhä Tertullianus sai aikoinaan siitä kai tarpeekseen.

Asian valtava merkitys joka tapauksessa tulee Roomassa vastaansanomattomasti todistetuksi sillä mahtavuudella, joka säteilee jättiläismäisistä kirkoista: Pietarinkirkko (San Pietro), Lateraanin Pyhän Johanneksen kirkko (San Giovanni in Laterano), Suuri Pyhän Marian kirkko (Santa Maria Maggiore) ja niin edelleen, kirkkojen mahtavuus ja määrä ovat murskaavat ja niiden merkitys on tavalla tai toisella niihin kirjoitettu.

Pietarinkirkon kupolissa ovat suurin kultakirjaimin Jeesuksen (tuolloin jo Kristukseksi tunnustetun) sanat Pietarille: Sinä olet kallio (Petrus) ja sille kalliolle minä perustan seurakuntani: Tu es Petrus et super hanc petram edificabo ecclesiam meam. Siinä samalla Jeesus luovutti Pietarille taivaan valtakunnan avaimet, jotka siitä lähtien ovat olleet kaikkialla paavin vallan symboleina: hänellä on valta sitoa tai päästää.

Sanokaapas tuohon nyt sitten vastaan ja olette kerettiläisiä, protestantteja.

Pietarinkirkon kupolin alla olevassa kryptassa lepäävät apostoli Pietarin luut, tai se, mitä nyt on jäänyt tänne, sen jälkeen kun valtava arvokkaaksi noussut pyhä ruumis on puolihullujen uskovaisten toimesta silputtu: pää on Lateraanikirkossa, aivot Genovassa ja muita ruumiinosia mikä missäkin. On siinä Pietaria aivan lähellä muuten myös kuningattaremme Kristiina, suurikin pyhä…

Miksi kuolleen ruumiinosat ovat pyhiä, en tiedä, ihmeitä ne ainakin saavat aikaan. Läntiselle kirkolle on ominaista juuri tuon pyhien ihmisten tomumajan kunnioittaminen, itäinen kirkkohan palvoo ikoneja ja uskoo ihmeiden tulevan niiden kautta.

Itäisen kirkon makaaberit piirteet liittyvät kuolleiden, mutta pilaantumattomien eli muumioituneiden ruumiiden säilyttämiseen ja näytteille panoon, Kiovan luolaluostari on hyvä esimerkki ja Petserin luostari tässä suhteessa yksi vaikuttavimmista.

Pietarinkirkko julistaa pöyhkeän suuriäänisesti Paavin maallista valtaa. Jos hän kerran päättää siitä, kuka pääsee taivaaseen, määrää hän myös ihmisten aseman ja todellisen merkityksen maan päällä, olipa tuo sitten vaikka keisari. 1800-luvun slavofiilit julistivat, että juuri tässä piili katolisuuden turmeltumisen alku, proton pseudos: ei hengellinen valta saa astua sinne, minkä Jumala on määrännyt keisarin paikaksi. Maallisen ja hengellisen on toimittava sopusoinnussa eli sinfoniassa.

Dostojevskin kuuluisa tarina esittää niin sanotun suurinkvisiittorin triadin: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Täydellisen vallan on hallittava nämä asiat, jolloin alamaiselle ei jää mitään asetta, jolla puolustaa itseään. Stalinismista kirjoittanut Mihail Heller sovelsi tätä neuvostoliittolaiseen totalitarismiin ja siitähän se koko asia löytyi yhtä hyvin kuin keskiajan katolisesta kirkosta.

 Miljoonat uskovaiset alistettiin syvimpiä ytimiään myöten, ylin valta ei itse sanan varsinaisessa merkityksessä uskonut julistukseensa, mutta ei se ollut myöskään kyyninen: ihmiset tarvitsivat tätä, elämää suurempaa asiaa, se pelasti heidät mitättömyydeltä. Muistakaamme myös, mitä Putin sanoi -kehtasi sanoa- sotilaiden äideille: kaikkihan me kuolemme, mutta verratkaapas nyt mitätöntä kuolemaa poikienne uhrautumiseen pyhän asian palveluksessa…

Tämä oli hänen sanomansa ydin ja kaikkien totalitarismien perimmäinen sanoma: minä pelastan sinut mitättömyydeltä ja korotan ikuiseen merkitykseen, mutta sen hyväksi sinun on luovuttava kaikesta muusta.

Näinhän sanoi myös Sergei Netšajev saatanallisessa Vallankumouksen katekismuksessaan (ks. Vihavainen: Haun vallankumouksellisen katekismus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja mitä muuta olikaan Ignatius Loyolan opetus: mikään maallinen ei merkitse mitään sille, jonka ainoana intohimona on taivaallinen totuus? Kaikki täällä maan päällä voidaan rikkoa, mikäli se palvelee Kaikkein korkeinta.

Roomassa on myös jesuiittojen emäkirkko ja vielä erikseen pyhälle Ignatius Loyolalle omistettu kirkko. En tiedä, liittyykö niihin erityisiä ihmeitä, varmaankin.

Suurimmat ihmeet ovat tietenkin ne, jotka näemme joka päivä, niille mitään erityistä merkitystä antamatta. Uskonnon eräs keskeinen merkitys on siinä, että se yrittää avata silmämme ihmeelle.

Politiikkaa harjoittaessaan se tarvittaessa keksii uusia ihmeitä, kuten tapahtui esimerkiksi vastauskonpuhdisytksen aikana, jolloin keksittiin Jeesuksen lapsuudenkodin kummallisella tavalla lentäneen ilmojen halki Nasaretista Italian Loretoon. Ettei tuossakin olisi jo kylliksi, lensi toinen saman talon kopio (siis sama talo?) samalla tavalla Prahaan ja moni muu vielä muihin paikkoihin. Olen sen nähnyt ja siitä joskus kirjoittanut, mutta en löydä enää blogia itsekään.

Uskoivatko ihmiset joskus ja jos, niin millä tasolla, Loreton ihmeeseen, pyhäinjäännösten voimaan ja paavin rajattomaan valtaan sitoa tai päästää?

Vastaus on ilman muuta kyllä. Uskoivathan he sittemmin myös leniniläiseen idiotismiin, kommunismin koittoon ja vaikkapa Saksan tulevaan maailmanherruuteen. Uskovathan nykyäänkin monet Venäjän pyhään puolustussotaan Ukrainassa, Donbassin taivaalta pudonneisiin vainajiin ja ties vielä mihin, jota vain vielä kehdataan kertoa.

Nykyaikainen usko kuitenkin yleensä karttaa ihmeen esittämistä konkreettisena, selkeästi luonnonlakeja vastaan tapahtuvana ilmiönä (vrt. Vihavainen: Haun ihme tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Jopa niin epädramaattinen asia kuin partenogeneettinen syntymä aiheuttaa tietävää hihittelyä: eihän se nyt noin voinut olla, tai Joulu on peruttu, Joosef tunnusti. Sen sijaan uskotaan kaiken maailman hihhuleiden esittämiin saarnoihin henkilökohtaisten hiilidioksidipäästöjen karttamisen merkityksestä, sähköautoilun hyödyllisyydestä ja niin edelleen. Ruokavalio on vegaanisilla hihhuleilla paljon rajoitetumpi kuin Israelin lapsilla erämaassa.

Joka tapauksessa Rooman joulusanoma on kaikessa massiivisuudessaan uskomattoman voimallinen. Jumalan syntyminen ihmiseksi on esillä niin kaikkiallisesti (anteeksi Seppo Oikkoselle sanan ontuvasta lainaamisesta!), että siitä tulee jo todellisuutta.

 Samaan syssyyn nousee teinityttö Maria kaiken inhimillisen viattomuuden ja hyvyyden symboliksi. Hänen kulttinsahan ei perustu mihinkään raamatulliseen ajatukseen ja se syntyi samoihin aikoihin, kuin hotellimme Domus Nova Betlehemin vieressä sijaitseva valtava Santa Maria Maggioren basilika rakennettiin eli 400-luvulle.

Roomassa ollaan hyvin konkreettisesti ja suorastaan osoittelevasti ihmeiden äärellä. Sieltä myös hallitaan yhä ainakin symbolisesti läntisen uskon maailmaa, sitä, jonka piirissä on ainoa pelastus (extra ecclesiam nulla spes salutis). Pian taas paavi pitää puheensa kaupungille ja maailmalle, urbi et orbi ja sitä kuunnellaan meilläkin, skismaattisten ja tosiasiassa pakanallisten protestanttien piirissä.  Katolinen kirkko ei ole pelkkää pedofiliaa ja ehkäisyn kieltämistä, vaikka nekin ovat sen suuria syntejä.

Paavilla ei sentäänole divisioonia, kuten jo huumorimiehenä tunnettu Stalin aikoinaan totesi. Mutta hänhän myös naureskeli sille, että suomalaisille neuvottelijoille oli lähtiessä laulettu Lutherin virsi: Jumala ompi linnamme, Ein feste Burg ist unser Gott. Stalin edusti kilpailevaa uskoa, mutta sai kuin saikin pitkän naaman kaikkine divisioonineen.

Naapurimme, nykyinen uusi Herodes vannoo nyt häpeämättömästi itäisen kristillisyyden nimiin, hyödyntäen kirkkonsa myötäsukaisuutta. Joulun sanoma, kuten kaikki muukin uskonnollinen aines voidaan myös prostituoida hyödyttämään maallista valtaa.

 Mitähän korkeat prelaatit nyt tänä jouluna saavat päähänsä sanoa? Jospa sentään edes ehdotuksen taistelujen lopettamisesta? Jopa rauhasta?

Olisihan tämäkin ihme, jos sen sanoisi Moskovan patriarkka. Paavi, koko läntisen maailman turmeluksen edustaja slavofiilien silmissä taas heidän mielestään tietysti tapansa mukaan sanoo sen, mitä perkele hänelle kuiskuttelee ja arvaan kyllä, mitä se on.