Vaeltava haamu

Aaveko se vaeltaa Euroopassa

Ilmari Hiidenlehto. Profeetta Muhammedin haamu. BoD, Helsinki 2018, 233 s.

Vuona 1835 ilmestyi David Straussin teos Das Leben Jesu. Kritisch bearbeitet.

Siitä voidaan aloittaa kriittinen raamatuntutkimus, vaikka toki kaikenlaisia epäiljöitä ja rienaajia oli ollut liikkeellä jo sata vuotta aiemmin ja kauemminkin.

Kriittisen historiantutkimuksen tavoitteena ei kuitenkaan ole vain vastata kysymykseen uskoako vai ei? minkä 1700-luvun vapaa-ajattelijat ennen muuta tekivät, vaan selvittää, mikä on kohteena olevan tekstin luonne ja merkitys, miten se on syntynyt ja mitä se siis oikein merkitsee meille ja mitä se on merkinnyt muille sen käyttäjille ja luojille. Niinpä sitten saamme päteviä perusteita siihen, miten asiaan suhtaudumme.

Kristinuskon kohdalla myös pyhiin kirjoituksiin sovellettu kritiikki on jo kauan kuulunut itsestäänselvyyksiin. Sivilisaatioomme ei yksinkertaisesti kuulu naiivi suhtautuminen maailmaan. Uskovat saavat kaikin mokomin uskoa, mutta se ei oikeuta heitä kieltämään pyhien kirjoitustensa ja dogmiensa synnyn ja luonteen tutkimista.

Islamin kohdalla näin ei ole ja tämä on muuan niistä olennaisista seikoista, jotka erottavat islamin modernista sivilisaatiosta. Toki myös islamia, koraania, haditheja ja muita pyhiä dokumentteja on tutkittu kriittisesti, mutta sattuneesta syystä tulkitsijat varsin usein esiintyvät salanimillä. Siis vielä tänäänkin ja vieläpä täällä, meillä Suomessa!

Asiaa kannattaa jäädä hetkeksi miettimiään, on se sen verran outo. Maamme on kulkenut sekularisaatiokehityksen kärkiryhmässä eikä meillä käytännöllisesti katsoen ole ollut mitään uskonnollisia tabuja enää puoleen vuosisataan. Nyt on tilanne muuttunut.

Tämä näkyy vaikkapa siitä, että teoksen Muhammedin haamu kirjoittaja käyttää salanimeä ja on julkaissut kirjansa omakustanteena.

Tämä siitä huolimatta, että nykyisessä islamisaation aallossa maamme yhä on jäänyt jonkin verran syrjään. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että entinen ministeri ja diplomaatti Jeannette Bougrab, joka nykyään johtaa Ranskan kulttuurikeskusta Helsingissä, on meillä tosiasiallisessa maanpaossa, kuten Osmo Pekonen kirjoittaa uusimmassa Kanava-lehdessä.

Muslimifanaatikot ovat murhanneet Bougrabin enon, isoisän ja miehen ja nyt hän on yksi kolmesta niiden eniten vihaamasta naisesta, kertoo Pekonen.

Helsinki ei ole Pariisi, mistä voimme monesta syystä olla kiitollisia, mutta emme mekään missään lintukodossa asu, kuten erinäiset esimerkit osoittavat. Barbaria on myös täällä ja myös täällä monet sitä kumartavat ja antavat sille erityiskohtelun.

Hiidenlehto on ilmeisesti hyvin perillä kriittisestä islam-tutkimuksesta ja silmiin pistävää on, että sitä tekevät, länsimaissa asuvat (!) ihmiset usein käyttävät salanimeä.

Asia tietenkin juontuu siihen, että islam lähtökohtaisesti kieltää tutkimasta itseään kriittisesti ja niin sanotut uskonoppineet pitävät tästä periaatteesta tiukasti kiinni. Muhammed ja koraani ovat kaiken maallisen yläpuolella olevia pyhiä asioita.

Kriittinen islam-tutkimus on kuitenkin epäillyt jopa koko Muhammedin historiallisuutta. Tässähän ei ole sinänsä mitään erikoista, sillä myös Jeesuksen historiallisuutta on epäilty.

Muhammedin kohdalla asia on kuitenkin vielä paljon aiheellisempaa, sillä vanhimmatkin häntä koskevat lähteet ovat vielä kauempana väitetyn esikuvansa elämästä.

Itse asiassa islam näyttää muodostuneen vasta 800-luvulla ja itse profeetan nimenkin voi tulkita perustuneen tekstin väärin ymmärtämiseen. Lukutaidottoman profeetan Allahilta muka saama kirjaimellinen ilmoitus eli koraani kehittyi sekin itse asiassa pitkän ajan kuluessa.

Raamattukaanonin kehityksellä oli omat mutkansa ja seikkailunsa, kuten tiedämme ja nykyiseen muotoonsa kristinusko kehittyi muutaman sadan, tai itse asiassa parin tuhannen vuoden kuluessa. Siinä emme näe mitään ihmeellistä, mutta islamilaisessa maailmassa vastaavalla asialla on aivan toinen merkitys. Kriittinen analyysi on siellä rikos, ei enempää eikä vähempää.

Koraani, jonka kieltä ja viisautta jokainen muslimi ja hieman muutkin ylistävät, on kriittisen tarkastelijan silmin hyvin sekava kokoelma erilaisia, toisiinsa kuulumattomia katkelmia, joiden järjestyskin (pituusjärjestys!) on varsin älytön.

Koska koraanin katsotaan tulleen sanatarkasti annetuksi arabian kielellä, tulee kaikkien muslimien myös kuunnella sen resitointia tuolla kielellä. Kyseessä on tietenkin rituaali, jossa tolkkua on vähän, mutta niinhän joku opiskelija aikoinaan sanoi Homeroksestakin: Till hälften blott förstådd, men älskad desto mer…

Erään mielipiteen mukaan kirjan muutamiin lauseisiin saataisiin edes mieltä, mikäli oletettaisiin, ettei sitä ollutkaan kirjoitettu alun perin arabiaksi, vaan ainakin osittain syyro-arameaksi.

En ryhdy ottamaan kantaa tulkitsijoiden jäsentenvälisiin kisoihin, siihen eivät valmiuteni riitä alkuunkaan.

Pidän joka tapauksessa Hiidenlehdon esitystapaa varsin asiallisena ja vakavana. Tarkoituksena ei ole selvittää, pitäisikö koraaniin uskoa vai ei, sen pitäisi olla jokaiselle modernille ihmiselle selvää ilman muuta.

Sen sijaan on todellakin syytä kysyä, miten tällainen uskonto, johon voimme yhdistää kokonaisen kulttuurin pysähtyneisyyden, oikein pääsi syntymään ja missä olosuhteissa näin tapahtui.

Kirjoittaja arvioi kriittisesti myös niitä hyväuskoisia islamofiilejä, jotka ovat löytäneet pyhistä teksteistä suuria tasa-arvon, rauhan ja ihmisystävyyden julistuksia. Osoittautuu, että uusimmat niistä ovat vasta aivan viime vuosina löytäneet tiensä uusiin versioihin…

Myös internetissä näyttää ahkeroineen islamofiilinen aines, joka on tehtaillut tuhansia muutoksia erilaisiin islamia koskeviin tietoihin mm Wikipediassa.

Jälkeä on sitten tullutkin. Jopa Ruotsin arkkipiispa on ylistänyt Muhammedin suuruutta ja Jeesuksen esittäminen profetian sinettiä jalompana julistajana on arveluttanut kovin monia merkittäviä kristittyjä. Itse asiassa olemme joutuneet käytännössä sen tosiasian eteen, että islamista on tullut erioikeuksia nauttiva uskonto. Muslimit nauttivat monessa maassa tosiasiallisia eksterritoriaalioikeuksia.

Ylistävät tai vähintäänkin suuresti arvostavat lausunnot islamista kuuluvat nykyään ns. poliittiseen korrektiuteen ja tällä käytännöllä on jopa YK:n tuki.

Sille, joka tuntee Neuvostoliiton ja erityisesti Stalinin ajan Neuvostoliiton aikansa edistyksellisten silmissä nauttiman korkean arvonannon, on tässä déja-vu-kokemuksen paikka: juuri noinhan veristä hirmuvaltaa ja tolkutonta ideologiaa silloinkin kumarrettiin. Mitä sanoikaan itse älyköiden kruunaamaton kuningas, Bernerd Shaw: antikommunismi on vuosisatamme suurinta hulluutta…

Niinpä niin. Islamofobiakin on siis varmaan sitä ja islamofobiaa taas on kaikki se, mitä islamin ylipapit eivät hyväksy. Näinhän se on ennenkin mennyt.

Islamia tunnustaa kuitenkin jo valtavaksi paisunut ihmismassa. On selvää, että se tulee säilymään takapajuisena ja barbaarisena, ellei se kykene irrottautumaan siitä perinnöstä, mitä islam nykymuodossaan kantaa.

Hiidenlehto esittää kirjansa lopussa Ayaan Hirsi Alin luettelemat islamin viisi suurta ongelmaa, joista olisi päästävä eroon, ne ovat 1. Koraanin ja Muhammedin auktoriteetti, 2. Kuolemankultti, 3. Sharia, 4. Hyvään käskeminen ja pahan kieltäminen (omankäden oikeuden velvollisuus) sekä 5. Jihad.

Nämä ovat asioita, joilla oli roolinsa ja ansionsakin primitiivisessä yhteiskunnassa, mutta ne sotivat jyrkästi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestystä vastaan.

Ne, joilla on yhteiskunnasta vastuu, on syytä ottaa tämä analyysi vakavasti. Kysymys ei siis suinkaan ole vain

jihadista tai jihadismista.

Itse kunkin muslimin olisi myös syytä alkaa omaksua länsimaisen kulttuurin perusasioita, mikäli hän tässä kulttuuripiirissä haluaa asua tai omaa kulttuuriaan samalle tasolle kohottaa. Niihin kuuluu ehdottomasti myös kriittinen suhtautuminen historiallisiin dokumentteihin.

Ainoastaan sen kautta lienee mahdollista saavuttaa myös tasapainoinen asenne islamiin uskontona ja kyetä erottamaan siitä ne asiat, jotka mahdollisesti ovat hyviä ja kannatettavia ja hylkäämään sitten se aines, joka kelpaa vain hylättäväksi.

Hiidenlehdon kirjaa voin ilman muuta suositella. Se antaa tuoreen näkökulman islamiin, vaikka sen johtopäätökset, kuten kaikki tieteelliset johtopäätökset, ovat aina avoimia korjauksille.

Vähemmistö imperiumin illassa

 

Tataarin tarina

 

Ali Sadik-Ogli, Nizam -tataari. Pitkä matka Suomeen, osa 1. Nina productions 2019, 771 s.

 

Tämän mammuttiteoksen kaksi ensimmäistä osaa kertovat kirjoittajan oman isän tarinan, joka alkaa 1800-luvun lopun Venäjältä, Kazanin kaupungista.

Päähenkilön isä on varakas kauppias, tataarilainen pikkuruhtinas eli murza Aliskander Husainov, joka käy työkseen kauppaa hevosilla ja myy niitä myös armeijan tarpeisiin. Hän on paikkakunnan napamiehiä ja hänellä on hyvät suhteet myös venäläiseen virkamiehistöön.

Venäläisyyden ja tataarien suhde on yksi kirjan läpikäyviä teemoja. Venäläiset ovat kansa, joka on kauttaaltaan univormuissa. Ne, jotka ovat univormuissa eivät ole vapaita, vaan aina orjia, opettaa isä poikaansa. Kenraali saattaa näyttää komealta kaluunoissaan ja akselbanteissaan, mutta hänelläkin on aina komentajansa.

Venäläiset joutuvat univormuihin jo pienestä pitäen, kadetteina tai kimnasisteina. Tataarille se ei ole sopivaa. Kauppiaan ammatissa mies on oma herransa ja hevosten kasvatus on ala, jota tarvitaan ikuisesti.

Tataarit ovat maailman parhaita hevosmiehiä ja tataarin kielikin on ainoa kieli, jota hevoset oppivat ymmärtämään, opettaa murza Aliskander. Tataarit olivat kerran mongolien valtakunnan pelätyin iskujoukko ja valloittivat myös koko Venäjän, mutta antoivat sen itse hoitaa hallintonsa.

Venäläiset sen sijaan, niskan päälle päästyään, haluaisivat venäläistää kaikki ja ihmettelevät, miten tataarit ovat voineet onnistua säilyttämään oman erikoislaatunsa, vaikka on jo yli kolmesataa vuotta siitä, kun Iivana Julma valloitti Kazanin.

Syynä on se, että tataarit pysyttelevät erossa venäläisestä elämäntavasta, jolle ovat ominaisia korruptio, orjailu ja juopottelu. Niiltä suojaavat oman kielen ja uskonnon vaaliminen. Muhamettilaisuus (kirjoittaja käyttää johdonmukaisesti tätä perinteistä sanaa) määrää omat norminsa. Tataarit voivat kyllä oppia puhumaan venäjää ja toimia yhteistyössä heidän kanssaan, mutta he eivät juo ja pitävät omat tapansa.

Murzan järjestämissä juhlissa venäläiset ja jotkut tataaritkin saattavat päihtyä omien pullojensa sisällöstä. Venäläiset toimivat oman kulttuurinsa mukaisesti, mutta pääosa tataareista pysyy siitä erossa. Koraani ei suoranaisesti kiellä viiniä, mutta suosittelee siitä pidättäytymistä. Vodkasta hänellä tietenkään ei voinutkaan vielä olla mitään käsitystä.

Hieman yllättäen kirjoittaja siteeraa myös suufilaista mystikkoa Omar Haijamia nimeomaan sellaisessa kohdassa, jossa tämä ylistää viiniä: Nyt kainalossain koraani ja kannu toisen alla, mä kuljen tiellä kaidalla ja tiellä lavealla… Tuo mainittu kannu sisälsi viiniä. Haijam (Khaijam) oli tunnetusti mainio viinin ja aistillisuuden ylistäjä, josta sodan jälkeen ilmestyneiden käännösten ansiosta tuli myös Suomen nuorison suosikki.

Moskeijakouluissaan tataarit oppivat myös arkisessa kaupankäynnissä tarvittavat taidot ja lisäksi kieliä: koraanin lukemisessa välttämätöntä arabiaa ja lisäksi runoilijoiden kieltä persiaa. Sulttaanin kieli, turkki, onkin jo tataareille ymmärrettävää ja venäjää oppivat useimmat arkisessa kanssakäymisessä.

Tataaritkaan eivät olleet yhtenäinen ryhmä. Nižni Novgorovin misäärit, joita Suomenkin tataarit yleensä ovat, eivät olleet kazanilaisten arvostamia siksi, että  heaikoinaan menivät venäläisten puolelle. Kazan oli muutoinkin jo vahvasti venäläistynyt ja aidon turkkilais-tataarilaisen miljöön sankari löysi vasta Bakusta, jonne hän joutuu karattuaan kotoaan.

Bakussahan avattiin suuria öljykenttiä 1800-luvun lopulla ja Nobelin veljekset perustivat sinne valtavan bisneksen. Ainakin yhdessä Nobelit muodostivat Venäjän rikkaimman suvun. Rikkaimpina on mainittu myös Jusupoveja, tataareita, jota hylkäsivät oman perinteensä ja omaksuivat venäläisyyden. Murza suhtautuu heihin tuomitsevasti.

Nobelit säilyttivät ruotsalaisuutensa ja loivat mahtavan konsernin, jonka rikkauksien lähde oli Bakussa ja jonka laivasto kuljetti öljyä kaikkialle Venäjän jokia pitkin. Pietarissa Viipurin puolella olivat suuret Nobelin tehtaat ja Bakussa firma työllisti jopa satoja suomalaisiakin. Nobelien maine vastuullisina työnantajina oli suuri.

Vuoriöljy (lat. petri oleum, petroli) syrjäytti jo 1800-luvulla nopeasti hakalasti hankittavan valasöljyn valaistuksessa ja pian sitä alettiin käyttää myös moottoreissa, dieseleissä ja besiiniksi jalostettuna. Höyryturbiinikoneella varustetulle hävittäjälaivalle (Novik-luokka) öljypoltin antoi huikean 36 solmun vauhdin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Murza Aliskander oli vakuuttunut siitä, ettei aftomobiili koskaan menestyisi Venäjän ankarissa olosuhteissa, saatikka nyt korvaisi hevosta. Tämä oli tuohon aikaan varmasti perusteltu kanta. Muistan miten maatilatalouden opettajani keskikoulussa, entinen tykistön majuri, vielä 1960-luvun alussa vakuutti, ettei mikään koskaan korvaisi suomenhevosta metsätöissä.

Siltähän se saattoi näyttää, mutta polttomoottoreiden voittokulkua ei mikään voinut estää. Vuonna 1902, johon tämä kirja päättyi, oli jo selvät merkit siitä, että ainakin suuri tulevaisuus öljyteollisuudella oli edessään, vaikka öljy haisikin ja aiheutti ympäristötuhoja.

Venäläisestä sanottiin jo tuohon aikaan, että hän koostuu kolmesta osasta, jotka ovat ruumis, sielu ja dokumentti. Kirjan alaikäiseltä sankarilta puuttuu tuo viimeksi mainittu ja sen vuoksi hänen asemansa on aina haavoittuva ja elämänsä rikas seikkailuista.

Tämän niteen lopussa sankari ostaa itselleen aidon Persian passin ja jatkaa elämäänsä seuraavassa niteessä uudella identiteetillä, persialaisena Rahimina, jonka elämästä ja maasta hän ei todellisuudessa tiedä mitään.

Kirja muistuttaa suuresti Mika Waltarin historiallisia romaaneja sikäli, että siinä kuvataan laajasti kunkin vuoden tunnettuja historiallisia tapahtumia ja kytketään niitä -aivan uskottavasti- romaanihenkilöiden elämään. Historiallisuuden tuntua lisäävät vielä valokuvat tuon ajan Volgalta ja Bakusta. Myös ajan instituutioita selostetaan asiallisesti ja asiantuntemuksella.

Kuitenkaan kyseessä ei tietenkään ole kuvatun aikakauden dokumentti, vaikka se ilmeisesti perustuu myös muistelmiin. Vahvasti siinä joka tapauksessa tuntuu kuvatun ajan henki ja tataarikansan ylpeä erottautuminen venäläisyydestä, vaikka se pysyykin valtakunnalle lojaalina.

Paksuudestaan huolimatta kirja on waltarimaisen mukaansa tempaava ja antaa paljon tietoa kuvaamastaan miljööstä. Translitteroinnilta olisin kyllä toivonut suomen kielen mukaisten muotojen kunnioittamista.

Pietarin viettelyksiä II

Pietarin viettelyksiä II

Kulttuurikaupungin tunnistaa kirjakaupoistaan eikä guggenheimeistaan. Strandin kirjakauppa New Yorkissa on jotakin, jonka takia on valmis antamaan anteeksi sen, että kaupungin väestö koostuu enimmäkseen epäkohteliaista moukista, kuten vaikkapa bostonilaisen ovat aina valmiita todistamaan.

Jos taas suuri kirjakauppa tuhoutuu, kuten Kiepert Berliinissä, ymmärtää siinä kuvastuvan väistämättä uhkaavan tuhon kaamean irvistyksen. Se on kuin kirjoitus seinällä, joka kertoo, että henki on pakenemassa ja se, mikä jää jäljelle on tuomittu mätänemään. Suomalainen kirjakauppa Helsingissä on jo yhdentekevä supermarketti ja Akateeminen, jonka nyt omistaa Bonniers, tekee jotenkin ahdistuneen vaikutelman Kirjoja, materiana, on yhä, mutta se ei enää tunnu tarkoitukselta sinänsä, siinä ei ole henkeä. Nyt palvellaan rahaa.

Kukapa enää uskoisi maamme puolustamista Akateemiselle kirjakaupalle? En minä ainakaan. Mutta tämähän sopii ajan henkeen. Parin vuoden kuluttua myös Helsingin yliopiston on määrä lopullisesti kuoriutua kansallisesta kaksikielisestä suomalaisuudestaan ja muuttua kokonaan kansainväliseksi. Miten se voisi elää tässä vajavaista englantia mökeltävässä maassa ilman guggenheimiaan? Vai riittääkö pelkkä internet ruokkimaan yliopiston? Satoja lehtitilauksiahan lakkautetaan nyt. Ehkäpä tulevaisuuden lähdeviitekin on muotoa KVG.

Mutta kirjalla on ominaisuutensa. Nietzsche, joka kyllä oli mielestäni hyvin omituinen, runoili joskus:

Dies ist kein Buch,

was liegt in büchern?

In diesen Särgen und Leichentüchern!

Itse asiassa hänen ideanaan oli kehua omaansa, alentamalla muita. Vanha konsti.

Mutta totuus on, että kirjoilla on usein kummallinen taipumus herättää kiihtynyttä mielentilaa, jota voisi verrata ihastumiseen ja joka ehkä juuri sitä onkin. Kun nykyaikaiset painetut koodeksit tulivat myyntiin, vihasivat ja inhosivat kirjojen jäljentäjät ja kuvittajat noiden inkunaabelien rahvaanomaista persoonattomuutta. Toista se oli lukea taiteilijan uniikkia käden jälkeä.

Muodoltaan arvokkaimmat tekstit olivat kerran rullia, kuten toora yhä vieläkin oikeassa muodossaan. Moskovan historiallisessa museossa on esillä auki käärittyinä valtavia rullia, joiden metrin pituisilla riveillä lukija helposti eksyy ilman älläntikkua, mutta ne eivät olekaan tarkoitetut moukkien käyttöön, vaan ainoastaan oppineille. Sitä paitsi usein on ajateltu, että todelliset oppineet eivät mitään kirjoja tarvitse, koska viisauden pitää asua heidän päässään. Sellaisia kai ovat hafizit eli säilyttäjät, jotka osaavat koraanin ulkoa, mikä onkin muhamettilaisessa maailmassa ollut suurimman oppineisuuden merkki näihin päiviin asti.

Vaatimus siitä, että kaikki muut kirjat olisi poltettava, koska koraanissa on jo kaikki, on joskus pantu Omar Haijamin tiliin. Tätä en usko lainkaan. Siinähän olisivat menneet hänen mainiot runonsa lemmen ja viinin ylistykseksi, jotka tässäkin maassa ovat innoittaneet tuhansia ja taas tuhansia asiastaan ehkä muuten epävarmoiksi jääviä ihmisiä. Ja sitä paitsi ehkä olisi sittenkin parempi polttaa se koraani. Se ainakin olisi minun valintani, jos kysytään.

Pietari on kirjojen kaupunki, aivan parhaita niistä. Harvassa ovat ne paikat, joissa on mahdollista löytää sellaista määrää vanhoja ja uusia klassikoita, joita ei suinkaan makuloida kannattamattomana painolastina, vaan pidetään tarjolla halullisille hyllytilan suuresta, ah niin suuresta kalleudesta huolimatta.

Mutta hyllyihin ihastuu vain vajaamielinen. Kirjat sen sijaan, nämä ihmeelliset koodeksit, jotka tarjoavat  koko maailman kulttuurin saavutuksiin langattoman yhteyden suoraan paperin ja otsalohkon välille, näihin ihastumista pidetään normaalina ja syystä pidetäänkin. On myös luonnollista, että astuessaan kirjojen valtakuntaan ihminen saattaa huumaantua: täällä on kaikkea! Niin lähellä ja niin kaukana! Miten monta elämää tarvitsisinkaan sen kaiken läpikäymiseen!

Voin hyvin kuvitella, että nuori mies tuntee jotakin samanlaista saadessaan tilaisuuden tulla avustamaan missikisojen osanottajia. Toivottavasti ajatusta ei pidetä rienaavana, oma mieleni on mitä puhtain, kuten sanotaan. Muistanpa muuten, miten kerran Moskovan Dom Knigissa kyselin myyjättäriltä lehmiin liittyviä kirjoja. Syynä oli se, että sputnitsani oli tuolloin hulluna lehmiin ja keräsi kaikkea niihin liittyviin. Hän uskoi itsekin olevansa jonkinlainen lehmä, mikä mielestäni oli osuva vertaus. Mikä eläin onkaan oikeasti jalompi, kuin rauhallinen ja mietiskelevä kanttura, jonka rauhanomaisessa ammunnassa voi luulla kuulevansa kaikuja Buddhan viisaudesta? Älkää ainakaan leijonia ja muita raadonsyöjiä tarjotko.

Kuulin, siellä Moskovassa, miten urbaanit moskovalaistyttöset päivittelivät, että se oli kysellyt kirjoja lehmistä. Siis lehmistä!!! Siinäpä äimistelivät. Lähes välittömästi luokseni tuli erittäin ihastuttava nuori nainen, joka kertoi kuulleensa, että lehmät kiinnostivat minua. Niin ne kiinnostivat häntäkin ja hän halusi kuulla enemmänkin ajatuksistani. Hän oli asiantuntija, agronomi. Päiväni oli pelastettu ja kului sen jälkeen lievän euforian vallassa. Muistin toki, että minulla oli jo kotona kanttura omasta takaa, joten ei siitä sen enempää, ei toki vähä tämäkään. Mutta siis takaisin sinne Pietariin!

Sputnikini tai siis oikeastaan sputnitsani (vrt. спутница жизни) on kirjafriikki. Etenkin venäjänkielisiä kirjoja hänellä on uskomaton määrä, niitä lienee tuhansia kappaleita. Siksi en ilman vastarintaa suostunut hänen ehdotukseensa kävellä Mohovajalta Nevskille Liteinin kautta, mutta kävi, kuten oli säädetty. Akademknigan kohdalla katsoimme toisiamme ja tiesimme, mitä oli tapahduttava. Sisällä sputnitsa syöksyi heti temaattisen Pietari-pöydän ääreen ja tarrautui kirjaan, joka käsittelee kaupungin suurta tragediaa, sen muuttumista Leningradiksi. Siitä häntä ei voinut irrottaa. Hänellä täytyy olla jo satoja Pietari-kirjoja, mutta nykyään niitä on saatavilla tuhansia.

Ymmärsin, että siltä osin peli oli pelattu ja keskityin omaan taisteluuni. Kolme kertaa irrotin otteeni valtavasta kolminiteisestä dokumenttikokoelmasta, joka käsitteli kenraali Vlasovin kohtaloa. Kolmannella kerralla se onnistui. Miša Melnitšenkon yli tuhatsivuinen tieteellisesti toimitettu järkäle neuvostoanekdooteista jäi sen sijaan kouraani enkä yrittänyt enää vastustella. Myös pieni Aleksandr Suvorov –nide, jossa oli Voittamisen taidon ohella paljon muuta kiinnostavaa, tuli mukaan ilman ongelmia.

Teos Venäläiset kirjailijat ja publisistit Venäjän kansasta oli myös ilman muuta ostettava, sillä ilman sitä kokoelmani tämän alan kirjallisuutta olisi puutteellinen. Sitä paitsi tässä kirjassa näyttää olevan paljon ainesta, joka ei ole yleisesti tunnettua ja sen toimittaja kertookin etsineensä erityisesti myönteisiä asioita, joskaan ei mahtaneensa mitään sille, että kielteisiä löytyy enemmän. Näinhän asia on Suomessakin ja todistaa meistä hyvää. Ehkä siis muistakin?

Hyllyissä oli paljon myös vanhempia teoksia, mikä yhtä selkeästi on kulttuurin varma merkki kuin sen puuttuminen on rappion ja murheen tunnus. Silmiin osui pitkä rivi Tiedeakatemian julkaisemia paksuja niteitä pikku kansoista, gagausesista, kabardeista, balkaareista, osseeteista. Iitin suuri poika Sjögren näytti olevan asianmukaisesti kuvattuna viimeksi mainitussa. Niistä pääsin sentään irti helposti. Divariosasto, jossa kerran oli runsaasti vanhoja saksalaisia kirjoja, on nyt siltä osin köyhempi. Kalliit ja huonokuntoiset hopeakauden harvinaisuudet eivät pystyneet pitämään meitä pauloissaan ja siirryimme kirpeään ulkoilmaan kevyesti huokaisten.

Seuraavaksi huokaisimme raskaasti. Diletant, hauska nuoren intelligentsijan tyyssija, kahvia ja aikakauslehtiä tarjonnut kirjakauppa oli muuttanut kurssia (hyvä ettei sentään sitä reivannut!) ja mainosti nyt näkyvästi erikoisuutenaan loistopainoksia klassikoista. Itse Diletant-lehti  «российский познавательный исторический журнал для семейного чтения», kuten se pistämättömästi itsensä esittelee, löytyi vasta sitä kassalla pyytämällä. Outoa. Päätoimittaja ja perustaja sattuu olemaan Eho Moskvy –radiokanavan päätoimittaja. Lehden teemoista voi mainita vaikkapa sellaisen kuin ”Opritšnina Iivana Julmasta Putiniin” pari vuotta sitten… Onko pimeys laskeutumassa näiden keitaiden ylle?

Emme menneet Znamenski-aukion Bukvojediin, joka on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, emme myöskään saman firman ”Kulttuuri- ja lepopuistoon”, kuten se humoristisesti itseään mainostaa ja jonka kahvila muuten on lempipaikkojamme. Kirjailijoiden lafka (Книжная лавка писателей), erittäin korkeatasoinen pieni kirjakauppa onkin jo nyt sitten suljettu… Singerin talon Dom knigiin minulla on alennuskortti ja ymmärsin, ettei sitä ole nyt lainkaan syytä lähestyä. Vasilinsaaren Akademkniga, uskomaton laatukirjojen paratiisi oli onneksi niin kaukana, että voitimme siltämosin kiusauksen ilman erityisiä ponnisteluja ja suuntasimme varovasti jäätikköiselle pylväskadulle Улица Зодчего Росси.

Mahtaileva ja oikeastikin mahtava Katariina ja Aleksandran teatteri tarjosivat sopivasti vetovoimatekijöitä, jotka auttoivat irtautumaan kirjojen magneettikentästä, joka kyllä huokui jostakin Nevskin suunnalta. Olimme siis selvinneet kiusauksista muutamalla hassulla niteellä. Ei kunniaa näin helposta urotyöstä toki paljoa heru, mutta sittenkin. Poroporvarina totean, että ne kirjat olivat uskomattoman halpoja.

Tiesimme molemmat, että ilman tahdonvoimaa olisimme voineet ostaa noita toinen toistaan ihastuttavampia koodekseja vaikkapa vesikelkallisen. Olisimme myös voineet hankkia lastenvaunut ja kärrätä kirjoja niillä. Kirjahyllyt alkavat kuitenkin taas loppua paitsi huoneista, myös aitoista. Kesämökin huussista joku on ne hävittänyt tykkänään ja veneeseen mahtuu vain pari hyllymetriä. Ullakko vaatii remonttia ja muutama kymmenen hyllymetriä lienee sinne helposti sijoitettavissa, mutta sinnekin on jo jonoa.

Koska tiedämme olevamme jo elämän kalkkiviivoilla ja ymmärrämme etteivät tulevat sukupolvet jaa suhdettamme kirjoihin, pyrimme välttämään tai ainakin jarruttamaan niiden ostamista. Kuitenkin, kuten Odysseus seireenien mailla, haluamme kuulla sen laulun, joka on ominaista kulttuurikaupunkien todellisille kulttuurikeskuksille, enkä tarkoita tässä guggenheimeja.