Konfutsen paluu ja demokratian haaste

Konfutsen paluu ja demokratian haaste

Tunnettu brittiläinen filosofi Roger Scruton on arvellut, että kristinusko voisi yhä myös Euroopassa kaikesta huolimatta pysyä kulttuurin keskiössä. Tällöin sillä voisi olla sama rooli kuin konfutselaisuudella Kiinassa. Mikäli uskonto on osa korkeinta kulttuuria, ”parasta, mitä on ajateltu, sanottu ja tehty”, se ansaitsee tulla kunnioitetuksi ja noudatetuksi, vaikka siihen ei uskottaisikaan ”tiedettynä” totena. Kuten saksalainen Hans Vaihinger (Philosophie des ”als ob”)on päätellyt, emme tiedä todellisuudesta oikeastaan mitään, mutta kun toimimme ikään kuin jotkut tietyt asiat (eivätkä jotkut muut) olisivat totta, saavutamme parhaan tuloksen. Kultti ja rituaali voivat luoda kulttuurisen kollektiivin joka kantaa mukanaan sukupolvien viisautta siitä, mitä ihmisen ja yhteisön sopii tehdä ja tuntea elämän kohtalonhetkinä. Kultti voi kasvattaa ja auttaa ilmaisemaan syvempiä tunteita, jotka nousevat arjen yläpuolelle. Jos uskonto sen sijaan madaltuu palvelemaan jotakin alempaa, olkoonpa vaikka ”edistyksellistä” päämäärää, se menettää alkuperäisen funktionsa.  Uskonnosta on Euroopassa erkaannuttu jo parin sadan vuoden ajan ja erityisesti muutaman viime vuosikymmenen aikainen kehitys viittaa siihen, että lopullinen ratkaisu jo häämöttää. Kristinuskon edustajat eivät enää juuri uskalla puhua instituutiostaan, ellei sen väitetä palvelevan jotakin käytännön tarpeita. Mikä sitten on konfutselaisuuden rooli ja merkitys?

Konfutselaisuus ei ole varsinainen uskonto, vaan sisältää nimenomaan käytännön tietoa elämän ja yhteisön tarpeisiin ja huomioi esi-isien kuulumisen myös nyt elävään yhteisöön. Onko konfutselaisuus tällainen ikään kuin uskonto Vaihingerin mielessä? Kiinan vanhassa kulttuurissa monet asiat ovat ilmeisesti kehittyneet kauemmas kuin Euroopassa. Meillä suhde uskontoon voi vasta nyt olla saavuttamassa tason, joka Kiinassa tavoitettiin jo kauan sitten. Taikauskoa tuskin tarvitsemme, sukupolvien viisautta kyllä ja rituaalejakin kenties. Näin kai Kiinassakin on asian laita ja konfutselaisuus näyttää pyrkivän säilyttämään vanhan uskonnon arvokkaan aineksen. Vai onko konfutselaisuus itse asiassa vain satunnaisesti ja irrationaalisesti syntynyttä käytännön arkipäiväfilosofiaa, jota pitää yllä tottumuksen tylsyys? Onko sen piirissä todellista pyhää? En uskalla vastata näihin kysymyksiin. Joka tapauksessa Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolle on tänä vuonna pystytetty Konfutsen patsas seuraksi Mao Tsetungille, joka aikanaan organisoi kampanjoita Konfutsen parjaamiseksi. Vanha mestari taitaa ainakin sopia Kiinan uuden johdon tarpeisiin. Mielipidekyselyjen mukaan kiinalaisten enemmistö ei kuitenkaan ollut jakamattoman ihastunut johdon uusimpaan symboliseen julistukseen.

Kiinan kansan enemmistön mielipide, sikäli kuin siitä nyt on kysymys, on ymmärrettävä. Mao Zedongin aikana kaikki, lapsia myöten, joutuivat osallistumaan Konfutsen vastaisiin kampanjoihin. Vanha mestari symbolisoi tuolloin Puolueen mielestä Kiinan synkkää ja takapajuista menneisyyttä, traditionalismia, sortoa ja irrationaalisuutta. Kulttuurivallankumouksen aikaan kommunistinen puolue saarnasikin ehdotonta tasa-arvoa, jonka puitteissa tietenkin oli tarpeen entisten luokka-asemaltaan ylempien alistaminen mikä saattoi toki näyttää kovin eriarvoistavalta. Joka tapauksessa poliittinen korrektius vaati, ettei kukaan voinut olla periaatteessa toista parempi, rikkaampi tai viisaampi. Upseereilla ei saanut olla arvomerkkejä ja liikennevaloissakin punainen tarkoitti lupaa kulkea ja vihreä vaati pysähtymään. Kapinallinen radikaali oli aina oikeassa, kunhan oli sitä hallituksen tarkoittamalla tavalla.

Kun sama puolue nyt korottaa Konfutsen takaisin valtaistuimelle, se epäilemättä symbolisellakin tasolla tekee saman täyskäännöksen, joka Kiinan arkitodellisuudessa on näkynyt jo vuosikymmeniä. Kiinan perinteet ovat säilyttämisen ja ylpeilemisen arvoisia, sukupolvien viisaus on taatusti arvokkaampaa kuin moukkamaisten hungweipingien luokkatietoinen idiotismi. Kommunismin nykyinen väri on pikemminkin musta kuin punainen, mutta kuten aikoinaan sanottiin, kissaakaan ei pidä arvioida värin perusteella. Ja nykyinen systeemi, jolle kommunismin nimitys on pelkkä absurdi koriste, on joka tapauksessa osoittanut osaavansa ”pyydystää hiiriä”. Taloudellisessa suhteessa Maon Kiina oli kääpiö, nykyinen on jättiläinen.

Miljoonat ja taas miljoonat kiinalaiset elävät nyt hyvin. Merkittävä osa kansasta elää suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Samaan aikaan vielä suurempi joukko joka tapauksessa elää kurjasti. Kuilu kansanluokkien välillä on valtava.

On selvää, että tällainen ”kommunismi” on monien mielestä vain verho diktatuurille, jonka vallitessa rikkaat saavat mielin määrin riistää köyhiä. Konfutsen tuominen Maon rinnalle on kuin tulen ja veden avioliitto ja kertoo monien mielestä vain siitä, että kaikki käy, mikäli se palvelee omistavan luokan etuja. Konfutse käskee tottelemaan ja alistumaan, koska hän näkee ihmisessä perheenjäsenen. Mao taas piti häntä luokkansa sotilaana, jonka alistamista motivoitiin hänen omilla luokkaeduillaan.

Konfutsen palaaminen Taivaallisen rauhan aukiolle taitaa kertoa siitä, että kommunistisen kehyskertomuksen tarina on jo liian epäuskottava. Koska kansan tottelevaisuutta on kuitenkin syytä perustella myös jollakin muulla kuin hallitsevan luokan eduilla, kannattaa kansalle tarjoilla myös sellaista kvasiuskonnollista sanomaa, joka tukee maan kasvua ja sitä kautta viime kädessä kai jokaisen henkilökohtaista etua.

Mutta eivätkö nämä ideologiset kuperkeikat tee kansalaisia kyynisiksi? Konfutsen arvostuksen täydellinen muuttuminen on miltei kuin Rooman paavin tunnustus siitä, että koko katolinen usko on pelkkää pötyä. Valistellaanko Konfutsen esiin tuomisella jo lopullista luopumista kommunismin perinnöstä? Vallanpitäjien ja kenties muidenkin näkökulmasta kuuliaisuuden hyvettä korostava vanha moraalikoodeksi on ainakin parempi vaihtoehto kuin rajoittamatonta individualismia ja jokaisen yksilön yhtäläisiä oikeuksia korostava demokratia.

Paavo Haavikko kysyi aikoinaan, kenellä valta on silloin kun sen sanotaan olevan kansalla. Yhtä hyvin kannattaa kysyä, mitä ihmiset haluavat, kun he sanovat haluavansa demokratiaa. Eivät he välttämättä halua itselleen amerikkalaista poliittista järjestelmää enempää kuin irakilaista, egyptiläistä tai edes suomalaista.

Päivän teksti

 

Kun suola käy mauttomaksi

 

En tietenkään sano mitään omaperäistä, kun nimitän kristinuskoa suureksi mysteeriuskonnoksi. Sitähän se on ensisijaisesti ollut ja siihen on perustunut sen valta ihmisiin.

Ainekset on aikoinaan haalittu myöhäisen roomalaisajan standarditavarasta sekoittaen etenkin juutalaisuuteen aivan uusia elementtejä. Kun kaikki tämä sittemmin synkronoitiin vielä ikivanhojen vuodenkiertoon liittyvien merkkipäivien kanssa, oli valtionuskonnoksi kelvollinen seos valmis.

Tuskin lienee niin tyhmää ihmistä, joka ei osaisi pitää kristinuskon perusasioita sekä järjettöminä, että moraalittomina, mikäli nyt uskaltaisi käyttää järkeään. Huomautan heti, etten pidä järjen käyttöä juuri tässä asiassa erityisen arvokkaana tai ansiokkaana.

 Järkeä ja varsinkin tavallisen tallaajan vähäistä järkeä on arvostettu aivan liikaa ja sitäkin vähää usein käytetty aivan väärissä paikoissa ja heikoin tuloksin.

Kun järjenkäyttöön todella uskallettiin ryhtyä valistuksen aikana (sapere aude!), alettiin vaatia, että myös Jumala alistuisi järjen vaatimuksille. Sama koski moraalilakia: ei Jumalallakaan ollut (siis voinut olla) siinä erivapauksia luonnonoikeuteen nähden.

Miten hän (jos olisi olemassa) siis vastaisi lukemattomiin hankaliin kysymyksiin luomansa maailman epäoikeudenmukaisuudesta? Voitiin aloittaa vaikka Lissabonin maanjäristyksestä vuonna 1755.

Uskonnon suhteen ei kuitenkaan ole tapana käyttää järkeä, koska siinä liikutaan toisella henkisellä tasolla. Pyhä Tertullianus peräti muotoili ns. fideismin eli järjestä täysin vapaan uskon periaatteen: credo, quia absurdum -uskon, koska se on järjetöntä.

Sitä paitsi uskonto ainakin alkumuodossaan on ihmisryhmille, eikä yksilöille kuuluva asia. Sen peruskäsitteenä on aina ollut durkheimilaisittain ajateltu seurakunta (vrt. Vihavainen: Haun durkheim tulokset).  Seurakuntaa ja sen pyhyyttä ei suotta mainita uskontunnustuksessa.

Kun kaikki yhdessä lukevat ääneen tuon Konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnutuksen, merkitsee se kollektiivista luopumista järjestä ja siirtymistä sen sijaan toiseen, lapsenomaisempaan ja syvempiä tajunnan tasoja tavoittavaan kokemistapaan.

Olen ollut huomaavinani, että noita ääneen lukijoita on nykyään hyvin harvassa ja kirkossa läsnä oleva seurakuntakin on huvennut harvalukuisten yksilöiden joukoksi. Epäilemättä uskonnollinen kokemus on silti yhä mahdollinen.

Sen sijaan uskonnon yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys on, etenkin pohjoismaissa, hiipunut olemattomiin. Kun esimerkiksi Espanjassa vielä kokoonnutaan valtavina joukkoina uskonnollisiin juhliin, ei niitä pohjoismaissa usein edes pysty erottamaan arkipäivistä. Kaupatkin ovat auki normaalisti. Ehkäpä Englannissa sentään esimerkiksi pitkäperjantai on yhä Bank Holiday, jos ihmiset sielläkään nyt enää kävisivät pankissa.

Uskonnollinen kokemus on ihmiskunnan historiassa ollut valtavan tärkeä asia. Uskonnot ovat seuranneet toisiaan, mutta aivan uskonnottomia kausia on ollut vähän, jos lainkaan. Oswald Spengler arvioi myöhäisen roomalaiskauden olleen lähellä tätä.

Toisaalta myös Kiinan konfutselaisuus muistuttaa aika vähän uskontoa siinä mielessä kuin me täällä pohjoisessa sen tunnemme. Maolaisuus ja stalinismi olivat epäilemättä suuremmassa määrin uskontoja.

Uskonto on immuunia järjelle silloin, kun se on voimissaan. Historia on täynnä kertomuksia uskonnollisen fanatismin nimessä tehdyistä järjettömyyksistä. Toki järjettömyyksiä on tehty ja tehdään yllin kyllin myös muista syistä.

Roger Scrutonin mukaan uskontoa voidaan mielekkäästi harjoittaa myös siihen uskomatta. Rituaalit säilyttävät joka tapauksessa ylisukupolvisia arvoja, joissa voimme löytää myös sitä parasta ainesta, jota kulttuurissa on (ks. Vihavainen: Haun vaihinger tulokset).

Toki uskonnon piiristä on kautta aikojen löytynyt myös halpa-arvoista tavaraa, silkasta petoksesta aina pelkän tyhmyyden tai muun anteeksiannettavan asian takia tehtyihin johtopäätöksiin tai tiettyyn suuntaan tarkoituksenmukaisiksi viilattuihin tulkintoihin (vrt. Vihavainen: Haun loreton tulokset).

Uskonnon hiipuminen liittyy epäilemättä kulttuurin rappioon ja Spengler katsoo sen myös liittyvän suurkaupunkilaiseen psykologiaan. Toki muinaisuuden suurkaupungit olivat harvassa eikä niiden piirissä asunut kovinkaan suuri osa väestöä, mutta määrä ei tässä lienekään oleellinen asia. Kulttuuri sanan henkisessä merkityksessä syntyy (ja kuolee) kaupungeissa.

Olin vuosi sitten Málagassa katsomassa valtavaa ”katuvien” pääsiäiskulkuetta. Se oli aika yllättävä ilmiö ottaen huomioon, että maallistuminen myös Espanjassa on ollut nopeaa ja syvää, minkä voi todeta heti jo syntyvyystilastoista. Kirkot täyttyvät sielläkin lähinnä turisteista.

Uskonnollisuuden merkitys jokapäiväiselle elämälle on koko Euroopassa jo aivan toista luokkaa kuin muhamettilaisissa maissa, joissa koraanin käskyjen kirjaimellinen noudattaminen on miljoonien mielestä ehdoton velvollisuus. Nuo käskyt taas ovat nykyaikaisen yhteiskunnan kannalta usein aivan mielipuolisia (vrt. Vihavainen: Haun koraani tulokset).

Siitä huolimatta uskonto on suurimmalle osalle maailman väestöä yhä ykkösluokan asia. Se rationaalisuus, joka vaurastuneessa pohjoisessa on omaksuttu, ei ole siellä normaali ajattelun ja käyttäytymisen lähtökohta, vaikka valtioiden puolesta onkin allekirjoitettu YK:n peruskirjan periaatteet.

Kristinusko lukemattomissa eri muodoissaan on ollut hyvin omaleimainen kaikkiin muihin uskontoihin verrattuna.

Sen ytimessä ovat armo, mysteeri ja pyhät salaisuudet (sakramentit) pikemmin kuin laki tai valaistumisen kokemus. Tietoisuus näistä ja lukemattomat pyhät kertomukset ovat vuosisatojen ajan hallinneet ja värittäneet ajattelua ja arkipäivää, innoittaneet taidetta ja uskonkilvoittelua.

On syystä sanottu, että uskonto ja järki ovat keskenään yhtä sovittamattomat kuin tuli ja vesi (tässä voimme unohtaa sen, että vettä itse asiassa voidaan kyllä polttaa, jolloin saadaan vetyperoksidia).

Mystinen elämys ei rationaalisella järkeilyllä muuksi muutu, saati kumoudu. Maailma on itse asiassa pelkkä valtava ihme, jos sitä lähestytään mystiikan kautta (ks. Vihavainen: Haun ihme tulokset).

Siitä lähtien kun koko ikäluokka pakotettiin käymään kansakoulu, on kyky kokea ihme kuitenkin hitaasti, mutta varmasti hävinnyt täällä pohjolassamme. Mitä tyhmempi ihminen, sitä varmemmin hän hylkää koko ajatuksen. Suuri ja turvallinen enemmistö on vankasti hänen takanaan.

Asiaan liittyy tietenkin vahvasti kirkko, joka on nopeasti kehittynyt omaan suuntaansa. Kuten on tunnettua kautta historian, kirkoilla on taipumus vetää puoleensa moraalisesti epäilyttävää ainesta, joka ennen pitkää tuhoaa koko instituution alkuperäisen merkityksen.

Silloin tarvitaan uskonpuhdistusta Lutherin hengessä tai henkistä uudistumista Bernhard Clairvauxlaisen tai pyhän Fransiskuksen hengessä. Venäjän ortodokseillakin oli Nil Sorski, jonka seuraajalle nyt riittäisi töitä.

En itse asiassa tiedä, millä tavalla suola saattaisi käydä mauttomaksi. Joka tapauksessa Jeesus viittasi tähän varoittaessaan opetuslapsiaan jostakin, minkä tulkitsen tylsäksi ja yhdentekeväksi liberalismiksi.  Uskon hänen viitanneen todelliseen ongelmaan.

Suolan (natriumkloridin) kohdalla kyseessä on epäilemättä kemiallinen prosessi, jollaista ei tapahdu normaaleissa pohjoismaisissa olosuhteissa. Uskonnosta puhuttaessa kyseessä sen sijaan on hyvin selkeästi havaittava prosessi, jonka tuloksena on tila, jota nuoriso kuvaa kirjainyhdistelmällä EVVK.

Tällä hetkellä tilanne on jo se, että ylivoimainen enemmistö esimerkiksi suomalaisista ei enää tunne lainkaan kristinuskon perusasioita, saati niitä kunnioita. On jo länsimaita, joissa kristinusko ei enää ole suurin uskontokunta.

Sen sijaan vahvassa nousussa on aidosti keskiaikainen ja antirationaalinen uskonto, joka valtaa alaa myös meillä, nopeasti ja varmasti. Se on immuuni rationaaliselle kritiikille eivätkä militantit ateistit ja antiklerikaalit yritäkään sellaista siihen soveltaa. Se on yksi aikamme merkillisyyksistä, etten sanoisi ihmeistä.

Ei näytä siltä, että tälle kehitykselle olisi mitään tehtävissä, ainakaan niin kauan kuin ajatuksettomat demagogit pitävät sitä pelkästään hyvänä ja tavoiteltavana asiana. Heidän takanaan on, kuten sanottu aina enemmistö.

Näköpiirissämme ei ole maamme maallistuminen, joka on jo tosiasia, vaan uuden uskonnon valta, joka ulottuu myös ei-uskoviin.

Maallistunut yhteiskunta kaikessa tylsyydessään on kuitenkin ollut läntisen maailman vuosisatainen megatrendi, jonka merkeissä se on noussut suurimpiin voittoihinsa ja mullistanut koko ihmiskunnan elinehdot.

Se on kuitenkin vain välivaihe, eikä historian päätepiste. Raamatullista kieltä käyttääkseni kirjoitus seinällä on selvästi näkyvissä ja jokaisen luettavissa. Mene mene tekel ufarsin. Taidatkos ottaa tuosta pohdin…?