Muuan unelma, joka petti

 

Suomi ja Englannin agonia

 

     Helsingissä toimi 1930-luvulla -ja toiminee yhäkin- keskustelukerho nimeltä ”Kesäyliopisto”. Se kokosi piiriinsä kansallista älymystöä Kekkosesta ja Vilkunasta Martti Haavioon ja L.A. Puntilaan. ”Kesäyliopiston” henki oli vahvasti suomenmielinen ja estofiilinen, mutta ei puoluepoliittisesti sitoutunut.

     Luultavasti moni yhä kuvittelee, tutkimuksista (ks. Vihavainen: Haun muuan sitkeä myytti tulokset ) huolimatta, että Saksa olisi ollut 1930-luvulla jonkinlainen suomalaisen älymystön tai yleensä Suomen esikuvamaa. Itse asiassa se oli hyvin epäsuosittu ja suomalainen lehdistö kritisoi sitä niin rajusti, että se herätti itsensä Führerin suuttumuksen.

     Mutta mikä maa sitten oli tuohon aikaan maamme kulttuurinen esikuva? Kansallinen kulttuuri oli toki arvossaan, mutta maailmankulttuurin arvostettavimmat saavutukset oli sentään etsittävä ulkomailta.

     ”Kesäyliopisto” järjesti vuonna 1937 monipäiväisen seminaarin uudessa hotelli Tornissa ja kutsui mukaan pari kerhon ulkopuolistakin henkilöä, jotta myös vasemmistoliberaalinen suuntaus pääsisi kylliksi kuuluviin. Tarkoituksena oli selvittää Suomen kulttuurista asemaa maailmassa.

     Näin syntyi vielä samana vuonna ilmestynyt ja Gummeruksen julkaisema kokoomateos ”Pidot Tornissa” (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset ).

     Keskustelijoiden piirissä vallitsi huomattava yksimielisyys siitä, että nykyinen Saksa ja Venäjä olisivat Suomelle mahdottomia esikuvia. Ranskakaan ei ollut enää entisensä ja Skandinavian maat olivat pieniä ja muutenkin kovasti esillä.

     Yhdysvallat ei kulttuurisena esikuvana tullut lainkaan esille, vaikka siellä asui ylivoimaisesti suurin suomalainen kolonia ulkomailla. Syykin on ilmeinen. Amerikkalainen viihde ja bisnes tunnettiin liiankin hyvin, mutta sen kulttuuria tuskin kukaan piti esikuvallisena edes itse Yhdysvalloissa. Ja toki kielimuuri oli korkea.

     Sen sijaan ”vain Englannissa” tuntui monen mielestä olevan ”henkisiä sukulaisia”, vaikka sen ”hirmuaseman” maailmanvaltana ei voinut enää katsoa olevan kestävällä pohjalla. Englannin erikoispiirteisiin näytti vaikuttavan kelttiläinen aines, joka erotti sen germaanisista kansoista.

     Suomalaisten ja englantilaisten tärkeänä erona oli, että englantilaiset olivat jo niin kauan olleet ”kulttuurin auringonpaahteessa” Heillä oli veressään myös tuo kuuluisa ”cant” -englantilainen tekopyhyys, joka paradoksaalisesti teki heistä vapaita miehiä.

     Se merkitsi sitä, että ”minun on lupa tehdä itsekseni mitä hyvänsä niin kauan uin en loukkaa toisten vapautta tehdä ja tuntea itsekseen mitä hyvänsä. Siis suurin mahdollinen määrä individualismia (ja kulttuuri-ihmisen on pakko olla individualisti…”

     Tässä olikin englantilaisen mentaliteetin ratkaiseva ero saksalaiseen. Muuan keskustelija oli ollut Saksassa opintomatkalla ja kyllästynyt ainaiseen muodolliseen jäykkyyteen ja laumahenkeen.

     Kerran hän huomasi joukossa erään nuorukaisen, joka tuntui olevan koko tämän touhun ulkopuolella. ”Kun sitten kuulin, että he alkoivat solkata tuota merkillistä kieltä, jota ihailen…olin kuin kotonani… Englanti teki sen vapaaksi. Tuntui kuin olisi päässyt kasarmista merelle”.

     Keskustelun edetessä mainittiin myös mahdollisuus anglomanian leviämisestä Suomeen, jossa tosin kouluissa opetettava ruotsi ja etenkin saksa söivät mahdollisuutta opiskella englantia.

     Mahdollista toki myös oli, mettä meillä silloin ryhdyttäisiin matkimaan englantilaisuuden varjopuolia, ”ei tajuta, että englantilainen voi vaaratta olla vailla sivistystä, koska hänellä on veressään kulttuuria”, pohdiskeli muuan keskustelija. Ilmeisesti hän tarkoitti kohteliaisuutta ja herrasmiesmäisyyttä.

     Aldous Huxley oli keskustelijoille tuttu, kuten myös se ”lowbrow”-suuntaus, joka ilmeni englantilaisessa viihdekirjallisuudessa ja Englannissa opiskelleet ”puu- ja konepojat” olivat tuoneet tullessaan myös sellaisen käsityksen, että gentlemannille riittää ”hobbyksi urheilu”.

     Englanti koettiin siis useimmilla tahoilla sopivaksi esikuvaksi ja orientaatiokohteeksi suomalaisille, mutta ei sitä sokeasti ihailtu. Joka tapauksessa kansojemme mentaliteetissa ja nimenomaan individualismin arvostuksessa nähtiin yhtyeisiä piirteitä.

     Itse lisäisin niihin terveen järjen, common sense, mitä yleisesti onkin korostettu. Niin ranskalaiselle kuin saksalaiselle hengelle, venäläisestä totalitarismista puhumatta oli ominaista eksyminen hulluihin johtopäätöksiin, jonne hämäriin tai sitten liiankin selkeisiin periaatteisiin sitoutuneiden filosofien ajattelu yritti väistämättä johdattaa.

     Sellaisen vastapainona oli tervejärkisyys, joka pysytteli tukevasti maan pinnalla. Suomessa sen pohjana oli talonpoikaisuus, Englannissa taas bisnes ja tottumus asioimiseen mitä erilaisimpien kansojen ja heimojen kanssa.

     Nykyinen Englanti on kaukana 1930-luvun edeltäjästään. Tätä kehitystä, joka on koko ajan kiihtynyt  1960-luvulta lähtien on ansiokkaasti analysoinut Roger Scruton (ks. Vihavainen: Haun england, my england tulokset ).

     Se maaninen mentaliteetti, joka hylkää terveen järjen ja hirttäytyy sen sijaan abstraktiin juristeriaan, on nyttemmin päässyt vallitsevaksi myös Englannissa, kun sen todellinen mallimaa tähän saakka oli ollut Saksa, jota koko muu järkensä säilyttänyt maailma oli saattanut kauhistella (vrt. Vihavainen: Haun sievistelevät hupsut tulokset sekä Vihavainen: Haun sananvapaus hupenee tulokset).

     Kun Englanti nyt kieltää suomalaisia parlamentaarikkoja astumasta kamaralleen edes transitlennolla, perusteluna heidän ns. ”vihapuheesta” saamansa tuomiot, ollaan jo saavuttu sille absurdiuden asteelle, joka oli 1930-luvulla mahdollinen vain Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.

     Kulttuurinen orientaatio Englantiin, jota 1930-luvulla lähinnä kaihoisasti haikailtiin, alkoi todella heti toisen maailmansodan jälkeen ja laajeni heti käsittämään myös Yhdysvallat, joka aktiivisesti pyrki hankkimaan kulttuurilleen adepteja muun muassa ASLA-stipendien avulla.

     Vielä pitkään katsottiin sivistyneinä itseään pitävissä piireissä, ettei Yhdysvalloissa ollut mitään mainitsemisen arvoista kulttuuria, mutta vähitellen sellainen lakkasikin kiinnostamasta massoja, joille alettiin tarjota valtavina annoksina lowbrow-massakulttuuria, ensin televisioon ja sitten internetin välityksellä. Samaan aikaan koko ajatus korkeakulttuurin erityisestä arvosta hiipui pois.

     Yhdysvalloissa nykyään hallitseva poliittinen suuntaus on pitkälti reaktiota siihen terveestä järjestä irtautumiseen, jolla yliopistojen humanistisista tiedekunnista lähtöisin oleva, ranskalaisperäinen älyllinen hölynpöly alkoi syövyttää koko yhteiskuntaa.

     Trumpin ja koko MAGA-ilmiön amerikkalaisuus ja poukkoileva politiikka on kuitenkin lähinnä erottanut maan niin Euroopasta, kuin yleensäkin sivistyneestä maailmasta. Se muistuttaa pikemmin sairaskertomusta kuin vakavasti otettavaa kulttuurista käännettä.

     Suomessa anglosaksinen kulttuuriorientaatio on ollut  vallalla jo kokonaisen ihmisiän, eikä sitä ole mahdollista noin vain muuksi muuttaa.

     Onnettomuutemme on, että länsimaisen sivilisaation agonia, joka aluksi näytti keskittyvän Saksaan ja Ranskaan, näyttää nyt saaneen valtaansa myös Englannin.

     Olemme anglosaksisen kulttuurin tai sivilisaation kanssa henkisesti naimisissa, mutta se, mikä meitä siihen ennen yhdisti eli individualismi, tervejärkisyys ja reilun pelin henki, alkavat olla sielläkin jo menneisyyden jäänteitä, joita lähinnä hävetään.

      Uusi maailmamme on anti-individualistinen ja orwellilainen. Ainakin Englannissa oli joku, joka ymmärsi asian jo kahdeksan vuosikymmentä sitten. Ehkä siellä yhä löytyy jokunen individualisti, joka uskaltaa ajatella omilla aivoillaan, mutta pystyvätkö he mitään muuttamaan?

 

 

Meren urhoja

 

Amiraalien kavalkadi

 

Jokainen Lontoossa käynyt on katsellut Trafalgarr Squaren tolkuttoman korkeaa tolppaa, jonka päässä seisoo amiraali Nelson. Itse asiassa mieleen tulee siitä Moskovassa oleva Juri Gagarinin patsas, jossa ihminen seisoo korkean rakettisuihkun päässä nousemassa korkeuksiin. Sankarin apoteoosihan on kyseessä sanan kirjaimellisessa merktyksessä.

Voi sanoa, että Nelson on Lontoossakin korotettu niin korkealla, kuin ihminen voidaan korottaa. Hän pelasti, ainakin symbolisesti Englannin ja sen imperiuminen. Hän löi ratkaisevassa taistelussa ranskalais-espanjalaisen laivaston, jonka voitto olisi tuhonnut nouseva Brittiläisen imperiumin tulevaisuuden.

Silloin olisi maailman valtakielenä luultavasti nyt ranska ja metrinen järjestelmä olisi voimassa kaikkialla tilkuttoman anglosaksisen systeemin sijasta. Cde Napoleon estäisi amerikkalaisten tuomioituimien mielivalan.

Mutta oma on omaa ja sitähän kaikki kulttuurit juhlia niin kauan kuin ovat terveitä ja elinkelpoisia. Rappio on sitten erikseen.

Brittiläinen imperiumi tietenkin teki paljon hyvä ja uraauurtavaa työtä tuodessaan ihmiskunnan etummaista sivistystä villien heimojen keskuuteen ja sai siitä tietenkin kaiken välttämättömän rahan ohella myös  vaivat palkakseen (vrt. Vihavainen: Haun Kipling tulokset ).

Nykyäänhän koko asiaa jo demonisoidaan, kun sitä ei tehty ilmaiseksi ja täytin pyyteettömästi, mutta ei se historiaa muuksi muuta.

 1920-luvulla, kun imperiumi oli saavuttanut koko hämmästyttävän suurimman laajuutensa, se herätti paljon ihailua. Suomessakin ilmestyi Yrjä Jylhän suomentamana rukokokoelma ”Hallitse Britannia”, joka siis viittaa tuohon kuuluisaan, vanhaan runoon ”Rule Britannia”, joka itse asiassa oli koko Euroopassa ensimmäinen kansallislaulu ja jonka esittäminenkin on nykyisessä Britanniassa nyt tietenkin jo arkaluontoinen asia.

1920-luvulla ja vielä muutama vuosikymmenen siitä eteenpäin asiat olivat toisin. Jylhän suomennoskokoelmaan valitut runot antavat asiaan hyvän viitteen.

Koska hölmöjen pelästyttäminen on ymmärtääkseni aina jollakin tavalla hyödyllistä toimintaa ja usein hauskaakin, otan tähän esimerkiksi Sir Henry Newboltin runon, jonka Jylhä käänsi suunnilleen näin” Kaikk’ amiraalit Englannin on saaneet sankarin maineen ja iäti nimi Nelsonin soi pärskeessä jokaisen laineen”. En muista sitä enempää, mutta tässä paljon puhuva originaali:

 

Effingham, Grenville, Raleigh, Drake,
Here's to the bold and free!
Benbow, Collingwood, Byron, Blake,
Hail to the Kings of the Sea!
Admirals all, for England's sake,
Honour be yours and fame!
And honour, as long as waves shall break,
To Nelson's peerless name!

Admirals all, for England's sake,
Honour be yours and fame!
And honour, as long as waves shall break,
To Nelson's peerless name!

Essex was fretting in Cadiz Bay
With the galleons fair in sight;
Howard at last must give him his way,
And the word was passed to fight.
Never was schoolboy gayer than he,
Since holidays first began:
He tossed his bonnet to wind and sea,
And under the guns he ran.

Drake nor devil nor Spaniard feared,
Their cities he put to the sack;
He singed his Catholic Majesty's beard,
And harried his ships to wrack.
He was playing at Plymouth a rubber of bowls
When the great Armada came;
But he said, 'They must wait their turn, good souls,'
And he stooped and finished the game.

Fifteen sail were the Dutchmen bold,
Duncan he had but two;
But he anchored them fast where the Texel shoaled,
And his colours aloft he flew.
'I've taken the depth to a fathom,' he cried,
'And I'll sink with a right good will:
For I know when we're all of us under the tide
My flag will be fluttering still.'

Splinters were flying above, below,
When Nelson sailed the Sound:
'Mark you, I wouldn't be elsewhere now,'
Said he, 'for a thousand pound!'
The Admiral's signal bade him fly
But he wickedly wagged his head:
He clapped the glass to his sightless eye,
And 'I'm damned if I see it!' he said.

Admirals all, they said their say
(The echoes are ringing still).
Admirals all, they went their way
To the haven under the hill.
But they left us a kingdom none can take,
The realm of the circling sea,
To be ruled by the rightful sons of Blake,
And the Rodneys yet to be.

Admirals all, for England's sake,
Honour be yours and fame!
And honour, as long as waves shall break,
To Nelson's peerless name!

 

No, jotakin falskia tuossa sotaisessa reippaudessa on aina ja itse asiassa Englannin laivasto oli pirullisimpia paikkoja, joissa mies saattoi joutua olemaan. Tasa-arvo oli vielä puutteellista, eikä naisia noilla laivoilla ollut, harvoin poikkeuksin ja salongissa asuvina.

Samuel Johnson sanoi 1700-luvulla, että englantilaisessa vankilassa -ja se oli ennen Benthamin hyvää tarkoittavia reformeja- miehellä oli parempi majoitus, parempi ruoka ja parempaa seuraakin kuin kuninkaallisessa laivastossa…

Mutta tietenkin kurjuuden sietämisestä tehtiin hyve ja kuolemisesta vielä suurempi hyve. Mutta totta oli sekin, etteivät amiraalit olleet sen paremmassa suojassa kuin miehetkään ja itse asiassa jopa päinvastoin.

Mutta enemmän Nelsonista ja hänen muistonsa vaalimisesta myöhemmin.

Kansanrunoutta

 

Sea shantyt

 

Kun tuossa tuli kirjoitettua merirosvoista ja mainittua myös laulu nimeltä High Barbaree, joka on olemassa sekä balladina että shantyna, sopinee jatkaa teemaa. Shantyt olivat lauluja, joiden tahdissa tehtiin yhdessä töitä -kiskottiin köysiä, hiivattiin ankkuria ja niin edelleen.

 Turussa vaikuttanee vieläkin kuoro Shanty Singers i Åbo, jonka perustivat vuonna 1970 Kap Hornin purjelaivalla kiertäneet seilorit. Nykyään heitä ei liene enää jäljellä.

Shantyjen sanat olivat usein hauskoja ja joskus härskejäkin. Kiinnostavaa on, että ne säilyivät, koko ajan muunneltuina vuosisadasta toiseen kuten kansanrunous yleensäkin. Monessa ovat aiheena 1700-luvun tapahtumat ja aikaisemmatkin.

Tuon High Barbaree-laulun sanat passannee ottaa tähän kokonaisuudessaan:

 

Traditional – Lyrics from Iron Men & Wooden Ships, by Frank Shay

There were two lofty ships from old England came,
Blow high, blow low, and so sailed we;
One was the Prince of Luther, and the other Prince of Wales,
Cruising down along the coast of the High Barbaree.

“Aloft there, aloft!” our jolly boatswain cries,
Blow high, blow low, and so sailed we;
“Look ahead, look astern, look aweather and alee,
Look along down the coast of the High Barbaree.”

There’s nought upon the stern, there’s nought upon the lee,
Blow high, blow low, and so sailed we;
But there’s a lofty ship to windward, and she’s sailing fast and free,
Sailing down along the coast of the High Barbaree.

“Oh, hail her, Oh, hail her,” our gallant captain cried,
Blow high, blow low, and so sailed we;
“Are you a man-o’-war or a privateer,” said he,
“Cruising down along the coast of the High Barbaree.”

“Oh, I am not a man-o’-war nor privateer,” said he,
Blow high, blow low, and so sailed we;
“But I’m a salt-sea pirate a-looking for my fee,
“Cruising down the coast of the High Barbaree.”

Oh, ’twas broadside to broadside a long time we lay,
Blow high, blow low, and so sailed we;
Until the Prince of Luther shot the pirate’s masts away,
Cruising down along the coast of the High Barbaree.

“Oh, quarter, Oh, quarter,” those pirates then did cry,
Blow high, blow low, and so sailed we;
But the quarter that we gave them – we sunk them in the sea,
Coming down along the coast of the High Barbaree.

 

Laulettunahan se löytyy googlaamalla Youtubesta. Esimerkiksi tästä:

Видео Bing.

Tuo ”Lutherin ruhtinas” kuuostaa kyllä oudolta. Onko jollakin selitys?

Joskus aiheena olivat naiset ja sävy saattoi olla hyvinkin korrekti, kuten tässä sangen tunnetussa laulussa Farewell and Adieu (Spanish Ladies), lieneekö se shanty lainkaan?

Видео Bing. Sehän sisältää myös kiinnostaa tietoa ajan navigoinnista. Englannin kanaaliin tulo havaittiin luotaamalla (striking soundings).

Toisaalta tietenkin saattoi olla myös suorasukaisen hauskoja sepitelmiä, joskus 1700-luvun politiikka ja seksinnälkä yhdistyivät vaikkapa shantyssa Haul away Joe! aiakin sen joissakin versioissa (Видео Bing).

Tragikoominen shanty Whisky, Johnny! kuvaa uneksimista viskistä, joka vie turmioon, mutta tuo hetken lohdun: Видео Bing.

Merellä oli ruokalista kroonisesti aika ankea ja joskus nähtiin nälkää. Itse asiassa jskus tapahtui sellaistakin, että elintarvikkeiden loppuessa merimiehet joutuivat syömään toisiaan. Tällainen tapaushan oli ranskalaisen sotalaiva Medusen haaksirikko, josta tehtiin kuuluisa taulu( ks. radeau de La Meduse - Поиск).

Tarinan siitä, miten kaksi rosvoa valmistautui syömään laivapojan, on shantyssa Little Boy Billee.  (

Tilanteen pelastaa sitten Britannian laivasto ja amiraali Nelson KCB (Knight Commander of the Bath). Sen jälkeen rosvot hirtetään ja pikku Billiestä tehdään amiraali…!

There were three men of Bristol City,
There were three men of Bristol City,
They stole a ship and went to sea,
They stole a ship and went to sea.

There was Gorging Jack and Guzzling Jimmy,
And also Little Boy Billee

They stole a tin of captain’s biscuits,
And one large bottle of whiskey.

But when they reached the broad Atlantic,
They had nothing left but one split pea.

Said Gorging Jack to Guzzling Jimmy,
“We’ve naught to eat – let’s eat Billee.”

“O Little Boy Billee, we’re going to kill and eat yur.
“So undo the top button of your little chemie (1).”

“O may I say my catechism,
“That my dear mother taught to me?”

But when he reached the Eleventh Commandment,
He cried “Yo Ho for land I see!”

“I see Jerusalem and Madagascar,
“And North and South Amerikee”

“I see the British fleet at anchor,
“And our Lord Nelson, K.C.B. (2).”

They hung Gorging Jack and Guzzling Jimmy,
But they made an admiral of Little Boy Billee.

Itse asiassa runo ei ole kansanperinnettä, vaan sen oin tehnyt William Makepeace Thackeray.

Tälläkin tarinalla oli epäilemättä todellisuuspohjaa. Sellaista sattui myöhemminkin. Kaksi merimiestä hirtettiin niin myöhään kuin vuonna 1885 sen johdosta, että he olivat murhanneet nuoremman toverinsa ja syöneet tämän.

Kovaa oli elämä merellä ja valtamerellä (the deep blue sea) oli vielä omat vaaransa, jotka eivät uhanneet sinänsä hyvin vaarallisilla Itämeren tapaisilla karikkoisilla ja jyrkkäaaltoisilla merialueilla.

Brittiläisessä kielenkäytössä valtamerestä käytettiin usein myös nimitystä Main. Siiä laulu

tai rallatus “Sailing, sailing, over the boundig main…”  Kuukausi kuukauden jälkeen saattoi kulua ennen kotisatamaa.

Видео Bing.

 

 

 

Pysyvien arvojen äärellä. Paahtopaisti

 

Asia on pihvi. Näkökulma englantilaisuuden semiotiikkaan

 

Mikään ei ole ikuista, eivät myöskään kansalliset stereotypiat, jotka joskus ovat saattaneet olla hyviä tiivistyksiä jostakin kansasta jonkin toisen kansan silmin. Kaikki on muutoksen tilassa. Ja onhan se  muutenkin suhteellista.

Englantilaiset ovat meidän mielestämme kyllä yhä erittäin korrekteja ja kohteliaita, mutta niin ovat myös jopa New Yorkin asukkaat. Kun joskus sanoin tuon viime mainitun asian jollekin länsirannikon asukkaalle, tämä oli saada hervottoman naurukohtauksen. Mutta kyllä se asia vaan meikäläisittäin siltä näytti. Itsehän olemme erilaisia.

Mutta muuten itse tuo englantilaisuus ja sen arvostus jopa itse Englannissa näyttävät olevan kaltevalla pinnalla. Sen jälkeen, kun brittiläisyys 1700-luvun alussa keksittiin, alkoivat englantilaiset yhä enemmän kainostella omaa erikoislaatuaan ja halusivat olla pikemmin brittejä, kuin erityisesti englantilaisia, mikä olisi ollut skoteille, walesilaisille ja irlantilaisille mahdoton identiteetti.

Brittiläisyyden keksiminen häivytti näkyviltä ajatuksen siitä, että englantilaiset olisivat itse asiassa herrakansa, joka oli alistanut vähäisemmät veljensä ja piti niitä otteessaan kaiken vapausretoriikan takana.

Vastaavaahan tapahtui kuitenkin kaikkialla. Ei mitään yhtenäistä ranskalaisuutta, espanjalaisuutta, italialaisuutta tai saksalaisuutta ollut, ennen kuin ne luotiin. Siinä sitten saivat katalonialaiset, galicialaiset ja baskit oppia olemaan espanjalaisia ja bretagnelaiset, provencelaiset, korsikalaiset ja elsassilaiset ranskalaisia ja niin edelleen, mutta eihän se mikään mahdoton yhtälö ollut, ellei niin haluttu.

Suuri, yhteinen kansallisvaltio ymmärrettiin kerran kaikkialla arvoksi, joka tarjosi turvaa jäsenilleen ja jonka hyväksi kannatti kaikin mokomin opetella puhumaan ja kirjoittamaan hieman toisenlaista kieltä, kuin paikallisilla oli tapana. Näin sai sosiaalista pääomaa ja pääsi sinne, missä asioista päätettiin.

Metropolissa oli ja on yleensä tapana suhtautua vähintäänkin hienoisella ylemmyydellä periferian asukkaisiin, kuten Yrjö Maunu Sprengtporten kertoi omasta suomalaisuudestaan, mikä ilmeni ainakin ääntämyksessä, joka tukholmalaisten mielestä oli laulavaa, vaikka itsehän he lauloivat puhuessaan, hyväkkäät.

Englannissa suhtauduttiin skotteihin usein enemmän tai vähemmän hyväntahtoisesti naljaillen, kuten kävi vaikkapa James Boswellin kohdalla. Hänen idolinsa Samuel Johnson letkautteli usein asiasta, eikä tuo sankarinpalvoja osannut siitä edes loukkaantua, saati pöyristyä.

Mutta ajat muuttuvat. Skotlantilainen paikallispatriotismi on viime vuosina ollut yhä voimakkaampaa ja itsenäisyydestäkin on puhuttu ihan vakavalla naamalla. Englantilaisuus on yhä vain piiloutunut brittiläisyyteen eikä ole uskaltanut vaatia kunnioitusta itselleen.

Toistahan se oli ennen ja minua on aina viehättänyt englantilainen pihvi-isänmaallisuus, jota James Boswell on mainiosti kuvannut. Siitähän taannoin kirjoitinkin:

Pihvi-isänmaallisuus eli isänmaallinen kansallisruoka

 

Englanti on ollut altavastaajana siinä vuosisataisessa taistelussa, jota voitaisiin kutsua ruokien sodaksi. Siis ruokien eikä kokkien.

Ranskalaiset ja heidän mukanaan monet muutkin asioista tuskin mitään ymmärtävät ovat ylenkatsoneet englantilaista keittiötä, jonka kurjimmat tuotteet toki muistuttavatkin siitä, että tuolla saarella on aikoinaan vallinnut myös ahdasmielinen diktatuuri, joka on pitänyt kaikenlaista nautintoa synnillisenä.

Mutta saahan Englannissa kunnon ruokaakin. Tuhannet ja taas tuhannet ravintolat ilmoittavat Englannissa ja muuallakin tarjoavansa englantilaista aamiaista koko päivän. Kaksi munaa, makkara, paistettu pekoni ja tomaatti ja pavut. Sillä miljoonat aloittavat nykyään päivänsä koko maailmassa ja aina uudelleen se vain maistuu.

Sitä paitsi purjomakkara ja muusi pubissa hyvän sinapin ja oluen kanssa kruunaa minkä tahansa iltapäivän pitkien kävelyiden jälkeen. Ei siinä mitään sammakoita enää tarvita tai muitakaan ranskalaisen keittiön kotkotuksia.

Englantilaisista englantilaisin on sentään paahtopaisti, roastbeef. Muistan saaneeni aivan erinomaista Sunday roastia joskus vuosia sitten pubissa, joka sijaitsee Fleet Streetillä, Cityssä ja jonka nimenkin muistan: Ye Olde London. Olen palannut tuolle paikalle sittemmin muutamia kertoja, mutta turhaan. Samanlaista kokonaista paistia ei enää ole leikattu asiakkaan silmien edessä sunnuntainakaan.

Pihvi (beef, ransk. boeuf) tarkoittaa oikeastaan härkää. Paahtopaistihan on siksi vain eräs pihvin laji, sellainen, jota on kypsytetty alhaisessa lämmössä juuri sopivaksi, niin ettei se kuivu eikä kovetu. Ruoka on mahdollisimman yksinkertainen ja tarjoaa silti vaihtelua, sen voi maustaa eri tavoin ja syödä kylmänä ja jopa verisenä (saignant, sanoisi ranskalainen, englantilaisen mielestä se on silloin rare).

Venäläisen anglofiilin tunnisti aikoinaan verisen pihvin syömisestä, mitä totiset kristityt ja aidot venäläiset kammoksuivat. Englantilaisten pihvimaniaan taitaakin liittyä myös aavistus tuon kansan julmuudesta, jota aikoinaan pidettiin yhtenä sen piirteenä, huvittelihan se katsomalla kukkotappeluita ja nyrkkeilemällä. Merellä englantilainen ja merirosvo merkitsivät joskus ja joillekin lähes samaa.

James Boswellin päiväkirjoista huomasin, että vuonna 1762 tuo nuori dandy oli käynyt myös seurassa, jonka nimi oli The Sublime Society of Beefsteaks. Se toimii muuten yhä ja on perustettu jo vuonna 1735.

Klubissa, kertoo Boswell, puheenjohtaja istui katostuolissaan, jonka yläpuolella olivat kultakirjaimin sanat ”Pihvi ja vapaus”. Puheenjohtajana oli tuolloin lordi Sandwich, joka lienee ollut sama mies, joka aloitti erään ruokakulttuurin rappiosuuntauksen alkaessaan vaatia pihviään tarjottavaksi kahden leipäviipaleen välissä, etteivät pelikortit tahriutuisi. Hän ei keskeyttänyt pelaamista edes aterian ajaksi.

Klubilla joka tapauksessa syötiin pelkkää pihviä ja juotiin viiniä. Punssia sai niin paljon kuin halusi ja tilaisuudessa laulettiin monia lauluja.

Luulenpa, että siellä laulettiin myös Henry Fieldingin sanoittama Roast Beef of Old England. Kas näin se alkaa:

When mighty Roast Beef was the Englishman's food,
It ennobled our veins and enriched our blood.
Our soldiers were brave and our courtiers were good
Oh! the Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But since we have learnt from all-vapouring France
To eat their ragouts as well as to dance,
We're fed up with nothing but vain complaisance
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Mitäpä parempaa noilla naapureilla (the frogs) oli muka tarjota hyvän paahtopaistin tilalle? Ei tietenkään mitään.

Rappio on valitettavasti asia, joka vaanii meitä alati ja kaikkialla. Pihvi on nykyään kirosana kaiken maailman effeminoituneille soijansyöjille, mutta ei sen vihaaminen mitään uutta ole. Ilmiö tunnettiin jo 1700-luvun alkupuolella:

Our fathers of old were robust, stout, and strong,
And kept open house, with good cheer all day long,
Which made their plump tenants rejoice in this song—
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But now we are dwindled to, what shall I name?
A sneaking poor race, half-begotten and tame,
Who sully the honours that once shone in fame.
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Engelsmannista oli tullut John Bullin sijasta arka vetelys, joka häpäisi entisten aikojen kunnian. Mutta olihan Englannissa ollut aikoinaan miehiäkin vielä ja muistoissa niihin saattoi honoris causa lukea myös uljaan kuningattaren:

When good Queen Elizabeth sat on the throne,
Ere coffee, or tea, or such slip-slops were known,
The world was in terror if e'er she did frown.
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

In those days, if Fleets did presume on the Main,
They seldom, or never, return'd back again,
As witness, the Vaunting Armada of Spain.
Oh! The Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

No, nyt (1731!) ei kyllä tiennyt, mitä nimitystä enää oikein käyttäisi tästä uudesta sukupolvesta, mutta pihvi ainakin oli sentään aina pihvi…

Oh then we had stomachs to eat and to fight
And when wrongs were cooking to do ourselves right.
But now we're a… I could, but goodnight!
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Ei liene sattuma, että Towerin linnan vartijoita Tudor-univormuissaan kutsutaan nimellä Beefeaters, nehän ovat yleensä vankkoja miehiä, joiden kanssa ei ole leikkimistä. Aitoja brittejä…

Hetkinen. Käsitteet britti ja Britannia tulivat nekin käyttöön jo 1700-luvulla ja kun tarvittiin isänmaallisen hengen nostatusta, voitiin pihvilaulun ohella laulaa myös Rule Britannia, joka luotiin vuonna 1740.

Mutta Britannia ei ole Englanti eikä britti tarkoita englantilaista. Itse asiassa kyseessä on enemmän tai vähemmän keinotekoinen käsite, se on ympyrän neliöintiä. Jo 1700-luvulla asia ymmärrettiin ja erityisen hyvin sen ymmärsivät skotit, joista moni kyllä Boswellin tapaan halusi olla paitsi skotti, myös hyvä britti, jopa aika lailla englantilaisen kaltainen.

Koko Britannia on nyt hajoamassa osiinsa ja Brexit vain pahentaa prosessia, todistetaan uusimmassa Foreign Affairs-lehdessä. Asialla eivät ole vain skotit, irlantilaiset ja walesilaiset, myös englantilaiset ovat usein närkästyneitä siitä, että heistä yritetään tehdä pelkkiä brittejä.

Heitä itse asiassa sorretaan omassa maassaan, on esimerkiksi Roger Scruton arvellut. Samanlaisen kuvionhan me tunnemme Neuvostoliitosta, jossa sorretuksi itsensä tuntenut Venäjä viimein julistautui itsenäiseksi Boris Jeltsinin johdolla.

Englanti on tosiaan saattanut jäädä Britannian varjoon, mutta pihviperinnettään se pitää yhä uljaasti yllä. Tuota edellä esitettyä pihvilaulua (vrt. Roast Beef of Old England - YouTube)lauletaan yhä isänmaallisissa tilaisuuksissa, muun muassa laivaston ja tykistön illallisilla. Aikoinaan jopa teatteriyleisö lauloi sitä aina näytäntöjä odotellessa.

Onhan maailmalla paljon teennäisempääkin isänmaallisuutta kuin tuo vankkaan todellisuuteen perustuva pihvi-isänmaallisuus, niin nostalginen kun tuo laulu onkin. En nyt rupea vertaamaan sitä esim. kvassi- (kalja-)patriotismiin. Esimerkiksi savolainen kalakukkopatriotismi taitaa olla vielä nupussaan, mutta kerran kai sekin seiltä puhkeaa esille.

Hyvä pihvi on joka tapauksessa tässä ihmisen maailmassa asioista aidoimpia. Se seisoo kuin kallio ikuisena mittapuuna ja haasteena maailman teennäisyyksille ja postmodernisuuksille.

Englantilainen tapa syödä veristä pihviä todisti monen mielestä tämän kansan raakuudesta. Nykyäänhän tuskin tulemme ajatelleeksi mitään sellaista, kun kuulemme sanan ”englantilainen”.

 

 

 

 

 

England, Your England on George Orwellin sodan aikana kirjoittama karhea rakkaudentunnustus vanhalle Englannille, Sen nimi sisältää viittauksen sekä William Ernest Henleyn pateettiseen runoon England, my England:

What have I done for You,

England, my England,

What is there I would not do,

England, my Own!

 että tuohon aikaan jo myös D.H. Lawrencen samannimiseen esseeseen. Kuten Orwellin kohdalla aina, tämäkin kirjoitus on kiinnostava sekä tyylinsä että sisältönsä puolesta. Kirjoittaja piirtää kuvan itsepäisestä, nurkkakuntaisesta ja irrationaalisesti käyttäytyvästä kansasta, joka vieroksuu ulkomaalaisia.

 Ne vuodet, jotka miljoonat englantilaiset sotilaat viettivät mannermaalla ensimmäisen maailmansodan aikana, eivät suinkaan tehneet heistä kosmopoliitteja. Orwellin väitteen mukaan miehet oppivat siellä vain vihaamaan kaikkia ulkomaalaisia paitsi saksalaisia, joiden urhoollisuutta he ihailivat.

Orwell lienee oikeassa siinä, että myös suurin osa eurooppalaisia pitää Englannin omituisuuksia raivostuttavina eikä voisi kuvitellakaan viettävänsä koko elämäänsä tuossa maassa. Englantilaisista taas se tuntuu useimmiten ainoalta kuviteltavissa olevalta vaihtoehdolta.  

Orwellin essee on täynnä stereotypioita, jotka hän usein heti ilmoille heitettyään myös rikkoo. Jäljelle jää kuitenkin selkeä kuva maasta ja kansasta, joka sopii tiettyyn karsinaan ja jolle tietyt toisten eurooppalaisten maiden käytännöt olisivat mahdottomuus. Orwell on vakuuttunut siitä, että englantilaiset ylenkatsovat militarismia, vaikka sitä heillä perinteisesti ja mahtipontisesti yritetäänkin nostaa esille.

Historia tuntee armeijan diktatuureja, mutta ei laivaston. Militarismia kuvaava Colonel Blimp on Englannissa yhtä naurettava kuin hän olisi Saksassa arvostettu ja kunnioitettu.

 Englantilainen tuntee tiettyä perusturvallisuutta omassa maassaan ja omassa kodissaan. Hän tietää, että ”ne eivät voi tehdä” monia sellaisia asioita, jotka kuuluvat vain yksilön omaan ratkaisuvaltaan ja hänen suvereeniin elämänpiiriinsä. Tekopyhyys ja epätäydellisyys ovat kiinteä osa englantilaista kulttuuria, mikä osataan ymmärtää sen sijaan että vaadittaisiin täydellisyyttä, nollatoleranssia ja tahdissa marssimista.

Englantilainen ymmärtää, että demagogiset väitteet siitä, ettei puoli leipää ole leipää lainkaan, eivät voi pitää paikkaansa. Englanti oli Orwellin silmissä syvästi epäoikeudenmukainen luokkayhteiskunta, jonka puutteet olivat kaikkien nähtävissä. Silti sille oltiin lojaaleja, se oli ihmisten koti. Sota-aikana kirjoittanut Orwell nostaa esille myös militarismin preussilaiset muodot alkaen paraatimarssista, jollainen hänen mielestään ei olisi kuviteltavissa Englannissa.

 

Englantilainen oli siis tervejärkinen, eikä häntä voinut höynäyttää, toisin kuin saksalaisia tai ranskalaisia, jotka juoksivat milloin minkin aatteen perässä tai kopauttelivat nöyrästi kantapäitään militaristipölvästien edessä.

 

Kaikessa armottomuudessaan Orwellin kuvaus kansastaan on eräänlainen rakkaudentunnustus, joka antaa anteeksi ne monet moraaliset ja muut puutteet, jotka tuota kansakuntaa ovat aika vaivanneet. Suurpiirteisesti Orwell lukee kansaansa myös muut Britannian kansakunnat, joiden uskoo sietävän ja aina ennenkin sietäneen tämän menettelyn.

 

Se, joka on lukenut nykyisempiä englantilaisia itseanalyysejä, vaikkapa Theodore Dalrymplen teoksia tai Roger Scrutonin kirjan England: An Elegy, aavistaa että se maailma, jossa Orwell tuon mainitun tekstinsä kirjoitti, on jo ollutta ja mennyttä.

 Tilalle on yhä selvemmin nousemassa se maailma, jonka Orwell pelkäsi olevan tulossa jo vuonna 1984. Se on tulossa hitaammin, mutta yhtä perusteellisesti ja peruuttamattomasti, kuin kirjailija uskoi.

Englannilla on aina ollut ongelmia Britannian kanssa ja poliittinen korrektius on johtanut siihen, että koko sanan käyttämistä aletaan hävetä ja vältellä. Sen sijaan ollaan brittejä, tai ylpeästi walesilaisia tai skotteja. Roger Scrutonin mielestä on havaittavissa kummallinen ilmiö: Englannin kieltäminen (the forbidding of England).

Tämä on ilmeistä sukua Venäjällä suositulle venäläisyyden (russkost) korvaamiselle venäjäläisyydellä (rossijanstvo).

Nyt tiedämme jo, että Englanti ei suinkaan ole ollut immuuni poliittisen korrektiuden nimellä tunnetulle totalitaariselle virtaukselle ja että sen karikatyyrinen äärimmäisyysmuoto cancel-kulttuuri elää ja kukoistaa siellä. Miten vakavasta taudista mahtaa olla kysymys?

Olen pitänyt tapanani aina silloin tällöin pistäytyä Englannissa nähdäkseni, missä nyt mennään. Waterstonesin kirjakaupan ohella pidän välttämättömänä käydä maistamassa, miten paahtopaistia nyt tehdään. Toivon, että se avaa suoran tien englantilaisuuden ytimeen.

 

En kyllä vielä tiedä, miten tuota muodikkaasti ruumiillista kokemusta voisi käyttää hyväksi minkäänlaisessa argumentaatiossa, mutta ehkäpä tekoäly tekee sen puolestani? Vai voisiko asian ilmaista tanssilla? Maistamisen aion joka tapauksessa hoitaa itse.