Pysyvien arvojen äärellä. Paahtopaisti

 

Asia on pihvi. Näkökulma englantilaisuuden semiotiikkaan

 

Mikään ei ole ikuista, eivät myöskään kansalliset stereotypiat, jotka joskus ovat saattaneet olla hyviä tiivistyksiä jostakin kansasta jonkin toisen kansan silmin. Kaikki on muutoksen tilassa. Ja onhan se  muutenkin suhteellista.

Englantilaiset ovat meidän mielestämme kyllä yhä erittäin korrekteja ja kohteliaita, mutta niin ovat myös jopa New Yorkin asukkaat. Kun joskus sanoin tuon viime mainitun asian jollekin länsirannikon asukkaalle, tämä oli saada hervottoman naurukohtauksen. Mutta kyllä se asia vaan meikäläisittäin siltä näytti. Itsehän olemme erilaisia.

Mutta muuten itse tuo englantilaisuus ja sen arvostus jopa itse Englannissa näyttävät olevan kaltevalla pinnalla. Sen jälkeen, kun brittiläisyys 1700-luvun alussa keksittiin, alkoivat englantilaiset yhä enemmän kainostella omaa erikoislaatuaan ja halusivat olla pikemmin brittejä, kuin erityisesti englantilaisia, mikä olisi ollut skoteille, walesilaisille ja irlantilaisille mahdoton identiteetti.

Brittiläisyyden keksiminen häivytti näkyviltä ajatuksen siitä, että englantilaiset olisivat itse asiassa herrakansa, joka oli alistanut vähäisemmät veljensä ja piti niitä otteessaan kaiken vapausretoriikan takana.

Vastaavaahan tapahtui kuitenkin kaikkialla. Ei mitään yhtenäistä ranskalaisuutta, espanjalaisuutta, italialaisuutta tai saksalaisuutta ollut, ennen kuin ne luotiin. Siinä sitten saivat katalonialaiset, galicialaiset ja baskit oppia olemaan espanjalaisia ja bretagnelaiset, provencelaiset, korsikalaiset ja elsassilaiset ranskalaisia ja niin edelleen, mutta eihän se mikään mahdoton yhtälö ollut, ellei niin haluttu.

Suuri, yhteinen kansallisvaltio ymmärrettiin kerran kaikkialla arvoksi, joka tarjosi turvaa jäsenilleen ja jonka hyväksi kannatti kaikin mokomin opetella puhumaan ja kirjoittamaan hieman toisenlaista kieltä, kuin paikallisilla oli tapana. Näin sai sosiaalista pääomaa ja pääsi sinne, missä asioista päätettiin.

Metropolissa oli ja on yleensä tapana suhtautua vähintäänkin hienoisella ylemmyydellä periferian asukkaisiin, kuten Yrjö Maunu Sprengtporten kertoi omasta suomalaisuudestaan, mikä ilmeni ainakin ääntämyksessä, joka tukholmalaisten mielestä oli laulavaa, vaikka itsehän he lauloivat puhuessaan, hyväkkäät.

Englannissa suhtauduttiin skotteihin usein enemmän tai vähemmän hyväntahtoisesti naljaillen, kuten kävi vaikkapa James Boswellin kohdalla. Hänen idolinsa Samuel Johnson letkautteli usein asiasta, eikä tuo sankarinpalvoja osannut siitä edes loukkaantua, saati pöyristyä.

Mutta ajat muuttuvat. Skotlantilainen paikallispatriotismi on viime vuosina ollut yhä voimakkaampaa ja itsenäisyydestäkin on puhuttu ihan vakavalla naamalla. Englantilaisuus on yhä vain piiloutunut brittiläisyyteen eikä ole uskaltanut vaatia kunnioitusta itselleen.

Toistahan se oli ennen ja minua on aina viehättänyt englantilainen pihvi-isänmaallisuus, jota James Boswell on mainiosti kuvannut. Siitähän taannoin kirjoitinkin:

Pihvi-isänmaallisuus eli isänmaallinen kansallisruoka

 

Englanti on ollut altavastaajana siinä vuosisataisessa taistelussa, jota voitaisiin kutsua ruokien sodaksi. Siis ruokien eikä kokkien.

Ranskalaiset ja heidän mukanaan monet muutkin asioista tuskin mitään ymmärtävät ovat ylenkatsoneet englantilaista keittiötä, jonka kurjimmat tuotteet toki muistuttavatkin siitä, että tuolla saarella on aikoinaan vallinnut myös ahdasmielinen diktatuuri, joka on pitänyt kaikenlaista nautintoa synnillisenä.

Mutta saahan Englannissa kunnon ruokaakin. Tuhannet ja taas tuhannet ravintolat ilmoittavat Englannissa ja muuallakin tarjoavansa englantilaista aamiaista koko päivän. Kaksi munaa, makkara, paistettu pekoni ja tomaatti ja pavut. Sillä miljoonat aloittavat nykyään päivänsä koko maailmassa ja aina uudelleen se vain maistuu.

Sitä paitsi purjomakkara ja muusi pubissa hyvän sinapin ja oluen kanssa kruunaa minkä tahansa iltapäivän pitkien kävelyiden jälkeen. Ei siinä mitään sammakoita enää tarvita tai muitakaan ranskalaisen keittiön kotkotuksia.

Englantilaisista englantilaisin on sentään paahtopaisti, roastbeef. Muistan saaneeni aivan erinomaista Sunday roastia joskus vuosia sitten pubissa, joka sijaitsee Fleet Streetillä, Cityssä ja jonka nimenkin muistan: Ye Olde London. Olen palannut tuolle paikalle sittemmin muutamia kertoja, mutta turhaan. Samanlaista kokonaista paistia ei enää ole leikattu asiakkaan silmien edessä sunnuntainakaan.

Pihvi (beef, ransk. boeuf) tarkoittaa oikeastaan härkää. Paahtopaistihan on siksi vain eräs pihvin laji, sellainen, jota on kypsytetty alhaisessa lämmössä juuri sopivaksi, niin ettei se kuivu eikä kovetu. Ruoka on mahdollisimman yksinkertainen ja tarjoaa silti vaihtelua, sen voi maustaa eri tavoin ja syödä kylmänä ja jopa verisenä (saignant, sanoisi ranskalainen, englantilaisen mielestä se on silloin rare).

Venäläisen anglofiilin tunnisti aikoinaan verisen pihvin syömisestä, mitä totiset kristityt ja aidot venäläiset kammoksuivat. Englantilaisten pihvimaniaan taitaakin liittyä myös aavistus tuon kansan julmuudesta, jota aikoinaan pidettiin yhtenä sen piirteenä, huvittelihan se katsomalla kukkotappeluita ja nyrkkeilemällä. Merellä englantilainen ja merirosvo merkitsivät joskus ja joillekin lähes samaa.

James Boswellin päiväkirjoista huomasin, että vuonna 1762 tuo nuori dandy oli käynyt myös seurassa, jonka nimi oli The Sublime Society of Beefsteaks. Se toimii muuten yhä ja on perustettu jo vuonna 1735.

Klubissa, kertoo Boswell, puheenjohtaja istui katostuolissaan, jonka yläpuolella olivat kultakirjaimin sanat ”Pihvi ja vapaus”. Puheenjohtajana oli tuolloin lordi Sandwich, joka lienee ollut sama mies, joka aloitti erään ruokakulttuurin rappiosuuntauksen alkaessaan vaatia pihviään tarjottavaksi kahden leipäviipaleen välissä, etteivät pelikortit tahriutuisi. Hän ei keskeyttänyt pelaamista edes aterian ajaksi.

Klubilla joka tapauksessa syötiin pelkkää pihviä ja juotiin viiniä. Punssia sai niin paljon kuin halusi ja tilaisuudessa laulettiin monia lauluja.

Luulenpa, että siellä laulettiin myös Henry Fieldingin sanoittama Roast Beef of Old England. Kas näin se alkaa:

When mighty Roast Beef was the Englishman's food,
It ennobled our veins and enriched our blood.
Our soldiers were brave and our courtiers were good
Oh! the Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But since we have learnt from all-vapouring France
To eat their ragouts as well as to dance,
We're fed up with nothing but vain complaisance
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Mitäpä parempaa noilla naapureilla (the frogs) oli muka tarjota hyvän paahtopaistin tilalle? Ei tietenkään mitään.

Rappio on valitettavasti asia, joka vaanii meitä alati ja kaikkialla. Pihvi on nykyään kirosana kaiken maailman effeminoituneille soijansyöjille, mutta ei sen vihaaminen mitään uutta ole. Ilmiö tunnettiin jo 1700-luvun alkupuolella:

Our fathers of old were robust, stout, and strong,
And kept open house, with good cheer all day long,
Which made their plump tenants rejoice in this song—
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But now we are dwindled to, what shall I name?
A sneaking poor race, half-begotten and tame,
Who sully the honours that once shone in fame.
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Engelsmannista oli tullut John Bullin sijasta arka vetelys, joka häpäisi entisten aikojen kunnian. Mutta olihan Englannissa ollut aikoinaan miehiäkin vielä ja muistoissa niihin saattoi honoris causa lukea myös uljaan kuningattaren:

When good Queen Elizabeth sat on the throne,
Ere coffee, or tea, or such slip-slops were known,
The world was in terror if e'er she did frown.
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

In those days, if Fleets did presume on the Main,
They seldom, or never, return'd back again,
As witness, the Vaunting Armada of Spain.
Oh! The Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

No, nyt (1731!) ei kyllä tiennyt, mitä nimitystä enää oikein käyttäisi tästä uudesta sukupolvesta, mutta pihvi ainakin oli sentään aina pihvi…

Oh then we had stomachs to eat and to fight
And when wrongs were cooking to do ourselves right.
But now we're a… I could, but goodnight!
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Ei liene sattuma, että Towerin linnan vartijoita Tudor-univormuissaan kutsutaan nimellä Beefeaters, nehän ovat yleensä vankkoja miehiä, joiden kanssa ei ole leikkimistä. Aitoja brittejä…

Hetkinen. Käsitteet britti ja Britannia tulivat nekin käyttöön jo 1700-luvulla ja kun tarvittiin isänmaallisen hengen nostatusta, voitiin pihvilaulun ohella laulaa myös Rule Britannia, joka luotiin vuonna 1740.

Mutta Britannia ei ole Englanti eikä britti tarkoita englantilaista. Itse asiassa kyseessä on enemmän tai vähemmän keinotekoinen käsite, se on ympyrän neliöintiä. Jo 1700-luvulla asia ymmärrettiin ja erityisen hyvin sen ymmärsivät skotit, joista moni kyllä Boswellin tapaan halusi olla paitsi skotti, myös hyvä britti, jopa aika lailla englantilaisen kaltainen.

Koko Britannia on nyt hajoamassa osiinsa ja Brexit vain pahentaa prosessia, todistetaan uusimmassa Foreign Affairs-lehdessä. Asialla eivät ole vain skotit, irlantilaiset ja walesilaiset, myös englantilaiset ovat usein närkästyneitä siitä, että heistä yritetään tehdä pelkkiä brittejä.

Heitä itse asiassa sorretaan omassa maassaan, on esimerkiksi Roger Scruton arvellut. Samanlaisen kuvionhan me tunnemme Neuvostoliitosta, jossa sorretuksi itsensä tuntenut Venäjä viimein julistautui itsenäiseksi Boris Jeltsinin johdolla.

Englanti on tosiaan saattanut jäädä Britannian varjoon, mutta pihviperinnettään se pitää yhä uljaasti yllä. Tuota edellä esitettyä pihvilaulua (vrt. Roast Beef of Old England - YouTube)lauletaan yhä isänmaallisissa tilaisuuksissa, muun muassa laivaston ja tykistön illallisilla. Aikoinaan jopa teatteriyleisö lauloi sitä aina näytäntöjä odotellessa.

Onhan maailmalla paljon teennäisempääkin isänmaallisuutta kuin tuo vankkaan todellisuuteen perustuva pihvi-isänmaallisuus, niin nostalginen kun tuo laulu onkin. En nyt rupea vertaamaan sitä esim. kvassi- (kalja-)patriotismiin. Esimerkiksi savolainen kalakukkopatriotismi taitaa olla vielä nupussaan, mutta kerran kai sekin seiltä puhkeaa esille.

Hyvä pihvi on joka tapauksessa tässä ihmisen maailmassa asioista aidoimpia. Se seisoo kuin kallio ikuisena mittapuuna ja haasteena maailman teennäisyyksille ja postmodernisuuksille.

Englantilainen tapa syödä veristä pihviä todisti monen mielestä tämän kansan raakuudesta. Nykyäänhän tuskin tulemme ajatelleeksi mitään sellaista, kun kuulemme sanan ”englantilainen”.

 

 

 

 

 

England, Your England on George Orwellin sodan aikana kirjoittama karhea rakkaudentunnustus vanhalle Englannille, Sen nimi sisältää viittauksen sekä William Ernest Henleyn pateettiseen runoon England, my England:

What have I done for You,

England, my England,

What is there I would not do,

England, my Own!

 että tuohon aikaan jo myös D.H. Lawrencen samannimiseen esseeseen. Kuten Orwellin kohdalla aina, tämäkin kirjoitus on kiinnostava sekä tyylinsä että sisältönsä puolesta. Kirjoittaja piirtää kuvan itsepäisestä, nurkkakuntaisesta ja irrationaalisesti käyttäytyvästä kansasta, joka vieroksuu ulkomaalaisia.

 Ne vuodet, jotka miljoonat englantilaiset sotilaat viettivät mannermaalla ensimmäisen maailmansodan aikana, eivät suinkaan tehneet heistä kosmopoliitteja. Orwellin väitteen mukaan miehet oppivat siellä vain vihaamaan kaikkia ulkomaalaisia paitsi saksalaisia, joiden urhoollisuutta he ihailivat.

Orwell lienee oikeassa siinä, että myös suurin osa eurooppalaisia pitää Englannin omituisuuksia raivostuttavina eikä voisi kuvitellakaan viettävänsä koko elämäänsä tuossa maassa. Englantilaisista taas se tuntuu useimmiten ainoalta kuviteltavissa olevalta vaihtoehdolta.  

Orwellin essee on täynnä stereotypioita, jotka hän usein heti ilmoille heitettyään myös rikkoo. Jäljelle jää kuitenkin selkeä kuva maasta ja kansasta, joka sopii tiettyyn karsinaan ja jolle tietyt toisten eurooppalaisten maiden käytännöt olisivat mahdottomuus. Orwell on vakuuttunut siitä, että englantilaiset ylenkatsovat militarismia, vaikka sitä heillä perinteisesti ja mahtipontisesti yritetäänkin nostaa esille.

Historia tuntee armeijan diktatuureja, mutta ei laivaston. Militarismia kuvaava Colonel Blimp on Englannissa yhtä naurettava kuin hän olisi Saksassa arvostettu ja kunnioitettu.

 Englantilainen tuntee tiettyä perusturvallisuutta omassa maassaan ja omassa kodissaan. Hän tietää, että ”ne eivät voi tehdä” monia sellaisia asioita, jotka kuuluvat vain yksilön omaan ratkaisuvaltaan ja hänen suvereeniin elämänpiiriinsä. Tekopyhyys ja epätäydellisyys ovat kiinteä osa englantilaista kulttuuria, mikä osataan ymmärtää sen sijaan että vaadittaisiin täydellisyyttä, nollatoleranssia ja tahdissa marssimista.

Englantilainen ymmärtää, että demagogiset väitteet siitä, ettei puoli leipää ole leipää lainkaan, eivät voi pitää paikkaansa. Englanti oli Orwellin silmissä syvästi epäoikeudenmukainen luokkayhteiskunta, jonka puutteet olivat kaikkien nähtävissä. Silti sille oltiin lojaaleja, se oli ihmisten koti. Sota-aikana kirjoittanut Orwell nostaa esille myös militarismin preussilaiset muodot alkaen paraatimarssista, jollainen hänen mielestään ei olisi kuviteltavissa Englannissa.

 

Englantilainen oli siis tervejärkinen, eikä häntä voinut höynäyttää, toisin kuin saksalaisia tai ranskalaisia, jotka juoksivat milloin minkin aatteen perässä tai kopauttelivat nöyrästi kantapäitään militaristipölvästien edessä.

 

Kaikessa armottomuudessaan Orwellin kuvaus kansastaan on eräänlainen rakkaudentunnustus, joka antaa anteeksi ne monet moraaliset ja muut puutteet, jotka tuota kansakuntaa ovat aika vaivanneet. Suurpiirteisesti Orwell lukee kansaansa myös muut Britannian kansakunnat, joiden uskoo sietävän ja aina ennenkin sietäneen tämän menettelyn.

 

Se, joka on lukenut nykyisempiä englantilaisia itseanalyysejä, vaikkapa Theodore Dalrymplen teoksia tai Roger Scrutonin kirjan England: An Elegy, aavistaa että se maailma, jossa Orwell tuon mainitun tekstinsä kirjoitti, on jo ollutta ja mennyttä.

 Tilalle on yhä selvemmin nousemassa se maailma, jonka Orwell pelkäsi olevan tulossa jo vuonna 1984. Se on tulossa hitaammin, mutta yhtä perusteellisesti ja peruuttamattomasti, kuin kirjailija uskoi.

Englannilla on aina ollut ongelmia Britannian kanssa ja poliittinen korrektius on johtanut siihen, että koko sanan käyttämistä aletaan hävetä ja vältellä. Sen sijaan ollaan brittejä, tai ylpeästi walesilaisia tai skotteja. Roger Scrutonin mielestä on havaittavissa kummallinen ilmiö: Englannin kieltäminen (the forbidding of England).

Tämä on ilmeistä sukua Venäjällä suositulle venäläisyyden (russkost) korvaamiselle venäjäläisyydellä (rossijanstvo).

Nyt tiedämme jo, että Englanti ei suinkaan ole ollut immuuni poliittisen korrektiuden nimellä tunnetulle totalitaariselle virtaukselle ja että sen karikatyyrinen äärimmäisyysmuoto cancel-kulttuuri elää ja kukoistaa siellä. Miten vakavasta taudista mahtaa olla kysymys?

Olen pitänyt tapanani aina silloin tällöin pistäytyä Englannissa nähdäkseni, missä nyt mennään. Waterstonesin kirjakaupan ohella pidän välttämättömänä käydä maistamassa, miten paahtopaistia nyt tehdään. Toivon, että se avaa suoran tien englantilaisuuden ytimeen.

 

En kyllä vielä tiedä, miten tuota muodikkaasti ruumiillista kokemusta voisi käyttää hyväksi minkäänlaisessa argumentaatiossa, mutta ehkäpä tekoäly tekee sen puolestani? Vai voisiko asian ilmaista tanssilla? Maistamisen aion joka tapauksessa hoitaa itse.