Virolaiset perhearvot

 

Terveisiä perheestä

 

Kuten tiedämme, suvaitsevaisuus kuuluu länsimaiseen yhteiskuntaan ja on myös laajemmin koko ihmiskunnan edistyneisyyden mitta ja tunnusmerkki: mitä edistyneempi yhteiskunta, sitä suvaitsevampi, kuten World Values Surveyn laajat tutkimukset todistavat (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ).

Joidenkin mielestä suvaitsevaisuuteen liittyy ehdottomasti nollatoleranssi (täydellinen suvaitsemattomuus) suvaitsemattomuutta kohtaan, mikä ei kuitenkaan koske islamia, jonka tunnustajien ilmeisesti katsotaan joka tapauksessa edustavan sellaista kehittymättömyyden astetta, ettei heiltä voida vaatia vastuullista käytöstä.

Joka tapauksessa varsinaisten vakavasti otettavien kansalaisten vapausasteet suhtautumisessa erilaisten vähemmistöjen toimiin ja tavoitteisiin ovat sangen tiukat. Mikäli esimerkiksi joku sattuisi pitämään julkista seksuaalisuuden esittelyä vastenmielisenä ja sopimattomana, hänen on syytä ottaa huomioon, ettei hänen asenteensa ole suinkaan tasa-arvoinen eräiden toisten kanssa. Ns, paskamyrsky tulee varmasti.

Kehittyneessä länsimaisessa yhteiskunnassa lähdetään siitä, että yksityisesti ja omien ystäviensä kanssa jokainen saa puuhata mitä ikänä keksii. Yhteiskunnalla voi olla aihetta puuttua asiaan vain silloin, kun jotakin osapuolta loukataan vastoin hänen tahtoaan.

Asiaan kuuluu, että osapuolten on oltava vastuulliseksi katsottavassa iässä, niinpä pedofilia on kiellettyä, vaikka osapuolet olisivat suostuvaisia.

Aksiomaattiseksi näyttää tulleen myös ajatus, että perheessä voivat vanhemmat olla samaa sukupuolta. Tämä ei loukkaa lasten etua, koska niin ei saa tapahtua. Kaikkien on vain suhtauduttava asiaan aivan luonnollisena vaihtoehtona, mikä takaa myös lapsille normaalin kasvuympäristön.

Skeptikko voisi huomauttaa, että on monia asioita, joiden haluaisimme olevan tietyllä, kaikkia tyydyttävällä tavalla, mutta jotka sitä huolimatta eivät käytännössä sitä ole.

Asiaan voidaan yrittää vaikuttaa kasvattamalla kansaa uudelleen, jotta se pitäisi normaalina sitä, mitä aiemmin pidettiin epänormaalina ja joka toi stigman mukanaan.

Avainasemassa ovat valtion viestimet, erityisesti televisio, jota yhä katsotaan paljon. Sen lisäksi samaa tavaraa saa valtavasti muitakin kanavia pitkin. Kuten tiedämme, journalistin kunnianhimo suuntautuu nykyään maailman muuttamiseen ja on äärimmäisen harvinaista, että se ei noudattaisi edistyksellisiä arvoja.

 Ei sitä kukaan ole enää herran aikoihin siitä asiasta arvosteltukaan, vain uutisoinnin ja kommentoinnin vinoutumisesta on puhuttu, ainakin meillä.

Virossa sentään tapahtui juuri skandaali. Kulttuurihistorian professori, virolaisen kirjallisuuskritiikin merkkimies ja lämmin humanisti ja patriootti oli kertonut eräästä isänpäivän ohjelmasta mielipiteensä, joka poikkesi edistyksen edellyttämästä linjasta.

Isänpäivänä oli näet Viron TV:ssä esitetty ohjelma, jossa esiintyi perhe, jossa oli kaksi isää ja kaksi lasta, tyttö ja poika.

Ohjelma näyttää olleen aivan herttainen ja lapset vaikuttivat normaaleilta ja hyvinvoivilta. Kuitenkin Rein Veidemann kertoi mielipiteenään, ettei sellaisen perheen esittely isänpäivänä kuulunut virolaiseen arvomaailmaan.

Tätä puhuja perusteli sillä, että virolainen perhe koostuu suuren enemmistön taholla molempia sukupuolia edustavista vanhemmista ja lapset ovat heidän biologisia jälkeläisiään. Isänpäivä liittyy isän rooliin tuollaisessa perheessä

Veidemann sattuu olemaan ekspertti virolaisen arvomaailman suhteen ja kaiken lisäksi myös Viron yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja.

Asia tietenkin sai poliittisen merkityksen. Politiikkahan juuri tarkoittaa yhteisiin asioihin puuttumista ja niiden hoitamista enemmistön haluamalla tavalla. Nyt kuitenkin innostuttiin. Kuului jo mielipide koko yleisradion lakkauttamisesta ja toisaalta tietenkin korostettiin sitä, että voivathan ne lapset saada osakseen rakkautta muuallakin kuin perinteisessä ydinperheessä jne. Kaikki oli siis hyvin.

Asia kuitenkin liittyi ohjelman esittämiseen nimenomaan tiettynä merkkipäivänä. Voisiko meillä tapahtua mitään vastaavaa?

En tiedä, miten hyvin asiat ovat Virossa tässä suhteessa ja yhtä huonosti tunnen myös Suomen TV:tä, jota en katso. Joka tapauksessa Veidemannillakin oli mielestäni oikeus ja luultavasti jopa velvollisuus sanoa mielipiteensä.

Mikäli Veidemann uskoo, että moinen perhemalli saattaa vahingoittaa lapsia, on tietenkin pyrittävä siitä pois ja vähintäänkin lakattava sitä mainostamasta veronmaksajien rahoittamassa mediassa, ainakin nyt perinteistä perhettä kunnioittavana juhlapäivänä.

Voi olla, että kriitikko on väärässä. Liberaalinhan on syytä ottaa aina tämäkin mahdollisuus huomioon. Joka tapauksessa asian julkituominen on tärkeää ja oikeus sanoa mielipiteensä yhteiskunnallisesti tärkeistä, jos muistakin asioista on demokratiassa ehdoton ja luovuttamaton perusoikeus.

Kyseistä, riidanalaista asiaa olisi itse ilmiön kannalta ainakin puolueettomasti tutkittava  ja tehtävä sitten johtopäätökset siitä, missä määrin sitä on syytä edistää tai edes hyväksyä.

Muistan, että muuan amerikkalainen tutkimus on osoittanut, mettä normaali kahta sukupuolta edustavan vanhemman normaali ydinperhe tarjoaa lapsille ylivoimaisesti aremmat edellytykset menestyä, kuin muun variantit (ks. Vihavainen: Haun perhemallit tulokset ).

Yksi tutkimus ei vielä kesää tee ja asia on sen laajuinen, että se edellyttää ennakkoluulotonta asiaan paneutumista ja tutkimista monessa maassa, koska ympäröivällä kulttuurilla on asiassa luultavasti hyvin suuri rooli. Avainasemassa eivät ole tässä vanhemmat ja heidän makuuhuonepuuhansa, vaan lapset ja heidän elämänsä.

Mitä tulee asiaan liittyvään keskusteluun, se on vasta alussa ja näyttää muodostuvan juuri yhtä typeräksi kuin meidänkin vastaavat polemiikkimme.

Toivottavasti erehdyn.

Seksityötä

 

Porno

 

Pornoa käytän mielestäni sangen kohtuullisesti, mutta eihän siihen kerta kaikkiaan voi olla enää törmäämättä netissä, vaikka ei aktiivisesti etsisikään.

Mitä porno sitten oikein on ja miten aikamme sen kiäsittää? Kas tässä mertkittävän auktoriteetin näkemys asiasta:

Pornografia (kreikan sanoista πόρνη (pornē) ’seksityöntekijä’ + γραφή (grafē) ’kirjoitus’^[1]), lyhyemmin porno, on seksuaalisesti kiihottavaa tai sellaiseksi tarkoitettua kuvallista tai kirjallista aineistoa.

Nykyään näyttää siltä, että tämän alan tuotantoa tehdään yhä useammin tekoälyn voimin, eikä noita hahmoja itse asiassa ole elävinä edes missään olemassa.

Tekoälyssä on kuitenkin jokin kummallinen, epäinhimillinen ominaisuus, joka sen usein paljastaa. Saattaa kyllä olla, että vika on sen kouluttajassa ja aineistossa. Se nimittäin tuppaa venyttämään ja paisuttamaan tiettyjä asioita kohtuuttomasti. Se on kuitenkin varma tapa tehdä kauniista rumaa ja viehättävästä törkeää.

Netti on nyt täynnä naisen takamuksia, jotka ovat kummallisesti ja luonnottomasti venähtäneitä tai pullistuneita niin, ettei itse naishahmoa enää oikein niiden takaa erota.

Kun tekoälyn tavattomasta etevyydestä puhutaan, tällainen tuntuu yllättävältä. Aikaansaannoksessa on jotakin luonnotonta, joka tuo mieleen toisen kulttuurimme merkkisaavutuksen, body buildingin.

Kreikkalaiset patsaat, vaikkapa Praksiteleen luomukset eivät muistuttaneet lainkaan bodareita, jotka pyrkivät hankkimaan maksimaalista lihasmassaa kaikkine muhkuroineen. Ne keskittyivät sen sijaan etsimään ihmisruumiin täydellistä kauneutta, joka tosiaankaan ei ole mittanauhalla mitattavissa.

Naisellisen kauneuden huipentumana oli rakkauden jumalatar Afrodite/Venus, jota kutsuttiin myös epiteetillä Kallipyge -kaunispyllyinen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kallipyge  ). Sellaisia on turha etsiä internetin porno-osastosta, eikä sieltä kannata kyllä mitään muutakaan kaunista etsiä.

No, ehkä olen vain käyttänyt huonoja osoitteita ja suotta valittelen maailman rappiota tässäkin suhteessa. Joka tapauksessa olisi somaa, jos netistä löytyisi ihan oikeaa naiskauneutta esittelevä osasto. Saisi vanhakin silmiään lepuuttaa, ellei asia ole jo periaatteessakin kielletty.

Tässä joka tapauksessa muuan nuorempana kyhätty kirjoitus asiasta:

 

perjantai 15. joulukuuta 2017

Seksismin kauhistus

 

Seksismiä häätämässä

 

Hesarin tämänaamuisessa numerossa kerrotaan uudfssanasta silmäkarkki, jota kuulemma myös käytetään seksistisissä yhteyksissä.

Minusta tämä on kiinnostavaa. Sanahan on selvästi uusi ja lähinnä vastaava lienee Esa Pakarisen aikoinaan 70-luvulla käyttämä silemän herkku. Typerähän se toki on ja sopii kai parhaiten karkki-ikäisille, joille se kertonee jostakin makeasta tai suorastaan imelästä, joka tapauksessa tavoiteltavasta.

Mutta ei tässä ole siitä sanasta kysymys. Avainsana on tuo seksistinen, jota nyt tunkee joka lävestä. Sen sanan ja etenkin sen käyttämisen tarkoitus on asia, jolla näyttää olevan laajempaakin oirearvoa.

1950-luvulla kuulin, tai pikemminkin luin ensi kerran sanaparin sex appeal. En sitä oikein muuten ymmärtänyt kuin että sillä oli jotakin tekemistä pin up-tyttöjen kanssa ja ne taas olivat vähän sellaisia kuin vaikkapa Gina Lollobrigida, joka näyttikin hyvin ihastuttavalta tisseineen, jotka hänen ammatissaan kai kuuluikin panna esille ja pukivat häntä erinomaisesti.

Sitten 1960-luvulla, kun itsekin asioista hieman syvällisemmin kiinnostuin, alettiin käyttää sanaa seksikäs. Sitä sitten käytettiin myös ihan tavallisista suomalaisista tytöistä ja mielestäni ihan syystä. Ennen kai olisi sanottu vain, että ovatpas nättejä tai kauniita tai naisellisia. Seksikkyys oli jotakin uutta.

Erästä venakkoa aikoinaan irvittiin sekä täällä että etenkin hänen omassa kotimaassaan, kun hän eräässä kansainvälisessä TV-ohjelmassa (Telemost), tuli sanoneeksi, ettei hänen maassaan ole ”teidän porvarillista seksiänne” (net vašego buržuaznogo seksa).”

Asia tulkittiin typerästi siten, että rouva olisi halunnut kieltää Neuvostoliitossa lainkaan olevan seksuaalisuutta. Eihän kysymys ollut siitä, vaan kaupallistetun seksin, jota ennen nimitettiin pornografiaksi, markkinoista.

Olihan toki myös Neuvostojen maassa pimeät markkinat jokaisella hyödykkeellä, mutta nyt puhutaan kulttuurista eli hyväksytyn julkisuuden tasosta ja sen ilmiöistä. Ei sitä porvarillista seksiä siellä ollut.

Sivumennen sanoen, myös sana porno tuli kieleemme minun havaintojeni mukaan vasta 1960-luvulla. Sitä ennen oli vain pornografiaa, joka oli rikollinen ilmiö ja suuresti halveksittu sekä kammoksuttu, perversioihin verrattava ja kukaties juurin yksi niistä. Vaikka kyllähän meillä sitä Lady Chatterleyn rakastajaa ahmittiin heti kun se saatiin julkaistua. Luin itsekin ja se oli jotakin uutta.

Porvarillinen seksi tai pikemminkin kai markkinoitu porno tuli sitten yhtenä hyökynä meidänkin maahamme sen suuren kulttuurivallankumouksen yhteydessä. Olihan se hienoa aikaa, kevätvirtojen kohinaa.

Siinä oli taustalla vahva rationaalisuuden eetos: mitä ihmeen syytä oli liittää niin luonnolliseen ja välttämättömään asiaan kuin seksuaalisuuteen kaiken maailman tabuja?

Eikö kyseessä ollut vain porvarillisuuden ja tarkemmin sanoen poroporvarillisuuden ilmentymä? Pakkohan tähän oli vastata myöntävästi.

Ei asialla järkeviä syitä voinut olla. Muistan vielä, miten muuan toimittaja televisiossa joskus pohti erään seksikkään neidin kanssa syitä siihen, etteivät he nyt, tässä paikassa, kävisikin heti toistensa kimppuun hellässä hyväilytarkoituksessa eli siis seksipuuhiin. Kirkko taisi olla sillä kerta se syntipukki.

Se, että todellinen puritanismi löytyikin Neuvostoliitosta ja erityisesti Kiinasta ei aiheuttanut mitään älyllistä ongelmaa. Näin nyt vain oli sattunut käymään  ja asiat olisivat oman maamme tulevassa sosialismissa aivan toisin.

Toki joillakin oli hajua myös siitä, että Neuvostoliitossa oli alkuaikoina vallinnut hyvin suuri seksuaalinen vapaus. Asia tunnettiin meilläkin ja muuan kupletti kuvaili sitä tähän tapaan:

 

Rakkaus on Venäjällä vapaa,

lempiä saa, tyttöjä kun tapaa,

siell’ on Pietari,

bolšoi kaupunki,

siellä asui devotška Katinka…

 

Ja toden totta, kyllä se ilmapiiri oli aivan uskomattoman vapaa tai ainakin kaikenlaista salliva. Asioista olen itsekin sen verran kirjoittanut, etten niitä tässä rupea toistamaan.

Yksi juttu tulkoon mainituksi. Pietarissa, noin kilometrin verran Znamenskaja-aukiolta Ligovski-prospektia  länteen päin on entinen tehtailija San Gallin talo, jossa olen itsekin pari vuotta työskennellyt.

Sen puisto rajoittuu katuun nimeltä Tšubarovski pereulok, nykyään Transportnyi pereulok. Vuonna 1926 nimi sai valtavaa ja pahaenteistä julkisuutta.

Paikallisten huligaanien tavaksi nimittäin oli tullut juuri tässä paikassa ottaa joukolla kiinni tyttöjä ja sitten raiskata heidät. Samaa tehtiin koko maassa ja tilanne alkoi huolestuttaa viranomaisia.

Eihän tämä tällainen vapaa seksi enää sopinut järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ja sitä paitsi naiset olivat se sorretuksi katsottava ryhmä, joiden tukea bolševikkien kannatti itselleen tavoitella. Yllätysseksiä harva toivoi.

Niinpä järjestettiin suuri näytösoikeudenkäynti, josta tiedotettiin jokaisella torvella koko maassa. Moinen vapaa seksi todettiin vakavaksi rikokseksi ja kuusi vai oliko seitsemän, huligaania tuomittiin kuolemaan.

Menetelmähän oli aidosti bolševistinen ja se toimi. Olisikohan siinä mikään muu toiminutkaan, voi kysyä, mutta ei tiedetä, kun ei edes yritetty.

Tämä oli ensimmäinen vakava isku vapaata seksiä vastaan ja lisää tuli. 1920-luvun edistykselliset komsomolit inhosivat kaikista asioista eniten pikkuporvarillisuutta, johon kuului myös ns. pihtailu.

 Sosiaalinen paine lienee pakottanut monet neitoset sellaisiin puuhiin sellaisten tahojen kanssa, jotka eivät oikeastaan olisi heitä lainkaan kiinnostaneet. Ei kuitenkaan sopinut kieltäytyä ja siten osoittaa pikkuporvarillisuuttaan. Se oli hirveä leima.

Tässä uudessa vapaudessa kyse ei missään tapauksessa ollut porvarillisesta seksuaalisuudesta. Jo Kommunistisessa manifestissa oli osoitettu, että porvarithan ne ovat tehneet naisista kauppatavaraa ja hävittäneet perheen. Nyt sen sijaan asiat hoidettiin rationaalisesti, kuin lasi vettä olisi kulautettu, kun jano yllätti.

Kirjailijat ylistivät nyt naista toverina, jota hänen miespuoliset partnerinsa rakastivat uudella tavalla. Joskaan ei varsinaisesti selitetty mitä tämä tarkoittaa, ei siinä ainakaan ollut jäljellä mitään pornografisen kapitalismin iljetyksistä.

Kun koko vallankumouksen haihattelut 1930-luvun puolivälissä lopullisesti haudattiin ja usein muutettiin vastakohdikseen, oli seksuaalikulttuuri yksi eniten muuttuneista. Vuoden 1936 perhelait ottivat valtion intressit prioriteeteiksi, kielsivät abortin ja yleensäkin pyrkivät maksimaaliseen lisääntymiseen.

Samaan aikaan kevytmielinen huvittelu seksillä muodostui kielletyksi ja kirotuksi (porvarilliseksi) asiaksi, jota voitiin harrastaa enää vain suljettujen ovien takana. Uusi normaali muistutti nyt kovasti sitä vanhaa porvarillista kulttuuria.

Ympyrä oli siis sulkeutunut. Niin taitaa olla käymässä meilläkin. 1960-luvun seksuaalivallankumous oli näin jälkikäteen muistellen pelkkää viattomuutta ja liittyi saumattomasti pasifismiin ja itämaiseen filosofiaan ja muihin hienoihin asioihin. Sotien edellistä aikaa varjostaneet sukupuolitaudit ja raskaaksi tulemisen vaara voitiin unohtaa. Olivat pillerit ja antibiootit.

Mutta aika aikaa kutakin. Kaikki seksi ei ole hienoa ja nautittavaa kuten kaikki nesteet eivät ole ravitsevia ja hyviä. Sitä paitsi juuri seksin alueella sijaitsevat myös hyvin suuret vallankäytön mahdollisuudet, mikäli ihmiset ovat kyllin häikäilemättömiä niitä hyödyntääkseen toisten kustannuksella.

Tämä tilanne tietenkin vetää puoleensa erinäisiä aineksia, joita on tässä turha nimetä. Mutta jäljet ja tarkoitus ovat selvät.

Uuskieli on nyt kehittänyt tarvitsemiaan käsitteitä, joista seksismi on yksi tärkeimpiä ja törkeimpiä. Seksuaalinen häirintä on toinen vastaava ja kun näihin vielä lisätään nollatoleranssi, aletaan olla mielettömyyden äärimmäisillä rajoilla.

Uusi normaali näyttää sisältävän epänormaalin yhtälön, jossa maksimaalinen seksuaalisuuden esilläpito yhdistyy maksimaaliseen puritanismiin ja näiden kahden välistä jännitettä yritetään hallita ”edistyksellisellä” mielivallalla.

Mutta joukossa tiivistyy tyhmyys ja pässejä on aina ollut helppo viedä narusta sinne, minne pitääkin. Me eletään uutta aikaa, myös seksuaalikulttuurin alalla. Kyllähän ne asiat siitä vielä tasaantuvat ja seuraava aalto sitten taas vuorollaan tulee.

Naturam expellas furca

tamen usque recurret.

 

Hölynpölyn politiikkaa

 

Koirapillien aikaan

 

Muuan fb-kaverini, joka on hyvin laajasti lukenut ja kykenee poikkeuksellisen hyvin suhteuttamaan maamme historian aikakausia toisiinsa, kirjoitti juuri ilmeisen järkyttyneenä, ettei maamme julkinen keskustelu ole koskaan painunut niin infantiilille tasolle kuin nykyään.

Tähän voi ilman muuta yhtyä. Niin sanottu suuri rasismikeskustelu on tästä hyvä esimerkki, vaikka saman tason infantiilia ajattelua löytyy toki muualtakin, erityisesti tuosta tunnetusta monikirjaimisesta seksuaalisuudesta puhuttaessa.

Joskus 1950-luvulla kommunistit saattoivat täysin naiivisti uskoa itäisessä naapurissamme julistetun uudentyyppisen yhteiskunnan kaikinpuoliseen erinomaisuuteen ja vaatia, että yleinen hyvinvointi meilläkin toteutettaisiin ulosmittaamalla rahat niiltä, joilla niitä oli.

Valistuneissa piireissä tätä pidettiin säälittävänä tietämättömyytenä, mitä se olikin ja ylioppilaat aloittivat taloudellisen valistuskampanjan, jonka toivottiin palauttavan kansan maan pinnalle.

Ennen pitkää samat piirit sitten liittyivät joukolla kommunisteihin ja vieläpä juuri siinä vaiheessa, kun NKP:n juhlallisesti julistama kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelma oli silminnähtävästi kariutunut, kun jopa leipää puuttui ja sotilaat ampuivat mielenosoittajia Novotšerkasskissa.

Suomalaisen älymystön viehtymyksestä nimenomaan neuvostoliittolaisen yhteiskuntamallin ja politiikan ihannointiin tuli suuri suomalainen erikoisuus, eräänlainen kansallisen poliittisen idiotismin monumentti. Muualla vasemmisto sentään valitsi sellaisia esikuvia, joista tiedettiin vielä vähemmän ja joita voitiin siis edes jonkinlaisella oikeutuksella ihailla.

Nyt on sitten vuorossa amerikkalainen woke ja moniaakkosperversioiden korottaminen normaalin elämäntavan yläpuolelle ja sen mittapuuksi.

Ymmärrän hyvin, että nykyisiä kvasitieteellisiä doktriineja annoksensa nauttinut ei halua pysytellä ajatuksissaankaan maan pinnalla, vaan pyrkii soveltamaan niiden metodeja ja johtopäätöksiä omaankin ympäristöönsä. Muiden on sitten aina omalta kohdaltaan ratkaistava, minkä arvon hän niille antaa.

Suuri rasismikeskustelumme, josta ei ole aihetta enää sen enempää puhua, osoittaa, että absurdin rajat on jo kauan sitten ylitetty ja että ihmistä voidaan pitää normaalina ja vakavasti otettavana, vaikka hän syytäisi suustaan aivan uskomatonta humpuukia ja kuvittelisi itse asiassa asuvansa Amerikassa eikä Suomessa, jolla nyt sentään on oma historiansa ja omat perinteensä.

Kokemus osoittaa, että mitä kauempana arkipäivän todellisuudesta tällaiset poliittiset hihhulit ovat, sitä turhempaa on yrittää puhua heille järkeä. Järjen argumentit eivät ole koskaan hihhuleihin vaikuttaneet ja tämä koskee niin politiikkaa kuin uskontoa.

Mutta onko nykyinen tilanne sentään kriittisen järjenkäytön kannalta huonompi kuin koskaan ennen? Eikö kommunistien kritiikitön totalitarismin palvonta sentään ollut vähintään yhtä hullua? Eikö joku Lapuan liikkeen avoin väkivaltaisuus ollut ainakin yhteiskunnalle vaarallisempaa?

Mitä Lapuan liikkeeseen tulee, oli se epäilemättä kannattajiensa typeryyteen vetoava ilmiö, joka oli hyvinkin vaarallinen sille demokraattiselle traditiolle, jota ajan valtavirta vaali ja kehitti epäonnisen vallankumousyrityksen jälkeen. Sen onnistuminen yrityksessään olisi luultavasti ollut maallemme yhtä suuri onnettomuus kuin sittemmin neuvostokommunismia ihailevien älymystöhihhuleiden.

Julkinen keskustelu ei kuitenkaan vajonnut enempää 1930- kuin 1970-luvulla yhtä matalalle tasolle kuin nyt. Nyt käydään suurta kansalista keskustelua äärimmäisen tyhjillä yleiskäsitteillä, vaaditaan nollatoleranssia ajatusrikoksille ja leimataan kokonaisia ihmisryhmiä vailla minkäänlaisia normaaleja argumentteja.

Jo sana nollatoleranssi osoittaa vaatijansa älyllisen alamittaisuuden, kun se liitetään aivan määrittelemättömään käsiteperheeseen. Suurten poliittisten johtopäätösten tekeminen aivan abstrakteja ja vailla empiiristä sisältöä olevien käsitteiden ja termien avulla on jo sen tason typeryyttä, ettei sitä hevin tapaa edes 1950-luvun korpikommunistien ajattelussa.

Silloin politiikka sentään liittyi asioihin ja jopa aivan keskeisen tärkeisiin. Aineellisessa toimeentulossa saattoi olla suorastaan henki kyseessä. Ei toki varsinaisen nälkään nääntymisen mielessä, mutta ainakin elintason nostamisessa sietämättömästä siedettäväksi.

Tarvitseeko edes sanoa, että nykyinen yksittäisten sanojen ja merkkien nostaminen suuriksi poliittisiksi kysymyksiksi on todiste niin älyllisestä alamittaisuudesta kuin totalitaarisesta ajattelusta.

Jos tarvitsee, jätän inttämisen muille, joku tasohan se sentään pitäisi säilyttää. Sitä valtamediamme ei kuitenkaan tee, vaan käyttäytyy kuin alaikäinen lapsi, jolle niin sanottu symbolifunktio ei vielä ole ehtinyt muodostua.

Kyllä, alan jo uskoa siihen, ettei maamme poliittinen kulttuuri ja siihen liittyvä julkinen keskustelu ainakaan sataan vuoteen ole ollut yhtä matalalla tasolla kuin nyt. Aiemmat pohjalukemat saavutettiin luultavasti 1900-luvun alussa, kun kylvettiin sitä luokkavihaa, joka sitten sai kruunauksensa vuoden 1918 väkivaltaisessa kapinassa, joka johti suureen katastrofiin ja oli vaarassa johtaa vielä suurempaan.

En tarkoita sitä, että vihateot siitä vain syntyisivät vihapuheista, joita nyt estottomasti syydetään omilla aivoillaan ajattelevien niskaan. Sen sijaan kyllä näen tässä yrityksessä järjen käytän kriminalisoimiseksi todellisen yhteiskunnallisen vaaran.

Olisi jo aika palata maan pinnalle ja alkaa puhua asioista eikä hourailla olemattomia.

 

 

Tarvitsemme saddukeusten puolueen

 

Syntisyyden politiikkaa

 

Olen aina silloin tällöin oudoksunut Jeesuksen julistamaa nollatoleranssia synnille. Eihän synnittömyys ole kenellekään ihmiselle mahdollista, mikäli synti ymmärretään Jeesuksen tapaan: se, joka katsoo naista himoiten, on jo tehnyt huorin hänen kanssaan, se, joka sanoo veljelleen, sinä mieletön, on ansainnut helvetin tulen jne. ad nauseam.

Itse asiassa koko käsite nollatoleranssi, silloin kun se kohdistuu johonkin niin epämääräiseen käsitteeseen kuin nyt esimerkiksi synti, rasismi, farisealaisuus, laiskuus, vain muutamia mainitakseni, on varma merkki käyttäjänsä tyhmyydestä, ellei sitten tarkoituksena ole tahallisesti hämärtää käsitteitä.

Jeesuksen pelastaa tässä tapauksessa hänen ajatuksensa armosta: kestämättömästä tilanteestaan ihminen pääsee vapaaksi armon kautta, ilman omia ansioitaan. Eihän se ole loogista, mutta ei tarvitsekaan. Ihme mikä ihme.

Tiedän, että asiasta on kristinuskon piirissä erilaisia tulkintoja ja tiedän myös sen, ettei politiikassa luovuta mistään asiasta, jota voidaan käyttää aseena toisia vastaan. Armo ei kuulu sen alan sanastoon.

Kun nyt rasismista puhuminen on taas tullut muotiin ja kun se ymmärretään ja halutaan ymmärtää nimenomaan syntinä ja ilmeisesti tämän maan suurimpana ongelmana, on ajankohtaista taas palauttaa mieleen, miten asia ymmärrettiin joskus toistakymmentä vuotta sitten.

Tässä taas yleisön pyynnöistä huolimatta uusinta vuodelta 2011:

tiistai 15. marraskuuta 2011

Ennakkoluuloista ennakkotietoon

 

Ennakkoluuloista ennakkotietoon

 

Helsingin Sanomien rasismia koskeva gallup osoitti ilahduttavasti, että suomalaiset ovat asenteiltaan hyvin avoimia eri rotuja ja kulttuureja edustavien ihmisryhmien yhteiselolle. He eivät pelkää ihmisiä, jotka ovat toisen näköisiä kuin valtaväestö.

Vain viisi prosenttia kansasta oli ”täysin samaa mieltä” väitteestä, jonka mukaan olisi parempi, että eri kulttuureista lähtöisin olevat ihmiset elävät toisistaan erillään eivätkä sekoitu keskenään. Kahdeksan prosenttia oli tästä osittain samaa mieltä ja jyrkästi erimielisten ryhmä oli niinkin suuri kuin 62%. Tämä ei ainakaan osoita ksenofobiaa, pikemminkin kenties hyväuskoisuutta, mutta asian absoluuttinen arvottaminen lienee mahdotonta.

En myöskään ole kuullut, että olisi jonkinlaista konsensusta siitä, miten monien olisi oltava tästä asiasta mitäkin mieltä. Suomalaiset eivät myöskään pidä ulkonäöltään ja kulttuuriltaan poikkeavia ihmisiä ennustamattomina ja pelottavina. Vain kolme prosenttia oli tästä täysin samaa mieltä, 68% täysin eri mieltä.

Mutta onko näillä tuloksilla jotakin tekemistä ennakkoluuloisuuden kanssa? Asia riippuu siitä, miten ennakkoluuloisuus määritellään. Jos se tarkoittaa vääriä ja mihinkään perustumattomia käsityksiä vallitsevista asenteista, osoitti tutkimus, että niitäkin kyllä on ja vieläpä huomattavan paljon.

Peräti kuusikymmentäkuusi prosenttia vastaajista nimittäin arveli, että maassamme ilmenisi ”paljon” tai ”melko paljon” rasismia. Itse asiassa sen määrä osoittautui sitten hyvin vähäiseksi, kun samoilta henkilöiltä kysyttiin, tunnistavatko he ”rasistisia piirteitä” itsessään.

Ilmeisesti kyseessä siis oli toisiin suomalaisiin projisioitu ennakkoluulo, jonka funktiona lienee ollut pönkittää ajatusta omasta moraalisesta paremmuudesta ja jonka muut kysymykset osoittivat perättömäksi. Rasistisista käyttäytymismalleista, toimenpidesuosituksista tai edes asenteista tähän kysymykseen annetut vastaukset eivät tietenkään voi sanoa yhtään mitään.

Ennakkoluuloksi paljastui tulosten valossa myös toisessa tutkimuksessa suoritettu kysely vähemmistöjen edustajilta. 34% oli täysin tai osittain samaa mieltä siitä, että ”suomalaiset ovat rasisteja”.

Lyhyestä selostuksesta ei käy ilmi, oliko kysymys asetettu tuolla tavalla, kokonaisen kansan kaikkia edustajia koskevaksi yleiseksi väitteeksi, mikä tuntuisi hiukan kummalliselta, vai oliko kyse normaalista kollektiivia koskevasta ennakkoluulosta. Ainakaan sille ei HS:n gallupista löytynyt katetta.

Tasavallan presidentin mielestä tutkimus osoitti, että ihmisillä on ulkomaalaisiin nähden ”oikeita ongelmia, mutta vääriä vastauksia”. Delfoin oraakkeli olisi kai voinut sanoa asian selvemmin. Arvojohtajan tehtävänä lienee vaalia oikeiksi koettuja arvoja, mutta asian yhteyttä kyseisen tutkimuksen tuloksiin on vaikea käsittää.

On jokseenkin uskomatonta, että kyseisen gallupin tulosten tulkittiin Helsingin Sanomissa tarkoittavan sitä, että rasismi olisi Suomessa hyvin yleistä ja suorastaan suuri ongelma. Asiasta olisi viimeinkin kehitettävä jonkinlainen vertaileva mittari, joka perustuisi eri maissa tehtyihin tutkimuksiin.

Poliitikkojen kritiikitön reagointi lehdistön johdatteleviin tulkintoihin aiheuttaa vain myötähäpeää ja Helsingin Sanomien ja tarkoitushakuinen revittely tuskin saa aikaan muuta kuin ansaittua paheksuntaa.

Mutta kriittisen kansalaisen on syytä kysyä sitäkin, mitä vikaa ennakkoluuloissa oikein on? Voidaanko ne edes periaatteessa korvata ennakkotiedoilla vai onko aina väistämättä tyydyttävä vain jonkinlaisiin ennakkoluuloihin, myönteisiin tai kielteisiin?

1960-luvun sosiologit arvostivat suuresti rationaalista käyttäytymistä. Asenteellinen jäykkyys, informaation torjunta ja ennakkoluuloisuus olivat heidän mielestään sitä irrationaalista painolastia, joka haittasi pluralistisen yhteiskunnan toimintaa ja itse kunkin onnellista elämää.

 

Ennakkoluulolla tarkoitettiin tuolloin vääriä tai mihinkään perustumattomia tiedollisia oletuksia. Ihmisryhmiä saatettiin torjua jo ennakolta, vaikka heistä ei tiedetty yhtään mitään. Tutkijat herkuttelivat jopa kysymällä mielipiteitä aivan keksityistä ryhmistä ja huomasivat, että tietyt vastaajat suhtautuivat myös niihin, kuten muihinkin kielteisesti. Ennakkoluuloisuus oli ilmeisesti persoonallisuuteen liittyvä mekanismi, jolla ei ollut kohteidensa kanssa paljoakaan tekemistä.

Ennakkoluuloisuuden vahingollisin ja ehkäpä myös typerin ilmenemismuoto oli ja on aina ollut ihmisyksilöiden arvottaminen heidän viiteryhmänsä perusteella. Niinpä esimerkiksi joskus maailmassa saatettiin lähteä siitä, että joku henkilö oli varmaankin keskivertoa vilkkaampi, älykkäämpi, luotettavampi tai sympaattisempi, koska hänen viiteryhmällään yleisesti arvioitiin olevan tällaisia ominaisuuksia.

Vastaavasti joidenkin toisten viiteryhmien kohdalla ennakoitiin yksilön olevan tietyissä suhteissa muita vajavaisempi. Tämän johdosta jotkut ryhmänsä edustajiksi leimatut yksilöt joutuivat erityisesti ponnistelemaan osoittaakseen, etteivät ole oletetun kaavan mukaisia. Jotkut toiset taas saivat ansiotonta arvonnousua. Kokonaisuutena ottaen kyseiset viiteryhmät saattoivat toki olla enemmän tai vähemmän ennakkoluulojen mukaisia, eihän niistä koskaan voi samanlaisia tulla.

On sanomattakin selvää, että yksilöiden arvostuksen sitominen heidän viiteryhmäänsä on sekä epäreilua että sivistymätöntä. Jokainen vastaa vain itsestään ja ansaitsee arvostuksensa itse tai on sitä ansaitsematta. Tämä on vanha liberaalin yhteiskunnan periaate, josta ei aiemmin ollut tapana tinkiä muualla kuin tolvanoiden piirissä ja totalitaarisissa maissa.

Mutta ajat ovat tainneet muuttua. Amerikkalainen yhteiskunta näyttää olleen uranuurtajana kehitettäessä aivan uudenlaista kanssakäymisen normistoa, joka nimenomaan edellyttää, että jokaista yksilöä on kohdeltava viiteryhmänsä jäsenenä.

 Viiteryhmän on taas a priori katsottava nauttivan immuniteettia kaikenlaista negatiivista kritiikkiä kohtaan. Yleisenä järkevänä lähtökohtana näyttää olleen, että ennakkoluuloja ei saa kohdistaa yksilöihin, mitä jo yleinen sivistyneisyys ja säädyllisen käytöksen normit perinteisesti edellyttävät.

Mutta kun tämän lisäksi vielä on ruvettu vaatimaan, ettei ihmisillä saa olla myöskään viiteryhmiä koskevia ennakkoasenteita, ollaan jo aivan eri alueella. Käytännössä edellytetään, että kaikki tieteellinenkin tieto viiteryhmien ominaisuuksista on ennakkoluuloa, mikäli siinä ilmenee jotakin epäedullista. Tämä tarkoittaa käytännössä rationaalisen ajattelun ja empiirisen havainnoinnin kieltämistä, esimerkiksi tilastojen salaamista.

On selvää, että eri yhteiskunnalliset ryhmät käyttäytyvät eri tavoin. niiden arvot, normit ja yleiset taipumukset poikkeavat toisistaan. Se, joka ei tätä tunnusta, sulkee yksinkertaisesti itsensä tärkeän faktatiedon ulkopuolelle. Tämä saattaa edesauttaa käpertymistä omaan ihannemaailmaan, mutta järkevän käyttäytymisen ja rationaalisen yhteiskuntapolitiikan kannalta asenne on tuhoisa.

Mutta ei ole syytä antautua obskurantismille. Viiteryhmistä nimittäin voimme saada myönteisten tai kielteisten ennakkoluulojen sijasta myös objektiivista ennakkotietoa ja sen hankkiminen onkin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen velvollisuus.

 Yksinkertaisesti typeriä ovat ne, jotka leimaavat yksilöitä viiteryhmän perusteella, olipa leima myönteinen tai kielteinen, mutta sama koskee myös ryhmiä koskevan tiedon kieltämistä. Tarvitsemme tilastotietoja ja niiden kriittistä tulkintaa. Mielikuvagallupit, joiden tulosten yli sitten vielä tarvittaessa kävellään häikäilemättä, ovat pelkkää pilkantekoa vakavasta asiasta.

 

Kun tässä nyt tuli aluksi Jeesuksestakin puhetta, kannattaa myös palauttaa mieleen, millainen oli aikoinaan fariseuksen hahmo hänen tulkitsemanaan. Lieneekö tuo mihinkään muuttunut? (ks. Vihavainen: Haun farisealaisten aika tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Arkipäivän demagogiaa

 

Sallimattomat toiveet

 

Hesarin uusin kampanja-artikkeli herättää samaa myötähäpeää kuin aiemmatkin. Tieteelliseksi naamioitu kotikutoinen gallup annetaan vielä parin taatun yhteiskuntatieteilijän kommentoitavaksi ja siinähän meillä on taas vankka argumentti parlamentaarista demokratiaa vastaan ja mielipidediktatuurin puolesta…

Gallupissa havaittiin, että monille suomalaisille oli epäselvää, mitä rasismin käsitteellä Suomessa tarkoitetaan. Tämä tuskin on ihme, koska käsitettä on viime aikoina venytetty aivan tolkuttomasti viittaamaan asioihin tuhoamisleireistä karamellipapereihin. Huumoriakin on pidetty hyvin vaarallisena asiana.

Kutsutuilla ”asiantuntijoilla” on paljon sanottavaa erityisesti perussuomalaisten ilmeisen sallimattomasta rasismin tulkinnasta ja kannattamisesta ja jopa ennakkotietoa siitä, mitä hallituksen odotettavissa oleva selonteko aiheesta voisi sisältää.

Sen sijaan heidän mielipiteensä hesarin gallupissa esitettyjen kysymysten merkityksestä näyttää olevan täysin kritiikitön ja problematisoimaton. Vääränlaiset halut ja toiveet nyt vain ovat rasismia ja sehän on ehdottoman torjuttavaa kaikissa muodoissaan…

Sen sijaan ei näytä edes tulleen mieleen, että vastaukset näihin kysymyksiin eivät ilmaise ainoastaan asenteita, saati ennakkoluuloisia tai peräti irrationaalisia asenteita, vaan myös luonteeltaan poliittisia ja normaalin politiikan piiriin kuuluvia näkemyksiä yhteiskunnan toivottavasta kehityssuunnasta.

Mikäli vastaaja ennen muuta toivoo vältettävän sellaiset epäkohdat, joista saamme päivittäin lukea esimerkiksi Ruotsin ja Ranskan osalta, on asia tulkittava niin, että vastuullista pyrkimystä pitää oma maa kaikille miellyttävänä asuinpaikkana on pidetty tärkeämpänä kuin hyvesignalointia.

Haastatellut tutkijat ovat toki tuossa pinnallisessa julkaisussa innokkaasti löytäneet vain ja ainoastaan tuomittavia asenteita niistäkin tärkeistä kysymyksistä, joiden poliittista merkitystä he eivät ole viitsineet lainkaan pohtia.

Gallupissa näyttää olleen pyrkimys rakentaa moniportainen asteikko paljastettavan pahuuden erilaisten asteiden mittaamista. Joskus sellaista nimitettiin guttmansskaalaksi.

Jos aletaan niin viattomasta asiasta kuin siitä, onko hyväksyttävää vaatia parannuksia naisten asemaan islaminuskoisista maissa, löytyi tämän asenteen hyväksymää rasismin astetta (vai kuinkas tämä piti tulkita?) peräti 63:lla prosentilla vastaajista.

39 % oli sitten vielä sitä mieltä, että oli oikein vaatia, etteivät Suomeen tulevat ulkomaalaiset rasittaisi julkista taloutta, 34% piti oikeana vaatia, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien määrää vähennettäisiin, 30% hyväksyi, että vaadittiin rajoituksia sille, miten uskonto voi näyttäytyä yhteiskunnassa. Tämän kaiken merkitystä rasismin kannalta en valitettavasti ymmärtänyt ja kukaties eivät asiantuntijatkaan, koska eivät asiaan puuttuneet.

Tuomittavaa näyttää olevan, että 28% suorastaan hyväksyi sen, että voitiin vaatia Suomeen tulevien maahanmuuttajien määrää vähennettävän.  Kysymyksessä on toki jokaisen suvereenin valtion suvereeni oikeus ja ainakin minut yllätti täysin asian hyväksyjien vähäinen määrä. ehkäpä se olisi vaatinut selitystä?

Vastaajista 20% hyväksyi ajatuksen, että voitiin arvostella muden kuin oman uskonnon määräyksiä tai tapoja. Mitä tämä voisi tarkoittaa käytännön tasolla, jää epäselväksi. Hyväksyykö valtaosa suomalaisista tosiaan kaikkien maiden kaikki tavat? Mitenkähän tämän tason suvaitsevaisuutta voitaisiin rankata kansainvälisesti?

Jopa 17% piti hyväksyttävänä perustella (!) suomalaisen yhteiskunnan ongelmia liian suurella ulkomaalaistaustaisten osuudella ja 16% salli vaadittavan, ettei turvapaikanhakijoita otettaisi Euroopan ulkopuolelta. 12% piti oikeana haluta etnisesti mahdollisimman (!) yhtenäistä Suomea.

Huomatkaa, etteivät vastaajat itse vaatineet mitään, vaan ainoastaan sallivat tällaisia asioita vaadittavan tai jotakin perustetta käytettävän. Tämä käsitys ainakin syntyy hesarin artikkelin perusteella. Eiköhän tämä todista lähinnä normaaliin järjenkäyttöön ja demokraattiseen politiikkaan kohdistuvalta vihamielisyydeltä. En voi kieltää sitä, että asia herättää minussa huolestumista ja kuulisin mielelläni asiasta enemmänkin.

Toisin kuin edelliset, viisi viimeistä kohtaa liittyivät sitten ilmeiseen syrjinnän pitämiseen hyväksyttävänä, jota voidaan perustellusti nimittää rasismiksi. Poikkeus on se kohta, jossa kysyttiin, oliko oikein perustella suomalaisen yhteiskunnan ongelmia suomalaisten geeniperimällä.

 Se olikin ainoa kohta, jossa geeniperimä mainittiin ja prosenttiluku oli 4. Sangen alhainen luku taitaa heijastella postmoderneja käsityksiä, joilla oli edeltäjänsä jo sodanjälkeisten vuosikymenien sosiologiassa.

Voidaan todeta, että noita muutamia selvästi syrjinnän hyväksymistä osoittavia kohtia kannattivat vain hyvin harvat vastaajat: 1% hyväksyi ihmisen nimitttelyn tämän ihonvärin perusteella, 3% piti oikeana valikoida asiakkaita ihonvärin perusteella, 5% hyväksyi ihmisten palkkaamisen ihonvärin perusteella ja 9% sen. että pyritään sellaisen lääkärin hoitoon, jonka nimi ei kuulostanut ulkomaalaiselta…

Kovin vaatimattomaksi siis jäi suomalaisten rasistisuus, mikäli sitä todella kuviteltiin näillä kysymyksillä mitattavan.

Mutta koko tämä kyhäys herättää kyllä suuremman ja periaatteellisesti tärkeämmän kysymyksen kuin se ”rasismin” etsiminen ja perussuomalaisten ”paljastaminen”, joka on ollut tarkoituksena.

Toisen käytetyn asiantuntijan mukaan gallupin tulos oli ”kylmäävä”, mitä se nyt sitten tarkoittaakin. Sille asialle (joka jollakin selittämättömällä tavalla ilmeni tuossa tutkimuksessa) pitää näet olla nollatoleranssi…

Tuosta nollatoleranssista olen ennenkin kirjoittanut ja koko käsitteen käyttäminen ainakin niin epämääräisissä yhteyksissä kuin ”rasismi” on suurella todennäköisyydellä typeryyden merkki ( ks. Vihavainen: Haun nollatoleranssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Parhaimmillaankin se voi olla vain demagogiaa.

Hälyttävänä joka tapauksessa pidän sitä, että tämänkin artikkelin perusteella arvioiden hesarin mukaan politiikassa siis on joitakin asioita, joiden haluaminen on kiellettyä. Sellaisia ovat sen vaatiminen (tai vaatimuksen hyvksyminen), etteivät ulkomaalaiset rasittaisi Suomen julkista taloutta, sen vaatiminen, että tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien määrää vähennetään tai että maahanmuuttajien määrää yleensä vähennetään. Ilmeisesti ei myöskään ole sallittua toivoa, että Suomi pysyisi etnisesti mahdollisimman(!) yhtenäisenä.

Tällaisten normien hyväksyminen ja peräti nollatoleranssi tietyille poliittisille pyrkimyksille on/olisi erittäin merkittävä rajoitus vapaalle poliittiselle järjestelmällemme ja ainoa vaihtoehtohan sitten on, ettei maahanmuuttoa säädellä koskaan eikä mitenkään ja että tällaisen politiikan seurauksia kieltäydytään ajattelemasta.

Olisi rehellistä esittää maahanmuuttoon liittyvät tavoitteet ja sitä koskevat asenteet selkeän numeerisesti, jotta tiedettäisiin, mistä on kysymys. Esimerkiksi näin: miten monta prosenttia maamme väestöstä mielestänne tulisi/saisi olla lähtöisin Afrikasta/Aasiasta/Euroopasta/Amerikasta? Olisiko mielestänne toivottavaa esittää sille rajoituksia silloin kun prosenttiosuus ylittää 10/20/30/40/50/ei koskaan?

Millä perusteella ajattelette näin? Onko syynä nationalismi/kolonialismi/imperialismi/ennakkoluuloisuus/persuisuus/rasismi/ihmisviha/natsismi/ pyrkimys välttää muissa maissa syntyneitä ongelmia/ kyky rationaaliseen ajatteluun/jokin muu? Ettekö häpeä?

Onnittelut taas hesarille.

Poliittisen korrektiuden lähteillä

 

Kohti pluralismin loppua eli sallitun rajojen kiristyminen

 

Jokainen yhteisö on perinteisesti asettanut tiettyjä rajoja jäsentensä toiminnalle. Ennen muinoin, kun yhteisöjen legitimiteetti vielä perustui jonkin tietyn ylivallan tunnustamiseen, oli sen esittämän tarinan loukkaaminen tabu. Uskonnon, hallitsijan tai ideologian uhmaajaa odotti usein kaikkein suurin rangaistus.

Sosiologisessa syntymyytissä kerrotaan, että sitten kehityttiin: lisääntyneen yhteiskunnallisen vaihdon ja kohonneen elintason myötä siirryttiin uudenlaiseen tilanteeseen, jossa kaikki yhteisön jäsenet joka tapauksessa halusivat pysyä sen jäseninä ilman pakkoakin.

 Silloin he tekivät sen oman rationaalisesti ymmärretyn etunsa takia, ja niin syntyi pluralistinen yhteiskunta, joka oli niin sanotusti orgaanisesti solidaarinen. Se saattoi kaikin mokomin sallia kaikki mahdolliset mielipiteet, nehän nyt olivat pelkkää rikkautta. Näin saattoi itse kukin sanoa kaikkein hullunkurisimmistakin oppisuunnista. Jokin puolue saattoi ihan vapaasti vaatia ja puuhata vaikka väkivaltaista vallankumousta, jokainen tiesi, ettei kukaan tosissaan sellaiseen ryhtyisi.

1960-luvun sosiologiassa oppi niin sanotusta orgaanisesti solidaarisesta yhteiskunnasta eli vahvana ja uskottiin, että ennen pitkää ei kukaan enää kiinnittäisi huomiota siihen, minkä värinen tai tapainen oli se henkilö, jonka kanssa he yhdessä loivat ja vaihtoivat aineellisia ja aineettomia sosiaalisia hyödykkeitä.

Sanan ja ajatuksenvapaus oli orgaanisesti solidaarisessa yhteiskunnassa rajoittamaton ja jokainen sai tulla autuaaksi omalla uskollaan. Sitä nyt ei vain ollut lupa pakottaa toisille. Ajatusta ei kenelläkään ollut tietysti oikeutta yrittääkään kahlita. Ihmisellä oli oikeus ja velvollisuuskin käyttää järkeään, uskaltaa tehdä se. Kantin lausuma sapere aude! oli tämän asian ylpeä tunnus.

Jokainen antoi tässä uudessa uljaassa yhteiskunnassa muille kykyjensä mukaan ja sai itselleen, ellei nyt tarpeidensa mukaan, niin joka tapauksessa niin paljon, kuin hänelle voitiin kohtuudella yhteisestä hyvästä luovuttaa. Tämä ei nyt ihan ollut sitä Marxin ja Engelsin ajattelemaa kommunismia, mutta ei se siitä mahdottoman kaukanakaan ollut.

Ammoisesta kasarmiyhteiskunnasta, joka vaati kaikilta yhdenmukaisuutta, oltiin joka tapauksessa yhtä kaukana kuin tuon ajan kommunismin nimeen vannovista yhteiskunnista. Juuri nehän ne käytännössä elivät menneiden vuosisatojen tapaan ja pyrkivät valvomaan kansalaistensa elämää kaikkialla, myös ajatusten ja sanojen tasolla.

Tällaista se ajattelu oli vielä jokunen vuosikymmen sitten. Jos vapaassa yhteiskunnassa oli tabuja, täytin sallimattomia asioita, niin ne koskivat sensuuria ja mielipidevainoa.

Mutta nyt tilanne on radikaalisti muuttunut, kuten jokainen voi päivittäin todeta. Tuolla muutoksella takaisin yhä laajemmalle ulottuvaan sensuuriin ja puhumisen ja ajattelun tabuihin on enemmän tai vähemmän selvä korrelaatio tietokoneistumiseen ja internetin ja somen yleistymiseen, mutta eiväthän ne sitä selitä. Muutos oli alkanut jo ennen netin tuloa ja sen juuret ovat luultavasti hyvinkin kaukana.

Poliittinen korrektius, PC on yhtä amerikkalainen kuin omenapiirakka. Se on syntynyt sen maan olosuhteista ja tarpeista, se alkoi rajoittamattoman sanan- ja ajatuksenvapauden oloissa ja on nopeasti edennyt yhä kauemmas kohti orwellilaista totalitarismia.

Asiasta alettiin puhua 1980-luvulla ja silloin se näytti merkitsevän lähinnä hienotunteisuutta, jota kohteliaasti käyttäytyvän oli syytä osoittaa tiettyjä ryhmiä kohtaan. Ennen pitkää se kuitenkin muuttui ortodoksiaksi, jolla oli selkeät käskynsä ja kieltonsa ja joka häpeilemättä pyrki kahlehtimaan sanan- ja jopa ajattelun vapautta. Julkinen puhe vaadittiin sopeutettavaksi kaikkein tyhmimpien tasolle.

Ajatuksen sisäistäneet -ja sehän on jo kauan kuulunut ns. älymystön nykyisiin pääsyvaatimuksiin- ovat oppineet tarkoin rajoittamaan ajattelunsakin noiden sääntöjen mukaan.

On liioittelua sanoa, että ilmiö olisi Amerikassakaan laadullisesti aivan uusi ja ennen tuntematon. Jo Tocqueville havaitsi USA:ssa vallitsevan sellaisen mielipidediktatuurin, jollaista eivät vanhan mantereen tyrannit voineet toivoakaan pysyvänsä perustamaan (ks. Vihavainen: Haun tocqueville tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)  ).

Kuitenkin myös Amerikassa vallitsi sangen merkittävä henkinen vapaus vielä pari vuosikymmentä sitten. Miksi nyt on painuttu yhä syvemmälle epä-älylliseen sensuurimentaliteettiin ja jopa sen karikatyyrimuotoon, woketukseen, on kiinnostava kysymys. Ainakin ilmiön kehitys näyttää liittyvän amerikkalaisen yhteiskunnan yleiseen rappioon myös sosioekonomisella tasolla.

Nykyisellä roskajournalismin tuottamalla kansallisella kriisillä on joka tapauksessa myös meillä vahvat juurensa nimenomaan poliittisessa korrektiudessa, jonka olemme saaneet tuontitavarana. Kun asia tuli taas päivänpolttavaksi, päätin vilkaista mitä olen siitä aiemmin tullut sanoneeksi.

Tässä pari näytettä siitä, jos kiinnostaa:

 

 

torstai 8. tammikuuta 2015

Poliittinen korrektius ja tulevaisuuden haasteet

 

Poliittinen korrektius ja tulevaisuuden haasteet

 

Amerikassa keksittiin takavuosina uusi käsite täyttämään ajankohtaista tarvetta. Kyseessä oli poliittinen korrektius.

Kun USA tunnetusti koostuu erilaisista etnisistä ryhmistä, joilla on merkittävä sisäinen koheesio ja joiden suosiota kaikki poliitikot joutuvat kalastelemaan, tuli siellä välttämättömäksi karttaa julkisessa puheessa sanomasta mitään sellaista, joka olisi antanut jollekin ryhmälle aihetta älähtää.

Tässä ei tietenkään asian totuusarvolla ollut mitään tekemistä ainakaan siinä mielessä, että toden puhuminen olisi ilman muuta ollut sallittua. Vanha kasku kertoo miehestä, jolle hänen kaverinsa tuli sanomaan: ”Tiedätkö, että tuo Kankkunen kiertelee kylillä kertomassa sinusta kaikenlaisia valheita”? Tähän puhuteltu vastasi, että valheita sai hänen mielestään kertoa mielin määrin, mutta jos Kankkunen rupeaisi tosia kertomaan, niin saisi kyllä turpaansa…

Näinhän asia juuri on myös poliittisen korrektiuden kanssa. Ei kysymys ole mistään kohteliaisuudesta ja käytöstavoista, vaan siitä, että jotkut asiat ovat kiusallisen tosia ja siksi niistä ei saa sanoa mitään. Korkeintaan sopii valehdella, etteivät ne pidä paikkaansa.

Muuan klassinen esimerkki on roturyhmien väliset älykkyyserot. Tieteellinen ajattelu edellyttää, että kaikki hyväksyttävästi suoritettujen tutkimusten tulokset on hyväksyttävä. On toinen asia, miten ne selitetään ja esimerkiksi älykkyystutkimusten kohdalla voidaan ilman muuta lähteä siitä, etteivät ne sellaisenaan kuvaa esimerkiksi perinnöllisiä ominaisuuksia. Siitä huolimatta ne kuvaavat kyllä tilannetta mittaushetkellä.

Koska yleinen normaali säädyllisyys, jolla ei ole poliittisen korrektiuden kanssa mitään tekemistä, edellyttää, ettei ihmisen arvo mitenkään voi riippua hänen älykkyydestään, voisi kuvitella, että tässäkin asiassa voitaisiin dataan suhtautua yhtä kylmästi kuin kaikkiin muihinkin tutkimustuloksiin.

Tämä olisi kuitenkin paha virhe Amerikassa ja koska se on virhe siellä, on se sitä myös kaikkien Amerikkaa apinoivien keskuudessa. Siksi se on sitä myös meillä täällä Suomessa.

Yhteiskunnassa on tietenkin paljon erilaisia ryhmiä ja aineksia ja meilläkin on jostakin syytä viime aikoina syntynyt yhä suurempia ja tiiviimpiä ryhmäkuntia, joilla on omat uskomuksensa ja tabunsa. Toisin kuin vielä jokunen vuosikymmen sitten, nämä ryhmät eivät suinkaan keskity vaalimaan omia arvojaan omassa keskuudessaan, vaan vaativat, että koko muun yhteiskunnan on niitä kunnioitettava.

Tämä on aika kummallinen vaatimus sellaiselta ainekselta, joka on vapaaehtoisesti ja tyhjin käsin saapunut toiseen maahan ja nauttii täysin määrin niistä antimista, jotka siellä on rakennettu sukupolvien työllä. Yleisen säädyllisyyden katsottiin vielä takavuosina estävän moisten vaatimusten esittämisen. Eihän vieraaseen taloon sovi mennä elämään omilla säännöillään. Poliittinen korrektius kuitenkin näkee asiat aivan toisin. Sen ilmaantuminen Eurooppaan onkin erittäin kummallinen ilmiö, joka vaatii selitystä ja uskon, että jäljet on helppo löytää.

Itse ideahan on peräisin Amerikasta, jossa koko yhteiskunta on alusta saakka perustunut erilaisten ryhmien ja ryhmäetujen huomioimiseen eikä mikään ryhmä ole voinut perustellusti vaatia itselleen isännän asemaa lukuun ottamatta intiaaneja, joiden kohtalon tunnemme. Sitä paitsi neekeriorjuuden perintö painaa amerikkalaisten omaatuntoa syystä tai syyttä ja sen pohjalta on ollut helppo konstruoida näkemyksiä rakenteellisesta sorrosta, jonka alaisia mustat yhäkin ovat. Koska yksi sosiaalinen konstruktio ei ole tolista huonompi ja kaikki ne ovat viime kädessä imaginäärisiä, olisi asian totuusarvon penääminen yhtä tyhjän kanssa, ellei pahempaa.

 Vähemmistöistä on siis tehty uhreja ja uhriuteen liitetään nykyään aina erioikeuksia, hyveellisyyttä ja muuta vastaavaa. Se näyttää edellyttävän, että itse asiassa mustien pitäisi Amerikassa olla johtavassa asemassa ja kun näin on vain poikkeustapauksissa, syyllistetään siitä kaikkia muita paitsi mustia itseään.

Meillä tällä ajattelulla ei pitäisi olla minkäänlaista pohjaa, mutta irrationaalisia latujaan kulkeva radical chic on toki aina löytänyt tiensä myös tänne ja saanut täällä karikatyyrisiä muotoja. Mitenkäs se Eino Leino siitä kyltyyristä sanoikaan…

Mutta näin on käynyt ja kun älymystön valittu aines on nähnyt paljon vaivaa välittääkseen näkemyksensä myös maahanmuuttajille, ei ole ihme, että nämä ovat ottaneet viestin vastaan. Muutamien vuosien takaisessa pilakuvajupakassa aktivoituivat myös meidän muslimimme, jotka osoittivat mieltään Suomessa suomalaisille sen johdosta, että tanskalaisessa, tanskalaisille suunnatussa lehdessä oli esitetty pilakuva heidän profeetastaan. Valtiovalta ymmärsi asian ja pyysi tapahtunutta anteeksi.

Näin oli meilläkin julkisesti ja arvovaltaisesti avattu pitkä tie, jota siis ei kuljeta suomalaisen kulttuurin ehdoilla, vaan lähdetään siitä, että se on sovitettava pienen vähemmistön omiin tabuihin ja myytteihin.

Tämä ei toki ole ainut esimerkki. Meillä, kuten muuallakin Euroopassa on taannuttu siihen tilanteeseen, että kohti loistavaa tulevaisuutta kuljetaan nimenomaan maamme tyhmimmän ja primitiivisimmän eikä sen etevimmän ja pystyvimmän aineksen ehdoilla. Tämä ei koske vain kansallisia ryhmiä, poliittisessa korrektiudessa tyhmyys on kaikilla aloilla suosituimmuusasemassa.

Julkisuudessa ei sovi esittää näkemyksiä, kuvallisesti tai sanallisesti, jotka voisivat esimerkiksi loukata niitä, joiden maailmassa vallitsee maagis-keskiaikainen näkemys siitä, että jotkut kuvat tai sanat sellaisenaan voisivat loukata jumaluutta. Tämä siitä huolimatta, että kukaan ei pakottaisi uskovaisia niitä katsomaan tai kuulemaan.

Hyväuskoiset mahtanevat kuvitella, että tämä uusi, korrekti kulttuuri on tie kansanryhmien harmoniseen yhteiseloon tai vähintäänkin rinnakkaiseloon. Juuri tällä ja vain tällä tavalla rakennamme onnellisen tulevaisuuden, jossa vallitsee orgaaninen solidaarisuus ja keskinäinen kunnioitus ja rakkaus, jossa hyvä palkitaan hyvällä ja moninaiset arvot kukoistavat limittäin ja lomittain.

Mutta näinhän meillä ajateltiin myös ns. reaalisosialismista eikä älymystö korviaan lotkauttanut, kun sille sanottiin, että sitähän on jo kokeiltu. Mutta myös monikulttuurisuutta on jo kokeiltu ja kokemuksista kannattaa ottaa oppia ja vakavasti keskustella.

Aina uudelleen kannattaa tietenkin esittää itse peruskysymys: milloin hallitus teettää selvityksen siitä, millä tavalla maahanmuuttoa olisi rajoitettava, että vältyttäisiin sen Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Ranskassa, Hollannissa, Englannissa ja muissa maissa aiheuttamilta lieveilmiöiltä. Entä millaisia muita toimenpiteitä voitaisiin tehdä ei-toivottavan kehityksen estämiseksi, mitä ne maksavat ja milloin ne aiotaan tehdä? Vastaamatta ei voida jättää sillä perusteella, ettei koko kysymystä muka ole.

Mutta tietysti meidän on nyt ja tästä eteenpäin elettävä siinä monikansallisessa yhteisössä, joka tänne on jo syntynyt ja kannattaa miettiä, miten kaikki osapuolet parhaiten pystyvät ajan mittaan selviytymään yhdessä ja rakentamaan täällä suomalaista kulttuuria.

 On selvää ettei onnelliseen tulevaisuuteen voida päästä laput silmillä ja vain luottaen siihen, että kaikki käy varmasti hyvin, kun toimitaan hyvässä uskossa, primitiivisyyttä kumarrellen ja tyhmimpien ehdoilla. Anteeksipyytelyä on jo kokeiltu monessa maassa ja nollatoleranssi tuskin toimii. Ei se ole toiminut Ranskassakaan. Luulenpa, että meillä on hautumassa tulevaisuuden haaste, josta kunnialla selviytyminen on suurimpia kansallisia tehtäviämme kautta aikojen.

 

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 9.33 23 kommenttia:   

tiistai 6. syyskuuta 2011

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

 

 

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

 

Korrektisuus eli moitteettomuus on lähtökohtaisesti myönteinen asia.  Lujuuslaskelmat voivat olla oikeita eli korrekteja, samoin oikeinkirjoitus. Näissä asioissa korrektisuus on luonteeltaan absoluuttista ja se on riidattomasti todettavissa. Korrekti käytös on vaikeampi asia, puhumatta siitä, että kenelläkään ei edellytetä olevan korrektia makua, vaikka hyvästä mausta puhutaankin. Korrekti käytös on sopusoinnussa vallitsevien käytöstapojen kanssa. Sana viittaa tässä yhteydessä myös muodollisuuteen, jopa onttouteen. Jos ollaan hyvin korrekteja, pysytään myös läheisyyden piirin ulkopuolella.

Entä poliittinen korrektisuus? Se tietenkin tarkoittaa, että asiat ovat moitteettomasti tietyn poliittisen päämäärän kannalta. Koska politiikassa ei voida olla samassa mielessä korrekteja kuin matematiikassa, on myös poliittinen korrektius moitteetonta vain suhteessa johonkin eli jonkin asian kannalta hyödyllistä. Olisi peräti typerää etsiä poliittisesta korrektisuudesta totuutta, hyvyyttä,  kauneutta tai yleensä mitään pysyvää. Se on politiikan funktio.

Tämä ei tarkoita, että poliittinen korrektisuus olisi sinänsä pahaa tai vahingollista, sillä voi hyvinkin olla myönteinen tehtävä omassa rajallisessa ajassaan. Muiden aikakausien kannalta se kiinnostaa vain tutkimuskohteena. Kun poliittinen korrektisuus on aikansa elänyt, on sen arvo mennyt täydellisesti ja kokonaan. Se kelpaa vain historiaa ymmärtämättömien harjoitusmaaliksi, osoittamaan heidän oletettua älyllistä ja moraalista erinomaisuuttaan, he kun pystyvät nousemaan sen yläpuolelle post festum. Tämä ei tosin ole erityisen vaativa tehtävä. Jo Paasikivi pilkkasi asiaa kabareelaulun sanoin:

Jag fattar inte just så snart, men det är underbart

hur efteråt blir mig allt så klart!

 

Suomettuminen oli tyypillistä poliittista korrektisuutta. Suomi oli menettänyt noin satatuhatta ihmishenkeä kahdessa sodassa, joiden ainoa syypää oli sangen uskottavan selityksen mukaan Neuvostoliitto. Neuvostoliiton täytyi sitä paitsi katsoa yrittäneen noissa sodissa valloittaa Suomen ja alistaa se pakkovaltaan, jonka vallitessa olisi tuhottu kansallisen kulttuurin ja sitä kantavan eliitin lisäksi niin poliittiset ja juridiset vapaudet kuin myös uskonto ja jopa koti sen perinteisessä mielessä. Kaiken kukkuraksi naapuri saarnasi ehdottomana totuutena ilmiselviä valheita ja julisti mielettömästi olevansa maailman vapain, kehittynein ja ainakin pian myös vaurain valtio.

Tämän hölynpölyn uskominen onnistui aikanaan vain henkisesti takapajuisille tai muutoin tasapainottomille aineksille, muun muassa osalle älymystöä. Se suomalaisen älymystön valtaosa, jolla oli omakohtaista kokemusta itäisestä naapurista, pysyi sen sijaan sen houkutuksille immuunina ja sama koski myös valtaosaa muita kansankerroksia. Näin oli asia 1960-luvulle saakka.

Sodan jälkeen Suomi joka tapauksessa oli yhä vaarassa. Muiden samassa asemassa olleiden maiden kohtalolta sen pelasti reaalipolitiikka. Talvisota oli ollut kova reaalipolitiikan oppitunti ja jatkosodan aikana siitä oli tullut politiikan peruskauraa..

Niinpä kaukonäköinen Paasikivi ja hänen hyvä oppilaansa Kekkonen saattoivat jatkaa totuttua tietä nähdessään pelastuksen siinä, että heitettäisiin syrjään moraaliset näkökohdat ja lainausmerkeissä ”liittouduttaisiin” sen kanssa, mitä ei voitu voittaa.  Paasikivi valitteli sitä, että Suomen oli heittäydyttävä rähmälleen ja otettava vastaan moitteita, joita se ei suinkaan ansainnut. Neuvostoliitosta ja sen politiikasta ei sen sijaan saanut sanoa totuutta. Tällainen totuudesta erkaneminen voisi pitemmän päälle tappaa kansan sielun, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut näköpiirissä ja sitä paitsi sodanaikainen rokotus kommunismia vastaan toimi toistaiseksi varsin hyvin. Vasta uuden, sotaa näkemättömän sukupolven maailmassa poliittinen korrektisuus ja totuus kävivät mahdollisiksi sovittaa keskenään.

Niin sanottu suomettuminen poliittisena kulttuurina syntyikin siinä vaiheessa, kun poliittisesti epäkorrektit mielipiteenilmaisut voitiin siirtää marginaaliin ja demonisoida. Tapahtunut mullistus oli erittäin merkittävä.  Itäinen naapuri, joka Suomen yleisessä mielipiteessä oli toiminut sielunvihollisen agenttina maan päällä, muuttui ihmisten mielissä melkeinpä vastakohdakseen ja sen propagandaa voitiin levittää täysin salonkikelpoisesti ja varmana aplodeista. Hyvin harva oli oikeasti vakuuttunut siitä, että se oli totta, mutta sen nimenomainen kritisointi ei olisi ainoastaan osoittanut huonoa makua, vaan myös ollut varma tapa hankkia julkitaantumuksellisen rettelöitsijän maine. Niitä ilmoittautuikin vain pari. Luultavasti oli hyvä, etteivät ainakaan olleet enemmistönä.

Mikäli ihminen kannatti molemminpuolisesti edullisia hyviä naapuruussuhteita, hän pysyi hiljaa asioista, jotka eivät hänelle kuuluneet. Jokainen tiesi, ettei neuvostopropaganda varsinaisesti ollut totta, mutta monien mielestä se oli totuuteen verrattavaa ja suuren enemmistön mielestä sen kritisointi oli sopimatonta, epäkorrektia. Tylsä totuudenmukaisuudesta jankkaaminen ei ollut suosiossa. Jokainen tiesi, että Neuvostoliitossa oli ns. ongelmia ja monet olivat varmoja, etteivät heidän näkemänsä asiat olleet merkityksettömiä yksittäistapauksia. Mutta typerä totuuden vaatiminen oli epäsuosiossa sekä moraaliseksi että älylliseksi alamittaisuudeksi leimattuna.

Kummallista kyllä, ”neuvostovastaisuuden” vastustamisesta tuli meillä miltei kansalaisuskonto, vaikka maamme ei kuulunut Neuvostoliittoon. Puolivirallisen valtioideologian mukaan julkinen neuvostovastaisuus merkitsi asettumista niiden rintamaan, jota halusivat vaalia sodan ja verenvuodatuksen perinteitä, jotka juoksuhaudoissaan hautoivat vihaa ja kukaties vaikkapa revanssia tulevassa suursodassa. Se merkitsi kaiken sen myönteisen halventamista ja torjumista, jonka ystävälliset naapurisuhteet ja rauhanomainen rinnakkaiselo tarjosivat. Neuvostokansan valtavat kärsimykset ja urotyö fasismin lyömisessä olivat objektiivisesti ottaen tällaisen henkilön pilkan ja panettelun kohteena, vaikka hän ei mitään niistä sanoisikaan, sillä asiat kytkeytyivät toisiinsa aivan tietyllä logiikalla, joka ei ollut neuvostovastaisten rienaajien määriteltävissä. Kaikki tämä oli tietenkin poliittisesti virtaviivaistettua totuuden tulkintaa, jolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä Neuvostoliittoa kritisoivan henkilön ajattelun kanssa. Mutta sen omaksuivat melkein kaikki, sitä noudattivat melkein kaikki ja, mikä hulluinta, melkein kaikki myös melkein uskoivat, että totuuden sanominen oli itse asiassa moraalitonta. Siitähän kärsivät Suomen etu ja kansojen keskinäinen luottamus. Ja luottamuksen puute oli sentään maksanut pelkästään suomalaisille satatuhatta ihmishenkeä ja naapureille vieläkin enemmän.

No, sapienti sat, jokainen ymmärtää, että myös nykyisen poliittisen korrektisuuden voi nähdä suomettumisen analogiana. Suomettuminen ei ollut pelkästään negatiivinen ilmiö, se ei ollut pelkkää valehtelua, kuten typerästi kuvitellaan. Se oli paljon enemmän: miellyttävien ja hyvien asioiden varjolla siinä korotettiin epätotuus totuudeksi ja viekkaus viisaudeksi. Häiriköitä paheksuttiin oikeasti. Poliittinen korrektisuus ei perustu tyhmyyteen, vaikka se auttaakin sen omaksumisessa. Myös älyllisesti merkittäviä suorituksia saatiin  nähdä sen puolustamisessa. Omana aikanaan poliittinen korrektius eli valtavirran poliittinen kulttuuri on merkittävä voima, joka matkaan saattaa historiallisia muutoksia. Ryssäviha oli aikanaan huomattava virtaus, jolla saattoi historian viekkaassa suunnitelmassa olla myönteinenkin antinsa ja sama koskee suomettumista, jonka huomassa vapauduttiin tuosta moraalisesti arveluttavasta perinnöstä älykkään reaalipolitiikan ja aidon hyväntahtoisuuden, mutta myös likinäköisen typeryyden ja alhaisen opportunismin myötävaikutuksella. Suomettuminen, jonka ytimessä oli sovinto Neuvostoliiton kanssa, oli joka tapauksessa kansallinen saavutuksemme, josta aidosti ylpeiltiin.

Ja nyt. parinkymmenen vuoden jälkeen, kaikesta tästä ei ole mitään jäljellä, sikäli kuin asia koskee Neuvostoliittoa. Tämä tietenkin johtuu siitä, ettei Neuvostoliittoakaan ole ja sen hyysäämistä on helppo pilkata.  Mutta ellei historia ole loppunut, saa kansamme vielä uuden näkökulman myös nykyiseen poliittiseen korrektisuuteemme. Sillä se ei ole moraalista korrektisuutta eikä se etsi totuutta, hyvyyttä eikä kauneutta, vaan poliittista tulosta tietyn kaavan mukaan ja tämä kaava on aikaansa sidottu uskomusten järjestelmä, jolla todennäköisesti on oma elinkaarensa, Sen jälkeen on sen vuoro menettää arvonsa. Pilkkaajat saattavat jo teroitella kirveitään.

Lähettänyt Timo Vihavaine