Hölynpölyn politiikkaa

 

Koirapillien aikaan

 

Muuan fb-kaverini, joka on hyvin laajasti lukenut ja kykenee poikkeuksellisen hyvin suhteuttamaan maamme historian aikakausia toisiinsa, kirjoitti juuri ilmeisen järkyttyneenä, ettei maamme julkinen keskustelu ole koskaan painunut niin infantiilille tasolle kuin nykyään.

Tähän voi ilman muuta yhtyä. Niin sanottu suuri rasismikeskustelu on tästä hyvä esimerkki, vaikka saman tason infantiilia ajattelua löytyy toki muualtakin, erityisesti tuosta tunnetusta monikirjaimisesta seksuaalisuudesta puhuttaessa.

Joskus 1950-luvulla kommunistit saattoivat täysin naiivisti uskoa itäisessä naapurissamme julistetun uudentyyppisen yhteiskunnan kaikinpuoliseen erinomaisuuteen ja vaatia, että yleinen hyvinvointi meilläkin toteutettaisiin ulosmittaamalla rahat niiltä, joilla niitä oli.

Valistuneissa piireissä tätä pidettiin säälittävänä tietämättömyytenä, mitä se olikin ja ylioppilaat aloittivat taloudellisen valistuskampanjan, jonka toivottiin palauttavan kansan maan pinnalle.

Ennen pitkää samat piirit sitten liittyivät joukolla kommunisteihin ja vieläpä juuri siinä vaiheessa, kun NKP:n juhlallisesti julistama kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelma oli silminnähtävästi kariutunut, kun jopa leipää puuttui ja sotilaat ampuivat mielenosoittajia Novotšerkasskissa.

Suomalaisen älymystön viehtymyksestä nimenomaan neuvostoliittolaisen yhteiskuntamallin ja politiikan ihannointiin tuli suuri suomalainen erikoisuus, eräänlainen kansallisen poliittisen idiotismin monumentti. Muualla vasemmisto sentään valitsi sellaisia esikuvia, joista tiedettiin vielä vähemmän ja joita voitiin siis edes jonkinlaisella oikeutuksella ihailla.

Nyt on sitten vuorossa amerikkalainen woke ja moniaakkosperversioiden korottaminen normaalin elämäntavan yläpuolelle ja sen mittapuuksi.

Ymmärrän hyvin, että nykyisiä kvasitieteellisiä doktriineja annoksensa nauttinut ei halua pysytellä ajatuksissaankaan maan pinnalla, vaan pyrkii soveltamaan niiden metodeja ja johtopäätöksiä omaankin ympäristöönsä. Muiden on sitten aina omalta kohdaltaan ratkaistava, minkä arvon hän niille antaa.

Suuri rasismikeskustelumme, josta ei ole aihetta enää sen enempää puhua, osoittaa, että absurdin rajat on jo kauan sitten ylitetty ja että ihmistä voidaan pitää normaalina ja vakavasti otettavana, vaikka hän syytäisi suustaan aivan uskomatonta humpuukia ja kuvittelisi itse asiassa asuvansa Amerikassa eikä Suomessa, jolla nyt sentään on oma historiansa ja omat perinteensä.

Kokemus osoittaa, että mitä kauempana arkipäivän todellisuudesta tällaiset poliittiset hihhulit ovat, sitä turhempaa on yrittää puhua heille järkeä. Järjen argumentit eivät ole koskaan hihhuleihin vaikuttaneet ja tämä koskee niin politiikkaa kuin uskontoa.

Mutta onko nykyinen tilanne sentään kriittisen järjenkäytön kannalta huonompi kuin koskaan ennen? Eikö kommunistien kritiikitön totalitarismin palvonta sentään ollut vähintään yhtä hullua? Eikö joku Lapuan liikkeen avoin väkivaltaisuus ollut ainakin yhteiskunnalle vaarallisempaa?

Mitä Lapuan liikkeeseen tulee, oli se epäilemättä kannattajiensa typeryyteen vetoava ilmiö, joka oli hyvinkin vaarallinen sille demokraattiselle traditiolle, jota ajan valtavirta vaali ja kehitti epäonnisen vallankumousyrityksen jälkeen. Sen onnistuminen yrityksessään olisi luultavasti ollut maallemme yhtä suuri onnettomuus kuin sittemmin neuvostokommunismia ihailevien älymystöhihhuleiden.

Julkinen keskustelu ei kuitenkaan vajonnut enempää 1930- kuin 1970-luvulla yhtä matalalle tasolle kuin nyt. Nyt käydään suurta kansalista keskustelua äärimmäisen tyhjillä yleiskäsitteillä, vaaditaan nollatoleranssia ajatusrikoksille ja leimataan kokonaisia ihmisryhmiä vailla minkäänlaisia normaaleja argumentteja.

Jo sana nollatoleranssi osoittaa vaatijansa älyllisen alamittaisuuden, kun se liitetään aivan määrittelemättömään käsiteperheeseen. Suurten poliittisten johtopäätösten tekeminen aivan abstrakteja ja vailla empiiristä sisältöä olevien käsitteiden ja termien avulla on jo sen tason typeryyttä, ettei sitä hevin tapaa edes 1950-luvun korpikommunistien ajattelussa.

Silloin politiikka sentään liittyi asioihin ja jopa aivan keskeisen tärkeisiin. Aineellisessa toimeentulossa saattoi olla suorastaan henki kyseessä. Ei toki varsinaisen nälkään nääntymisen mielessä, mutta ainakin elintason nostamisessa sietämättömästä siedettäväksi.

Tarvitseeko edes sanoa, että nykyinen yksittäisten sanojen ja merkkien nostaminen suuriksi poliittisiksi kysymyksiksi on todiste niin älyllisestä alamittaisuudesta kuin totalitaarisesta ajattelusta.

Jos tarvitsee, jätän inttämisen muille, joku tasohan se sentään pitäisi säilyttää. Sitä valtamediamme ei kuitenkaan tee, vaan käyttäytyy kuin alaikäinen lapsi, jolle niin sanottu symbolifunktio ei vielä ole ehtinyt muodostua.

Kyllä, alan jo uskoa siihen, ettei maamme poliittinen kulttuuri ja siihen liittyvä julkinen keskustelu ainakaan sataan vuoteen ole ollut yhtä matalalla tasolla kuin nyt. Aiemmat pohjalukemat saavutettiin luultavasti 1900-luvun alussa, kun kylvettiin sitä luokkavihaa, joka sitten sai kruunauksensa vuoden 1918 väkivaltaisessa kapinassa, joka johti suureen katastrofiin ja oli vaarassa johtaa vielä suurempaan.

En tarkoita sitä, että vihateot siitä vain syntyisivät vihapuheista, joita nyt estottomasti syydetään omilla aivoillaan ajattelevien niskaan. Sen sijaan kyllä näen tässä yrityksessä järjen käytän kriminalisoimiseksi todellisen yhteiskunnallisen vaaran.

Olisi jo aika palata maan pinnalle ja alkaa puhua asioista eikä hourailla olemattomia.