Tarvitsemme saddukeusten puolueen

 

Syntisyyden politiikkaa

 

Olen aina silloin tällöin oudoksunut Jeesuksen julistamaa nollatoleranssia synnille. Eihän synnittömyys ole kenellekään ihmiselle mahdollista, mikäli synti ymmärretään Jeesuksen tapaan: se, joka katsoo naista himoiten, on jo tehnyt huorin hänen kanssaan, se, joka sanoo veljelleen, sinä mieletön, on ansainnut helvetin tulen jne. ad nauseam.

Itse asiassa koko käsite nollatoleranssi, silloin kun se kohdistuu johonkin niin epämääräiseen käsitteeseen kuin nyt esimerkiksi synti, rasismi, farisealaisuus, laiskuus, vain muutamia mainitakseni, on varma merkki käyttäjänsä tyhmyydestä, ellei sitten tarkoituksena ole tahallisesti hämärtää käsitteitä.

Jeesuksen pelastaa tässä tapauksessa hänen ajatuksensa armosta: kestämättömästä tilanteestaan ihminen pääsee vapaaksi armon kautta, ilman omia ansioitaan. Eihän se ole loogista, mutta ei tarvitsekaan. Ihme mikä ihme.

Tiedän, että asiasta on kristinuskon piirissä erilaisia tulkintoja ja tiedän myös sen, ettei politiikassa luovuta mistään asiasta, jota voidaan käyttää aseena toisia vastaan. Armo ei kuulu sen alan sanastoon.

Kun nyt rasismista puhuminen on taas tullut muotiin ja kun se ymmärretään ja halutaan ymmärtää nimenomaan syntinä ja ilmeisesti tämän maan suurimpana ongelmana, on ajankohtaista taas palauttaa mieleen, miten asia ymmärrettiin joskus toistakymmentä vuotta sitten.

Tässä taas yleisön pyynnöistä huolimatta uusinta vuodelta 2011:

tiistai 15. marraskuuta 2011

Ennakkoluuloista ennakkotietoon

 

Ennakkoluuloista ennakkotietoon

 

Helsingin Sanomien rasismia koskeva gallup osoitti ilahduttavasti, että suomalaiset ovat asenteiltaan hyvin avoimia eri rotuja ja kulttuureja edustavien ihmisryhmien yhteiselolle. He eivät pelkää ihmisiä, jotka ovat toisen näköisiä kuin valtaväestö.

Vain viisi prosenttia kansasta oli ”täysin samaa mieltä” väitteestä, jonka mukaan olisi parempi, että eri kulttuureista lähtöisin olevat ihmiset elävät toisistaan erillään eivätkä sekoitu keskenään. Kahdeksan prosenttia oli tästä osittain samaa mieltä ja jyrkästi erimielisten ryhmä oli niinkin suuri kuin 62%. Tämä ei ainakaan osoita ksenofobiaa, pikemminkin kenties hyväuskoisuutta, mutta asian absoluuttinen arvottaminen lienee mahdotonta.

En myöskään ole kuullut, että olisi jonkinlaista konsensusta siitä, miten monien olisi oltava tästä asiasta mitäkin mieltä. Suomalaiset eivät myöskään pidä ulkonäöltään ja kulttuuriltaan poikkeavia ihmisiä ennustamattomina ja pelottavina. Vain kolme prosenttia oli tästä täysin samaa mieltä, 68% täysin eri mieltä.

Mutta onko näillä tuloksilla jotakin tekemistä ennakkoluuloisuuden kanssa? Asia riippuu siitä, miten ennakkoluuloisuus määritellään. Jos se tarkoittaa vääriä ja mihinkään perustumattomia käsityksiä vallitsevista asenteista, osoitti tutkimus, että niitäkin kyllä on ja vieläpä huomattavan paljon.

Peräti kuusikymmentäkuusi prosenttia vastaajista nimittäin arveli, että maassamme ilmenisi ”paljon” tai ”melko paljon” rasismia. Itse asiassa sen määrä osoittautui sitten hyvin vähäiseksi, kun samoilta henkilöiltä kysyttiin, tunnistavatko he ”rasistisia piirteitä” itsessään.

Ilmeisesti kyseessä siis oli toisiin suomalaisiin projisioitu ennakkoluulo, jonka funktiona lienee ollut pönkittää ajatusta omasta moraalisesta paremmuudesta ja jonka muut kysymykset osoittivat perättömäksi. Rasistisista käyttäytymismalleista, toimenpidesuosituksista tai edes asenteista tähän kysymykseen annetut vastaukset eivät tietenkään voi sanoa yhtään mitään.

Ennakkoluuloksi paljastui tulosten valossa myös toisessa tutkimuksessa suoritettu kysely vähemmistöjen edustajilta. 34% oli täysin tai osittain samaa mieltä siitä, että ”suomalaiset ovat rasisteja”.

Lyhyestä selostuksesta ei käy ilmi, oliko kysymys asetettu tuolla tavalla, kokonaisen kansan kaikkia edustajia koskevaksi yleiseksi väitteeksi, mikä tuntuisi hiukan kummalliselta, vai oliko kyse normaalista kollektiivia koskevasta ennakkoluulosta. Ainakaan sille ei HS:n gallupista löytynyt katetta.

Tasavallan presidentin mielestä tutkimus osoitti, että ihmisillä on ulkomaalaisiin nähden ”oikeita ongelmia, mutta vääriä vastauksia”. Delfoin oraakkeli olisi kai voinut sanoa asian selvemmin. Arvojohtajan tehtävänä lienee vaalia oikeiksi koettuja arvoja, mutta asian yhteyttä kyseisen tutkimuksen tuloksiin on vaikea käsittää.

On jokseenkin uskomatonta, että kyseisen gallupin tulosten tulkittiin Helsingin Sanomissa tarkoittavan sitä, että rasismi olisi Suomessa hyvin yleistä ja suorastaan suuri ongelma. Asiasta olisi viimeinkin kehitettävä jonkinlainen vertaileva mittari, joka perustuisi eri maissa tehtyihin tutkimuksiin.

Poliitikkojen kritiikitön reagointi lehdistön johdatteleviin tulkintoihin aiheuttaa vain myötähäpeää ja Helsingin Sanomien ja tarkoitushakuinen revittely tuskin saa aikaan muuta kuin ansaittua paheksuntaa.

Mutta kriittisen kansalaisen on syytä kysyä sitäkin, mitä vikaa ennakkoluuloissa oikein on? Voidaanko ne edes periaatteessa korvata ennakkotiedoilla vai onko aina väistämättä tyydyttävä vain jonkinlaisiin ennakkoluuloihin, myönteisiin tai kielteisiin?

1960-luvun sosiologit arvostivat suuresti rationaalista käyttäytymistä. Asenteellinen jäykkyys, informaation torjunta ja ennakkoluuloisuus olivat heidän mielestään sitä irrationaalista painolastia, joka haittasi pluralistisen yhteiskunnan toimintaa ja itse kunkin onnellista elämää.

 

Ennakkoluulolla tarkoitettiin tuolloin vääriä tai mihinkään perustumattomia tiedollisia oletuksia. Ihmisryhmiä saatettiin torjua jo ennakolta, vaikka heistä ei tiedetty yhtään mitään. Tutkijat herkuttelivat jopa kysymällä mielipiteitä aivan keksityistä ryhmistä ja huomasivat, että tietyt vastaajat suhtautuivat myös niihin, kuten muihinkin kielteisesti. Ennakkoluuloisuus oli ilmeisesti persoonallisuuteen liittyvä mekanismi, jolla ei ollut kohteidensa kanssa paljoakaan tekemistä.

Ennakkoluuloisuuden vahingollisin ja ehkäpä myös typerin ilmenemismuoto oli ja on aina ollut ihmisyksilöiden arvottaminen heidän viiteryhmänsä perusteella. Niinpä esimerkiksi joskus maailmassa saatettiin lähteä siitä, että joku henkilö oli varmaankin keskivertoa vilkkaampi, älykkäämpi, luotettavampi tai sympaattisempi, koska hänen viiteryhmällään yleisesti arvioitiin olevan tällaisia ominaisuuksia.

Vastaavasti joidenkin toisten viiteryhmien kohdalla ennakoitiin yksilön olevan tietyissä suhteissa muita vajavaisempi. Tämän johdosta jotkut ryhmänsä edustajiksi leimatut yksilöt joutuivat erityisesti ponnistelemaan osoittaakseen, etteivät ole oletetun kaavan mukaisia. Jotkut toiset taas saivat ansiotonta arvonnousua. Kokonaisuutena ottaen kyseiset viiteryhmät saattoivat toki olla enemmän tai vähemmän ennakkoluulojen mukaisia, eihän niistä koskaan voi samanlaisia tulla.

On sanomattakin selvää, että yksilöiden arvostuksen sitominen heidän viiteryhmäänsä on sekä epäreilua että sivistymätöntä. Jokainen vastaa vain itsestään ja ansaitsee arvostuksensa itse tai on sitä ansaitsematta. Tämä on vanha liberaalin yhteiskunnan periaate, josta ei aiemmin ollut tapana tinkiä muualla kuin tolvanoiden piirissä ja totalitaarisissa maissa.

Mutta ajat ovat tainneet muuttua. Amerikkalainen yhteiskunta näyttää olleen uranuurtajana kehitettäessä aivan uudenlaista kanssakäymisen normistoa, joka nimenomaan edellyttää, että jokaista yksilöä on kohdeltava viiteryhmänsä jäsenenä.

 Viiteryhmän on taas a priori katsottava nauttivan immuniteettia kaikenlaista negatiivista kritiikkiä kohtaan. Yleisenä järkevänä lähtökohtana näyttää olleen, että ennakkoluuloja ei saa kohdistaa yksilöihin, mitä jo yleinen sivistyneisyys ja säädyllisen käytöksen normit perinteisesti edellyttävät.

Mutta kun tämän lisäksi vielä on ruvettu vaatimaan, ettei ihmisillä saa olla myöskään viiteryhmiä koskevia ennakkoasenteita, ollaan jo aivan eri alueella. Käytännössä edellytetään, että kaikki tieteellinenkin tieto viiteryhmien ominaisuuksista on ennakkoluuloa, mikäli siinä ilmenee jotakin epäedullista. Tämä tarkoittaa käytännössä rationaalisen ajattelun ja empiirisen havainnoinnin kieltämistä, esimerkiksi tilastojen salaamista.

On selvää, että eri yhteiskunnalliset ryhmät käyttäytyvät eri tavoin. niiden arvot, normit ja yleiset taipumukset poikkeavat toisistaan. Se, joka ei tätä tunnusta, sulkee yksinkertaisesti itsensä tärkeän faktatiedon ulkopuolelle. Tämä saattaa edesauttaa käpertymistä omaan ihannemaailmaan, mutta järkevän käyttäytymisen ja rationaalisen yhteiskuntapolitiikan kannalta asenne on tuhoisa.

Mutta ei ole syytä antautua obskurantismille. Viiteryhmistä nimittäin voimme saada myönteisten tai kielteisten ennakkoluulojen sijasta myös objektiivista ennakkotietoa ja sen hankkiminen onkin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen velvollisuus.

 Yksinkertaisesti typeriä ovat ne, jotka leimaavat yksilöitä viiteryhmän perusteella, olipa leima myönteinen tai kielteinen, mutta sama koskee myös ryhmiä koskevan tiedon kieltämistä. Tarvitsemme tilastotietoja ja niiden kriittistä tulkintaa. Mielikuvagallupit, joiden tulosten yli sitten vielä tarvittaessa kävellään häikäilemättä, ovat pelkkää pilkantekoa vakavasta asiasta.

 

Kun tässä nyt tuli aluksi Jeesuksestakin puhetta, kannattaa myös palauttaa mieleen, millainen oli aikoinaan fariseuksen hahmo hänen tulkitsemanaan. Lieneekö tuo mihinkään muuttunut? (ks. Vihavainen: Haun farisealaisten aika tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).