Nykyhetki oli eilenkin

 

 Nykyisyyden ymmärtäminen

 

     Joka ei menneitä tunne, ei nykyisiäkään ymmärrä, sanotaan ja siitähän seuraa, että se, joka menneet ymmärtää väärin, tekee samoin myös nykyisyyden kohdalla.

     Mitä tuo ymmärtäminen sitten milloinkin tarkoittaa, on kaikkea mitta kuin yksiselitteinen asia. Joku saattaa muistaa vuosilukuja ja nimiä ja numeroita, jotka eivät välttämättä lisää hänen ymmärrystään asioista minkään vertaa. Toisen mielikuvat ovat yksinkertaisesti vain tunnetta tulvillaan.

     Asioiden kontekstihan se on, joka määrää niihin sisältyvät mielekkyyden, sen, mikä juuri olisi ymmärrettävä, mikäli haluaa ihan oikeasti tietää, millaisena nykyaikaa on syytä pitää ja millä perusteella sitä olisi mahdollista verrata menneisiin.

     Ihmisen aivot ovat kapasiteetiltaan valtava koneisto, joka kuitenkin työskentelee ankarasti juuri pitääkseen toimivan ihmisen näköpiirissä olevat asiat mahdollisimman yksinkertaisina, jotta pääärökset olisivat helppoja eikä turhaa intellektualismia tulisi kaikkea pilaamaan (ks. Vihavainen: Haun savanniaivot tulokset ).

     Kuten tiedämme, on aikoja, jolloin intellektuaalinen kyky sanan klassisessa merkityksessä kytketään kokonaan pois päältä ja massat alkavat raakkua yhdellä äänellä ja ovat yhden tunteen valtaamia. Ne ovat omalla tavallaan suuria hetkiä, joista sittemmin ylpeillään, mutta ei ole syytä nostaa niitä aiheettomiin korkeuksiin (vrt. Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset ).

     Miten siis arvioimme ja voimme arvioida menneitä ja nykyisiä aikakausia? Mitä väitämme, jos sanomme niitä ymmärtävämme?

     Luulenpa, että on syytä kiinnittää silloin huomiota kyseisten aikakausien tiettyyn erityisyyteen, ilmiöihin, joiden löytäminen muilta ajoilta on vähintäänkin vaikeata ellei mahdotonta.

     Ajatelkaamme sitä, että kerran olimme urheilun suurvalta, joka oikeasti noteerattiin korkealle ja pakko olikin. Miltäpä kuulostaisi, jos joku nyt vakavissaan vaatisi, että tämä ansaittu kunnianimitys on yhä voimassa ja sitä on vaalittava?

     Olimmehan me kerran myös tietokonealan ihmemaa ja kännykän käyttäjien supervalta. Nyt ei enää löydy maata, joka ei ylittäisi Suomen tuolloisia lukemia.

     Ja sitten olivat ne Pisa-tulokset ja tämä maan mainio onnellisuushan on yhä tänään suuri valttimme. Ei se olisi ollut mahdollista joskus sata vuotta sitten.

     Helposti myös unohtuu, että Suomea pidettiin 1800-luvun puoliväissä Euroopan köyhäintalona, ainakin Zachris Topeliuksen todistuksen mukaan ja halpatyövoiman lähteenä, josta sai pilkkahintaan merimiehiä purjelaivojen vaarallisiin töihin.

     Ja sitten, eräässä tietyssä tilanteessa lähti maailman tasa-arvoisimman ja poliittisesti demokraattisimman maan suurin puolue aseellisen vallankaappauksen tielle, uskoen sokeasti venäläisten bolševikkien loruihin, joiden ei olisi voinut kuvitella pettävän idioottiakaan.

     Mutta näinhän se menee. Johtajat vievät ja kansa taputtaa ja ”ymmärtää” kaiken olevan parhaalla mahdollisella tavalla, kuten Voltairen tohtori Pangloss aikanaan.

     Juuri nyt voimme havaita suorataan euforista hartautta oma sotilaallisen kyvykkyytemme takia ja itärajan takana olevan karhun ärsyttäminen vain naurattaa meitä.

     Kaikki tämä on ymmärrettävää, mutta tuskin hyväksyttävää, saati kannatettavaa. Jälkiviisaus tuöee sitten aikanaan ja on usein imelää, vastuutonta ja typerääkin, vaikka on tärkeää, että edes jossakin vaiheessa osaamme olla itsekriittisiä.

     Tärkeää olisi pitää mielessä, että meidän on lähdettävä siitä, ettei nykyisyytemme missään tapauksessa ole saavuttanut inhimillisen täydellisyyden ja viisauden lopullista huippua ja että se, mitä nyt saatamme nimittää viisaudeksi, voikin sukupolven- parin päästä näyttää uskomattomalta typeryydeltä.

     Tämä tuli vain mieleeni lukiessani vanhaa blogiani, joka oli kirjoitettu vähän ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan:

 

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Tyylipisteet ja rähmätyyli

 

Menestyksemme puutteet

 

     TV:ssä tulee nyt lähihistoriasta kertova sarja, jota on kovasti hypetetty siellä ja täällä. Onhan siinä paljon sellaista asiaa, josta nykyisellä nuorisolla ei ole mitään käsitystä, ja jota vanhemmatkin usein tuntevat hyvin puutteellisesti.

     Onkin kiinnostavaa havaita, millaisia luonnehdintoja maamme ja kansakuntamme suorituksesta sotien jälkeen on tämän ohjelman johdosta annettu.

     Nuori tutkija on nimittänyt tuota historiaa menestystarinaksi, mutta varustanut sen joka tapauksessa epiteetillä nolo. Tämän sangen kiinnostavan kiteytyksen johdosta tulee kysyneeksi, mitä muita noloja menestystarinoita meillä on tiedossamme tai mitä sellaisia historia ylipäätään tuntee?

     Itselleni tulee lähinnä mieleen Ruotsin suoritus toisessa maailmansodassa, jossa se toimi Saksan luotettavana apulaisena ja teki mainion tilin myymällä sinne rautamalmia ja kuulalaakereita. Ilman tätä kauppaa Hitlerin sotakoneiston oli laskettu sodan alkuvaiheessa pysähtyvän muutamassa kuukaudessa.

     Ruotsin valtion suoritus oli sen kansan kannalta mainio. Suomalaiset olisivat mielellään nähneet veljeskansan päästävän maahansa liittoutuneiden siirtoarmeijan ja ryhtymään siinä samalla pontevaan sotaan saksalaisia vastaan omalla alueellaan. Sehän olisi hyvin luultavasti ollut väistämätön seuraus ja näkynyt heti myös meillä.

     Olisiko tämä sankarillinen poseeraus todella auttanut suomalaisia, on kysymys sinänsä, mutta ruotsalaisten tyylipisteet jäivät nyt joka tapauksessa aika niukoiksi, vaikka tulos oli lähinnä loistava oman maan kannalta.

     Tuota meidän TV-ohjelmaamme eivät kaikki kuitenkaan ole ymmärtäneet katsoa siinä esitetyn menestystarinan näkökulmasta, vaan joku sankarillinen sielu on peräti innostunut puhumaan häpeällisestä historiastamme. Siis missä suhteessa ja kenen kannalta häpeällisestä? Monikon ensimmäistä persoonaa siinä joka tapauksessa on käytetty.

     Pelkään pahoin, että tässä tapauksessa on nyt taas kerran unohtunut, kuka tässä maailmassa on kulloinkin ollut kuka ja millaisella äänellä itse kukin on päässyt puhumaan.

     Nykyään, kun yksinkertaiset sielut sijoittavat Suomen ilman muuta suurvaltojen joukkoon huipputehokkaine aseineen, unohtuu helposti, että vielä 1970-luvun alussa asevelvolliset meillä pitivät henkilökohtaisena aseenaan pystykorvakivääriä, joihin ei taisteluharjoituksissa ollut varaa jakaa paukkupanoksia. Sen sijaan huudettiin ”laukaus!”, ”laukaus!” ja parhaimmassa tapauksessa ”sarja!”.

     Tällaisen armeijan pelotearvo liittyi sen taisteluhenkeen, kuten se tietenkin myös aina tekee -jopa nytkin.  Olennaisen paljon riippuu siitä, miten hyvin maa ja armeija kestävät 1000-10000 ensimmäistä omaa kaatunutta.

     On luultavaa, ettei tuota armeijaamme kaikesta huolimatta silloin missään kovin pahasti pelätty eikä kyllä pelätä nytkään. Pienen maan turvallisuutta ei koskaan voi taata sen oma armeija, olipa se minkälainen tahansa. Suurvalloilla on aina kaikkea enemmän ja pienen maan turvallisuus lähtee siitä, että se onnistuu pysyttelemään poissa vasaran ja alasimen välistä. Oma pieni armeija antaa tässä suhteessa vain hyvin niukasti vapausasteita, niin tarpeellinen kuin sen olemassaolo onkin.

     Muistan, miten joskus 80-luvulla puhuttiin jossakin Suomen sodista ja muuan virolainen ystäväni naureskeli, että historiassahan näköjään Suomi toimi yhtenä suurvaltana muiden joukossa. Suomalaiset lähtivät aina siitä, että nimenomaan heidän omat ratkaisunsa ehdottomasti määräsivät oman maan ja vähän muidenkin kohtalon. Virolaisille ei tuota käsitystä ollut syntynyt.

     No, eivät ne Suomen ratkaisut vailla merkitystä olleetkaan, mutta toki niiden merkitys oli hyvin rajallinen. Aina vain ei ole jaksettu tätä muistaa. Joskus 90-luvulla muistelen eräiden suomalaisten poliitikkojen suuresti kiihtyneen, kun Suomea oli jossakin verrattu Itä-Euroopan maihin. Sehän oli täysin väärä vertailukohde?

     Vai oliko? Mikäli maamme historia halutaan asettaa sille aidosti kuuluvaan kehykseen, on ehdottomasti ymmärrettävä, että se tarkoittaa vertaamista Itä-Euroopan maihin eikä esimerkiksi Ruotsiin. Voidaanhan sitä verrata myös vaikkapa Belgiaan, kuten Stalin aikoinaan teki, mutta tämä on mielekästä vain sotavuosien osalta.

     Niiden jälkeen voittajat hoitivat etupiirejään ja pienet maat toimivat niiden sallimissa rajoissa, jotka idän suunnalla olivat sangen ahtaat. Suomi oli koko Euroopassa poikkeus. Se ei joutunut suurvaltojen tahdottomaksi satelliitiksi enempää sotien aikana kuin niiden jälkeen. Suurta liikkumavaraa sillä ei toki ollut, mutta sen verran kuitenkin, että valtiollinen koskiveneemme voitiin ohjata pahimpien karien ohi. Tämä jatkui yhä sotien jälkeen.

     Se, joka muistaa, millaisia olivat toisaalta Suomi ja toisaalta Itä-Euroopan maat joskus 1980-luvulla ja vielä 1990-luvullakin, ymmärtää, mitä menestystarinasta puhuminen Suomen kohdalla tarkoittaa. Se on näkökulma, josta katsoen ilmeisesti vielä on tehtävä historiallisia ohjelmia kansan valistamiseksi, jotta pysyttäisiin edes jonkinlaisessa kohtuudessa.

     Onhan se toki tarpeellista muistella, miten noloja ylilyöntejä Suomen poliittisessa kulttuurissa tehtiin tuohon aikaan, mutta samalla olisi syytä ymmärtää, että sellaisia tehdään myös nyt, koko ajan.

On turha kuvitella, että viidenkymmenen vuoden kuluttua meillä voitaisiin hartaan kunnioittavasti suhtautua sellaiseen hallituksen politiikkaan, jossa Suomesta yritetään tehdä ilmastopolitiikan mallimaata, joka tekee kalliit ratkaisunsa mahdollisimman paljon edellä muita maita, joka noudattaa valikoimatonta maahanmuuttopolitiikkaa tai julistaa hallituksen kannattavan intersektionaalista feminismiä…

     Hallituksen ja poliitikkojen lausunnot ovat myös nykyään usein hyvinkin noloja, ainakin myöhemmän aikakauden mittapuilla mitaten, mutta sellaistahan se historia on. Ei niistä suurta viisautta tai ylevyyttä synny myöskään silloin, kun ne asetetaan omiin yhteyksiinsä, mutta silloin ne ainakin tulevat ymmärrettäviksi.

     Mitä tulee noihin niin sanotun suomettuneisuuden ajan naurettavuuksiin ja ylilyönteihin, syyllistyivät niihin käsittääkseni etupäässä journalistit, jotka myötäsukaisesti ja moralisoiden hyökkäsivät niin sanottuja toisinajattelevia vastaan ja ilman vähäisintäkään kritiikkiä nielaisivat esimerkiksi oppositioon kohdistetut tolkuttomat syytökset äärioikeistolaisuudesta.

     Niiden, jotka kauhistelevat tätä ilmiötä menneisyydessä, kannattaa tarkoin katsoa ympärilleen ja miettiä, olisiko mahdollista ajatella, että tässäkin suhteessa oma aikakautemme saattaa toistaa menneisyyden noloimpia ylilyöntejä. Miksi näin tapahtuu, on hyvä kysymys. Kekkonen tai Neuvostoliitto tuskin kelpaavat enää selitykseksi.

     Maamme menestyksestä 1900-luvun jälkipuoliskolla en tässä viitsi edes puhua. Se oli niin loistava menestystarina, että siinä riittää ihmettelemistä niin koti- kuin ulkomaalaisillekin tutkijoille vielä pitkäksi aikaa.

      Ettei langettaisi liiaksi lamaavaan itseihailuun, on aina hyvä tutkia kriittisesti myös aikakausien varjopuolia. Se olisi kuitenkin ymmärrettävä tehdä tolkuttomuuksiin lankeamatta ja muistaen, kuka puhuu ja mistä lähtökohdista hän asiat näkee.

Odotan kiinnostuksella TV-sarjan jatkoa.

J.K.

Eipä taida TV nykyään tuottaa mitään älyllisesti tasokasta. Mutta onhan meillä tämä tosi-TV. Eikö soieltä pilkistävä typeryys riitökin meille peiliksi?

Meemien varassa

 

Se loputon luonnonvara

 

Kyseessä on asia, jota arkikielessä nimitetään tyhmyydeksi (ent. tuhmuus), mutta se ei tarkoita vain ja ainoastaan suorituskyvyn puutetta, vaan ennen muuta sen käyttämistä tietyllä tavalla.

Yhä uudelleenhan näemme, miten ihmiset, jotka pystyvät erittäin vaativiinkin suorituksiin joillakin aloilla, ovat sen sijaan valinneet monia peruskysymyksiä koskevassa ajattelussaan vähimmän vastuksen tien ja osoittavat hämmästyttävää typeryyttä. Kysymys ei ole useinkaan ajattelukyvyn puutteesta, vaan kieltäytymisestä sitä käyttämästä.

1970-luvulla alettiin puhua meemeistä, joita nimitettiin myös kulttuurisiksi geeneiksi. Moisella analogialla on tietenkin lähinnä heuristista arvoa. Biologia on biologiaa ja kulttuuri on kulttuuria. Biologiassa vain naaras poikii, kulttuurissa voidaan panna vaikka tuhat erilaista sukupuolta poikimaan.

Meemiä lienee kuitenkin hyödyllistä ajatella samanlaisena replikaattorina kuin geeniäkin. Sillä on kyky monistaa itseään, mutta se ei perustu biologiaan, vaan ihmisen taipumukseen luopua kriittisestä ajattelusta ja mennä sen sijaan joukon mukana. Muotia voisi kai nimittää arkkityyppiseksi meemiksi. Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset pyrkivät ehdottomasti tekemään aivan samanlaisia asioita tietämättä miksi.

Historia on alue, jonka ymmärtämiseksi pitäisi kyetä näkemään valtavasti enemmän asioita kuin mihin ihminen on yleensä valmis. Ainutkertaisten tapahtumien hahmottaminen omassa ja meidän aikakaudestamme poikkeavassa ympäristössään on usein erittäin vaativa älyllinen suoritus.

Sellaista toki tehdään jatkuvasti ja tutkijoiden esittämät tarinat ovat parhaimmillaan hyvin lähellä sitä ideaalia, jonka mukaan olisi kyettävä ymmärtämään, miten asiat kerran todella olivat.

Toki koko tämä ihanne on yhä uudelleen leimattu mahdottomaksi ja naiiviksi ja jopa tarpeettomaksi, mutta kaikenlaisia muotejahan ihmiskunta keskuudestaan kehittää myös eri tutkimuksen aloilla. Se, joka on syntynyt 1940-luvulla, on jo ehtinyt nähdä yhtä ja toista tälläkin alalla. Lapsenusko edistyvään kehitykseen on mennyt jo aikoja sitten.

Mutta, kuten sanottu, suuri yleisö ei koskaan seuraa eikä halua seurata tutkijoita heidän kivikkoisella tiellään, joka on täynnä epävarmuuksia ja ristiriitoja ja joutuu aina toimimaan vajavaisilla edellytyksillä.

Suuri yleisö ei halua mitään älyllisiä seikkailuja, vaan meemejä, joita on helppo käsitellä ja niiden kanssa leikkiä. Niistä muodostetut rakennelmat eivät vain korvaa pyrkimystä totuuteen, vaan tuottavat monia sellaisia palkintoja, joita mitkään totuudet eivät kykenisi tarjoamaan.

Miten paljon tunnetta voidaankaan ladata käsitteisiin ja jopa yksittäisiin sanoihin, joiden avulla voidaan tehdä miltei mitä halutaan. Miten suuria emotionaalisia palkintoja tarjoakaan leikki meemeillä, joka saattaa kerrassaan antaa tunteen koko maailman hallitsemisesta ja jopa henkilön omasta ylivertaisesta nerokkuudesta!

Olisko tämä tyhmyyttä (humalata), kysyy aikamme Esko: näin ihanata, näin taivaallista, näin rauta-rohkeata!

Siunatussa euforisessa tilassaan maailmanselittäjä saattaa tosiaan olla jopa valmis juoksemaan päänsä mäntyyn, kuten Esko aikoinaan oli ja sitten myöhemmin eräät muutkin. Onneksi yleensä aina sentään on joku Antres, jonka järki yhä toimii.

Suuret kriisiajat ovat aina myös suuria älyllisen ja moraalisen regression aikoja. Voisiko tämäkin aika olla esimerkki sellaisesta? Millaisilla meemeillä kansa nyt ajattelee? Mitä vikaa niissä on ja itä vaarallista siinä on?

En rupea osoittelemaan, mutta liitän taas yhden vanhemman blogin, jossa tätäkin asiaa on käsitelty:

 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Aivojemme rajoituksista

Ihmisaivojen kurjuudesta ja kiroamisen merkityksestä

 

Kuten asiantuntijat ovat todenneet, ihmisillä on monet aivot. Yksi niistä on liskoaivot ja se on kaikkein primitiivisin, sitten on muutama muu ja olivatkos ne nyt nämä savanniaivot se kaikkein korkein yksikkö? Enpä muista, vaikka muistikin kai sijaitsee jossakin siellä mainitussa paikassa, siis yksilöllä.

Joskus poikasena, kun vielä opiskelin, elättelin suuria kuvitelmia siitä, miten viisaaksi ihminen voisikaan vielä tulla, jos ryhtyisi rationaaliseksi ja käyttäisi hänelle suotuja aivoja enemmän kuin niiden muutaman prosentin verran, kuten yleensä tehdään.

Jossakin vaiheessa huomasin, että toiveet ovat turhia. Isänmaan toivojen piirissä levisi kulovalkean tavoin ideologia, jollainen olisi luullut parhaiten sopivan jollekin savannien tai viidakkojen pygmikansalle.

 Minän sijasta kaikkialla toimi me, joka vieläpä oli sellainen, että se vaati jäseneltään aivojen heittämistä ensin narikkaan. Sen jälkeen nuo intellektuellit näköjään saavuttivat jonkinlaisen euforisen somnambulismin tilan, jossa järki ja tunne olivat tasapainossa, eli siis niin koettiin olevan.

Massan kollektiivinen typeryys on yhtä läpitunkematonta kuin on sen jäsenten uskollisuus asialleen. Varmuuden vuoksi vielä julistetaan ja liturgisesti vatvotaan sitä, että varaukseton suhtautuminen pyhään asiaan on suurin mahdollinen hyve ja joukosta irtaantuminen taas kuolemansynti.

Mutta tämä nyt toki koskee ns. älymystöä. Asiat eivät kuitenkaan ole paljonkaan paremmin sen penseän enemmistön taholla, joka ei oikein jaksa syttyä sellaisista aatteista, jotka menevät omaa ja läheisten hyvinvointia kauemmas ja ovat siis varsinaisesti rationaalisia luomuksia.

Vaikka tavalliselle poroporvarille ei voi myydä korkealentoisia aatteita ihan identiteettitekijäksi asti, ei hänkään ole immuuni kollektiivisille elämyksille ja sitoumuksille. Siihen on taipumusta.

Oman maan ja kansan menestys historiassa, sodissa ja rakennustyössä elähdyttävät kansalaista ja viimeistään potkupallokentän katsomossa tavallinen kunnon kansalainen kokee tajunnanräjäyttävän kollektiivisen typeryyden kosketuksen. Ollaan sankareita kaikki, myös aivan pelin ulkopuolinen katsoja kaikessa vähäpätöisyydessään.

Vastaavasti ollaan kai surkimuksia kaikki, jos peli menee huonosti, vai miksei oltaisi? Maailma on kuitenkin armoton paikka ja ihmisaivot pyrkivät pehmentämään kolhuja ja muutenkin käsittelemään kokemaansa tarkoituksenmukaisesti, yksilön henkisen hyvinvoinnin ja suorituskyvyn kannalta. Siksi häviö selitetään pois, ellei voitoksi, niin olosuhteisiin nähden loistavaksi suoritukseksi.

Eipä tässä ihan johdonmukaisia olla. Jos peli meni huonosti, niin ehkä kannattaisi selittelyn sijaan vain tunnustaa tosiasiat ja opetella pelaamaan paremmin, ellei sitten luovu koko tuosta tarkoituksettomasta korviketoiminnasta.

Aivotoiminnan primitiivisyydestä kertoo osaltaan myös taipumus mellakointiin, jonka voimme todeta keskittyvän tietynlaisille alueille tietynlaisen väestön keskuuteen.

 Myös jälkimmäinen tekijä on aina välttämätön, eikä siitä sen enempää. Se tuli mieleeni vain siksi, että koko niin sanotun poliittisen korrektiuden synty ja kehitys näyttää liittyvän juuri aivojen primitiiviseen taipumukseen yhdistää toisiinsa yksilö ja yhteisö. Mitä primitiivisemmät ovat aivot, sitä lujempi tämä sidos on.

Ihminen, jonka aivot yhä olisivat parhaimmillaan juuri savanneilla eikä kaupungeissa, ei yksikertaisesti kykene mielessään tekemään eroa yksilön ja heimon välillä. Ne ovat sama asia ja se, mikä uhkaa toista, uhkaa myös toista. Sama koskee lauman hyötyjä ja mahdollisuuksia.

Savanneilla, kuten aavikon laidoillakin luultavasti saattaa olla viisasta ja perusteltua tappaa viimeistä myöten samoile apajille saapunut vieras populaatio tai ainakin sen miespuolinen osa. Sen jälkeen heimon voi olettaa olevan taas ainakin vähän aikaa turvassa. Vanhassa testamentissahan esimerkkejä kansojen täydellisestä tuhoamisesta on paljon eivätkä ne ole aivan vähäisen auktoriteetin käskystä tehtyjä.

Asian huono puoli on, että toinen osapuoli maksaa todennäköisesti potut pottuina heti, kun pystyy ja jos se enää pystyy. Luin hiljattain Santeri Ivalon historiallisen romaanin Juho Vesainen, jossa tuollaista kierrettä kuvailtiin. Kuvaus ei kuitenkaan ollut moralistinen, vaan pikemminkin sankarinpalvontaan vivahtava. Olemukseltaan totaalisen sodan oloissa jopa kestiystävyyden pettäminen esitettiin kiitettävänä toimintana.

 Heimoajattelun ohella kirjassa ymmärrettiin myös verevän naaraan viehtymystä vastapuolen uljaaseen urokseen. Eihän tässä kovin korkealla kulttuurin tasolla liikuttu, mutta voi sanoa kirjoittajan olleen sukupolven verran aikaansa edellä. Tarinahan kelpaisi hyvin jollekin D.H. Lawrencelle ja vastaaville, jotka alkoivat sitten maailmansodan jälkeen ymmärtää primitiivisyyden arvoa. Ivalohan kuitenkin kirjoitti kirjansa Venäjän keisarikunnassa, ennen sortokausia.

Mutta toki 1900-luvulla nousi myös suuri rationaalisuuden kultti yksilön ja hänen ryhmänsä käsittämiseen nähden. Sillä ratsastava Stalin vakuutti, että jokainen vastaa itsestään, ei siis poika isästään tai edes päinvastoin. Käytännössä asiat tehtiin juuri toisin päin. Se, joka oli ”proletaarista” sukua tai vaikkapa paljasjalkaisen varkaan jälkeläinen, kuului periaatteessa eliittiin, se, jonka esi-isät olivat ”riistäjäluokkien jäseniä” sai taas vastata sukunsa synneistä.

Stalin siis mahdollisesti luuli olevansa täysin rationaalinen ammuttaessaan suuren terrorin aikana yli 700000 ihmistä. Ainakin uhrien valinnassa näkyy jälkiä rationaalisesta lähestymistavasta, weberiläisittäin ajatellen.

Niinpä ihmisen yksilöllisen toimet ja ajatukset eivät vaa’assa painaneet, kun likvidoitiin kokonaisia vahingollisia ryhmiä ja niihinhän se insinöörityö kohdistui. Siinä menivät kulakit ja siinä sosiaalisesti vahingolliset ainekset, tuossa olivat trotskilaiset ja tuossa suomalaiset ja puolalaiset.

Toisin kuin joskus kuvitellaan, niskalaukausta ei saanut vain jotakin tehtyään. Kyllä tuhansille ja taas tuhansille riitti jopa se, että he kuuluivat johonkin kansaan. Tarkoitan tässä ns. kansallisia operaatioita vuosina 1937-1938. Uhrien määrä on kerrottu eri yhteyksissä yhä uudelleen ja uudelleen ja se näyttää yhä täydentyvän. Halukkaat löytävät senkin internetistä. Paljonko heitä siis oikeasti olikaan?

Olen jokseenkin varma, että suurin osa suomalaisista ei osaa vastata tuohon oikein mitään. Useimmat lienevät kuulleet, että rajan takana teloitettiin joitakin Kanadasta muuttaneita suomalaisia, väärin syytettyinä kuka mistäkin.

No sellaistakin tapahtui. Kun teloitetut suomalaiset lasketaan yhteen, saadaan nykytiedoin yli kymmenen tuhatta henkeä. Se on kansan kokoon ja etenkin sen Venäjällä oleskelleeseen osaan suhteutettuna paljon.

Mutta mitä meidän pitäisi tälläkin tiedolla tehdä? Velvoittaako se mahdollisesti meitä johonkin ja jos, niin ketä ja mihin? Mitä meidän pitäisi ajatella? Entä venäläiset ja Venäjän valtio? Mikäli korvaukset omaisille on liikaa pyydetty, niin miten olisi anteeksipyynnön laita?

Toisaalta jokainen maa voi omasta puolestaan tehdä vastaavia laskelmia ja esittää laskuja, niin myös Venäjä. Suomalaisten joukkomurha 1930-luvulla oli kuitenkin silkkaa valtioterrorismia, joten vastuulliset on helppo jäljittää ihan virkateitse.

Mutta miten oli Viipurin vuoden 1918 venäläismurhien kanssa?

Kyllä siinäkin tekijöinä olivat valtakunnan viralliset edustajat ja kaiketi vastuu koituu lähinnä komentaneille upseereille, jotka näyttävät olleen jääkäreitä. Ylipäällikön eli siis Mannerheimin käskyn etsiminen on ilmeisen turhaa, sillä sellaista ei varmastikaan annettu. Valtion vastuu näyttää selvästi vähäisemmältä.

Mutta miten oli hyvityksen laita? Millaisen vastuun murhaajat joutuivat kantamaan? Vai kuka tässä oikein on vastuussa? Ehkäpä nyt sitten koko Venäjän kansa suuren terrorin kohdalla ja Suomen kansa vuoden 1918 suhteen?

Huolimatta siitä, että Saksan kohdalla on näköjään nähty hyväksi ajatella kansan kollektiivisen vastuun mahdollisuutta, pitäisin sellaista nimenomaan primitiivisen ajattelun hedelmänä.

Tihutöistä kärsineiden omaiset vaatikoot hyvitystä, mutta kansakunnan kohdalla sellainen ei tule kysymykseen puolin eikä toisin. Kaikkein vähiten vastuu siirtyy polvesta polveen, vaikka kiivas Jahve kerran kertoikin kostavansa isien pahat työt aina kolmenteen ja neljänteen polveen.

 Hän oli tuolloin selvästi vanhanaikainen ja sitä paitsi vain yhteen kansaan sitoutunut. Nyt eletään toista aikaa, vaikka aivot tulevat sieltä menneisyydestä.

Minusta olisi kuitenkin tärkeää edes tunnustaa noiden rikosten tapahtuneen sen sijaan, että ne ikään kuin yritettäisiin pyyhkiä olemattomiin.

Jokaisella kansakunnalla on oikeus ylpeillä sankareistaan, mutta eikö siitä seuraa myös, että sillä on yhtäläinen velvollisuus murehtia ja paheksua roistojaan?

Sankareiden galleria meillä onkin jo kaapin tai esimerkiksi pianon päällä, mutta mihin me voisimme nuo roistot sijoittaa?

Luulen, että jokaisen kansakunnan tulisi kehittää itselleen kauhukabinetti, jossa olisivat muutkin kuin maanpetturit. Myös vieraita kansoja vastaan tehdyt rikokset ovat rikoksia ja sellaisina pysyvät.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa luetaan ensimmäisenä suuren paaston jälkeisenä sunnuntaina anateema erinäisille kerettiläisille ja pettureille, siis omille, jotka ovat luopuneet oikeasta yhteydestään.

Kyseessä on huikea julistus, jonka suoraselkäinen sanoma herättää pakostakin hartautta ja kunnioitusta. http://uoj.org.ua/publikatsii/vopros-very/torzhestvo-pravoslaviyia-pobeda-istiny. Milloin vastaavaa saa kuulla meidän kirkoissamme? Saattaisipa tulla jopa kuulijoita.

Sellainen voisi olla hyvä idea. Vieraiden kelvottomuus on terveelle savanniväelle niin ilmeistä, ettei siihen liittyviä harjoituksia ehkä erityisesti tarvita. Näin oli ainakin ennen. Miltä nyt kuulostaisikaan, jos vaikkapa edes juhlapyhinä kirkoissa kirottaisiin erikseen kaikki kilpailevat uskontokunnat ja kristinuskon kilpailevat suuntaukset, ideologiat ja nationalismit?

Minusta tämä kuulostaisi niin primitiivisen typerältä, että ajatukselle pitää aluksi ihan naurahtaa. Se, että oman lauman johtajille toivotaan korkeimman siunausta ja järkeä vastuullisessa asemassaan, on sentään vielä jotakin aivan muuta.

Mutta miten kaukana me oikeastaan olemmekaan siitä, että tässäkin maassa alettaisiin saarnata vihaa vääräuskoisia vastaan ja heidän tuhoamistaan? Eikö itse asiassa ole niin, että tällaista aletaan pitää jo normaalina ilmiönä ja kauhistellaan pikemmin sitä, että joku saattaa asiaa paheksua kuin sitä, mitä siinä tehdään? Samoja normeja kun nyt ei voi monikulttuurisessa maassa kaikille asettaa ja monokulttuuri on niin last season.

Koska ihmisaivot ovat niin primitiiviset kuin ovat, niitä täytyisi koko ajan muistuttaa siitä, miten monimutkaisia asiat ovat. Muuten saatetaan hurahtaa kaljapatriotismiin (квасной патриотизм), jossa typerästi luodaan itsestä retusoitu ihannekuva samalla, kun toisista maalataan pelkkiä irvikuvia.

Ja koska meillä nyt on sellaiset aivot kuin on, täytyy sekin hyväksyä tosiasiana ja hylätä vahingollisena utopiana multikulturalismin ideologia.

Asiaan voinee palata sitten, kun on todettu tämän ideologian jossakin maassa ihan nuhteettomasti toimivan.

 

Propagandan vastaanotto

 

Sodan banalisointi ja savanniaivot

 

Pyrkimys ihmisen tietoisuuden manipulointiin on monien merkittävien asioiden kannalta aivan keskeisen tärkeää. Jokainen tuntee kliseen siitä, että totuus on sotien ensimmäinen sankarivainaja ja propagandastahan meitä on erittäin pontevasti varoitettu jo kymmeniä vuosia, eli siitä lähtien kun internet tuli jokaisen käyttöön ja oli pelättävissä, että ihmiset noukkivat sieltä juuri sellaista materiaalia, jota luulevat tarvitsevansa.

Tämä vallankumous oli merkitykseltään samaa luokkaa kuin aikoinaan kirjapainotaidon keksiminen. Kun pyhät kirjoitukset tulivat maallikoiden käsiin, ei pirukaan voinut heitä estää tulkitsemasta niitä sillä tavoin kuin halusivat.

Mutta eihän tästä Gutenberginkaan keksinnöstä mitään kriittisten ja rationaalisten ihmisten yhteiskuntaa seurannut. Päinvastoin, juuri nyt aloitettiin sitten laajamittaisten sotien käyminen ainoan oikean tulkinnan menestyksen varmistamiseksi. Aiemmin sellaisille ei ollut tarvetta.

Propaganda propagandana. Koko sananhan otti käyttöön jesuiittaveljeskunta, joka vuonna 1622 perusti laitoksen nimeltä Sancta Congregatio de Propaganda Fide. Moni lienee sen nykyisen päämajan Roomassa huomannutkin. Kyseessä oli siis uskon edistämisen pyhä yhteisö. Eräissä käännöksissä puhutaan kyllä evankeliumin edistämisestä, nuo asiat kun samaistettiin.

Kaiken maailman faktantarkistajat näyttävät kuvittelevan, että ihmiskunnan suuri ongelma ja koko maailman yleisen autuuttamisen vihollinen on väärien, siis epätosien tietojen levittäminen. Se on kuitenkin vain yksi ja simppelimpi puoli asiassa, jonka varsinainen ongelma on vastaanottajan päässä, aivan konkreettisestikin.

Jesuiittojen tapa tehdä uskon propagandaa eli levittää sitä tukevia näkemyksiä, väitteitä ja joskus jopa tosiasioita ei paljon piitannut siitä, oliko se, mikä oli sanottu totta vai ei. Toiminnan tehtävänä oli nimenomaan uskon ja tarkemmin sanoen katolisen uskon aseman vahvistaminen ja jos se siinä onnistui, ei mikään uhraus ollut liian suuri. Panoksenahan oli ihmisten ikuinen elämä. Mihin sitä sopi verrata?

Vastaava suhtautuminen propagandaan tuli vallitsevaksi Neuvostoliitossa, jonka puolustettavana ei ollut enempää eikä vähempää kuin koko ihmiskunnan siirtyminen korkeampaan vaiheeseen, jossa täydellinen vapaus ja oikeudenmukaisuus vallitsisivat. Sen hyväksi ei mikään keino ollut hyljeksittävä.

 Totaalisesta valheesta tuli kommunisteille normaali propagandan väline ja niinpä oli aivan luontevaa selittää joulukuussa vuonna 1939, että Suomessa oli tapahtunut vallankumous ja uusi hallitus oli kutsunut puna-armeijan auttamaan järjestyksen palauttamisessa. Sotaa ei siis suinkaan käyty. Suomen vallankumouksen yksityiskohdista ei viitsitty puhua mitään. Tarina upposi uskovaisiin ilman sitäkin.

Muuten, Neuvostoliiton johto oli tuohon aikaan kyllä ideologisesti sangen suvaitsevainen ja Saksan kanssa 28.9. 1939 solmitun Raja- ja ystävyyssopimuksen jälkeen Molotov selitti, että länsivaltojen puheet sodasta hitleriläisyyttä vastaan haiskahtivat keskiaikaiselle uskonsodalle, jollaisista kansa oli aina eniten kärsinyt. Eihän aatteita voitettu sotimalla, vaan niiden menestyksen ratkaisi yhteiskuntien kilpailu.

Vuoden 1941 kesäkuun 22. päivästä lähtien, mutta vasta silloin ääni Molotovin kellossa muuttui, eikä asian syitä tarvitse tässä erikseen selittää. Nyt ja vasta nyt pelkkä sana ”fasisti” oli riittävä aiheuttamaan pavlovilaisen kuolaamisreaktion, johon liittyi myös murinaa ja hampaiden kiristelyä.

Ihmisaivot ovat epäilemättä hyvin monimutkainen ja periaatteessa suorituskykyinen koneisto. Käytännössä ne palvelevat suurta enemmistöä hyvin primitiivisellä tavalla, jossa laajoilla yleiskäsitteillä ja binäärisellä joko -tai -asetelmalla on hallitseva asema. Tutkijat näyttävät puhuvan savanniaivoista, jotka ovat kehittäneet tuon yhäkin vallitsevan reagointitavan kauan, kauan sitten, siihen aikaan, kun villiheimot olivat vielä villiheimoja ja vailla poliittista korrektiutta.

On kiinnostavaa havaita, miten tavatonta primitiivisyyttä esiintyy nykyään niissä teksteissä, joita internetiin jatkuvasti ilmestyy käynnissä olevan sodan takia. Yksi puhkuu vihaa ja kostoa viattomien uhrien takia, toinen jankuttaa mutku -argumenttejaan ja käskee miettimään, mitä Venäjä ja venäläiset ovat saaneet jo kahdeksan vuoden ajan kestää. Eiväthän ne raukat pystyneet siellä kansantasavalloissa suojautumaan natsien väkivallalta, joka jo uhkasi itse Moskovaa ja reaktioista päätellen jopa Vladivostokia.

Tällainenhan se tilanne neuvostopropagandan mukana oli myös talvisodassa, jossa tosin uhan väitettiin suuntautuvan ennen muuta Leningradiin.

Kyllähän nyt hyökkäys toiseen maahan on aivan luonnollinen tapa reagoida natsismin kaikkinielevään pahuuteen, omapahan on vikansa. Näinhän asia kerrotaan suurelle yleisölle täynnä pyhää suuttumusta ja monet kiiruhtavat mielihyvin ottamaan sanoman vastaan.

Primitiivistä uskoa palveleva aivotyö muuttaa vaivatta minkä tahansa informaation mieleisekseen tai sitten heittää sen syrjään. Hyökkäyssotaan kelpo sitoutunut älykkö ja myöskin vähä-älykkö suhtautuu äärimmäisen suvaitsevasti: onhan se nyt ihmeellistä, että sellaisesta nostetaan meteli.

Kyseessä on, kuulkaas nyt, suurvallan normaali käytös ja sitähän se on ollut ajasta aikaan eikä mitään sotaakaan itse asiassa ole. Lukekaa nyt, mitä Moskova sanoo ja miettikää nyt vielä sitten kerran noita sakramentaalisia kahdeksaa vuotta!

Talvisodan aikana viitattiin aina siihen, että Suomi oli ollut valkokaartilainen helvetti viimeiset kaksikymmentä vuotta ja että sorrettu kansa paloi halusta päästä pelottavasti kostamaan pyöveleilleen, kunhan vain pääsisi vapauteen.

Kun Moskova rauha sitten solmittiin, totesi niin sanoakseni dosenttimaista versiota asioista esittänyt lehti Kansan ääni pettyneenä, että nyt suurin osa Viipurin lääniä oli sitten vapautettu, mutta se oli pelkästään puna-armeijan ansiota -ei se kansa sitten kuitenkaan noussut, vaikka me siihen toistuvasti kehoitimme… Niin, että se siitä Suomen vallankumouksesta.

Kaikenlaista roskaa siis puhutaan aivan tietoisesti propagandan eli uskon palvelemisen hyväksi, missä ei ole mitään uutta tai kummallista.

Jotakin perin kummallista on sen sijaan siinä tavassa, jolla tuohon primitiiviseen ja aivan läpinäkyvään valehteluun suhtaudutaan. Kunnon uskovaista se nimittäin ei häiritse lainkaan. Itse puolustettava Asia koetaan niin suureksi, että sen hyväksi voi kaikin mokomin tehdä mitä tahansa, sanomisesta nyt puhumatta. Sitä paitsi kelpo uskovainen osaa aina käyttää niin sanottua kaksoisajattelua: kaksi ristiriitaista totuutta sopii aivan hyvin yhteen, mikäli molemmat palvelevat Asiaa.

Ihmisaivojen primitiivisyyteen luottaen propagandakoneisto sitten syytää hellittämättä täysin läpinäkyvää valhetta, aina se jollekulle kelpaa ja aina siitä jotakin tarttuu. Alan teoreetikot ovat ymmärtäneet asian mainiosti. Ohessa pätkä vanhasta blogistani:

Professori Igor N. Panarin on muuan informaatiosodan venäläisistä eksperteistä. Hän kannattaa ”kolmen D:n” ideologiaa: duhovnost, derzhavnost, dostojnstvo eli henkisyys, suurvaltaisuus ja arvokkuus.  Näihin katsotaan myös liittyvän toisen kolmikon dialog, druzhba, dobro eli dialogi, ystävyys ja hyvä (rikkaus). Ulkopolitiikassa Panarin on kannattanut suurta euraasialaista unionia omalla valuutalla. Hän on myös ennustellut Yhdysvaltojen hajoamista ja sisällissotaa Amerikassa (2009).

Panarinin laajasta tuotannosta mainittakoon vuonna 2004 ilmestynyt ”Informaatiosota ja diplomatia”. Luultavasti kirja heijastelee ainakin alan korkeinta opetusta Venäjällä, sillä KGB:ssä uransa aloittanut Panarin on kauan ollut opettajana mm. diplomaattiakatemiassa.

Kirjassaan Panarin ylistää Stalinia 1900-luvun suurimmaksi geopoliitikoksi, joka käytännössä toteutti vanhaa ”Moskova – kolmas Rooma”-ideaa. Hänen mielestään myös Machiavellilla oli hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä. Juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”. Macchiavelli myös ymmärsi, miten likaiset tehtävät voitiin hoitaa itse tahriintumatta: tee kaikki kerralla, pistä toinen teloittamaan ja teloita sitten hänet… Stalin, (kuten omalla vaatimattomalla tavallaan myös Kekkonen), oli Machiavellin hyvä oppilas.

Mitä geopolitiikkaan tulee, Panarinin mielestä Venäjän kutsumuksena on hallita Euraasian geopoliittista ydinaluetta. Sitä varten tarvitaan sekä uusi poliittinen doktriini että kyky ottaa se vastaan. Venäjän ”passionaarisen eliitin”, joka ymmärtää uuden doktriinin, tulee tehdä siitä ”venäläisen superetnoksen käyttäytymisen stereotyyppi”. Sana ”passionaarinen” viittaa tässä tunnettuun euraasialaisuuden teoreetikkoon, Lev Gumiljoviin, joka katsoi, että nimenomaan Venäjällä nuorena kansakuntana on merkittävästi kykyä itsensä uhraavaan, ”passionaariseen” käyttäytymiseen.

Venäjä, kuten muutkin maat, on aina eliitin hallitsema, tekijä toteaa. Tosin eliittejä voidaan vaihtaa.

Venäjän imagon suhteen Panarin tukeutuu professori K.A. Hatšaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatšaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin. Venäjä esitetään rikollisena valtiona, Tšetšenian sota, bandiittien mellastus ja korruptio ovat Venäjän kuvassa vallitsevana. Hatšaturovin mukaan ne kyllä ovat todellisia, mutta vain osa todellisuudesta.

 Ehkä tässä voi ohimennen kommentoida, että etenkin vuonna 2000 ne kyllä olivat erittäin merkittävä osa.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan mittasuhteet.

 

Eihän tässä mitään uutta ole. Kiinnostavaa on vain ollut havaita käytännössä, miten laajasti tuo ilmiselvä valhe juuri sodan oloissa menee kaupaksi sekä Venäjällä että lännessä. Kauheuksien banalisointi on arkipäivää ja sitä tehdään asiasta ylpeillen.

Myös monet netissä esitetyt venäläisten haastattelut ovat olleet hiuksia nostattavia.

Tämän voi asettaa sitä taustaa vasten, että venäläiset ovat etenkin omissa kuvitelmissaan aina esiintyneet poikkeuksellisen hyväntahtoisena (dobryi) kansana, jolle kaikkinainen kansallinen syrjintä ja kauna on vierasta.

Nyt taikasana ”natsit”, ”natsikaiset” (natsisty, natsiki), riittää näköjään kiihottamaan kiltin näköiset tädit ja sedät vaatimaan koko ukrainalaisen roskajoukon tuhoamista.

Valittuja palojahan näissä ohjelmissa usein esitetään ja joskus nämä haastattelut ovat selvää ukrainalaista propagandaa. Kuitenkin myös mielipidetutkimukset kertovat karua kieltään.

 Savanniaivot ne nyt Venäjällä(kin) massoja hallitsevat ja järki vaikenee tai toimii propagandan kuuliaisena juoksupoikana, kun kunnioitettu ja rakastettu maan isä erikoisoperaatiota toteuttaa.

 

 

 

Juoksuaikaa

 

What do you want to do ?

New mail

Uuden ajan nuoret

 

Joonas Konstig, Totuus naisista. Gummerus 2013, 348 s.

 

Romaani ei tietenkään ole dokumentti kuvaamistaan asioista. Siitä huolimatta se on aikansa dokumentti, esitys, jossa aikakauden näkemykset tyylistä, tavoiteltavista asioista ja sallituista tehoista pyritään panemaan paikalleen. Sitä paitsi romaanin pitää olla uskottava.

Toki tämän sivilisaation piirissä on jo toista sataa vuotta harrastettu kaiken maailman kokeiluja ja yritetty panna koko tyylilaji uusiksi. Mitkään keinot eivät ole olleet liian helppohintaisia yritteliäille kirjoittajille. Niinpä uutta romaania käsiinsä ottaessaan ei aina tiedä, mitä siltä osaisi odottaa.

Joonas Konstig on turvallisemmasta päästä. Hänet tunnetaan miehenä, joka peräti kokeili elää tässä maassa herrasmiehen elämää, oliko nyt vuoden verran. Se oli koe, jota ehkä voisi verrata Tarzanin asettumiseen viidakkoon erillään isoista apinoistaan ja heistä riippumattomana. Kiinnostava eksperimentti.

Tämä kirja on ainakin minun ymmärtääkseni rakenteiltaan ja tavoitteiltaan aivan perinteinen, vaikka kertookin sivilisaation murroksesta, jolloin tuon perinteisen maailman aidot luomukset syrjäytyvät kaikkialle tunkevan muovin tieltä.

Paradoksaalisesti juuri merkkituotteiden maailma on se, jossa myös kirjan päähenkilö -mies- haluaa elää, vaikka onkin ammatissaan toteuttamassa 3D-teknologian mahdollistamaa yleismuovillista maailmanvallankumousta, josta taannoin paljon kohistiin.

Merkkituotteetkaan eivät tietysti ole se ihan viimeisen päälle aito asia, vaikka ne valmistetaan ensiluokkaisista luonnonmateriaaleista. Itse asiassa valmisvaatteet sinänsä ovat 1800-luvun teollisen vallankumouksen hedelmiä ja ennen niitä vallitsi käsityöläismestarien aikakausi. Toki siitä on yhä jotakin jäljellä eikä sankari lyö laimin tilaisuutta käydä hankkimassa joskus pukunsa Savile Row’lta, silloin kun sattuu olemaan Lontoossa.

Tämä kirja joka tapauksessa sijoittuu Helsinkiin. Keski-ikäinen mies on kohonnut huomattavaan asemaan bisneksessä -muovialalla- ja hänen perheeseensä kuuluu intelligentti vaimo, joka on psykologi sekä kaksi tytärtä, joista nuorempi on juuri lukiota lopettelemassa.

Naiset ovat jutun keskipisteessä sikäli, että miehet tietenkin heitä koko ajan ajattelevat. Päähenkilö heittäytyy rehelliseksi ja huomaa olevansa suorastaan naurettavan riippuvainen naisista. Hänen omia saavutuksiaan ja antiaan perheelle ei itse asiassa arvosteta lainkaan, vaikka se on ratkaisevan suuri. Niin vaimolle kuin tyttärille hän on ennen muuta jollakin tavoin vajavainen olento, jonka arvosteleminen on heidän luonnollinen oikeutensa ja velvollisuutensa.

Vanhempi tytär on simppeli tapaus, joka ilman sen kummempia ajatuksia juoksee radical-chicin perässä, lutkamarssista lähtien. Vaimo taas on tosiasiassa tasoltaan aika vaatimaton persoonallisuus, jonka perässä on kuitenkin pakko roikkua ja hänen mielialojensa vaihtelua tarkkailla. Seksi, nähkääs.

Itse asiassa koko miessukupuolen osa tässä yhteiskunnassa on vähemmän kadehdittava. Siinä roolissa on kaikki ansaittava itse ja se tapahtuu vasta vuosikymmenien työllä. Nuoret naiset taas pompahtavat ilmoille täydellisinä jumalattarina, valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä.

Toki nuorilla naisillakin on omat haasteensa ja ongelmansa. Päähenkilön nuorempi tytär, jota moni varmaan pitääkin teoksen päähenkilönä, on esimerkki myös laajemmasta ilmiöstä.

Nuoret naiset, itse asiassa täysikokoisiksi kasvaneet tytöt, kuuluvat uuteen aikakauteen. He ovat niitä, joille häpeän aika on ohi ja jotka ovat oppineet läksynsä niistä uuden ajan moraalioppaista, jotka patistelevat tyttöjä viimeinkin luopumaan kiltteydestä ja liittymään siihen porukkaan, joka tosin ei pääse taivaaseen, mutta sen sijaan minne tahansa muualle…

Todettakoon, että nuo edelliset esimerkit eivät ole kirjan sivuilta, vaan oma tulkintani.

Joka tapauksessa abityttö viihtyy kovisten seurassa ja käyttäytyy tarvittaessa suorastaan sikamaisesti ilman sen kummempia skruupeleita. Kyseessä on kilpailu nuoresta uroksesta ja siinähän kaikki on sallittua. Maallisen oikeuden ja voimassaolevan lakikirjan näkemyksen mukaan rajat toki viimein löytyvät.

Itse asiassa häpeän aikakaan ei suinkaan ole ohi. Nimenomaan häpäisy on se tapa, jolla nuoret pyrkivät osoittamaan kuka on kuka. Tytöt hallitsevat alan hyvin.

Nuorten psykologia on itse asiassa sangen primitiivisellä tasolla, vaikka he itse tuntevatkin olevansa jotakin aivan erityistä ja menevät täysillä mukaan laumatapahtumiin aina kun tilaisuus tarjoutuu. Seksi hallitsee tietenkin kaikkea ikäkauden toimintaa, ellei suoraan niin peitetysti. Rakkaus on lopultakin lapsellinen vaihe ihmiselämässä. Romeo ja Julia eivät suotta olleet murrosikäisiä.

Nuorison tapa elää ja puhua on mielestäni tässä romaanissa maalattu mestarillisella tarkkuudella. Jengiytyminen ei seuraile enempää kulttuuri- kuin varallisuusrajoja, vaikka näilläkin tietysti on jokaisen kohdalla vaikutuksensa omalla suunnallaan.

Se, mikä merkitsee, on habitus: pojassa kiehtoo itsevarma miehekkyys, ei suinkaan mikään varallisuuteen tai erityistaitoihin, saati etnisyyteen liittyvä ominaisuus.

Kieli, jota puhutaan, ansaitsee oman mainintansa. Sikäli kuin voi havaita, kirjoittaja on hyvin tarkasti rekisteröinyt tietynikäisten nuorten tavan puhua, kaikkine neologismeineen ja uusine taivutusmuotoineen.

Venäjää siitä slangista ei löydä eikä oikein ruotsiakaan. Englanti hallitsee, mutta sehän on nyt pesiytynyt hyvin vahvasti myös venäjän kieleen ja kai kaikkiin muihinkin.

Itse asiassa kyse ei varsinaisesti ehkä olekaan nuorison slangista. Se saattaa olla pikemmin yleiskieli, jonka vaikutuksia saamme vielä tulevaisuudessa nauttia suuren annoksen. Siis ne, jotka silloin elävät, Suomen kansa.

Se kansa, joka nyt opiskelee samoissa luokkahuoneissa, on jo monietninen, etten sanoisi monikulttuurinen. Sillä seikalla ei kuitenkaan ole nuorten keskinäisissä mittelöissä mitään merkitystä. Joku aussi tai muhis tai turkkilainen on ennen muuta oma itsensä tai pikemmin oman sukupuolensa edustaja, joka hakee ja löytää paikkansa yhteisön nokitteluissa.

Kirjoittaja ei pelaa stereotyypeillä ainakaan häiritsevästi ja tarinasta muodostuu kiinnostava ja järkyttäväkin. Vapautetut naaraat tappelevat uroksesta lopulta aivan kirjaimellisesti viimeiseen hengenvetoon. Vanhemmat yrittävät suojella omaansa, mutta tässä vapauden valtakunnassa heidän kätensä ei ylety pitkälle.

Uusi aikakausi on lopultakin uusi vain puitteiltaan. Muovista ei voida muovailla ihmisen sisintä, vaan samat savanniaivot määräävät hänen käytöksensä siitä huolimatta, että toinen toistaan muodikkaammat saarnaajatädit yrittävät maailman mullistaa.

Tässä kirjassa tosin rehtoritäti on muuan niistä, jotka selvästi ymmärtävät elämää muutenkin kuin vain kirjojen kautta.

Tämä kirja on epäilemättä nimenomaan 2000-luvun romaani. Jotakin vastaavaa olisi voitu kirjoittaa jo 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta koko tuo miljöö on joka tapauksessa vasta suurten ikäluokkien jälkeläisten maailma, ja he taas kasvoivat täyteen mittaansa vasta suunnilleen 1990-luvulla.

Suuret ikäluokat kuulu(i)vat uuden sivilisaation ensimmäiseen sukupolveen. He kantoivat vielä mukanaan aivan toista kokemusmaailmaa kuin heidän lapsensa. Tässä nyt sitten esittäytyy tämä uusi polvi.

 Kirja kyllä imaisi mukavasti mukaansa. Me eletään tätä uutta aikaa.