Meemien varassa

 

Se loputon luonnonvara

 

Kyseessä on asia, jota arkikielessä nimitetään tyhmyydeksi (ent. tuhmuus), mutta se ei tarkoita vain ja ainoastaan suorituskyvyn puutetta, vaan ennen muuta sen käyttämistä tietyllä tavalla.

Yhä uudelleenhan näemme, miten ihmiset, jotka pystyvät erittäin vaativiinkin suorituksiin joillakin aloilla, ovat sen sijaan valinneet monia peruskysymyksiä koskevassa ajattelussaan vähimmän vastuksen tien ja osoittavat hämmästyttävää typeryyttä. Kysymys ei ole useinkaan ajattelukyvyn puutteesta, vaan kieltäytymisestä sitä käyttämästä.

1970-luvulla alettiin puhua meemeistä, joita nimitettiin myös kulttuurisiksi geeneiksi. Moisella analogialla on tietenkin lähinnä heuristista arvoa. Biologia on biologiaa ja kulttuuri on kulttuuria. Biologiassa vain naaras poikii, kulttuurissa voidaan panna vaikka tuhat erilaista sukupuolta poikimaan.

Meemiä lienee kuitenkin hyödyllistä ajatella samanlaisena replikaattorina kuin geeniäkin. Sillä on kyky monistaa itseään, mutta se ei perustu biologiaan, vaan ihmisen taipumukseen luopua kriittisestä ajattelusta ja mennä sen sijaan joukon mukana. Muotia voisi kai nimittää arkkityyppiseksi meemiksi. Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset pyrkivät ehdottomasti tekemään aivan samanlaisia asioita tietämättä miksi.

Historia on alue, jonka ymmärtämiseksi pitäisi kyetä näkemään valtavasti enemmän asioita kuin mihin ihminen on yleensä valmis. Ainutkertaisten tapahtumien hahmottaminen omassa ja meidän aikakaudestamme poikkeavassa ympäristössään on usein erittäin vaativa älyllinen suoritus.

Sellaista toki tehdään jatkuvasti ja tutkijoiden esittämät tarinat ovat parhaimmillaan hyvin lähellä sitä ideaalia, jonka mukaan olisi kyettävä ymmärtämään, miten asiat kerran todella olivat.

Toki koko tämä ihanne on yhä uudelleen leimattu mahdottomaksi ja naiiviksi ja jopa tarpeettomaksi, mutta kaikenlaisia muotejahan ihmiskunta keskuudestaan kehittää myös eri tutkimuksen aloilla. Se, joka on syntynyt 1940-luvulla, on jo ehtinyt nähdä yhtä ja toista tälläkin alalla. Lapsenusko edistyvään kehitykseen on mennyt jo aikoja sitten.

Mutta, kuten sanottu, suuri yleisö ei koskaan seuraa eikä halua seurata tutkijoita heidän kivikkoisella tiellään, joka on täynnä epävarmuuksia ja ristiriitoja ja joutuu aina toimimaan vajavaisilla edellytyksillä.

Suuri yleisö ei halua mitään älyllisiä seikkailuja, vaan meemejä, joita on helppo käsitellä ja niiden kanssa leikkiä. Niistä muodostetut rakennelmat eivät vain korvaa pyrkimystä totuuteen, vaan tuottavat monia sellaisia palkintoja, joita mitkään totuudet eivät kykenisi tarjoamaan.

Miten paljon tunnetta voidaankaan ladata käsitteisiin ja jopa yksittäisiin sanoihin, joiden avulla voidaan tehdä miltei mitä halutaan. Miten suuria emotionaalisia palkintoja tarjoakaan leikki meemeillä, joka saattaa kerrassaan antaa tunteen koko maailman hallitsemisesta ja jopa henkilön omasta ylivertaisesta nerokkuudesta!

Olisko tämä tyhmyyttä (humalata), kysyy aikamme Esko: näin ihanata, näin taivaallista, näin rauta-rohkeata!

Siunatussa euforisessa tilassaan maailmanselittäjä saattaa tosiaan olla jopa valmis juoksemaan päänsä mäntyyn, kuten Esko aikoinaan oli ja sitten myöhemmin eräät muutkin. Onneksi yleensä aina sentään on joku Antres, jonka järki yhä toimii.

Suuret kriisiajat ovat aina myös suuria älyllisen ja moraalisen regression aikoja. Voisiko tämäkin aika olla esimerkki sellaisesta? Millaisilla meemeillä kansa nyt ajattelee? Mitä vikaa niissä on ja itä vaarallista siinä on?

En rupea osoittelemaan, mutta liitän taas yhden vanhemman blogin, jossa tätäkin asiaa on käsitelty:

 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Aivojemme rajoituksista

Ihmisaivojen kurjuudesta ja kiroamisen merkityksestä

 

Kuten asiantuntijat ovat todenneet, ihmisillä on monet aivot. Yksi niistä on liskoaivot ja se on kaikkein primitiivisin, sitten on muutama muu ja olivatkos ne nyt nämä savanniaivot se kaikkein korkein yksikkö? Enpä muista, vaikka muistikin kai sijaitsee jossakin siellä mainitussa paikassa, siis yksilöllä.

Joskus poikasena, kun vielä opiskelin, elättelin suuria kuvitelmia siitä, miten viisaaksi ihminen voisikaan vielä tulla, jos ryhtyisi rationaaliseksi ja käyttäisi hänelle suotuja aivoja enemmän kuin niiden muutaman prosentin verran, kuten yleensä tehdään.

Jossakin vaiheessa huomasin, että toiveet ovat turhia. Isänmaan toivojen piirissä levisi kulovalkean tavoin ideologia, jollainen olisi luullut parhaiten sopivan jollekin savannien tai viidakkojen pygmikansalle.

 Minän sijasta kaikkialla toimi me, joka vieläpä oli sellainen, että se vaati jäseneltään aivojen heittämistä ensin narikkaan. Sen jälkeen nuo intellektuellit näköjään saavuttivat jonkinlaisen euforisen somnambulismin tilan, jossa järki ja tunne olivat tasapainossa, eli siis niin koettiin olevan.

Massan kollektiivinen typeryys on yhtä läpitunkematonta kuin on sen jäsenten uskollisuus asialleen. Varmuuden vuoksi vielä julistetaan ja liturgisesti vatvotaan sitä, että varaukseton suhtautuminen pyhään asiaan on suurin mahdollinen hyve ja joukosta irtaantuminen taas kuolemansynti.

Mutta tämä nyt toki koskee ns. älymystöä. Asiat eivät kuitenkaan ole paljonkaan paremmin sen penseän enemmistön taholla, joka ei oikein jaksa syttyä sellaisista aatteista, jotka menevät omaa ja läheisten hyvinvointia kauemmas ja ovat siis varsinaisesti rationaalisia luomuksia.

Vaikka tavalliselle poroporvarille ei voi myydä korkealentoisia aatteita ihan identiteettitekijäksi asti, ei hänkään ole immuuni kollektiivisille elämyksille ja sitoumuksille. Siihen on taipumusta.

Oman maan ja kansan menestys historiassa, sodissa ja rakennustyössä elähdyttävät kansalaista ja viimeistään potkupallokentän katsomossa tavallinen kunnon kansalainen kokee tajunnanräjäyttävän kollektiivisen typeryyden kosketuksen. Ollaan sankareita kaikki, myös aivan pelin ulkopuolinen katsoja kaikessa vähäpätöisyydessään.

Vastaavasti ollaan kai surkimuksia kaikki, jos peli menee huonosti, vai miksei oltaisi? Maailma on kuitenkin armoton paikka ja ihmisaivot pyrkivät pehmentämään kolhuja ja muutenkin käsittelemään kokemaansa tarkoituksenmukaisesti, yksilön henkisen hyvinvoinnin ja suorituskyvyn kannalta. Siksi häviö selitetään pois, ellei voitoksi, niin olosuhteisiin nähden loistavaksi suoritukseksi.

Eipä tässä ihan johdonmukaisia olla. Jos peli meni huonosti, niin ehkä kannattaisi selittelyn sijaan vain tunnustaa tosiasiat ja opetella pelaamaan paremmin, ellei sitten luovu koko tuosta tarkoituksettomasta korviketoiminnasta.

Aivotoiminnan primitiivisyydestä kertoo osaltaan myös taipumus mellakointiin, jonka voimme todeta keskittyvän tietynlaisille alueille tietynlaisen väestön keskuuteen.

 Myös jälkimmäinen tekijä on aina välttämätön, eikä siitä sen enempää. Se tuli mieleeni vain siksi, että koko niin sanotun poliittisen korrektiuden synty ja kehitys näyttää liittyvän juuri aivojen primitiiviseen taipumukseen yhdistää toisiinsa yksilö ja yhteisö. Mitä primitiivisemmät ovat aivot, sitä lujempi tämä sidos on.

Ihminen, jonka aivot yhä olisivat parhaimmillaan juuri savanneilla eikä kaupungeissa, ei yksikertaisesti kykene mielessään tekemään eroa yksilön ja heimon välillä. Ne ovat sama asia ja se, mikä uhkaa toista, uhkaa myös toista. Sama koskee lauman hyötyjä ja mahdollisuuksia.

Savanneilla, kuten aavikon laidoillakin luultavasti saattaa olla viisasta ja perusteltua tappaa viimeistä myöten samoile apajille saapunut vieras populaatio tai ainakin sen miespuolinen osa. Sen jälkeen heimon voi olettaa olevan taas ainakin vähän aikaa turvassa. Vanhassa testamentissahan esimerkkejä kansojen täydellisestä tuhoamisesta on paljon eivätkä ne ole aivan vähäisen auktoriteetin käskystä tehtyjä.

Asian huono puoli on, että toinen osapuoli maksaa todennäköisesti potut pottuina heti, kun pystyy ja jos se enää pystyy. Luin hiljattain Santeri Ivalon historiallisen romaanin Juho Vesainen, jossa tuollaista kierrettä kuvailtiin. Kuvaus ei kuitenkaan ollut moralistinen, vaan pikemminkin sankarinpalvontaan vivahtava. Olemukseltaan totaalisen sodan oloissa jopa kestiystävyyden pettäminen esitettiin kiitettävänä toimintana.

 Heimoajattelun ohella kirjassa ymmärrettiin myös verevän naaraan viehtymystä vastapuolen uljaaseen urokseen. Eihän tässä kovin korkealla kulttuurin tasolla liikuttu, mutta voi sanoa kirjoittajan olleen sukupolven verran aikaansa edellä. Tarinahan kelpaisi hyvin jollekin D.H. Lawrencelle ja vastaaville, jotka alkoivat sitten maailmansodan jälkeen ymmärtää primitiivisyyden arvoa. Ivalohan kuitenkin kirjoitti kirjansa Venäjän keisarikunnassa, ennen sortokausia.

Mutta toki 1900-luvulla nousi myös suuri rationaalisuuden kultti yksilön ja hänen ryhmänsä käsittämiseen nähden. Sillä ratsastava Stalin vakuutti, että jokainen vastaa itsestään, ei siis poika isästään tai edes päinvastoin. Käytännössä asiat tehtiin juuri toisin päin. Se, joka oli ”proletaarista” sukua tai vaikkapa paljasjalkaisen varkaan jälkeläinen, kuului periaatteessa eliittiin, se, jonka esi-isät olivat ”riistäjäluokkien jäseniä” sai taas vastata sukunsa synneistä.

Stalin siis mahdollisesti luuli olevansa täysin rationaalinen ammuttaessaan suuren terrorin aikana yli 700000 ihmistä. Ainakin uhrien valinnassa näkyy jälkiä rationaalisesta lähestymistavasta, weberiläisittäin ajatellen.

Niinpä ihmisen yksilöllisen toimet ja ajatukset eivät vaa’assa painaneet, kun likvidoitiin kokonaisia vahingollisia ryhmiä ja niihinhän se insinöörityö kohdistui. Siinä menivät kulakit ja siinä sosiaalisesti vahingolliset ainekset, tuossa olivat trotskilaiset ja tuossa suomalaiset ja puolalaiset.

Toisin kuin joskus kuvitellaan, niskalaukausta ei saanut vain jotakin tehtyään. Kyllä tuhansille ja taas tuhansille riitti jopa se, että he kuuluivat johonkin kansaan. Tarkoitan tässä ns. kansallisia operaatioita vuosina 1937-1938. Uhrien määrä on kerrottu eri yhteyksissä yhä uudelleen ja uudelleen ja se näyttää yhä täydentyvän. Halukkaat löytävät senkin internetistä. Paljonko heitä siis oikeasti olikaan?

Olen jokseenkin varma, että suurin osa suomalaisista ei osaa vastata tuohon oikein mitään. Useimmat lienevät kuulleet, että rajan takana teloitettiin joitakin Kanadasta muuttaneita suomalaisia, väärin syytettyinä kuka mistäkin.

No sellaistakin tapahtui. Kun teloitetut suomalaiset lasketaan yhteen, saadaan nykytiedoin yli kymmenen tuhatta henkeä. Se on kansan kokoon ja etenkin sen Venäjällä oleskelleeseen osaan suhteutettuna paljon.

Mutta mitä meidän pitäisi tälläkin tiedolla tehdä? Velvoittaako se mahdollisesti meitä johonkin ja jos, niin ketä ja mihin? Mitä meidän pitäisi ajatella? Entä venäläiset ja Venäjän valtio? Mikäli korvaukset omaisille on liikaa pyydetty, niin miten olisi anteeksipyynnön laita?

Toisaalta jokainen maa voi omasta puolestaan tehdä vastaavia laskelmia ja esittää laskuja, niin myös Venäjä. Suomalaisten joukkomurha 1930-luvulla oli kuitenkin silkkaa valtioterrorismia, joten vastuulliset on helppo jäljittää ihan virkateitse.

Mutta miten oli Viipurin vuoden 1918 venäläismurhien kanssa?

Kyllä siinäkin tekijöinä olivat valtakunnan viralliset edustajat ja kaiketi vastuu koituu lähinnä komentaneille upseereille, jotka näyttävät olleen jääkäreitä. Ylipäällikön eli siis Mannerheimin käskyn etsiminen on ilmeisen turhaa, sillä sellaista ei varmastikaan annettu. Valtion vastuu näyttää selvästi vähäisemmältä.

Mutta miten oli hyvityksen laita? Millaisen vastuun murhaajat joutuivat kantamaan? Vai kuka tässä oikein on vastuussa? Ehkäpä nyt sitten koko Venäjän kansa suuren terrorin kohdalla ja Suomen kansa vuoden 1918 suhteen?

Huolimatta siitä, että Saksan kohdalla on näköjään nähty hyväksi ajatella kansan kollektiivisen vastuun mahdollisuutta, pitäisin sellaista nimenomaan primitiivisen ajattelun hedelmänä.

Tihutöistä kärsineiden omaiset vaatikoot hyvitystä, mutta kansakunnan kohdalla sellainen ei tule kysymykseen puolin eikä toisin. Kaikkein vähiten vastuu siirtyy polvesta polveen, vaikka kiivas Jahve kerran kertoikin kostavansa isien pahat työt aina kolmenteen ja neljänteen polveen.

 Hän oli tuolloin selvästi vanhanaikainen ja sitä paitsi vain yhteen kansaan sitoutunut. Nyt eletään toista aikaa, vaikka aivot tulevat sieltä menneisyydestä.

Minusta olisi kuitenkin tärkeää edes tunnustaa noiden rikosten tapahtuneen sen sijaan, että ne ikään kuin yritettäisiin pyyhkiä olemattomiin.

Jokaisella kansakunnalla on oikeus ylpeillä sankareistaan, mutta eikö siitä seuraa myös, että sillä on yhtäläinen velvollisuus murehtia ja paheksua roistojaan?

Sankareiden galleria meillä onkin jo kaapin tai esimerkiksi pianon päällä, mutta mihin me voisimme nuo roistot sijoittaa?

Luulen, että jokaisen kansakunnan tulisi kehittää itselleen kauhukabinetti, jossa olisivat muutkin kuin maanpetturit. Myös vieraita kansoja vastaan tehdyt rikokset ovat rikoksia ja sellaisina pysyvät.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa luetaan ensimmäisenä suuren paaston jälkeisenä sunnuntaina anateema erinäisille kerettiläisille ja pettureille, siis omille, jotka ovat luopuneet oikeasta yhteydestään.

Kyseessä on huikea julistus, jonka suoraselkäinen sanoma herättää pakostakin hartautta ja kunnioitusta. http://uoj.org.ua/publikatsii/vopros-very/torzhestvo-pravoslaviyia-pobeda-istiny. Milloin vastaavaa saa kuulla meidän kirkoissamme? Saattaisipa tulla jopa kuulijoita.

Sellainen voisi olla hyvä idea. Vieraiden kelvottomuus on terveelle savanniväelle niin ilmeistä, ettei siihen liittyviä harjoituksia ehkä erityisesti tarvita. Näin oli ainakin ennen. Miltä nyt kuulostaisikaan, jos vaikkapa edes juhlapyhinä kirkoissa kirottaisiin erikseen kaikki kilpailevat uskontokunnat ja kristinuskon kilpailevat suuntaukset, ideologiat ja nationalismit?

Minusta tämä kuulostaisi niin primitiivisen typerältä, että ajatukselle pitää aluksi ihan naurahtaa. Se, että oman lauman johtajille toivotaan korkeimman siunausta ja järkeä vastuullisessa asemassaan, on sentään vielä jotakin aivan muuta.

Mutta miten kaukana me oikeastaan olemmekaan siitä, että tässäkin maassa alettaisiin saarnata vihaa vääräuskoisia vastaan ja heidän tuhoamistaan? Eikö itse asiassa ole niin, että tällaista aletaan pitää jo normaalina ilmiönä ja kauhistellaan pikemmin sitä, että joku saattaa asiaa paheksua kuin sitä, mitä siinä tehdään? Samoja normeja kun nyt ei voi monikulttuurisessa maassa kaikille asettaa ja monokulttuuri on niin last season.

Koska ihmisaivot ovat niin primitiiviset kuin ovat, niitä täytyisi koko ajan muistuttaa siitä, miten monimutkaisia asiat ovat. Muuten saatetaan hurahtaa kaljapatriotismiin (квасной патриотизм), jossa typerästi luodaan itsestä retusoitu ihannekuva samalla, kun toisista maalataan pelkkiä irvikuvia.

Ja koska meillä nyt on sellaiset aivot kuin on, täytyy sekin hyväksyä tosiasiana ja hylätä vahingollisena utopiana multikulturalismin ideologia.

Asiaan voinee palata sitten, kun on todettu tämän ideologian jossakin maassa ihan nuhteettomasti toimivan.