Lustraatio ja perlustraatio

Lustraatio ja perlustraatio

Suureksi huvikseni olen havainnut kotoisessa kielessämme uuden muotisanan, lustraatio. Vanha latinisti ymmärtää ilman eri käännöstäkin, että kyseessä on sanasta lux –valo, johdettu termi. Tarkoitetaan siis valaisemista, fiat lux!

Antiikin käsitys oli, jos niin voi sanoa, että valo joka tapauksessa tulisi aina ennen pitkää valaisemaan myös kätketyt asiat:

quidquid in occulto est, in apricum proferet aetas,

quidquid id est, timeo danaos et dona ferentes

Näinhän Laokoon ainakin Exercitia latinan mukaan aprikoi Troijan hevosen mahdollista sisällystä. Se sitten todella paljastui ja epäilyt osoittautuivat perustelluiksi, mutta tämä on toinen asia.

Lustraation ohella monessa maassa on ollut käytössä myös perlustraatio, joka tarkoittaa kirjeiden höyryttämistä auki ja niiden salaista lukemista ennen addressaatille lähettämistä. Valtiovalta näet saattaa haluta tietää asioista enemmän, kun sille halutaan kertoa. Siksipä se myös tavoittelee valoa omilla keinoillaan. Mikseipä valtiolla olisi oikeutta totuuteen? Sehän olemme me kaikki… Ollaanpa nyt ainakin loogisia.

Mutta höyryn aika on jäänyt taa ja uudet haasteet odottavat niitä, joille totuus on tärkeämpää kuin mikään muu ja jotka siis janoavat puhdistavaa paljastusta ja mieluummin juuri nyt, heti. Siksi lustraatio, myös meille.

Tyrmistyksekseni olen saanut huomata, että lustraation vaatijoissa on mukana aivan fiksun oloisia ihmisiä, jotka tosin yleensä edustavat hieman muuta toimialaa kuin historia. Sieltä löytyy myös vanhoja änkyröitä, jotka ovat tehneet tavanomaisen 180 asteen käännöksen ja jatkavat änkyröintiään entisellä tyylillä ja menetelmillä ja tätähän saattoi vain odottaa. Tietysti tällainen asia myös houkuttelee sitä väkeä, joka ei ymmärrä historiasta muuta kuin vuosiluvut. Joka tapauksessa mukana ei näytä olevan pelkkiä älykääpiöitä ja juuri tämä on se huolestuttava seikka.

Mitä käytännössä tarkoittaisi lustraatio Suomessa, nyt tai huomenna? Täytyy heti sanoa, että se kuulostaisi tasan yhtä komealta kuin virallinen julistus, jonka mukaan maassamme on otettu käyttöön perlustraatio yleisen edun näin vaatiessa. Luvassa siis olisi runsaasti kansainvälistä huomiota ja ansaitusti. Sen ansaitsisimme toimella, joka ilmentäisi sekä tavatonta tyhmyyttä että suhteellisuudentajun ja itsekunnioituksen puutetta.

Hyöty sekä perlustraatiosta että lustraatiosta olisi tuomittu jäämään aivan marginaaliseksi. Mutta ainahan joku saattaa kaikesta hyötyä, täytyy vain tietenkin kysyä, miten ja kuka? Ehkä kävisi niin, että koko sinänsä hauskan komedian naurut maksaisivat kovin paljon isänmaallemme ja hyödyt korjaisi vain joku ovela veijari. Se on kovin todennäköistä.

Lustraatio koskisi suomalaisten suhteita Neuvostoliittoon. On heti nähtävissä, että sen piiriin olisi otettava kaikki, joilla tuollaisia suhteita oli ja ilmeistä on, että jo nuo suhteet sinänsä olisivat pahasti kompromettoiva asia. Miksi pitikään mennä lirkuttelemaan pyöveleille ja tyranneille? Eikö selkä pysynyt suorassa luonnostaan vai tarjottiinko jotain korvauksia? Voi aikoja, voi tapoja!

Itse asiassa meillä on lustroitu jo useita vuosikymmeniä suhteitamme Saksaan sodan aikana ja jopa sitä ennen. Miten joku saattoi ylläpitää suhteita tuohon hirviövaltioon? Eikö sen sijaan olisi pitänyt luottaa Englantiin ja sen liittolaisiin? Eikö olisi voitu tukeutua Neuvostoliittoon, kuten kaikki sivistysvaltiot tuolloin tekivät? Miksi, ah miksi? Kaikki eivät vieläkään ymmärrä, eikä sille mitään voi.

Ja mitä tuolla kaikella oikein saavutettiin? Suomen itsenäisyys säilyi? Oliko se enää mitään itsenäisyyttäkään, jos emme voineet heti liittyä EEC:hen? Millainen oli todellinen asemamme, kun meillä ei ollut amerikkalaisia joukkoja? Kaikkihan nauroivat meille, kun kieltäydyimme YK:ssa äänestämästä. Kyllä hävettää vieläkin! Vai kuinka?

Eiköhän se ollut niin, että suomalaisten kädet likaantuivat, kun sodan aikana (ja jo sitä ennen!) käteltiin saksalaisia. Ja aivan sama tapahtui sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun ryssää hännysteltiin syyttä suotta. Ja mitä muka saatiin aikaan? Ihan itkettää kun ajattelee.

Toisaalta, kaikilla, siis lähes kaikilla mittareilla Suomi pärjäsi molemmissa vaiheissa loistavasti, sekä sodan aikana että sen jälkeen. Kun näitä asioita kriittisesti tarkastellaan, on siis aihetta miettiä, kenelle asioista kuuluu suurin kunnia. Heidät siis palkittakoon postuumisti, jos ovat kuolleet. Joka tapauksessa jokaisen kuuluu saada ansionsa mukaan. Tietenkin myös lurjuksille kuuluu heidän ansaitsemansa asema ja palaute. Keitä he sitten ovat ja mitä tekivät? Sitähän historiantutkimus aina ja koko ajan juuri selvittää. Se on asia, jota ei päätetä missään farssimaisessa lustraatiokomiteassa, jolle kaikkien historiasta jotakin ymmärtävien on pakko vain säälivästi nauraa.

Historiantutkimus on se apricus, auringonvalo, joka hitaasti, mutta varmasti paljastaa totuuden siinä määrin kuin se on paljastettavissa. Tutkija saa myös, viiveellä tosin, käytettäväkseen ne materiaalit, joita moni himoitsisi perlustraation avulla lukeakseen. Mutta hötkyily ei auta. Salaisuuden vanhenemisrajat voidaan hävittää tai minimoida, mutta se vie lopulta meidät vain kauemmas totuudesta. Totuus ei nyt kerta kaikkiaan aukene mahtikäskyllä, vaan ajan kanssa, jos on auetakseen ja kaikille se ei aukene koskaan. Tämä on valitettavaa, mutta totta.

Oblomov ja Stoltz

Oblomov ja Stoltz

Ilja Iljitš Oblomov, Ivan Gontšarovin vuonna 1859 ilmestyneen romaanin sankari, on kirjallisuuden arkkityyppisimpiä venäläishahmoja, ehkä jopa kaikkein venäläisin ja vain siellä mahdollinen.

Tämä ei tarkoita, ettei saamattomia laiskureita olisi jokaisessa maassa siinä kuin ahkeria uurastajia. Mieleen ei kuitenkaan etsimälläkään nouse toista vastaavaa vetelystä, jonka olisi oletettu olevan kokonaiselle kansalle tyypillinen. Manailihan myös Vladimir Iljitš Lenin juuri symbolista Oblomovia, jonka hän näki olevan esteenä hänen vallankumoukselleen:  старый Обломов остался, и надо его долго мыть, чистить, трепать и драть, чтобы какой-нибудь толк вышел" (том XXVII, стр. 177). Myös Stalin tuskastui oblomovilaiseen tempoon, jolla maata muutettiin.

Leninin tai Stalinin mielestä Oblomov ei siis ollut pelkkä tilanherra, kuten Gontšarovin romaanin sankari, vaan hän ilmeisesti asusteli kaikkien luokkien edustajissa. Ehkäpä hän oikeastaan olikin pikkuporvari, meštšanin, kuten venäläisen intelligentsijan tunnettu historioitsija Ivanov-Razumnik arveli? Koska pikkuporvarillisuus, meštšanstvo, ilmeisesti oli yli ja läpi kaikkien yhteiskuntaluokkien ulottuva yksilön henkinen taipumus, voisi tällainen tulkinta olla mielekäs.

Alkuperäinen Ilja Iljitš Oblomov joka tapauksessa oli köyhtynyt tilanherra, joka asusteli Pietarissa, kaukana tilaltaan Oblomovkasta, elatuksensa lähteestä, josta ei edes tiennyt yhtään mitään. Niinpä häntä huijasikin jokainen joka viitsi ja hän salli hyvänahkaisesti kaiken tapahtua, koska ei itse asiassa muuhun pystynytkään.

Oblomovhan ei osannut mitään, kuten korosti Nikolai Dobroljubov kuuluisassa esseessään Mitä on oblomovilaisuus? Oblomovin ei tarvinnut osata mitään, koska sitä varten hänellä oli palvelijat, Zahar ja lisäksi vielä kolmesataa muuta Zaharia kylässään. Hän ei myöskään rasittanut itseään millään askareella, miksi olisi, kun helppo elämä ilmeisesti oli se, mihin kaikki pyrkivät? Itse asiassa Ilja Iljitšin saamattomuus kyllä ulkopuolisen tarkkailijan mielestä tuotti jo vaikean masennuksen kaltaisia oireita, kun hän ei pystynyt aloittamaan mitään tointa, saati sitä loppuun saattamaan. Naisasioissa hän oli pahempi kuin täydellinen nolla ja itse asiassa nolasi morsiamensa, joka joutui itse yrittelemään aloitetta, mikä oli tuohon aikaan aivan tavatonta.

Dobroljubovin mukaan Oblomov ei ollut venäläinen tyyppi sinänsä, vaan nimenomaan venäläinen tilanherra, barin. Gontšarovin kirjassa on toki myös toimeliaita ja aikaansaavia venäläisiä, joiden varassa Oblomov juuri pystyykin elämään. Oblomovin kurjuuden alkusyynä on hänen luokka-asemansa, joka tekee hänestä moraalisen orjan, päättelee kriitikko. Pääongelma ei Dobroljubovin mielestä ole Oblomov, vaan oblomovilaisuus, oblomovštšina, eikä hän ole ainoa sen tuote: Samanlainen tyhjäntoimittaja ja moraalisesti tarpeeton ihminen oli myös Puškinin Onegin, kuten Turgenevin Rudin ja eräät muutkin kirjalliset hahmot. Mutta missä onkaan näiden hahmojen vastavoima?

Kuten tunnettua, Oblomovin paras ystävä oli hänen kasvinkumppaninsa Andrei Karlovitš Stoltz, joka on puoliksi saksalainen ja todellinen tarmonpesä, joka auttaa sankaria minkä voi. Saksalaisuudessako siis, tai ainakin sen edustamissa hyveissäkö vain olisi Venäjän pelastus? Eihän noita Stoltzeja Venäjällä vielä Dobroljubovin mielestä edes ollut, ainakaan tarpeeksi.

Itse asiassa toivo oli venäläisissä naisissa. Tatjana, Olga ja Natalia hylkäävät kukin tarpeettoman miehensä ja Oblomovin pelastaa, sikäli kuin hän on pelastettavissa, toimekas leskirouva Pšenitsyna, joka rakastaa häntä pyytettömästi.

Ja itse Oblomovin kirjailija vakuuttaa olevan pohjimmiltaan mainio mies. Häneltä ei puutu älyäkään, mutta ennen muuta hän on sydämeltään puhdas ja jalo, totuudellinen, kristallinkirkas. Olosuhteet vain ovat hänet turmelleet. Jos hän olisi saanut saman kasvatuksen kuin naapurin poika, Andrei Karlovitš Stoltz, olisi hänestä varmaankin tullut samanlainen tarmonpesä, kuka tietää?

Andrei, joka romaanissa Oblomovin sijasta saa myös hänen morsiamensa Olgan, on varmasti monessa suhteessa mallikelpoinen. Hän on puoleksi saksalainen, mutta saksalaisuudessa on myös ikävät, suorastaan tylsät puolensa, kuten hänen venäläinen äitinsä ymmärtää: ”Hänen mielestään koko Saksan kansassa ei ollut eikä voinutkaan olla ainoatakaan gentlemannia. Hän ei nähnyt saksalaisessa luonteessa minkäänlaista lempeyttä, hienotunteisuutta, tahdikkuutta, ei mitään sellaista, mikä tekee elämän niin miellyttäväksi hyvässä seurapiirissä ja minkä avulla voi kiertää jotakin sääntöä, rikkoa yleistä tapaa, alistumatta kaavoihin.” (Käännös Juhani Konkka).

Tämä muuten on asia, johon törmää monessa muussakin paikassa. Venäläinen ei kunnioita kaavoja, vaan rikkoo niitä suurella mielihyvällä. Saksalaiselle moinen olisi kauhistus, sillä hän ilmeisesti arvelee, että koko seuraelämän idea piilee juuri muotojen tuntemisessa ja noudattamisessa.

Eikö juuri saksalainen ollutkin kaavoihinsa kangistuneen pikkuporvarin perikuva, Bürger? ”Vaateta saksalainen miten tahansa” hän ajatteli, ”ottakoon hän ylleen miten hienon valkoisen paidan hyvänsä… niin ykskaikki hän on kuin saapasnahasta leikattu; valkoisista kalvosimista sojottavat kovat punakat kädet, hienon puvun alta kurkistelee jollei leipuri niin viinuri. Nuo karhet kädet pyytämällä pyytävät saada tarttua naskaliin tai –korkeintaan viulunjouseen orkesterissa”. Oman Andrjušansa äiti näki mieluummin venäläisenä aatelisena, jonka elämässä olisi tärkeämpää muu kuin helmitaulun napsahtelu ja likaisten laskujen lajittelu. Venäläinen barin ainakin osasi elää…

Kirjailija lohduttikin äitiä: Kyllä Andrei saisi osansa myös venäläisyydestä. Hänhän kasvoi venäläisellä maaperällä, lähellä oli Oblomovka, siellä vietettiin ikuista juhlaa…!

Andreista tulikin kelpo mies, joka ehkä johtui juuri siitä, että hän on puoleksi venäläinen. Kun hän lähtee maailmalle, kättelee isä poikaansa ja katsoo silmiin: ei kyyneliä, ei syleilyjä. Kylän akat ovat kauhuissaan: ”Kuin koiranpentu; ei kyyneltäkään… Ja hyvä on tuo vanha pakanakin! Huomautti eräs äiti. –Paiskasi pojan kuin kissanpennun ulos; ei syleillyt, ei itkenyt…” Silloin ei joku muori enää kestänyt, vaan alkoi äänekkäästi itkeä ja meni halaamaan pois ratsastavaa Andreita. Tämä muisti äitinsä ja purskahti hetkeksi itkuun, mutta sivalsi sitten ratsuaan ja hävisi pölypilveen…

Kuten monessa muussakin vanhassa venäläisessä romaanissa saksalainen koruttomuus ja säntillisyys, tüchtigkeit, on venäläiselle sielulle myrkkyä. Saksalainen saattoi itse kiillottaa saappansa ja pyyhkiä pölyt, hän pukeutui itse ja vaikka välistä tekeytyikin herraksi ei edes tiennyt millainen olento on palvelija. Oliko saksalaisen elämässä muka runoutta? Miksi hän oikeastaan eli?

Selvää ainakin oli, että saksalainen kokosi säästäväisesti omaisuutta ja saikin sitä karttumaan jopa rehellisin keinoin. Eikä hänelle ollut aivan vierasta myöskään seuraelämä ja huvit. Onneton Oblomov itse asiassa jää niistäkin osattomaksi, koska ei kerta kaikkiaan saa lähdetyksi minnekään, vaikka asuu aivan keskellä Pietaria, Gorohovajalla.

Koska antaa huijata itseään, Oblomov joutuu muuttamaan Viipurin puolen rähjäiseen esikaupunkiin, mutta suopean kohtalon oikusta saa siellä huoltajakseen yksinkertaisen mutta ahkeran ja hyväsydämisen leskirouva Pšenitsynan ja pääsee viettämään loppuikänsä tämän palvovan huolenpidon kohteena. Hänen ystävänsä Stoltz pelastaa konkurssilta hänen tilansa, jonne hän ei koskaan enää edes saa matkustetuksi.

Loppujen lopuksi Oblomovin elämä loppuu kuin sellaisen kellon käynti, joka on unohdettu vetää. Krooninen laiskottelu ja herkkujen alituinen nautiskelu yhdessä juomien kera ovat itse asiassa rasittava yhdistelmä. Ystävilleen Oblomov joka tapauksessa jättää valoisan muiston, kuten vakuutetaan, mutta silti koko hahmossa on jotakin pahaenteistä, kuin kirous kaiken yllä.

Ja mitä hyvää Oblomovissa oikeastaan oli? Ei hän ainakaan kenellekään sitä tehnyt, koska ei tehnyt mitään. Ilmeisesti tuo kiitettävä ominaisuus liittyi hänen ajatuksiinsa ja asenteisiinsa. Ainakin Ilja Iljitš kieltäytyi seuraelämästä, koska ymmärsi sen jonninjoutavaksi. Pelaaminen ja juoruilu tai edes maailmanpolitiikka eivät häntä kiinnostaneet ja sen sijaan hän haaveksi hiljaisesta elämästä maalla, hyviä ystäviä joskus tapaillen. Kaiken ytimessä oli näköjään se, että Oblomov oli täysin totuudellinen. Hän ei koskaan kumartanut valheen epäjumalalle: ”Häntä ei voi ostaa millään. Aina ja kaikessa häneen voi luottaa”.

Ehkä kirjailija halusikin korostaa sitä, ettei rehellisellä ihmisellä tuon ajan Venäjällä ollutkaan paljon vaihtoehtoja, ainakaan mikäli hän oli aito venäläinen sielu ja tilanherra. Stoltzit olivat toki asia erikseen ja jatkoivat saksalaista elämäänsä venäläisellä maaperällä enempiä ajattelematta.

Ei varmaankaan ole sattuma, että Gontšarovin romaani ilmestyi juuri vuonna 1859. Silloin oli vasta muutama vuosi kulunut Nikolai I:n kuolemasta ja Krimin sodan päättymisestä. Aleksanteri II:n uudistukset olivat vasta pääsemässä vauhtiin. Myös kirjailija mainitsee, että Oblomovka on joutumassa uuden toimeliaisuuden ajan piiriin, rautatiet ja vaihdantatalous tekevät tuloaan sinne, vaikka Ilja Iljitš ei pääse sitä koskaan näkemään enempää kuin maaorjuuden loppua, joka olisi Venäjällä muuttava kaiken.

Kuten tiedämme, kaikkea ei kuitenkaan muuteta äkkiä ja kertaheitolla. Oblomov jäi kuin jäikin venäläisyyden antisankariksi, jonka niskoille kaikki saamattomuus ja leväperäisyys  vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen vieritetään. Perestroikan alkuvaiheissa esitettiin Venäjällä elokuvaa Letargija, jossa seikkaili, jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää, aivan ilmeinen Oblomov uutena inkarnaationa.

Tänäkin päivänä Oblomov on täysin elävä kirjallinen hahmo, vaikka Gontšarovin kuvaama maailma maaorjineen ja kamaripalvelijoineen on jo hyvin kaukana historian hämärissä. Stoltz, Ilja Iljitšin kelpo ihminen nostetaan niinikään yhä hänen mallikelpoiseksi vertauskohdakseen unohtaen helposti, että hän, Andrei Karlovitš, oli vain puoliksi saksalainen. Täysin saksalaiselta sankarilta tuskin olisi liiennyt aivan niin paljon myötätuntoa sille patologiselle nahjukselle, joka Ilja Iljitš sentään oli.

Millainen paikka lienee nykyinen Venäjä sille, joka ”ei koskaan kumarra valheen epäjumalalle”, mutta saa silti jostakin taatun toimeentulon? Ei kai heitä voi paljon olla, mutta muistakaamme, että myös Oblomov oli kuin ”harvinainen jalohelmi suuressa massassa”.

Kyllä nauratti

Ja me kapteenit nauroimme niin

Vene-lehdessä on aina silloin tällöin hauskoja juttuja. No, hauskoja ja hauskoja. Uusimmassa on erään Timon tarina, joka liittyy haaksirikkoon ja melkein hengenmenoon.

Juttu on kaamea ja täysin uskottava ja tunnelman tiedän kokemuksesta, vaikka itse meinasin hukkua erilaisissa olosuhteissa. Mutta ymmärrän mistä on kysymys. Meren maun maistaa pisarasta ja jos sitä nielee muutaman litran ja osan siitä keuhkoihin, on tulos sitäkin luotettavampi.

Kaima joutui nielemään ja tämä kuulostaa sivullisen korvissa varsin arkipäiväiseltä asialta. SFW? Sinne meni, siitä sai ja miksei tehnyt asioita fiksummin?

Kaima oli pian tapahtuman jälkeen kertoillut unohtumattomista kokemuksistaan ymmärtävälle yleisölle ja saanut sympatiaa. Sitten alkoi tulla vastaan se porukka, jota ei olisi vähemmän voinut kiinnostaa moinen (miksi olisi?) ja jonka ensimmäinen ja viimeinen kysymys oli: no miksei siinä nyt muka olisi voinut tehdä asioita paremmin? Eivät kaikki joudu noin suureen hätään ja sitä paitsi ollaanpa sitä vielä näämmä hengissä. EVVK.

Sen jälkeen kaima lopetti asioista puhumisen. Luettuani tekstin nauroin katketakseni. Ei kaiman kokemuksissa mitään naurettavaa ollut. Ei ollut omissanikaan, joita voinee noihin verrata ainakin siinä suhteessa, että viikatemies hiippaili kiinteästi tuijottaen aivan siinä vieressä ja vaikutti jo voittamattomalta, mutta ei koskaan saanut suostumusta. Ei sinne päinkään, mutta tämä kuulostaa jo turhan helpolta. Olkoon.

Mikä tässä oli naurettavaa, oli tämä maakravun asenne merihätään joutuneita kohtaan. Aina jokainen voi olla ketä tahansa viisaampi ja jokaista viisaampia aina löytyy. Mutta mitä tehdään silloin, kun on nyt vain pelattava niillä korteilla, jotka on saanut eikä muita ole?

Viisastelusta ei merellä kovassa paikassa ole mitään apua, se on siellä pelkkää pilkantekoa ja aivan sitä samaa se on sitten maalla myöhemmin kuultuna. Se naurettava puoli asiassa on, etteivät hyväntahtoiset neuvojat löydä omassa roolissaan mitään koomista. Hehän ovat oikeassa ja siinä kaikki. Heidän viisautensa takaa heille itsekunnioituksen ja mahdollisuuden asettua noiden haveripettereiden yläpuolelle. Heidän pätevyydellään ei katastrofia voisi tulla koskaan, ainakaan menneisyydessä ja kaikki voitaisiin hoitaa tyylistä tinkimättä.

No, tämä kaikki on niin takaperoisen typerää, ettei sille kauan jaksa nauraa. Ja parempi lieneekin pitää mölyt mahassaan, mikäli haluaa menestyä siinä Suomessa, joka on tätä meidän vanhaa poloista isänmaatamme parempi ja joka irtisanoutuu sen vajavaisesta perinnöstä tullakseen täydelliseksi. Sillä täydellisiksihän Paavalikin kristikansaa kehotti tulemaan, ellen väärin muista. Niin, että tässähän tätä sikälikin.

Mutta itselläni ei ole minkäänlaista tarvetta menestyä missään. Se, mitä on aikaan saatu, riittää kaikessa vajavaisuudessaan, joten otan vapauden nauraa silloin kuin naurattaa. Ja kyllä tämä lustraatio Suomessa naurattaa aivan hervottomasti. Se oli se tämän illan toinen suuri naurun aihe.

Realismi vaatii varautumista pahimpaan

Realismia kehiin. Hommage à M. Haglund

Sekä Krimin sodan aikana että Napoleonin sodissa Eurooppa oli varsin laajalti mukana Venäjän vastaisessa rintamassa, mutta ei koskaan kokonaisuudessaan. Aina Venäjä Euroopasta myös ystäviä löysi, joillekin se sentään oli vähintään vihollisen vihollinen.

Neuvostoaikana tilanne oli selkeämpi ja konstellaatio oli pysyvä. Toisaalla oli läntinen puolustusliitto, toisaalla Itä-Euroopan ”pakkoystävät”.

Siinä välissä oli sitten myös puolueettomia, joihin täytyy laskea myös Suomi, mikäli olennaisena pidetään liittoutumien välisellä vyöhykkeellä sijaitsemista. Toki Suomellakin oli YYA-sopimuksensa, mutta kukaan ei varmasti tiennyt mikä sen merkitys on. Tiedossa oli vain, että siihen liittyi se, ettei Suomen alueella ollut vieraita joukkoja, mikä oli aivan olennaisen tärkeää. Euroopassa sellainen oli kovin harvinaista ja voisipa sanoa että se oli aivan liian harvinaista, ellei sen johdosta paljastuisi kyyniseksi oman edun tavoittelijaksi.

Eurooppalaisissa Venäjä-kontekstissa Suomen historia tietenkin oli ainutlaatuinen: Suuriruhtinaskunta oli omalla panoksellaan kukistamassa Puolan kapinoita, taistelemassa englantilais-ranskalaista päällekarkaajaa vastaan, sitten yksin puolustautumassa Neuvostoliittoa vastaan ja viimein mukana ihka oikeassa eurooppalaisessa koalitiossa –vaan ei liitossa, kun Saksa nerokkaan johtajansa Adolf Hitlerin johdolla kaavaili uutta, venäläisestä ja anglosaksisesta imperialismista vapaata Eurooppaa.

Toisen maailmansodan jälkeen sitten Euroopan ainoa sankarikansa luotsasi (luovi) miehittämättömänä pysyneen (pidetyn) maansa kohti väljempiä vesiä yhteisymmärryksessä itänaapurin kanssa tai ainakin ilman avointa konfliktia. Sen poliittinen rooli Venäjän ja Euroopan suhteissa oli parin sadan vuoden aikana vaihdellut melko fantastisella tavalla. Tarina oli yhtä ainutlaatuinen kuin menestyksekäs. Vain tyhmimmät sekä poliittiset opportunistit puhuivat ”suomettumisesta”. Euroopan johtavat valtiomiehet ja intellektuellit eivät näin tehneet ja ymmärsivät mistä Suomen ulkopolitiikassa oli kyse.

EU:n aikana Venäjä-Eurooppa suhde on jonkin verran taas muuttunut. Periaatteessa EU puhuu nyt naapurinsa kanssa yhdellä äänellä, mutta käytännössä tämä tarkoittaa vain sitä, että sen suuret jäsenet kuten Saksa eivät hyväksy pienten valtioiden piipitystä eli niiden harjoittamaa kahdenvälistä politiikkaa, mikä myös suorasukaisesti ilmoitetaan ja taputuksin vastaanotetaan. Suurilta valtioilta ei kukaan tietysti sellaista voisi odottaakaan.

Toisin kuin aina ennen historiassa, Venäjällä on nyt Euroopassa vastassaan ”yhtenäinen” EU, joka ei ole sotilasmahti, mutta kyllä sen sijaan Venäjää taloudellisesti seitsemän kertaa suurempi ja väestöltäänkin kolminkertainen.

Samaan aikaan sattuu niin, että Venäjän kaupasta puolet suuntautuu Eurooppaan, kun taas Euroopan kaupasta vain kymmenesosa suuntautuu Venäjälle. Tämän kaupan katkeaminen olisi siis Venäjälle täydellinen katastrofi ja Euroopalle taas pelkkä harmillinen takaisku.

Tosin Euroopan energiasta merkittävä osa tulee Venäjältä, noin pari-kolmekymmentä prosenttia eikä sellaista aukkoa olisi helppo täyttää nopeasti, jos se tulisi. Venäjän kannalta tällainen kaupan katkeaminen kuitenkin olisi kestämätön katastrofi: pelkästään öljystään se myy 80 prosenttia Eurooppaan. Hiilivetyjen myyminen äkkiä johonkin toiseen osoitteeseen ei ole mahdollista ja myös pudottaisi toiminnan kannattavuutta olennaisesti.

Venäjä on siis itse asiassa Euroopan armoilla, jos niin tahdotaan, vaikka lyhyellä tähtäimellä ei kummallakaan osapuolella ole intressejä muuttaa molemminpuolisesti edullista tilannetta, eikä pitkälläkään. Mutta jos tilanne kärjistyisi jonkinlaisen sodan, joskaan ei vielä edes totaalisen sodan asteelle, niin silloin Venäjälle jäisi vain musta Pekka kouraan. Itämeren kaasuputkea ja muitakin voidaan kaikin mokomin suojella vaikka sukellusveneiden ja sammakkomiesten voimin tai koulutettuja delfiinejä ja ehkä lokkeja ja miekkakalojakin käyttämällä, mutta jos Saksa pistää omasta päästään hanan kiinni ja sanoo, ”Nein danke!”, me emme osta, niin milläpäs Venäjä sitä myy?

Ja jos Venäjä yrittäisi löytää vaikkapa BRICS-maista ostajia, eivät sen tankkerit pääsisi Tanskan salmista, ellei niitä sieltä päästettäisi. Siinä tilanteessa voitaisiin sitten Venäjällä vaikka itkeä, että onhan meillä se ydinasekin, mutta kun venäläisilläkin on niitä lapsia ja lapsenlapsia, niin kyllä se ase nyt sitten jäisi käyttämättä.

Tässä siis aivan hurja skenaario siitä, mitä Venäjän ja Euroopan välien kärjistyminen pahimmillaan saattaisi merkitä Euroopalle ja mitä se saattaisi merkitä Venäjälle. Ehkä se kuitenkin on liian fantastinen: eihän sivistysmaa voi sallia, että sen talous joutuu hirmuisen takaiskun kohteeksi jostakin ei-taloudellisesta syystä. Ei siihen kenelläkään ole intressejä, eli kauppa siis jatkuu ainakin niin kauan kunnes korvaavat järjestelmät on kehitetty ja luultavasti se jatkuu maailman tappiin.

Niinpä onkin aihetta palata niihin skenaarioihin, jotka kaikkien kelpo ihmisten mielestä ovat realistisimpia: entäs jos tulee se aseellinen hyökkäys? Kuten tunnettua, aseelliset hyökkäykset kuuluvat kansainvälisen politiikan normaaliin välineistöön, ja on aina syytä olettaa, että itse kukin osapuoli on valmis sellaiseen, miksi tyytyä vähempään? Niinpä on ehdottomasti oletettava, ettei kansainvälisillä sopimuksilla ole todellista merkitystä ja ne voi yksin tein jättää tekemättäkin.

Tällaisen johtopäätöksen ainakin minä tein puolustusministeri Calle Haglundin lausunnosta, jonka mukaan Venäjä ei kriisin tullen kunnioittaisi Suomen alueellista koskemattomuutta. Mitä itse tähän johtopäätökseen tulee, se on tietenkin kovin rohkea ja edellyttää etukäteistietoa siitä, miten naapurimaan johto toimii tilanteessa, jollaista ei edes vielä ole ollut eikä ehkä koskaan tule. Normaaliahan olisi kai arvella, ettei kukaan vielä itsekään tiedä, miten joskus tulevaisuudessa jossakin tilanteessa käyttäytyy. Riippuneehan se kovin monesta seikasta, joita ei edeltä käsin voida tuntea.

Mikäli olisin Venäjän presidentti, pitäisin Haglundin lausuntoa kyllä uskomattomana solvauksena. Annetaanhan siinä ymmärtää, että hänen edustamansa valtion puolesta tehdyt allekirjoitukset ja vakuutukset ovat yhtä tyhjän kanssa ja tästä tietenkin seuraa, etteivät myöskään meikäläisten vastaavat toimet sen enempää paina, muuhan olisi pelkkää hulluutta. Ollaanpa nyt sitten kuin ei meillä mitään muuta turvaa toisiamme vastaan olisikaan kuin aseet ja poterot. Nuo taloussanktiot kun täytyy epärealistisina ja molemminpuolisesti kannattamattomina unohtaa.

No, onhan noita liittoutumia, mutta sellaisiin Suomi ei ole koskaan liittynyt, siis ei koskaan. Emme ole kuuluneet Grande armée:n apujoukkoihin, emme Alman sankarien koalitioon, emme akselivaltoihin emmekä Natoon. Emme ole edes koskaan hyväksyneet kenenkään turvatakuita. Siitä sekä isä Stalin että Aatu aikoinaan suuresti pahoittivatkin mielensä, mutta niin se vain oli. Ja se liittoutuneiden apuretkikuntakin jäi kutsumatta ja yksi koalitiomahdollisuus siten käyttämättä. Se sodanajan puhe niistä ”takuumiehistä” nyt oli vain puhetta.

Olisiko jo korkea aika korjata menneisyyden virheet? Meillähän ei oikeastaan ole tässä Euroopan kolkassa tehty muuta kuin virheitä. Siitä huolimatta ei ole mennyt kovin huonosti. Jos oikein tarkkaan katsotaan, niin meillähän on mennyt hyvin. Itse asiassa kellään toisella ei ole mennyt yhtä hyvin, mikäli uskomme monia maailman rankkauksia. Mutta entä sitten? Mitäpä sanoikaan raittiusapostoli, kun juoppo kallisteli lasiaan ja sanoi: ”Olen ryypännyt joka päivä jo puoli vuosisataa ja nyt olen 75 vuotias!” –”Niin, mutta jos olisitte pysynyt raittiina, voisitte olla jo 85!”

Monen mielestä on ehdottomasti ja kiireellisesti korjattava se, mikä on toiminut hyvin jo pian 200 vuotta ja mihin on totuttu luottamaan. Jos –ei vaan sitten, kun se hyökkäys tulee, niin meitähän ei auta mikään, ei yhtään mikään. Asiahan on niin, että kansainvälinen politiikka tunnetusti on eräänlaista korttipeliä, jossa jokaisella on oma kätensä. Jos jonkin valtion käteen ei kuulu sitä suurinta valttia, niin kukaan ei korvaansa lotkauta, jos se lyödään pelistä pois. Oma valintahan se on.

Tuomiopäivän kerran tulleessa se valtio ja ainoastaan se valtio, joka kuuluu siihen kerhoon, joka keskinäisesti huolehtii omasta turvallisuudestaan ketään uhkaamatta, tulee pelastetuksi. Valinta on oma. Mitäpä se ketään kerhon jäsentä liikuttaisi, jos vaikkapa Kiina hyökkäisi Sveitsiin? Sveitsi ei kuulu mihinkään liittoutumaan ja on sitoutunut vastaamaan itse puolustuksestaan. Vastatkoon sitten. Ehkä Suomi voisi lähettää jonkin määrän murtomaasuksia kiitoksena kerran saamastaan tuesta, mutta siinäpä se sitten. Hals-und Beinbruch!

Tai ajatellaanpa nyt vaikka Kosovoa: ellei tämä maa olisi ollut Naton jäsen… Jaa, nyt muistankin ehkä väärin, mutta ellei tämä alue siis olisi ollut periaatteessa niin suuri läntisten arvojen tukipylväs Euroopan reunalla, ei sitä ehdottomasti olisi autettu. Mutta kun asiat nyt olivat kuin olivat, niin pakkohan sitä oli auttaa. Mutta Suomea ei moinen armo voisi koskaan kohdata, on se sen verran suomettunut ollut historiansa mittaan. Kyllä siitä on pahaa mieltä jäänyt.

Miten helposti unohdammekaan realismin kansainvälisissä suhteissa! Realismia on, nykyisissä oloissa, muistaa se, että nimenomaan aseilla uhkaaminen ja vain se on kansainvälisessä politiikassa sivistysvaltioiden perustoimintaa ja niiden käyttäminen se vasta antaa tuota katu-uskottavuutta, josta nyt paljon puhutaan. Verrattuna taloudellisiin pakotteisiin siinä on myös se hyvä puoli, ettei se loppujen lopuksi paljoa maksa: tavaraa menee tolkuttomasti, mutta sehän taas luo vain kysyntää uudelle tuotannolle. Ja sitä varten kai me täällä maailmassa olemmekin.

Realismi on varautumista nimenomaan pahimman vaihtoehdon eikä minkään muun varalle ja kun kerran varaudutaan, niin otetaan nyt siitä sitten kaikki irti. Puolustusmäärärahat on priorisoitava ylitse muiden ja sotilaiden on annettava itse päättää sotilasmenoista ja asevoimien tarpeista. Jos kerran pahin on tullakseen, niin tulkoon sitten viimeisen päälle! On meinaan rautaa jos terästäkin. Mummot voivat pitää niitä vaippojaan vähän kauemmin ja ovat varmasti iloisia voidessaan myös tavallaan kantaa kortensa yhteiseen realismin kekoon, se on eräänlaista arjen sankaruutta sekin. Kasvaako maine tantereella vaan, jot’ uljaan urhon veri kostuttaa…? Ei niin, ei kukaan ole liian vähäpätöinen antamaan omaa uhriaan, kun synnyinmaa on vaarassa ja onhan se nyt jonakin päivänä vaarassa, jos ei juuri tänään.