Suvaitsemisesta

Suvaitsemisen hyödyistä ja rajoista

Kaikki klassisen venäläisen kirjallisuuden ystävät ovat huomanneet siellä usein esiintyvän suvaitsemista tarkoittavan sanan. Tavallisesti kyseessä on puhuttelu, jossa henkilöä pyydetään lupaa.  Voisiko armollinen herra/rouva sallia jotakin tai tehdä jotakin: позвольте, извольте, дозвольте, позволите, с вашего позволения: suvaitkaa kuulla selostukseni, suvaitkaa istuutua ja niin edelleen.

Kannattaa sitä tapaa käyttää nykyäänkin, mikäli haluaa olla kohtelias. Sellaiseenhan nykyään pitäisi meillä Suomessa aina olla jokin hyvin pätevä syy, mutta monessa muussa maassa asia ei herätä sen enempää huomiota ja saattaa jopa tapahtua ihan huomaamatta, kuin luonnostaan.

Suvaitsemispyynnön perusidea tässä yhteydessä on, että korkea-arvoisempi tai sellaiseksi esitetty henkilö, vaikkapa talon isäntä, sallii jotakin, josta ainakin periaatteessa voisi aiheutua hänelle jotakin vaivaa tai ikävyyttä.

Suvaitsemattomuus tällaisessa yhteydessä todistaisi kopeutta ja epäkohteliaisuutta aivan kuten sekin, että lupa jätettäisiin pyytämättä, kun toista vaivataan tai häiritään.

Ihmisten keskeisessä kanssakäymisessä suvaitsevaisuudella ja sen kohteliaalla pyytämisellä on oma merkittävä roolinsa, niin tyhjänpäiväiseltä kuin asia voi tuntuakin.

Vain moukka katsoo, että hänen oikeuksiaan on toisten ilman muuta kunnioitettava ja että on siksi aivan kiitettävää kieltäytyä suvaitsemasta itselleen joitakin epämukavuuksia, jotka taas toisten ihmisten kannalta saattavat olla tärkeitäkin miellyttävyyttä lisääviä tekijöitä.

Toisaalta olisi tietenkin mieletöntä suvaita yhtä lailla hienoa ja kurjaa taidetta, taputtaa niille ja osallistua niiden kustantamiseen. Platon, jota syystä on pidetty yhtenä antiikin maailman suurista viisaista, on teoksessaan Lait sitä mieltä, että suvaitsevaisuus, kohdistuessaan arvottomiin asioihin, on tuomittavaa ja näköjään samantapainen pahe kuin meillä on lain tarkoittama rikoksen suosiminen.

Ihminen saa Platonin mukaan itselleen vahinkoa siitä, jos hän pitää turmeltuneisuutta kuvaavista eleistä tai sävelmistä ja päinvastoin hyötyy sellaisista, jotka ilmentävät hyvettä ja sitä kehittävät.

”Tässä käy samoin kuin silloin, kun joku seurustelee kehnojen ihmisten kanssa, joiden moraalittomia tapoja hän ei vihaa, vaan suhtautuu niihin suvaitsevaisesti ja jopa pitää niistä: hän moitiskelee niitä kuin leikillään, koska hämärästi tuntee kehnoutensa. Hän mukautuu pakostakin sen kaltaiseksi, mistä pitää, vaikka häpeääkin kehua sitä”.

Taide, siinä luvussa musiikki, auttaa siis ihmisiä kehittämään itseään joko hyveeseen tai kehnouteen, eikä jälkimmäisen suvaitseminen kuulunut tuon ajan Ateenassa kansalaishyveisiin.

Kuten huomaamme, ajat ovat muuttuneet ja kuten Aksel Sandemose jo ennen sotia romaanissaan totesi, tähän nykyisempään aikakauteen kuuluu, että ”me koristamme itsemme sarvilla”. Kehnouttaan ei kukaan enää häpeä, vaan mielellään yrittää vihjailla, että sitä olisi enemmänkin kuin sitä itse asiassa on. Asia on viime aikoina tullut erityisen suosituksi ns. naisliikkeen keskuudessa kaikenkarvaisine lutkamarsseineen.

Tähän uudenlaiseen länsimaisen ihmisen olotilaan kuuluu tietenkin myös maksimaalinen suvaitsevaisuus, muutenhan paheilla keikailemisella voisi ansaita itselleen paljonkin ikävyyksiä. Suvaitsevaisuus ei sitä paitsi nykyään ole pelkkä yksilön valinta, vaan käytännössä pakollista.

On ilmeistä, että asia on riippuvainen yhteiskunnan modernisaation asteesta ja taipumus suvaitsevaisuuteen lisääntyy yhtä jalkaa tämän prosessin edistyessä. Näinhän arvovaltainen World Values Survey asian tulkitsee.

Tämä seikka on siis parasta hyväksyä ja ymmärtää niitä, joiden mielestä ei ole olemassa optimaalista suvaitsevaisuuden astetta, vaan kaiken maksimaalinen suvaitseminen on arvo sinänsä ja sitä ansiokkaampaa, mitä enemmän se ihmiseltä vaatii.

Epäilemättä suvaitseva henkilö onkin a priori sympaattinen tuttavuus. Hänessä on jotakin amerikkalaista. Hänen kanssaan ei ilmeisesti ainakaan tarvitse pingottaa, vaan voi ainakin jossakin niin halutessaan nostaa jalat pöydälle ja keskittyä olennaiseen. Tämä kyllä vetoaa myös suomalaiseen

Kukapa haluaisikaan seurustella kaikesta marisevan ilontappajan kanssa, jonka lempiharrastuksena olisi  paheksua lähimmäisiään. Suvaitsevaisuus on lähes rajaton riemu, mutta onko sittenkin mahdollista viedä sitä liian pitkälle?

Somessahan käydään keskusteluja, joissa suvakeiksi nimitettyjä henkilöitä leimataan äärimmäisyysihmisiksi, jotka siis ilmeisesti ovat sivuuttaneet suvaitsemisen optimin ja kääntäneet sen myönteisen perusmerkityksen vastakohdakseen.

Muuan tuttavani väitti joskus pystyvänsä syömään ateriansa normaalilla ruokahalulla, vaikka pöydälle ruoan viereen olisi asetettu lämmin ihmisjätös. Tällainen stoalaisuus oli hänestä ilmeisen kiitettävää ja mielestäni se kuvitteellisena esimerkkinä erinomaisesti ilmentääkin aikamme arvostamia valmiuksia maksimaaliseen suvaitsevaisuuteen.

Ihminen, joka pystyy maksimaalisesti hallitsemaan itsensä, ei häiriinny siitä, että julkiset tilat töhritään graffiteilla tai että ne valtaa kakofoninen mölinä, jonka tietty ryhmä kokee omana yhteisrituaalinaan. Tuskin näitä koettelemuksia kuitenkaan ehdoin tahdoin haetaan.

 Tuo kaikki on kärpäsen surinaa sen korvissa, joka saa tyydytyksensä suvaitsemisen viemisestä äärimmäisyyksiin saakka ja hän varmaankin osallistuu mielihyvin sen taiteilijan  iloon, joka on saanut töherrettyä taginsa toisen taiteilijan veistämään patsaaseen. Tasa-arvohan tässä on kysymyksessä ja viime kädessä ehkä jopa ihmisoikeudet. Eikö tuo patsaan veistäjäkin ole vain ihminen?

Suvaitsevaisuuden jatkaminen silloin, kun kyseessä on rikollinen toiminta, on tietenkin arvotonta ja jopa rangaistavaa. On kuitenkin syytä olettaa, että kohtuuden raja tulee vastaan jo aiemmin.

Myös silloin, kun johonkin tilaan saapuu vieras toisesta ympäristöstä ja alkaa vaatia, että siellä on noudatettava hänen sääntöjään, on isännän aika heittää tunkeilija ulos ja palauttaa hänet järjestykseen.

Mikäli näin ei tehdä, on isäntä menetellyt arvottomasti ja ansainnut kaikkien ylenkatseen. Silloin on myös tapahtunut niin, ettei vieras ole noudattanut roolinsa mukaista käytöstä, vaan asettunut itse hänelle kuulumattomalle isännän paikalle.

Kohteliaisuuteen kuuluu aina vastata kohteliaisuudella, mutta moukkamaisuus ei ansaitse suvaitsevaisuutta. Itse asiassa on olemassa tietty raja, jonka ylittäessään suvaitsevaisuus muodostuu häpeälliseksi käytökseksi.

Jostakin syystä tuntuu siltä, ettei tätä klassista perusasiaa enää yleisesti tajuta, kun massayhteiskunta kaikkien viestimiensä voimalla hehkuttaa omaa agendaansa ja sen apostolit kylpevät itsetyytyväisyydessä viedessään suvaitsevuutta yhä uusiin korkeuksiin.

Yksipuolisuuden viehätys

Tasapuolisuuteen pyrkimättä

Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria lienee yhä tässäkin maassa yksi eniten vaikuttaneita historian yleisesityksiä ja nimenomaan kulttuurihistorian esityksiä.

Se oli joskus yliopistollisena kurssikirjanakin, mutta tuskin siinä roolissa ihan onnistunut ja se korvattiin sitten kuivemmalla, mutta asiallisemmalla Hartvig Frischillä, jonka itsekin tentin.

Legendaarinen Friedell oli tietenkin lisäksi pakko lukea ja kyllähän siitä kieltämättä myös suuresti nautti, mitä ei voinut sanoa ihan kaikista kurssikirjoista. Epäilyttämään tosin jäivät tekijän siekailemattomat julistukset siitä, että mahdollisimman suureen epätäydellisyyteen on pyritty ja että anekdootti kertoo aikakaudesta paljon enemmän kuin näennäistarkka muka-objektiivisuus.

Vakavasti Friedell joka tapauksessa oli tehtävänsä ottanut, paljon vakavammin kuin hänen kevytmielisistä lausahduksistaan olisi voinut päätellä. Hän nyt vain ilmeisesti tiesi tietojensa ja kaikkien ihmisten tiedon ja ymmärryksen rajallisuuden.

Friedellin metodi perustuu juuri ihmisen vajavaisen käsityskyvyn tunnustamiseen ja hän esittää sen vuoksi väitteitä, jotka tuntuvat useimmiten paradoksaalisilta ja joskus typeriltä. Yleensä ne kuitenkin  onnistuneesti vetoavat ihmisen tarpeeseen löytää historialle tolkkua. Lukija voi ymmärtää niiden luonteen ja sen, että myös kirjoittaja sen ymmärtää, vaikka ei haluakaan tuhota taideteoksensa vaikuttavuutta saivartelulla.

Tokihan historia yhäkin voi olla runouden laji, kuten sen antiikin aikana ajateltiin olevan tai sitten  se on jotakin muuta. Joka tapauksessa se on keino orientoitua tähän maailmaan ja siis aikaansa ja paikkaansa sidottu näkemys.

Yritykset kirjoittaa kaikille pätevää universaalihistoriaa ja kumarrella siinä tasapuolisesti kaikille kulttuureille, tuottavat lähinnä säälittäviä tuloksia ja näyttävät edustavan kulttuurin rappiovaihetta.

Sitä kaiketi edustaa myös Friedell, mutta hän tekee sen kunniakkaasti omalla tavallaan. Yksi Friedellin viehättävistä ja tämän ajan mittapuillla suorastaan hätkähdyttävistä ominaisuuksista on täydellinen poliittisen korrektiuden puute.

Mitäpä olisi ajateltava siitä, miten Friedell luonnehtii Ranskan kansaa: se on kiihkomielinen ja hieno käyttäytymisessään, sankarillinen ja rivo, raitis ja kiihtynyt, romanttinen aina mielettömyyteen asti ja materialistinen turhuuteen asti. Kansa, josta voi sanoa kaikkea mahdollista pahaa: että se on typerä, raaka, rajoittunut, turhamainen, häijy, ahne, jopa usein pirullinenkin, vain yhtä ei: että se koskaan olisi ollut ikävystyttävä.

Meidän aikanamme, kuten tunnettua, on ikävien asioiden sanominen mistä tahansa ihmisjoukosta kiellettyä. Myönteisiä ominaisuuksia sen sijaan on mahdollista olettaa olevan kaikilla ja löytyyhän niitä.

Epäilemättä tuossa esimerkissä myös myönteiset piirteet pehmensivät kielteisiä, mutta aikamme orwellilaiset kielen vartijat lienevät joka tapauksessa kauhuissaan: jos jotakin sanotaan kokonaisesta kansasta, se ei voi pitää paikkaansa sen jokaisesta jäsenestä ja tuskin on perusteita edes sanoa sitä kansasta keskimäärin.

Entäs sitten, sanoisi tähän varmaan Friedell. Sanottu on eräässä mielessä totta juuri siksi että se eräässä mielessä on valhetta. Oseanian totuusministeriö puolestaan pystyy pelkkään tylsyyteen, jonka totuusarvo olisi kaikille yhdentekevä ellei se olisi nihilismin palveluksessa.

Entäpä Friedellin kiteytys, jonka mukaan Ranskan kansa on äärimmäisyyksien kansaa, jota viskellään pedanterian ja narrimaisuuden välillä. Kun pedanteria törmää todellisuuteen, siitä ei luovuta, vaan aletaan tehdä väkivaltaa todellisuudelle.

Niinpä siitä yksivaltiudesta, joka Friedellin vakuutuksen mukaan oli lukemattomien pidäkkeiden pehmentämä komento, siittyrään vallankumouksen täysin pidäkkeettömään tolkuttomuuteen, siitä tulee himon ja mielipuolisuuden raivoava kaaos, joka jostakin syystä kuitenkin juuri Ranskassa saa esteettisen hahmon.

Se henki, joka meillä aikoinaan kerääntyi palvomaan ns. loogista empirismiä, ei löydä tuollaisesta sanahelinästä mitään kiinnostavaa ja heittää kirjan pois, mikä lieneekin molemmille osapuolille paras ratkaisu.

Mutta Friedellin into saa joskus muotoja, jotka tuntuvat hänen ihailijoistaankin suorastaan rienaavilta. Voiko esimerkiksi kansan palvoma yksittäinen henkilö ansaita tällaisia solvauksia: hulluksi tullut kellarirotta, jolla julkisen viemärijärjestelmän epäkuntoon joutuminen antaa tilaisuuden nousta liastaan ja käydä raivoavin hampain kiinni kaikkeen, likaisena, maanillisena, muotopuolena, lueettisena ja sammumattoman vihan täyttämänä kakkia vastaan, jotka ovat pestyjä, täysijärkisiä, eivät muotopuolia eivätkä lueettisia, tyypillinen vallankumouksen roskajoukon edustaja, noiden maanalaisten olioiden…

Tässä tapauksessa kyseessä on Jean Paul Marat, Kansan ystävän toimittaja ja huomattu ja jopa palvottu kansankiihottaja.

Epäilemättä Ranskan suurta vallankumousta on aivan aiheetta romantisoitu ja sen banaaleimmillekin raakuuksille on historiassa pyritty antamaan jonkinlainen pyhä hohde, merkitsihän tuo aikakausi monen mielestä suurta askelta kohti koko ihmiskunnan vapautumista.

Nykyään on näkökulma muuttunut ja luultavasti yhä useampi ymmärtää paremmin myös Friedellin näkökulmaa. Ranskan vallankumous oli hyvin pitkälle juuri hullua riehuntaa, yhteiskunnan kouristelua, mikä merkitsi sen vakavaa sairautta eikä paranemista.

Silti en, itsekin Marat’n kadulla asuneena ole ilman muuta valmis ajattelemaan, että edes tässä tapauksessa kyseessä olisi ollut vain rotta ihmishahmossa.

Mutta Marat’n mahdollisten ansioiden luetteleminen ei kuulukaan Friedellin itselleen ottamiin tehtäviin. Sen voi tehdä lukija, mikäli tuntee asiaan tarvetta. Tarpeelliset välineet hänen kyllä tulee hankkia itse.

Raskasta tuskaa

Ääriraskasta vihaa

Tuska-festivaali kuuluu niihin ilmiöihin, jotka muistuttavat siitä, että elämme ns. uutta aikaa. Raskas metallimusiikki, josta hauskuus on kaukana, vaikuttaa ilmeisesti lapselliseen psyykeen samoin kuin kaikki kummitustarinat. Siinä on jotakin ihanan karmivaa sille, joka kuitenkin oikeasti tietää olevansa turvallisesti äidin vieressä.

Ilmiönä tämä metallimusiikki joka tapauksessa on uutuus, jopa radikaali uutuus. Mitään sen kaltaista ei ollut 1950-luvulla tai sitä ennen, ellei samaan sarjaan lasketa niitä karmivia tarinoita, joita kerrottiin erilaisissa balladin tapaisissa, vaikkapa Metsätorpan Marjatasta tai leskiäidin tyttäristä.

Kaikki puhuu kuitenkin sen puolesta, että metallimusiikki on jotakin laadullisesti uutta. Osittain asia selittynee uusista teknisistä mahdollisuuksista. 1950-luvun tanssilavalla piruksi pukeutunut pelle olisi kai herättänyt lähinnä vaivaantuneisuutta ja kansa olisi nopeasti ajanut hänet tiehensä ja vaatinut kunnon tangoja.

Mutta nyt tietty joukko kerääntyy ehdoin tahdoin kuuntelemaan musiikkia, josta on hauskuus kaukana ja maksaa tästä addiktiostaan sekä selvällä rahalla että vielä erilaisilla lävistyksillä, ja muilla epämukavuuksilla, jotka todistavat palvonnan kohteesta kuten jouhipaita aikoinaan oli katumuksentekijän merkkinä.

Tiedossa on, että tässä piirissä esiintyy aivan totista uskovaisuuttakin, satanismia, jonka nimissä on poltettu kirkkoja ja tehty rituaalimurhia. Viha on se tunne, jota siellä viljellään. Sitähän ei peitellä mitenkään.

Mutta kaikki ehkä lopultakin tarkoittaa pelkkää hyvää, koska kaikki tarkoittaa pelkkää hyvää, todistaa Helsingin Sanomien toimittaja. Viha kohdistuu vain oikeisiin kohteisiin, siihen, mikä estää hyvää toteutumasta. Väittämän tukena on ainakin toimittajan sana, muita argumentteja en tunnekaan.

Mutta koska tämä aikakausi tunnustaa jokaisen oikeutta valita itse fanittamisensa kohteen, en toki ole tuomitsemassa (hui olkoon!) vihaajia, vaikka heillä sattuisikin olemaan erilainen käsitys asiasta kuin hyvää tarkoittavalla toimittajalla. Täytyyhän itse kunkin ymmärtää, että on ansiokasta olla non-judgemental. Se nyt vielä puuttuisi, että menisi Tuska-festereille saarnaamaan ja kylttiä kantaen julistamaan.

Kiinnostavaa kyllä, tuo musiikin laji näyttää joka tapauksessa olevan mitä suurimmassa määrin julistuksellista. Kiintymystä siihen osoitetaan pukeutumisella, lävistyksillä ja tatuoinneilla. Olen kuullut jopa väitettävän, että niitä teini-ikäisten piirissä arvostetaan intellektuellin aatelismerkkeinä!

Kiinnostavaa joka tapauksessa on se, miten hallitsevana tuossa kulttuurissa on tietynlainen uskonnollinen lähestymistapa, vaikka sitten negaationkin kautta. Kelpo poroporvarihan ei viitsisi osoittaa ajatustakaan moiselle riekkumiselle eikä hänellä siihen ole tarvettakaan.

Ehkäpä todella on jonkinlaisen syvällisyyden osoitus, että tunnetaan vetoa ainakin nyt siihen syvään irrationalismiin, joka tuosta miljööstä välittyy? Suotta se ei vaadi suoranaisia uhrauksia sekä kuuntelijaltaan että siltä, joka haluaa keikailla sen leimoilla. Jäsenyys kerhossa on ansaittava.

Nietzsche, joka piti itseään jonkinlaisena asiantuntijana, väitti että pahuus on rappiokausien ilmentymä ja että se itse asiassa vasta keksitään silloin.

Toisaalta hän piti rappiota myös hedelmällisyyden kautena: puu tuottaa vasta syksyllä omenan, joka putoaa maahan ja mätänee antaakseen alun uudelle omenapuulle. Vasta tämä on koko sen tarkoitus.

Mutta jääköön tämä runollisen mielikuvituksen sinänsä ansiokkaaksi suoritukseksi. Tuska-kulttuuri kuuluu joka tapauksessa kulttuurin mätänemisilmiöihin, onpa sillä sitten jonkin mekanismin kautta hedelmällistä uutta luovaa merkitystä tai ei.

Uskonnon tunki aikoinaan tieltään humanismi. Ylimaallisten valtojen sijasta alettiin nähdä ihmisessä kaiken tarkoitus ja siksi oli jätettävä edelliset rauhaan ja kehitettävä huippuunsa ihmisessä piilevät mahdollisuudet.

Tämä ei tietenkään tarkoittanut mahdollisuuksia pahaan. Tosin juuri Nietzsche leikitteli ajatuksella, että ihminen sellaisenaan ei ollut kyllin arvokas päämäärä ja että olisi luotava jotakin korkeampaa. Tällä tiellä ei se, mitä ihminen sanoo pahaksi, vielä välttämättä merkinnyt yli-ihmisen näkökulmasta sitä samaa.

Mutta yli-ihmisretorikan käyttäminen raskaan metallin kohdalla tekee kyllä äärimmäisen hullunkurisen vaikutuksen. Onhan ilmeistä, että tällaisten festivaalien tähdet muistuttavat lähinnä ali-ihmistä ja saman vaikutelman haluavat välittää itsestään myös liikkeen kannattajat.

Lieneekin kiistatonta, että täysin kehittynyt ja epämuodostumista vapaa ihmispersoonallisuus on vieras vihalle. Aggressio sinänsä on normaali ja välttämätön reagointitapa tietyissä tapauksissa, mutta tällä ei ole mitään tekemistä patologisen vihaamisen kanssa, joka puolestaan on henkisen rujouden ilmentymä.

Tässä voi viitata runsaaseen psykologiseen aineistoon, kuten tekee esimerkiksi Erich Fromm, joka on hyvin monipuolisesti tätä problematiikkaa tutkinut.

Mitä tulee vihan viljelyyn musiikin avulla, tunnettiin asia jo antiikin aikana. Platon teoksessaan Lait, joissa utopian sijasta hahmotellaan toiseksi parasta, mutta kuitenkin mahdollista valtiota, antaa merkittävästi tilaa musiikille, jonka yksi funktio on sotainen.

Kaiken kaikkiaan sota olikin tuohon aikaan valtion keskeisiä ja välttämättömiä toimia. Ympäristönä helleenivaltiot saattoivat olla barbaarejakin vaarallisempia, kuten peloponnesolaissodat osoittivat.

Joka tapauksessa sotaisia taitoja jäljittelevää ja niitä vahvistavaa musiikkia myös tarvittiin, mutta valtio saattoi sietää vain hyvää musiikkia.  Musiikin esittäjiin pesiytyi kuitenkin myös puoskareita, jotka synnyttivät yleisössä piittaamattomuutta ja rohkaisivat sitä pitämään itseään pätevänä arvostelijana. Niinpä parhaimmiston vallan tilalle tuli surkea yleisön valta.

Mitä vikaa tällaisessa demokratiassa sitten oli? Platonin mielestä paljonkin: Se, ettei itsevarmuudessaan pelkää parempansa mielipidettä, on jo alhaista häpeämättömyyttä ja se on seurausta liian pitkälle menneestä vapaudesta.

Luulenpa, että meidän aikamme on tästä saastasta pääsemättömissä.

Kulttuuri kehittyy

Luhistumisesta hajoamiseen

Arnold Toynbeen suurisuuntainen Study of History kuuluu niihin urhoollisiin yrityksiin, joiden  tarkoituksena on löytää jonkinlaista tolkkua ja teoriaa kaikkeen siihen, mitä ihmiset eri aikoina ovat maan päällä touhunneet.

Ei tietenkään ole sanottu, että kulttuurien kehityksellä olisi jotakin merkittävää yhteistä morfologiaa, mutta sellaisen suuntaan kuitenkin Toynbee, kuten monet muutkin alan yrittäjät ovat kallistuneet.

Vaikka Toynbee on melko skeptinen kehityksen skeemojen suhteen, hän joka tapauksessa antaa selviä vihjeitä siitä, missä länsimainen kulttuuri tällä hetkellä on ja mihin se on menossa.

Silläkin uhalla, että tulkitsen häntä väärin, arvelen hänen tahtovan sanoa, että kulttuurimme on luhistunut. Tämä dramaattiselta kuulostava termi tarkoittaa tosin vain sitä, että sen kasvu on lakannut. Itse asiassa kulttuurin vaikuttavimmat tuotteet voivat kenties syntyä vasta nyt, mutta joka tapauksessa edessä ei ole kukoistus, vaan hajoaminen.

Hajoamisen merkkejä taas ovat yhteiskunnan kudosten repeytyminen hallitsevaksi vähemmistöksi ja sisäiseksi ja ulkoiseksi proletariaatiksi. Proletariaatti taas on sellainen ryhmä, joka tosin on kulttuurin sisällä, mutta ei kuulu siihen.

Kyse on barbaareista, jotka aluksi matkivat innokkaasti korkeampaa kulttuuria, mutta jossakin vaiheessa muuttuvat sille vihamielisiksi. Samaan aikaan jälkimmäisen hallitseva vähemmistö vaipuu barbariaan ja syntyy eräänlainen konvergenssi, osapuolet alkavat muistuttaa toisiaan kuin kaksi raatolintua. Barbaarien matkimista aletaan pitää ansiokkaana ja mitäpä muuta matkiminen on kuin imartelun vilpittömin muoto.

Tapojen raaistuminen ilmenee hillittömyyden ohella myös askeettisuutena. Toynbee, jonka aikana vegaaniutta ja vihreää masokismia ei vielä ollut, tuntuu hämmästelleen sitä, ettei kulttuurissamme ollut tällaista juonnetta. Nyt se on.

Joka tapauksessa ajatusta kulttuurin rappiosta ja tuhosta ei kannata ottaa liian simppelinä kysymyksenä. Kulttuuri on niin monitahoinen asia, että sen piirissä on aina lukematon määrä toisilleen vastakkaisia trendejä ja ilmiöitä.

On kuitenkin toinen asia päätellä, millaisia megatrendejä jotkin ilmiöt edustavat ja mikä merkitys niille pitäisi antaa. Pelkään pahoin, ettei asiasta ole mahdollista tehdä teorioita, jotka olisivat juuri muuta kuin triviaaleja.

Siitä huolimatta on kiinnostavaa havaita, millaista tietä kulttuurit ovat aikoinaan kulkeneet kohti perikatoaan tai päinvastoin säilyneet, jopa hamaan nykypäivään saakka.

Toynbeen ajattelussa enemmän tai vähemmän lainomainen levottomuuksien aika näyttää länsimaiden tapauksessa kestäneen 1500-luvun uskonsodista aina maailmansotiin saakka.

Sen jälkeen seuraavaa yleisvaltiota ei äkkiseltään näyttäisi ilmaantuvan, mutta mikseipä euroatlanttista yhteisöä voisi pitää sellaisena. Rooman valtakunnan tapaan myös se on ylläpitänyt rauhaa ainakin omassa piirissään, vaikka sotia on käydä nahisteltu periferioissa. Venäjä taas on myös Toynbeella oma kulttuuripiirinsä.

Hajoavalla kulttuurilla näyttää joka tapauksessa olevan tie auki vain yhteen suuntaan. Koska se laskeutuu barbarian kanssa samalle tasolle, on yhtälö selvä. Asiaan kuuluu, että kulttuurin ja barbarian välillä ennen sijainnut puskurivyöhyke häviää ja raja muuttuu viivaksi.

Niinpä ”tyrmistynyt hallitseva vähemmistö ja kukistumaton ulkoinen proletariaatti nyt tuijottavat aseistettuina toisiaan silmästä silmään”. Jossakin vaiheessa barbaarit ottavat kulttuurin alueen haltuunsa myös fyysisesti, joko sotaisella valloituksella tai siirtolaisuudella.

Kyse ei ole välttämättä vihamielisestä valloituksesta, sillä barbaarit saattavat ainakin jossakin vaiheessa suhtautua kulttuuriin mitä arvostavimmin. Kyse ei kuitenkaan ole heidän kulttuuristaan. ennen pitkää kyse ei myöskään ole enää siitä kulttuurista, joka kerran elähdytti sekä sen kantajia että vastustajia. Se muuttuu muuksi, sillä se on menettänyt luomiskykynsä ja uskon itseensä.

Toynbee havaitsee, ettei länsimainen kulttuuri enää arvosta eikä hallitse klassista taidetta eikä hyviä tapoja. Sen sijaan se ottaa esikuvansa Afrikan neekeriheimoilta ja jopa pukeutumisessa hallitseva luokka alkaa jäljitellä proletariaattia.

Itse asiassa kaikki tämä oli Toynbeen kirjoittaessa vasta nupulla, hänhän päätti teoksensa vuonna 1961. Joka tapauksessa ne trendit, jotka tuottivat hullun vuoden 1968 olivat havaittavissa jo kauan ennen sitä. Pitirim Sorokin näki ne jo vuonna 1941 ja Oswald Spengler parikymmentä vuotta aiemmin.

Rooman valtakuntaan tulleet barbaarit ottivat aluksi itselleen roomalaisia nimiä, mutta 300-luvun puolivälin tienoilla näin lakattiin tekemästä. Samoihin aikoihin alkoivat roomalaiset omaksua barbaarisia pukumuoteja ja urheilulajeja ja myöhemmin jopa germaanisia nimiä.

Meillä ei tämä muoti vielä ole kovin suosittu, mutta tässähän käsitellään ajanjaksoja, jotka saattavat olla satojen vuosien pituisia.