Viisaiden juoma

Viisaiden juoma

Viinistä on riittänyt pohdintaa aina siitä saakka, kun se keksittiin. Tarunomainen ukko Noa, joka keksinnön teki, häpäisi sillä itsensä ja karuja näyttävät olleen myös kuningas Salomon saarnaajan kokemukset.

Toki viinin myönteiset puolet ovat aina olleet ilmeisiä ja Jeesus Syyrak omassa kirjassaan muistutti niistä. Myös Jeesus nasaretilainen kantoi oman veronsa viinille taikoessaan sitä Kaanaan häihin. Mikäpä juhla se sellainen olisi, kussa ei viiniä ole?

Olin kerran sellaisessa banketissa Odessassa Gorbatšovin raittiuskampanjan aikana. Brežneviläiseen menoon tottuneet isännät ja vieraat olivat yhtä lailla hämmennyksissään, eivätkä puheet oikein nousseet lentoon, kun maljoissa oli vain mineraalivettä.

Sama kampanja jatkui yhä Riiassa, jossa oli sentään opittu soveltamaan 200 gramman sääntöä siten, että tuon määrän viiniä sai useamman kerran, huomaamattomasti. Muistelen, että banketti sujui siellä normaalisti ja tunnelma nousi korkealle.

Mutta liikahan on aina liikaa. Alkoholille on tyypillistä, että sen käyttäjillä on kiusaus ottaa enemmän kuin olisi tarpeen optimaalisen vaikutuksen saamiseksi. Sitä paitsi tarvittava määrä ei ole kaikille läheskään sama.

Alkoholin ajateltiin antiikin aikana kuumentavan elimistöä ja itse asiassa näin asia onkin, tosin vain pinnallisesti tarkasteltaessa. Tunteita se joka tapauksessa kuumentaa ja saattaa ne labiiliin, lapsenomaiseen tilaan.

Platon teoksessaan Lait, pohti sitä, ettei alle kahdeksantoistavuotiaille pojille saisi lainkaan sallia viinin juomista, sillä nuorillahan luonteenlaatu on herkästi leimahtava eikä tulta pidä saattaa tulen yhteyteen enempää ruumissa kuin sielussakaan ennen kuin nämä ovat kykeneviä työhön ja vakaviin ponnistuksiin.

Tämän jälkeen voisi viiniä nautiskella kohtuullisesti kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, mutta humaltumisesta ja liiallisesta juomisesta nuoren miehen olisi ehdottomasti pysyteltävä erillään.

Neljänkymmenen ikäisenä mies voisi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, erityisesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista. Juuri Dionysoshan on sen lahjoittanut ihmisille synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. (Suom. Marja Itkonen-Kaila).

Niinpä viini oli siunaus aivan erityisesti vanhoille ja viisaille, vaikka se muille saattoi olla kirous väärin käytettynä.

Mutta etenkin vanhoilla ihmisillä viinistä oli selviä hyötyjä. Asiahan oli niin, etteivät vanhat miehet yli kuusikymmenvuotiaina enää osanneet laulaa eivätkä myöskään kehdanneet niin julkisesti tehdä.

Tämä oli suuri vahinko ottaen huomioon musiikin suuren kasvatuksellisen roolin ja sen, että vanhat miehet aivan ilmeisesti olivat kaikista viisaimpia. Heidän potentiaalinsa oli siis saatava käyttöön ja tässä oli viinillä tärkeä roolinsa.

Iäkkäiden laulajien oli hallittava musiikin lait ja ikäisilleen sopivia lauluja laulamalla he itse kokisivat nautintoa ja opastaisivat samalla nuoria mieltymään hyviin tapoihin.

Kyseessä olisi Dionysos-kuoro, joka asianmukaisesti esiintyisi jonkinmoisessa hiprakassa. Sen johdosta itse kukin kokisi olonsa kevenevän ja tulisi hilpeäksi ja suorapuheiseksi, mutta myös remuavaksi.

Niinpä lainsäätäjän olisi syytä säätää juominkeja koskevat lait, jotka saisivat aikaan sen, että liian itsevarmaksi, rohkeaksi ja häpeämättömäksi käynyt juhlija palautettaisiin järjestykseen.

Tuollaista väärää rohkeutta vastaan lakien on kyettävä oikeuden nimissä lähettämään parhainta pelontunnetta, sitä jumalallista pelkoa, jota olemme nimittäneet häveliäisyydeksi ja häpeäksi.

Niiden osaksi, jotka eivät suostuisi tottelemaan tiettyjä, tehtävään valittuja ja raittiina pysytteleviä miehiä ja yli kuusikymmenvuotiaita Dionysoksen päälliköitä, pitäisi siitä koitua yhtä suuri ja suurempikin häpeä kuin sille, joka ei (sodassa) tottele Areksen päälliköitä, ehdotti Ateenalainen, joka ilmeisesti edusti itsensä Platonin mielipidettä.

Lakien suunnitelmat taisivat kuitenkin jäädä vain paperille. Toki tuohon aikaan oli viinin käytölle rajoituksia. Täydellinen vapaus viinin käytössä oli Ateenalaisen mielestä niin huono asia, että täyskieltokin olisi sitä parempi.

Karthagossa oli asiasta lukuisia kieltoja: orjat ja orjattaret eivät koskaan saaneet maistaa viiniä eivätkä myöskään sotilaat sotaretken kestäessä, hallintomiehet virkavuotensa kestäessä tai perämiehet ja tuomarit tointaan hoitaessaan. Asia koski myös neuvosmiehiä, joilla oli edessään tärkeä kokous ja miehiä ja naisia, jotka olivat yöllä aikeissa siittää lapsia.

Täyskiellot alkoholin kohdalla ovat yleensä merkinneet vain lottovoittoa rikollisille. Ilmeisesti luonnonoikeus jo sisältää sen periaatteen, ettei ulkopuolisilla ole oikeutta päättää asioista, joista on seurauksia vain henkilölle itselleen.

Alkoholista muodostuu kuitenkin käytännössä myös sosiaalinen kysymys ja siksi kaikissa sivistysvaltioissa on rajoituksia sen käyttöön nähden. Vastuunalaisissa, tarkkuutta ja arvostelukykyä vaativissa tehtävissä alkoholin välttäminen koskee yleistä etua ja jossakin määrin asia on näin myös yleisen järjestyksen ja viihtyvyyden ja jopa kansanterveydellisten vaikutusten suhteen.

Venäjän hulluina vuosina toteutettiin ”kapitalismi”, jossa kaikki oli sallittua. Silloin myös Gorbatšovin raittiuskuuri äkkiä muuttui vastakohdakseen, joka paikka oli nyt täynnä halpaa viinaa.

Vaikutukset kansanterveydelle olivat katastrofaaliset ja miesten kuolleisuus saavutti uskomattomat mitat. Tilanne on normalisoitunut vasta 2000-luvulla. Nythän alkoholin myynnillekin on olemassa suuri määrä rajoituksia emmekä enää näe Moskovan tai Pietarin kaduilla nuoria juppeja kulkemassa aamulla töihin olutta siemaillen.

Suomessa ns. edistykselliset piirit aina silloin tällöin möläyttävät, että ainoa ongelma maamme alkoholipolitiikassa ovat rajoitukset, jotka pitäisi purkaa. Sen jälkeen alkaisi ihmisten elämä muuttua auvoisaksi ja alkoholihaitatkin häviäisivät. Pian kai sitten oltaisiin samassa onnen valtakunnassa kuin ulkomaalaiset jo ovat ja josta suomalainenkin saa lomamatkoillaan nauttia.

Näitä näkemyksiä esittävät osoittavat säännöllisesti hämmästyttävää tietämättömyyttä niistä sääntöviidakoista, joita alkoholin nauttimiseen liittyy esimerkiksi Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Ihmisen suhde alkoholiin on erittäin hienosyinen kysymys ja patenttiratkaisut kannattaa sen kohdalla unohtaa. Selvää on vain, että sekä maksimaalinen vapaus että ankara kieltopolitiikka vievät molemmat suurella varmuudella barbariaan ja onnettomuuteen.

Yhteiskuntien pitää kai vain oppia asumaan yhdessä tuon demonin kanssa, joka on yhtä kiehtova kuin kavala. Platonin ideoimat instituutiot ovat kiinnostavia sinänsä ja ilmeisesti perustuvat suureen viisauteen, mutta toimivatko ne käytännössä? Dionysos-kuorot Suomessa tuntuisivat kovin eksoottiselta ajatukselta. Lieneekö asia toteutunut edes antiikin Kreikassa?

Kollektiivinen itsemurha

Kollektiivinen itsemurha. Muuan amerikkalainen näkökulma

Väitetään, että vaatimaton, mutta päättäväinen Diogenes teki itsemurhan lakkaamalla hengittämästä. On epätodennäköistä, että monet voisivat seurata tätä esimerkkiä.

Kokonaisten kansojen kohdalla vastaava prosessi sen sijaan näyttää tapahtuvan kuin luonnostaan. Kun ne lakkaavat lisääntymästä, ne kuolevat pois. Se on niin yksinkertaista ja näyttää jopa helpolta. Käytännössä asia voi olla aivan toisin. On jopa arveltu, että sivilisaatio, joka tietää kuolevansa, on juuri silloin kaikkein vaarallisin.

Käsitykset kansojen kuihtumisesta ja häviämisestä eivät perustu mihinkään löysään spekulaatioon, vaan väestötieteeseen. Tämä tiede ei tietenkään pysty ennustamaan laskemattomia uusia kehityssuuntia, bifurkaatioita, jotka toki ovat periaatteessa mahdollisia. Sellaisten varaan laskeminen joka tapauksessa olisi todellista spekulaatiota ilman mitään reaalista pohjaa.

Väestötieteelliset suureet, kuten hedelmällisyysluvut, joka tapauksessa rajaavat varsin tarkoin ne mahdollisuudet, joissa trendit voisivat kääntyä nousuun. Kun syntyvyyden lasku on saavuttanut tietyn pisteen, on palautuminen käytännössä mahdotonta.

Amerikkalainen kolumnisti David P. Goldman on teoksessaan How Civilizations Die (Washington D.C. 2011) piirtänyt sangen karun tulevaisuudenkuvan Euroopalle, jonka pitkälle edistynyt itsemurha on enää itkua vailla.

Kuten Goldman toteaa, syntyvyys korreloi voimakkaasti uskonnollisuuden kanssa. Euroopassa se yhtäkkiä laski alle uusiutuvuusminimin (2,1 lasta/nainen) myös perinteisesti katolisissa maissa kuten Irlannissa Espanjassa ja Puolassa.

Vuonna 1965 uusiutuvuusluku oli Irlannissa 4,0, Espanjassa 2,9 ja Puolassa 2,7. Koko Euroopassa se oli 2,6, eli väestönkasvu oli varsin vakaata ja eteenpäin mentiin.

Mutta romahdus tulikin yhtäkkiä. Vuonna 2010 vastaavat luvut ovat Irlannissa 2,0, Espanjassa 1,4 ja Puolassa 1,3. Koko Euroopassa luku on 1,5, mikä merkitsee vauhdikasta menoa kohti tyhjyyttä.

Suuri käänne huipistui 1980-luvulla eli siis varsin äskettäin. Vastaava prosessi on tapahtunut myös Quebecissa, jossa aiemmin oli erittäin voimakkaasti lisääntyvä ja myös uskonnollinen väestö. Siellä hedelmällisyys on vähentynyt kahdella kolmanneksella ja 42 prosenttia hedelmällisyysikäisistä miehistä ja naisista on kuulemma jopa antanut steriloida itsensä.

Maailmassa on kuitenkin yhä myös kasvavia kansoja, myös korkean elintason maissa. Sattumoisin nämä ovat myös uskonnollisia: Yhdysvallat ja Israel.

Jopa ”maallistuneilla” israelilaisilla naisilla hedelmällisyysluku on 2,6. Ortodoksijuutalaisilla se on 8,5 ja Israelilla kokonaisuudessaan niinkin paljon kuin 2,9.

Kun Saksan syntyvyys samaan aikaan on alle uusiutumistason, syntyy tämän vuosisadan lopulla tilanne, jolloin juutalaisvaltiolla on enemmän sotapalvelusiässä olevia miehiä kuin Saksalla, pohdiskelee Goldman.

Myös USA jatkaa kasvuaan ja on myös selkeästi uskonnollinen. Kasvu ei rajoitu vain uskovaisiin tai esimerkiksi neekeri- tai latinoväestöön, vaan koskee myös sekularisoitunutta väestönosaa.

Asioita voi kuitenkin selittää monilla tekijöillä. Amerikan sivilisaatio on erilainen, mutta asia ei liity vain uskonnollisuuteen. Myös hyvinvointivaltioon liittyvät instituutiot ovat siellä erilaiset. Lasten saattamisella maailmaan on siis myös erilainen taloudellinen ja sosiaalinen funktio.

Goldman runoilee huikean teorian siitä, miten ja miksi Yhdysvallat poikkeaa Euroopasta. Hän selittää, että 30-vuotinen sota merkitsi uuden epäjumalan astumista historian näyttämölle. Sen sijaan, että olisi taisteltu vain uskonnosta, alettiinkin taistella kansallisvaltion puolesta. Niiden synty ja status sinetöitiin Westfalenin rauhassa 1648.

Uuden epäjumalan palvojan arkkityyppi oli kardinaali Richelieu, joka masinoi Saksaan sellaisen sodan, joka hävitti sen lähes totaalisesti: kolmannes väestöstä nääntyi sodan seurauksena ja tämä tapahtui, koska sen katsottiin olevan Ranskan etu.

Uuden epäjumalan palvontaa pakenivat ne pyhiinvaeltaja-istä, jotka lähtivät Euroopasta pian 30-viuosien sodan puhjettua. Heidän luomansa Amerikka olikin sitten erilainen: se rakentui yhä kristillisen universalismin perustalle sen sijaan, että olisi kumarrellut kielen, rodun ja historian pyhittämiä yhteisöjä…

Niinpä tämä, toiselle pohjalle rakentuva sivilisaatio jatkaa yhä menestymistään siinä maailmassa, jossa ovat kuolemassa ne kulttuurit, jotka alistivat uskonnon kansallisille epäjumalille. Sattumoisin Japani suorastaan johtaa kulkua tällä tuhon tiellä.

Goldman, joka tunnetaan myös nimimerkillä Spengler, pyrkii tekemään myös yleisiä johtopäätöksiä aineistostaan. Amerikkalaisen demokratian viennin mahdollisuuteen nähden hän on kielteisellä kannalla. ”Spenglerin universaalilain 22. pykälä” kertoo: Optimismi on pelkuruutta, ainakin silloin, kun sen kohteena on muslimidemokratia.

Yhdysvaltain kulttuuri on ainutlaatuinen ja se pitäisi oppia edes Amerikassa ymmärtämään sen sijaan, että sieltä käsin tyrkytetään muille aivan vieraita instituutioita.

Mutta mikä onkaan Euroopan kohtalo, sen väestökehityshän on jo yleensä kääntynyt kohti peruuttamatonta tuhoa? Kirjoittaja ei viitsi sanoa siitä sen kummempaa, mutta meitähän se kiinnostanee.

Tässä tietenkin törmäämme siihen väestönkehityksen epätasaisuuteen, joka maailmassa vallitsee. Itsemurhaajan ainoa mahdollisuus on ottaa maahan ulkopuolelta uutta väestöä, mikä kuitenkin jo suhteellisen nopeallakin aikavälillä merkitsee kulttuurin muuttumista ja väestön vaihtoa. Juna on jo tulossa päälle, eikä sen alta enää pääse pois.

Toki myös maahanmuuttajien syntyvyys laskee ja laskeehan se lähtömaissakin pitkällä tähtäimellä. Lähimmät sata vuotta, eli vaivaiset kolme sukupolvea kestävä hyvin lyhyt periodi on kuitenkin ratkaiseva. Sen kuluessa Euroopan tulevaisuus tehdään. Itse asiassa se on suurelta osin jo ratkaistu, sillä vapausasteet ovat vähissä.

Euroopan pitäminen hengissä ilman siirtolaisuutta ei ole mahdollista ja kysymys kuuluu, keitä otetaan, miten paljon ja miksi?

Nämä kysymykset eivät näytä ”Spengleriä” tässä esseekokoelmassa erityisesti kiinnostaneen enempää kuin Venäjän tulevaisuus ja rooli tässä kaaoksessa, joka on jo alkanut. Häntä kiinnostaa Amerikan rooli. Ukrainassa (tämä on kirjoitettu ennen Ukrainan kriisiä) Amerikalla ei ole suuria intressejä, mutta Venäjällä on. Sen sijaan Yhdysvaltojen pitäisi vaalia Puolaa.

Mutta Puolakin on jo kohtalonsa valinnut, eikä enää herää henkiin, mikäli on lupa tehdä omia päätelmiä. Yhdysvaltojen mahdollisuudet auttaa niitä, jotka ovat päättäneet tuhoutua, eivät lopultakaan ole kovin kummoiset.

Tulevaisuus, sivumennen sanoen ei myöskään kuulu islamille, jonka lähtökohdat tekevät siitä nykymaailmassa avuttoman. Arabimaailma seisoo paikallaan korkeintaan niin kauan kuin hiilivetyä riittää, ilman niitä se on epäonnistunut yhteisö, eikä tilanne ole paljon parempi edes ennen sitä.

Muiden pitäisi joka tapauksessa kunnioittaa Yhdysvaltoja ja tarvittaessa pelätäkin. Sellaiset kansat, jotka tietävät, ettei niillä ole mitään menetettävää ovat vaarallisia, katsoo kirjoittaja. Sellainen on Iran. Mitä sen kanssa pitäisi menetellä? Johtopäätös on karu: We cannot engage it. Wed shall have to ruin it.

Tämä on jo hurjaa puhetta. Spenglerin universaalilain pykälä 23 sanoo: The best thing you can do for zombie cultures is, don’t be one of them.

Mieleen hiipii kuitenkin kaamea epäilys siitä, että kirjoittaja rikkoo juuri tätä kaunista periaatetta.

Byrokratian suuri aika

 Byrokratian suuri aika

Kuten jo C. Northcote Parkinson aikoinaan havaitsi, jokainen organisaatio pyrkii laajenemaan loputtomasti ja vaatii yhä uusia resursseja tehdäkseen saman työn, joka on onnistunut ilman niitä. Niiden tarpeiden tyydyttäminen on ajatuksenakin absurdi ja merkitsisi eräänlaista hallitsematonta räjähdystä, jonka jäljeltä maailmassa olisi vai savuavia raunioita ja sekopäisiä byrokraatteja puhumassa munkkilatinaansa niiden äärellä.

EU:hun olemme kaikki joutuneet tutustumaan niin sanotusti kantapään kautta ja se onkin tyypillisesti byrokraattinen organisaatio. Mikään muu määre ei samassa määrin vastaa sen ominaislaatua, sehän on mahdollisimman kaukana niin monarkiasta kuin demokratiastakin.

Se on käytännössä hallitsematon ameba, joka pyrkii laajenemaan yhä kauemmas ja hallitsemaan yhä enemmän sellaista, minkä kanssa sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä.

EU:hun verrattava on myös NATO, jossa sotilaat ovat päässeet korkeaan roolin. Ja armeijat ovat tunnetusti byrokratian huipentumia. Suotta ei muuan sovjetologi aikoinaan sanonut, että paras tapa oppia ymmärtämään Neuvostoliittoa on tutkia, miten USA:n armeija toimii.

Asia ei toki ole niin, että byrokraattinen organisaatio koostuu tyhmyreistä ja tyhjäntoimittajista. Itse organisaation lainomaisuuksiin kuitenkin kuuluu, että sillä on kyky prässätä monesta keskenään ristiriitaisesta (elämä on) viisaasta ja lahjakkaasta näkemyksestä tasapaksua ja lahjatonta pötköä, joka ei joko kelpaa mihinkään tai on suorastaan tuhoisaa käyttäjälleen.

Nyt näyttää siltä, että meneillään olevassa Varsovan kokouksessa päätetään NATO:n entistä suuremmasta läsnäolosta Itä-Euroopassa.

 Tyhminkin ymmärtää, että tämä pakottaa Venäjän vastaavaan omien varustustensa paisuttamiseen. Tästä tietenkin seuraa vastatoimia ja niin edelleen, loputtomiin.

Byrokraattinen logiikka veisi tietenkin sekä Venäjän että Euroopan kaikki mahdolliset resurssit asevarusteluun siihen saakka kunnes Venäjä luopuu leikistä ja sen talous romahtaa. Tämähän lienee todennäköisempää kuin se, että sinänsä heiveröinen Euroopan talous romahtaa sitä ennen.

Tässä ei kuitenkaan tietysti olisi mitään järkeä, mutta tämä ei kiinnosta niitä, joiden mielessä on vain oman organisaationsa kuviteltu etu, sen roolin loputon kasvattaminen.

Koska valtiomiestaitoa tai edes mahdollisuutta sellaisen käyttämiseen ei ole havaittavissa, taitaa odotettavissa olla ikävä ja vaarallinen militarismin kausi. Se on aikaa, jolloin leikitellään sodan mahdollisuudella huolimatta siitä, että sellainen merkitsisi yleensäkin rikollista järjettömyyttä ja ettei sellaisella voida kuvitella saavutettavan mitään rationaalisia päämääriä.

Sen sijaan, että hävettäisiin jo sitä, että moiseen toimintaan ylipäätään valmistaudutaan, on alkanut uusi militarismin ihailun kausi, joka yleensäkin kuuluu rappeutuneiden aikakausien kuvaan yhtä lailla kuin raukkamainen julmuus ja pelkuruus tosipaikan tullen.

Erityisen irvokasta on, että tähän tilanteeseen on ajauduttu ilman mitään järjellistä syytä. Sellaiseksi ovat kelvanneet fantastiset kuvitelmat Venäjän loputtomasta aggressiivisuudesta ja sen kyvystä ja halusta järjestää kaikenlaisia ikävyyksiä koko Euroopassa ja laajemminkin.

Saattaa kuulostaa komealta sanoa, että olemme kaikki ukrainalaisia, mutta tosiasiassahan tämä ajatus perustuu täydelliselle typeryydelle ja piittaamattomuudelle tosiasioista. On toki mahdollista yrittää  muuttua siinä määrin Ukrainan kaltaiseksi, että joutuu myös etulinjan maaksi, mikä saattaa kuulostaa komealta, mutta ei todista erityisestä lahjakkuudesta.

1920-luvulla Suomen Moskovan-lähettiläs Antti Hackzell kirjoitti diplomaattiraportissaan Helsinkiin, että olisi syytä kiinnittää huomiota yleiseen mielipiteeseen ja pitkän tähtäimen kehitykseen. Sellaisen kuvan antaminen, että sota on varmasti edessä, saattaa toteuttaa itsensä.

Nykyaikaista sotaa valmistellaan vuosien ajan, rakennetaan strategisia rataa ja teitä ja niin edelleen. Siihen kuuluu myös tietyn mielialan luominen. Tällaista kehitystä Suomen piti kaikin tavoin vastustaa.

1930-luvulla tällainen ei enää ollut mahdollista. Inkerin kollektivisointi ja alueella toteutettu tosiasiallinen kansanmurha ja Itä-Karjalan vastaava kehitys vuosikymmenen lopulla olivat asioita, joista vaikeneminen ei olisi ollut enempää kunniakasta kuin mahdollista.

On myös mahdotonta kuvitella, että kollektivisointi juuri Inkerissä olisi jostakin syystä voitu jättää tekemättä.

Mutta Stalinin aika oli Stalinin aikaa eikä Putin ole enempää Stalin kuin Hitler. Onkin lähes uskomatonta nähdä, miten pidäkkeettömästi meillä etenkin journalistipiireissä niellään kaikki sotilaspiirien ajatuspörriäiset sikäli kuin ne koskevat Venäjän vaaraa.

Totta kai Venäjällä on enemmän sotilaallista voimaa kuin Suomella. Sitä on jopa enemmän Suomen itärajan itäpuolella kuin länsipuolella. Näin on aina ollut ja nykyistä tiulannetta voi pitää erinomaisena siinä suhteessa, että tuota tavaraa on molemmin puolin varsin vähän.

Tietenkin asiaa hoitava organisaatio mielellään näkisi, että sillä olisi käytettävissään ylivoima kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen varalta. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että toisella puolella ajatellaan aivan samoin.

Riittävä tasapaino saadaan aikaan vain silloin, kun molemmat osapuolet hyväksyvät tilanteen. Mikäli poliittisella taholla todetaan, ettei riitoja ja valmiutta konflikteihin tuolla rajalla ole, voidaan varustelu jättää matalalle tasolle.

Mikäli sen sijaan luodaan konfliktihysteriaa vatkaamalla päivästä toiseen ajatusta siitä, miten haavoittuva rajamme on ja miten kipeästi me tarvitsemme lisää rautaa sinne hyökkäystä estämään, saattaa syntyä tilanne, jossa konfliktin syntymisestä todella tulee yksi varteenotettava vaihtoehto ja siihen aletaan valmistautua.

NATO on kaiketi nykyajan suurin rauhanturvaorganisaatio. Sen lisäksi se on muutakin, kuten kaikki tietävät lähihistorian perusteella. Se ei varmaankaan ole puuhaamassa sotaa, mutta kuten muuan tämän hetken parhaista Venäjän tuntijoista Richard Sakwa on sanonut, siellä näyttää olevan kenraaleja, jotka mielellään leikkivät cowboyta.

Jos todella halutaan vahvistaa rauhaa, on kenraaleiden nouseminen politiikan tekijöiksi estettävä. Talo, jossa vahtikoira ottaa isännän paikan, on tuhoon tuomittu.

Mutta löytyykö tästä maanosasta enää johtajuutta, vai meneekö kaikki byrokratian viitoittamia latujaan? Sinäpä triljoonan euron kysymys.

Merkel on jo toivottanut miljoona pakolaista tervetulleiksi Eurooppaan, tekeekö hän vielä jotakin sellaista, jolla ansaitsee paikkansa historiassa?

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys kuuluu klassisiin synteihin, mutta myös hyveisiin. Helleenisessä maailmassa nemesis eli jumalten kosto kohtasi sitä, joka joutui liiallisen ylpeyden, hybriksen valtaan.

Myös juutalaisten toora kertoo, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.

Molemmissa tapauksissa kyse selvästikin on siitä, että ihminen kurkottaa kohti jotakin hänelle kuulumatonta. Ei ihmiselle ole mahdollista nousta suuremmaksi kuin sallittu on. Kaikki Baabelin tornit on tuomittu sortumaan ja se, joka yrittää vaikkapa kasvattaa lihallisen asumuksensa oman mielensä mukaisiksi, saa ennen pitkää havaita rajojen tulevan vastaan.

Lihasmassaansa määrättömästi kasvattanut bodaaja on pelkästään säälittävä tapaus, jonka elinikäkin on tuomittu jäämään lyhyeksi. Mikään huippu-urheilija ei voi suorittaa enempää, kuin mitä ihmisen kudokset kestävät eikä se ole kovin paljon. Ja ne sukupuolenvaihdoksetkin jäävät vain matkimisen asteelle.

Viisaus lähtee tosiasioiden tunnustamisesta ja se asettaa rajat myös kohtuulliselle ylpeydelle. Mutta eikö ylpeys omissa, kohtuullisissa rajoissaan olekin yksi hyveistä? Joinakin aikakausina on saatettu ihailla pyhimysten äärimmäisyyksiin menevää nöyryyttä, mutta koskaan ei sellainen ole soveltunut vapaalle kansalaiselle, joka toimii vertaistensa keskuudessa.

Kohtuuton ylpeys, joka perustuu siihen, ettei omaa tilaa kyetä arvioimaan, on ennen muuta kypsymättömien eli siis nuorukaisten ja neitosten synti. Yleensä se paranee ajan mittaan luonnollista tietä, kun maailma opettaa löytämään kohtuuden tavalla tai toisella.

Paheena ja puutteena voidaan myös pitää ylpeyden liiallista puutetta. Antiikin aikoina se, mikä sopi orjille ei sopinut vapaille miehille ja myöhemmin sääty-yhteiskunnan aikana se, mikä sopi säätyläisille, ei sopinut rahvaalle. Ellei asiaa muuten ymmärtänyt, se enemmin tai myöhemmin opetettiin tuntuvalla tavalla.

Kohtuullinen ylpeys voidaan samaistaa asiaankuuluvan omanarvontunnon kanssa ja silloin on kysymys siitä, miten rinnastutaan niin muihin ihmisiin kuin luonnon ihmiselle panemiin rajoihin. Kohtuullinen ylpeys on ansaittua, eikä yritä ottaa itselleen osaa, joka ei sille kuulu.

Se, mitä sanomme ylpeilyksi, näyttää kuitenkin kuuluvan kohtuullisen ylpeyden ulkopuolelle. Siinähän on kyseessä poseeraus, sen väittäminen, että ansaitsee arvostusta jollakin, jota varta vasten tuodaan esille ja jota toiset ilmeisesti eivät ole kyllin noteeranneet. Todennäköistä kuitenkin on, etteivät he tunne asiaan tarvetta.

Nykyään muodissa olevat ylpeys (pride) juhlat ovat nimensä puolesta kovin omituisia. Se, mistä kerrotaan ylpeiltävän, on juhlivilla LBGT ihmisillä kaiketi peritty tai ainakin synnynnäinen ominaisuus, jolle ei mitään voi.

Tällaisten ominaisuuksien vainoaminen olisi tietenkin primitiivistä käytöstä ja moraalisesti väärin. Mutta pitäisikö niistä suorastaan ylpeillä ja miksi?

Miltäpä siis kuulostaisi, jos valkoihoiset, suomea, ruotsia tai ranskaa puhuvat, heteromiehet tai muut vastaavat ryhmät pitäisivät vastaavia ylpeilyjuhlia synnynnäisten ominaisuuksiensa kunniaksi?

Itse asiassa olen jopa kuullut sellaisista ja ymmärtänyt, että niitä pidetään vastuunalaisilla tahoilla erittäin pahana tai ainakin epäilyttävänä asiana.

Kaikki nämä ryhmien itsepalvontajuhlat näyttävät olevan peräisin Amerikasta, jonka historia on tehnyt ryhmäkuntien maaksi. Siellä myös politiikka perustuu tällaisten ryhmien suosion tavoitteluun ja niiden asian edistämiseen muiden kustannuksella. Meillähän tällaista perinnettä ei ole ollut samassa mielessä, vaan useimmat ovat vannoneet yleisen edun nimiin.

Ehkäpä globalisoituvan kulttuurimme eturiveissä on nyt sitten ymmärretty, että yhteiskunnallinen edistys tarkoittaa kaikkialla amerikkalaisten instituutioiden ja arvojen maksimaalista omaksumista? Eurooppalaisten arvojen koodeksihan näyttää koostuvan lähinnä negaatioista ja tarkoittavan irtisanoutumista kansallisista ja uskonnollisista eli siis käytännössä perityistä tunnuksista ja niitä koskevista ”ennakkoluuloista”.

Ehkä niiden tilalle halutaan nyt tuoda uudet, erilaiset ryhmät, jotka eroavat toisistaan esimerkiksi ihonvärin, ei-perinnäisen uskonnon, sukupuolen ja sukupuolisen suuntautumisen mukaan? Tätä päätelmää on vaikea välttää, vaikka toisaalta valmiudet siihen tämän päivän kansallisesti, uskonnollisesti ja rodullisesti varsin homogeenisessa Suomessa näyttävät vielä kovin vähäisiltä.

Tosin tiedämme jo, että tässä suhteessa maailma tulee suuresti muuttumaan jo parissa sukupolvessa. Siihen on siis syytä henkisesti valmistautua jo nyt.

Mutta jokin tuossa ylpistelyhuumassa nyt joka tapauksessa näyttää omituiselta. Paitsi että omituisuus  eli poikkeavuus sinänsä nostetaan kunniaan, se näyttää haastavan vanhan tavallisuuden ja asettuvan sen yläpuolelle. Niinpä vain pride-kulkueissa näyttää olevan sallittua esitellä julkisesti asioita, joiden muuten katsotaan kuuluvan julkisuuden ulkopuolelle.

Ainakin ulkomailla näyttää olevan tapana näissä yhteyksissä esitellä eri tavoin sukupuolielimiä ja yhdyntään viittaavia asioita ja esineitä, jotka tässä tapauksessa siis kai saavat sellaisen erityisen gloorian, joka niiltä normaalisti puuttuu.

Myös porno, jota erityisesti feministit muualla kavahtavat, näyttää tällaisessa yhteydessä olevan mitä kannatettavinta.

Aivan erikseen kannattaa mainita kansallinen kuuluisuutemme Tom of Finland eli Touko Laaksos-vainaa, josta kuuluu tulleen maailmalla ns. homoikoni.

Hänen maalauksensa ovat ilmeisesti juuri tämän ansiosta saaneet erityistä hohdetta taiteena ja niinpä hänen töitään on näytteillä Taidehallissa. Sitä paitsi niitä on painettu lakanoihin ja jopa postimerkkeihin.

Kyseessä on siis asia, josta maamme haluaa saada asiaankuuluvan hyödyn. Olemme aikakauden suuren taiteilijan synnyinmaa ja siis sen eturintamassa.

Suuri taide on tässä tapauksessa yhtä kaikki selvää pornoa, jonka tavoitteena aivan ilmeisesti on vain hengen nostatus erilaista seksuaalista tyydytystä silmällä pitäen. Niinpä hahmotkaan eivät ole varsinaisesti realistisia, vaan aivan tietyllä tavalla liioittelevia ja esille panevia.

Nuorten miesten ilmeet ja koko fysionomia vaikuttavat sinänsä hupaisan irstailta eikä intelligenteiltä ja miehiset sukupuolitunnusmerkit ovat asianmukaisesti korostuneita. Muuan merkillinen poikkeus tästä säännöstä joka tapauksessa on.

Laaksosen kuvaamilla miehillä nimittäin on rinnat. Ne kukaties kuvitelmissa koostuvat enimmäkseen rintalihaksesta, mutta joka tapauksessa niiden suuret nännit ja nänninpihat ovat selviä naisellisia imukkeita, jollaisia normaalisti ei luonnosta löydy.

Realismin sijasta on siis kuviteltu sellaisia, lähinnä mutanteilta näyttäviä hahmoja, joita taiteilija olisi pitänyt ideaalisina seksipartnereina.

Tottahan toki on, että myös heteroseksuaalisessa masturbaatioteollisuudessa esiintyy taipumusta korostaa luonnottomasti tiettyjä asioita ja luoda hahmoja, joiden löytäminen luonnosta olisi varsin kovan työn takana. Mutta toki tällainen taiteilijalle sallitaan, vaikka se ei yleensä tuota suurta mainetta.

Toinen asia sitten on, miksi pornokuvastoa on juuri nyt ja juuri tässä tapauksessa ryhdytty pitämään suurena taiteena, kun sitä aiemmin taidettiin lähinnä väheksyä ja jopa halveksua.

On selvää, että näemme tässä erään aikakautemme trendin eikä ole luultavaa, että alan kehitys pysähtyy Laaksosen tauluihin.

Todennäköisempää on, että tulevaisuudessa saamme taidenäyttelyissä nähdä myös kolmiulotteisuutta: seksinukkeja, seksikoneita ja varmaan myös yhä heterogeenisemmäksi muodostuvan yhteiskuntammekin tarpeet huomioiden myös seksilampaita ja aaseja, ehkä lapsinukkejakin.

Seksilampaan olen itsekin nähnyt lontoolaisen alan liikkeen ikkunassa, mutta toistaiseksi en vielä taidenäyttelyssä. Se aika on vielä edessäpäin, mutta tuskin kovin kaukana.

Lasten seksuaalinen potentiaali on varsin kiinnostava kysymys sinänsä. Kuten tiedämme, pedofilia on meillä sangen ankara tabu, yksi viimeisistä. Näin ei kuitenkaan ole asia kaikissa niissä kulttuureissa, joista saamme yhä enemmän vaikutteita, joten paine siihen suuntaan on ilmeinen.

Muinaisen Kreikan tapaus on kiinnostava. Toisin kuin usein kuvitellaan, varsinainen homoseksualismi ei yleensä ollut kreikkalaisten suosiossa. Platon teoksessaan Lait puhuu homouden luonnonvastaisuudesta ja katsoo sen uhkaavan valtiota tuholla, onhan se ikään kuin siemenen kylvämistä kalliolle.

Sen sijaan pederastiaa, poikarakkautta vastaan hänellä ei näytä olevan mitään huomauttamista. Siinähän osapuolet eroavat pojan vartuttua tiettyyn ikään. Pitojen perusteella Platon näyttäisi ristiriitaisesti ihannoivan homoutta, mutta kannattaa huomata, että hän vaatii siltä ideaalista puhtautta.

On sitäkin silmiinpistävämpää, ettei pride-kulkueissa kukaan näytä ylpeilevän pederastialla tai edes sitä suvaitsevan. Asiaan kukaties ajatellaan liian läheisesti liittyvän erittäin suureksi rikokseksi ajateltu pedofilia, jossa oletetaan aina olevan uhreja ja hyväksikäyttäjiä hamaan siihen hetkeen saakka, kunnes tietty ikä yhtäkkiä saavutetaan.

Rajatapaukset ovat toki vaikeita ja rikollinen saattaa yllättäen saada armon, mikäli kyseessä ei ole heteroseksuaalinen suhde. Tämänhän saatoimme todeta maamme presidentinvaaleissa, joissa kaikki ilman poikkeusta kilpailivat suvaitsevaisuudessaan sikäli kuin asia koski erään ehdokkaan puolisoa.

Tässä kaiketi suvaitsevaisuuden osoittaminen oli niin suuri hyvä ja sen mahdollinen puuttuminen taas olisi ollut niin suuri paha, ettei kukaan halunnut vaarantaa mainettaan paheksumalla asiaa, jonka rikollisesta luonteesta ei edes ollut varmuutta.

Tämäkin on merkillepantava asia, kun ottaa huomioon, millaista peliä presidentinvaaleissa yleensä on pelattu.

Pride-kulkueiden opetuksena voimme pitää sitä, että maamme älymystö ja sen mukana myös ne massat, jotka haluavat siihen samaistua, ovat valmiita hylkäämään mahdolliset ennakkoluulonsa, mikäli asia koskee poikkeavaa seksuaalisuutta.

Mikäli kyseessä sen sijaan ovat normaalit heteroseksuaaliset henkilöt, katsotaan tabujen olevan heikentymättöminä voimassa ja lain halutaan tulevan toimeen pantavaksi kaikessa ankaruudessaan.

Tämä ei ole paluuta antiikin Kreikkaan, vaan siirtymistä johonkin muuhun ja hyvin erilaiseen kulttuuriin, jossa se, mitä ennen kaihdettiin ja pidettiin perversiona, nousee ylpeyden ja myönteisten ennakkoluulojen aiheeksi.

Kalliolle kylväminen on jo kauan ollut tämän aikakauden normi eikä poikkeama ja osaltaan se varmaankin liittyy myös valtion roolin hiipumiseen.  Sehän aikoinaan korosti elämää suurempia päämääriä ja yksilön velvollisuuksia. Se ei myöskään kaihtanut esittää varsin kovia vaatimuksia.

Ensisijaisen lojaalisuuden osoittaminen omalle valtiolle tai peräti ylpeily siitä olisi nykyään jo huonoa ja jopa vaarallisena pidettyä käytöstä. Valtion paisuttua käsittämättömäksi elefantiksi, se on lakannut herättämästä kunnioituksen ja lojaalisuuden tunteita.

Ei ole sattuma, että pinnalle on nyt noussut ryhmäylpeily, joka korostaa yksilön ja hänen halujensa primäärisyyttä. Vaatijan roolissa ovat nyt kaikki halujensa mukaan. Mitä voimakkaampia ne ovat, sitä suurempaa kunnioitusta ne ansaitsevat.