Lontoon horisontti

 Lontoon horisontti

Olavi Paavolainen löysi aikoinaan kirjalleen osuvan nimen, joka kiinnostavasti kertoi, mistä hänen työssään oli kyse. Nykyaikaa etsimässä kertoi olennaisen. Itse asia on tavallaan kaikkialla aina läsnä, mutta siitä huolimatta sen löytäminen ei suinkaan ole yksinkertainen asia.

Epäilemättä Paavolainen olisi löytänyt nykyajan myös Helsingistä tai vaikka Kivennavalta, mutta vasta siirtyminen sinne, missä uusimmat ajan ilmiöt jo nyt parhaillaan muuttivat elämää, oli mahdollista saada tuntuma siihen, mitä myös Suomessa oli ainakin ennen pitkää tapahtumassa.

Miksi Paavolainen meni juuri Pariisiin? Ehkä asialle kannattaa uhrata pari ajatusta. Oli selvää, ettei hänen kannattanut juuri tuossa vaiheessa mennä Berliiniin saati Wieniin, mikäli hän oli kiinnostunut nimenomaan siitä, mistä nykyaika oli raskaana. Moskovakin oli tuohon aikaan lähinnä painajaisestaan heräilevä kaukainen provinssikaupunki ja Pietarin kurjuus vain korostui entisen loiston rinnalla.

Oikeastaan Paavolaisen olisi kannattanut mennä New Yorkiin, joka oli rakettimaisesti nousseen uuden maailmanvallan keskus, mutta kulttuurisestihan sitä pidettiin mitättömyytenä. Paavolaisella ei yksinkertaisesti ollut varaa matkustaa valtamerihöyryllä Atlantin taa. Siellä hän olisi voinut löytää myös tulevaisuuden, mutta Euroopassa oli tyydyttävä nykyaikaan. Näin hän asiaa itse selitti.

Lontoo oli suomalaisille myös kielimuurin takana, ellei oteta huomioon rahvasta, merimiehiä, kauppiaita ja niitä lokareita, jotka olivat joukoittain lähteneet merten taa. Lontoossa suomalaisia oli hyvin vähän, kuten G.A. Gripenbergin muistelmista hyvin ilmenee.

Pariisi oli sopiva matkakohde myös sikäli, että sinne olivat pyhiinvaeltaneet myös suomalaiset taiteilijat ja kirjailijatkin jo kymmeniä vuosia, Juhani Ahosta Ville Vallgreniin. Sinnepä siis suuntasivat niin Paavolainen kuin Waltari ja moni muu. Jokainenhan ranskaa osasi, ainakin jonkin verran.

Pariisi oli omalla tavallaan tuohon aikaan varsin sopiva paikka aikakauden pulssin mittaamiselle. Ranska oli maailmansodan voittajavalta, vaikka pahoin kärsineenä. Sillä oli yhä imperiuminsa ja se osasi ylpeillä kulttuuristaan ehkä enemmän kuin mikään muu maa. Se on vanha gallialainen taito.

Tosiasiassa Ranska oli vakaasti matkalla alaspäin, kuten oli ollut jo edellisellä vuosisadalla. Sen syntyvyys oli pudonnut vähäiseksi samaan aikaan kuin uudet suurvallat, Venäjä ja Yhdysvallat jatkoivat hurjaa kasvuaan. Saksakin oli jättänyt Euroopan entisen väestökeskuksen jälkeensä ja vanha perivihollinen Englanti läheni myös samoja lukemia.

Pelkästään väestökehitys määräsi sen, ettei Napoleonin aikoihin ollut palaamista enää koskaan. Ranska saattoi yrittää pysytellä kulttuurisena suurvaltana, mitä se jossakin määrin olikin, mutta Englanti, joka siirtomaakilpailussa oli aikanaan onnistunut syrjäyttämään sen, oli tehnyt englannin kielestä myös Yhdysvaltain, Kanadan, Australian, Etelä-Afrikan ja Uuden Seelannin ja lisäksi vielä Intian ja monien vähäisempien maiden virallisen kielen. Ranska oli jo hävinnyt tämänkin kilpailun.

Toki ranskalaisuus oli joillakin aloilla muodikasta ja maa oli monessa suhteessa ajan hermolla. Kulttuurin uutuudet syntyivät yhä Ranskassa ja nimenomaan Pariisissa, joka oli tuon maan ehdoton keskus vailla vertaa.

Se oli myös vieläkin aika pitkälti maailman muotien keskus, ainakin suuremmalla oikeudella kuin Berliini, Moskova, Lontoo tai edes New York. Aasialaisia tai edes eteläamerikkalaisia kaupunkeja ei tässä asiassa tarvinnut ottaa lukuun, afrikkalaisista puhumatta.

Niinpä nykyajan saattoi kuvitella löytävänsä parhaiten juuri Pariisista, ellei sitten uskonut Berliinin tai Moskovan lupauksiin, mutta niitäkin alettiin antaa vasta 1930-luvulla, kun niillä oli jotakin esitettävää.

Pariisi oli joka tapauksessa yhä ihmeidensä puolesta näyttävimpiä. Maailmannäyttelyn jäljiltä jäänyt Eiffel-torni kuului yhä maailman vaikuttavimpiin rakennelmiin. Gare du Nordin kaltaiset valtavat asemat symbolisoivat uudenlaista elämäntapaa kirkkaine kaarivaloineen ja loputtomine ihmisvirtoineen. Maanalaisen junat, tuhannet automobiilit ja lentokoneet kuljettivat uuden sukupolven ihmisiä hurjaa vauhtia paikasta toiseen.

Kaikki tässä maailmassa oli muuttunut tavattoman nopeasti ja tuntui muuttuvan yhä. Musiikkikaan ei ollut enää samaa kuin ennen, vaan tuntui ilmentävän suurkaupunki-ihmisen uutta hermostuneisuutta, joka paradoksaalisesti ilmeni neekerirumpujen rytmeinä.

Paavolainen ilmeisesti ajatteli löytäneensä nykyajan, mutta millainen se oikeastaan oli? Mitä se kantoi kohdussaan? Oliko kaikessa tuossa uudessa elämänmuodossa itse asiassa havaittavissa muuta kuin lisääntynyttä nautinnonhalua, hetkessä elämistä ja kiihkeää elämänrytmiä? Mitä ylenmääräinen nopeus merkitsi? Minne oikeastaan oltiin matkalla?

Nykyajan perspektiivistä katsoen tiedämme, että oltiin matkalla alaspäin sikäli kuin kyse oli Ranskan ja Pariisin ja jopa Euroopan merkityksestä maailmassa. Uusi maailma oli nopeasti tekemässä tuloaan ja se tuli olemaan Moskovan ja New Yorkin maailma. Euroopan asema maailman mahtina oli jo tuomittu menetetyksi, vaikka se kulttuurisesti olikin yhä johdossa.

Nykyinen Pariisi mustankirjavine väestöineen ja röyhkeine kerjäläisineen saattaa hyvinkin olla osuva kuva tulevaisuuden olennaisista piirteistä. Entisen kodikkuuden ja intiimin turvallisuuden sijasta siellä vallitsee jopa tietty pelon ilmapiiri, joka on johtanut turistien joukkopakoon. Paavolaisen aikojen futurismia ei kannata sieltä etsiä.

Mikäli tänä päivänä haluaa mennä etsimään nykyaikaa, sitä, joka huomennakin on tässä maailmassa tärkeää ja keskeistä, lienee syytä mennä Eurooppaa kauemmas.

Paavolainen arveli vuonna 1929, että Detroit olisi tulevaisuuden symboli. Hänen kirjassaan on katukuva sieltä: ilmalaiva leijuu autojen täyttämän bulevardin yllä ja kuvatekstin mukaan kyseessä on Majakovskin ylistämä ”elektro-dynamo-maagillinen kaupunki”.

Ehkä asia todella on niin, että Detroit todella kuvaa yhden aikakauden pyrkimyksiä, niiden nousua, kulminaatiota ja loppua? Se ei kuitenkaan ole ainakaan vielä koko lännen kuva. Itse asiassa monet Euroopan vanhoista, keskiaikaisista tai jo roomalaisten perustamista keskuksista kukoistavat yhä. Brugge tai Gent eivät enää ole Euroopan keskuksia, mutta Bryssel on.

Brysselillä on kuitenkin rajoituksensa. Se on tärkeä paikka symbolisesti, mutta ristiriita sen pyrkimysten ja kyvyn välillä on huutava. Brysselin pikku ravintolat simpukoineen liittyvät pikemminkin eilisen nostalgiaan kuin siihen tulevaisuuteen, joka on täällä jo tänään. Koko EU on jotenkin Brysselin sivussa ja elää siitä riippumatta.

Voidaan kysyä, onko edes New York tämän päivän maailman todellinen keskus. Itse asiassa tuntuu siltä, että siitä on yhä suuremmassa määrin tullut erään menneen aikakauden symboli, yksi Amerikan maakunta muiden joukossa, joka ei enää edusta sen terävintä kärkeä. Se asema on nyt länsirannikolla, San Franciscon lahden seutuvilla Piilaaksoineen tai sitten Los Angelesissa ja muissa vastaavissa uudemmissa keskuksissa.

Kiinan metropolit edustavat epäilemättä nyt jossakin mielessä kehityksen kärkeä. Peking edustaa myös valtaa ja Shanghai uutta, mieletöntä dynaamisuutta, joka tuntuu suoltavan pilvenpiirtäjiä toisensa perään haudaten alleen eilispäivän maailman. Ne ovat vaikuttavia, mutta onko niissä myös eurooppalaisen ihmisen nykypäivä tai tulevaisuus? Ehkä sitä on sentään etsittävä Euroopasta.

Lontoo voisi olla hyvä kandidaatti. Kaupunkina se on historiansa puolesta hyvin merkittävä ja tänäkin päivänä se on yhä paljon enemmän kuin vain maansa pääkaupunki.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten Lontoo oli maailmanvallan pääkaupunki ja Whitehallilta ja Downing Streetiltä käsin hallittiin imperiumia, jossa aurinko ei koskaan laskenut. Samaan aikaan Englannin pankki oli punta-alueen keskus ja maailman toinen suuri finanssikeskittymä.

Kaupunkina Lontoo oli jonkin aikaa maailman suurin kahdeksalla miljoonalla asukkaallaan. Sen jälkeen New York jätti sen varjoonsa ja nykyään se kuuluu jo väkilukunsa puolesta suurkaupunkien keskiluokkaan. Megalopolisten aika on nyt tullut ja niistä suurin osa on Euroopan ulkopuolella.

Toki Lontoo on koko ajan kehittynyt. Kuuluisat savusumut ja Thamesin kauhistuttavat saastekertymät ovat hävinneet ja julkinen liikennekin sujuu kohtalaisesti, vaikka kaupunki ei olekaan kokenut samanlaisia asemakaavan mullistuksia kuin vaikkapa Pariisi ja Moskova, joissa raivattiin tilaa nykyaikaiselle liikenteelle.

Lontoon suuruus perustuu nykyään pitkälti sen kulttuuriseen arvovaltaan. Englannin kieli on kansainvälisissä yhteyksissä tullut yhä yksinomaisemmaksi kommunikaation välineeksi ja tämä on osaltaan houkutellut kaupunkiin myös superrikkaita kaikkialta maailmasta, esimerkiksi Venäjältä.

Lontoo on hieman yllättäen ollut myös nuorisomuotien mekka jo 1960-luvulta saakka. Beatlesit symbolisoivat nuorisokulttuurin ensimmäistä sukupolvea ja pitääkseen mainetta yllä on turismiteollisuus lanseerannut tunnuksen Cool Britain!

Tämä viittaa siihen, että nuorisokulttuurin piirissä arvostusta nauttii asenne tai pikemmin poseeraus, jolle on ominaista tietty viileys ja innostumattomuus, josta tuntee kaiken jo kokeneen henkilön. Aiemmin käytettiin ranskalaista ilmausta blasé.

Kyseessä on tietenkin ikivanha lapselliseen psyykeen vetoava asenne, kun nuoren henkilön demonstroima kokeneisuus ja halu toimia makutuomarina herättää ihailua niissä epävarmoissa ikätovereissa, joiden oma kokemusmaailma on vielä rajoittunut.

Etenkin 1970-luvulta lähtien vanha ja hyvin konservatiivisena pidetty Britannia alkoi muuttua. Muutoksella oli nuorekas leima, suorastaan lapsellinen.

Lyhyessä ajassa vanha iloinen Englanti menetti vanhat ylpeydenaiheensa. Hiili ja teräs muuttuivat menneisyyden painolastiksi ja menettivät kilpailukykynsä. Laajamittainen autoteollisuus kuihtui eikä lentokoneistakaan löytynyt pelastusta hiipuvalle taloudelle.

Thatcherin hevoskuuri puri omalla tavallaan ja Britannia pääsi jälleen kasvu-uralle, vaikka sen vanha uraauurtava kansallinen saavutus, hyvinvointivaltio sai väistyä uuden karkean kapitalismin tieltä. Vanhat säätyvallan jätteet säilyivät Britanniassa paremmin kuin esimerkiksi Ranskassa, joka lukuisiin vallankumouksiinsa sai merkitä vielä vuoden 1968.

Toki kehitys on merkinnyt myös Englannin kulttuurista alaluokkaistumista. Vanha joutilasluokka, jota sosiaalisesti heränneet kriitikot olivat parjanneet jo 1800-luvulta lähtien, osoittautui sitkeähenkiseksi ja eristäytyi omaan elämäänsä hovin suojeluksessa.

Tasavaltalaiset ja muut vanhan establishmentin kriitikot tekivät aristokratiasta karkeaa pilaa ja roskalehdistö suorastaan eli seuraamalla herpaantumatta hovin inhimillisiä tragedioita.

Siitä huolimatta rojalismi oli ylitsevuotavaa, mikä näkyi prinsessa Dianan kuoleman jälkeen niissä kukkavuorissa, joita kertyi Kensingtonin palatsin aidan taa.

Vallankumouksilta säästynyt Englanti on kuin onkin säilyttänyt jotakin Euroopassa ainutlaatuista vanhasta itsestään.

Jos etsii nykyaikaa Lontoosta, saa todeta, että myös historiaa pidetään siellä näkyvästi esillä. Mutta sitähän tehdään Pariisissakin. Kukapa tulisi näihin kaupunkeihin ennen muuta ihastelemaan Defensen tai Canary Wharfin kalseita pilvenpiirtäjiä?

Tower, British Museum, Westminster Abbey ja Saint Paul’s ovat Lontoon kohokohdat siinä kuin Eiffel-torni, Louvre ja Sacre-Coeur Pariisin.

On itse asiassa hämmentävää huomata, miten vähän suuria arvorakennuksia näihin kaupunkeihin nousi imperiaalisen loiston päivinä. Pariisissa ovat toki Invalidihotelli ja Riemukaari ja Lontoon Towerin sillan ja Westminsterin palatsin eli parlamenttitalon lisäksi ehkä pari museota ja rautatieasemaa voi lukea samaan sarjaan. Kaiken kaikkiaan siirtomaamenneisyys näyttää kuitenkin arkkitehtuurin alalla tuottaneen lähinnä muutaman suurikokoisen viraston ja siinä kaikki.

Eipä sikäli, että kadun mies kaipaisi mahtirakennuksia. Moskovan toteutumatta jäänyt Neuvostojen palatsi ja Berliiniin suunniteltu maailman napa jäivät molemmat paperille, mutta se tuskin turistia häiritsee.

Euroopan suurkaupungit vetoavat hengellään. Niillä on yhä genius loci, jota on turha etsiä vaikkapa Shanghaista. Nykyään näissä megalopoliksissa, jotka vielä hiljattain kauhistuttivat ilma- ja vesiongelmillaan ja kaoottisella liikenteellään, alkaa olla myös miellyttävää, inhimillistä mukavuutta. Se on uusi ilmiö ja esimerkiksi Moskovassa ja Pietarissa se on vasta aivan hiljattain saanut jalansijaa. Aiemmin suurkaupunki oli useinkin ihmiselle vihamielinen asfalttiviidakko.

Lontoo on nykyään, etenkin kesäiseen aikaan, melkoinen keidas. Katukahvilat, jollaisia aikoinaan oli miltei vain Pariisissa, täyttävät nykyään useimmat vilkkaat kadunvarret. Pubit, vanha englantilainen instituutio, pitävät yhä pintansa ja ovat levinneet koko maailmaan.

Samuel Johnson, tuo historian hahmoista englantilaisin, sanoi, että se, joka on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään.

Lontoon puistot ovat yhä hämmästyttävän hoidettuja ja viihtyisiä ja Thamesin rannat ovat kävelijän keidas. Se, joka viihtyy kirjakaupoissa, on Lontoossa ehdottomasti oikeassa paikassa ja maailman kaikista mahdollisista etnisistä ravintoloista useimmat löytyvät Lontoosta.

Se, joka osaa etsiä museoista muutakin kuin joidenkin esineiden harvinaisuutta tai kummallisuutta, löytää Lontoosta loputtoman rikkauden, jonka tyhjäksi ammentamiseen ihmiselämä ei riitä.

Lontoo on myös klubien luvattu maa, mikä ei aina välttämättä hyödytä niitä, jotka eivät ole jäseniä, mutta usein niiden ravintolat ovat avoimia muillekin. Sunnuntain Sunday roast tarjoaa yllätyksen niille, jotka ovat uskoneet, ettei maassa muka osata tehdä hyvää ruokaa.

Itse kävin Pariisissa ensimmäistä kertaa vuonna 1967, jolloin sen asukkaiden ylivoimainen enemmistö oli ranskalaista. Toki oli mahdollista löytää myös jokunen vietnamilainen ravintola ja mahgrebilaisia kasvoja, mutta kaupungin ranskalaisuus oli aivan jotakin muuta kuin sittemmin 1990-luvulla ja myöhemmin.

Lontoossa kävin ensi kertaa vasta 1980-luvulla ja kaupungin etninen kirjavuus oli jo tuolloin silmiinpistävä. Ensimmäiset rotumellakatkin oli jo pidetty Brixtonissa. Se oli laadullisesti uusi ilmiö, joka säikähdytti kaikki. Enoch Powellin voimallisia ennustuksia monikulttuurisuuden vaaroista alettiin ottaa vakavasti ja muuttoliikettä rajoitettiin.

jo 1980-luvulla näytti lähes koko vähittäiskauppa, tarkoittaen pieniä ruokakauppoja, olevan intialaisten käsissä. Öljysheikit puolestaan rynnistivät ostamaan kaupungin helmiä sellaisia kuin Harrodsin tavaratalo ja yhä useammassa ravintolassa kerrottiin ruoan olevan halalia ja henkilökunta käytti asuja, jotka olivat peräisin kaukomailta.

Tämä oli periaatteellinen uutuus. Siirtomaiden eliittihän oli jo parisataa vuotta pyrkinyt käyttämään nimenomaan eurooppalaista pukua osoittaakseen päässeensä pois takapajuisuudestaan. Nyt kannettiin vanhan emämaan pääkaupungissa ylpeinä oman uskonnon lippua ja kieltäydyttiin kopean vihamielisesti myymästä alkoholia, jos joku sitä erehtyi kysymään. Lontoon nykyisen pormestarin nimi on muuten Sadiq Khan.

Nykyään Lontoon koululaisista jo kolmannes on sellaisia, joiden äidinkieli on muu kuin englanti. Mitä tämä tarkoittaa tulevaisuudessa voi vain kuvitella. Sen merkitystä on kuitenkin vaikea ennalta arvioida. Selvää joka tapauksessa on, että englantilaiset ovat halunneet kieltäytyä olemasta vapaata riistaa maahanmuuttajille. Tämä näyttää olleen keskeinen tekijä myös siinä kansanäänestyksessä, jossa voittivat ne. jotka haluavat erota EU:sta.

Muuan tuttavani, joka asemansa takia silloin tällöin joutui tapaamaan kuningatarta, kertoi tämän päivitelleen niitä ongelmia, joita öljysheikkien löysä raha toi tullessaan: parhaat hevosetkin ostettiin pois Englannista.

Ylellisyystavaroiden markkinoiden keskus oli nyt jo muualla kuin vanhassa Euroopassa. Lähi-itä, joka ei öljyn ohella itse kyennyt tuottamaan mitään, pystyi sen sijaan käyttämään valtavia summia erilaiseen turhamaisuuteen ja itsekorostukseen.

Sitten tulivat venäläiset ja ruvettiin puhumaan jopa Londongradista. Pariisi oli Neuvostoliiton aikoina kangastellut venäläisten mielessä tarunhohtoisena luvattuna maana, jonne myös kansalaissodan häviäjät ja vainotut aristokraatit olivat paenneet: prijut emigranta svodobnyj Parizh, laulettiin kielletyssä iskelmässä.  Ranska ja Pariisi olivat olleet vapaamielisyyden keskuksia aina Kolmannen tasavallan militantin liberalismin päivistä saakka. Nyt sen paikan on ottanut Lontoo.

Venäläisiä Lontoossa sanottiin jo muutama vuosi sitten asuvan jo peräti neljäsataa tuhatta ja määrä lienee vain kasvanut. Kannattaa panna merkille, että nuo superrikkaat ja etenkin heidän jälkeläisensä ovat yleensä muuttaneet juuri sinne eikä Atlantin taa.

Englannin ja Venäjän viralliset suhteet ovat huonot johtuen muun muassa tunnetusta polonium-murhasta, jonka selvittämisen Venäjän hallitus on estänyt. Siitä huolimatta juuri Lontoo on vetänyt puoleensa enemmän venäläisiä uusrikkaita kuin mikään muu paikka.

Pietarin talvessa

Pietarin talvessa

Joskus tuntee tarvetta kunnon kulttuuripläjäykseen. Ellei itse tunne, saattaa parisuhteessa elävä joka tapauksessa joutua sellaisen kokemaan.

 Helsingissä on toki menoa kaikenlaista, mutta tunnen esimerkiksi paikallisia teattereita kohtaan epäluuloa, joka periytyy sitä ajalta, kun radiossa varoitettiin soittamasta ämyriä liian kovaa, koska naapurissa saattoi joku ”työn, Revon tai sairauden takia” prefereerata hiljaisuutta…

Joka tapauksessa Pietarissa tuntee teatteriinkin mennessään olonsa jotenkin turvalliseksi ja vain kerran olen lähtenyt sieltä jo väliajalla pois, kun paikka alkoi tuntua nukkumiseen sopimattomalta.

Nyt joka tapauksessa kävin sihteerini johdolla katsomassa Komedianty-teatterissa Ligovski prospektilla Sholem Aleichemin teemaan tehdyn näytelmän Pominalnaja molitva, vuoden 1905 tienoille juutalaisten asuinalueelle sijoittuvan kappaleen.

Se oli lyhyesti sanoen loistava, mutta turha sitä on selostaa, sillä se perustui etupäässä tyyppeihin ja aikakauden problematiikkaan. Ainakaan minä en löytänyt siitä mitään ajankohtaista opetusta, mistä olen kiitollinen.

Pikkuruiseen teatteriin mahtui korkeintaan 50 henkeä, mutta esiintyjiä oli 15. Siinä ei ehkä palkoille päässyt ja valinta todistanee intohimosta teatterin tekemiseen enemmän kuin rahanahneudesta. Katsomo oli kyllä täynnä ja hieman ylikin. Se oli ansaittua.

Toinen teatteriesitys oli ilokylässä eli Vesjolyj posjolokissa, Lomonosovskajan metroaseman hujakoilla sijaitsevassa Teatr-masterskajassa esitetty Turbinien päivät, Mihail Bulgakovin kappale, joka meillä tunnetaan nimellä Valkokaarti.

Olin etukäteen hyvin utelias näytelmän tai siis näyttämöllepanon sanoman suhteen. Näytelmähän sijoittuu vuosien 1918-1919 Kiovaan, jossa noina aikoina valta vaihtui peräti seitsemän kertaa, jos nyt oikein muistan.

Myös erinäisten muistelmakirjojen mukaan kyseessä oli täydellinen sekasotku, bardak. Nyt oli vallassa keisari, sitten petljuralaiset nationalistit, sitten saksalaisten tukema hetmani Skoropadski, joka muuten oli myös Mannerheimin vanha rykmenttitoveri, sitten bolševikit, jotka viimein tulivat jäädäkseen.

Sodankäynti muistutti välillä absurdia teatteria ja ilmeisesti väkivalta alettiin ennen pitkää kokea tarkoituksettomaksi laajoissa piireissä. Bolševikit perivät maan, mutta miksi?

Ainoa kohta, missä haistoi poliittista tulkintaa, oli se, jossa taistelusta luopunut upseeri sanoo asiasta vakuuttuneena, että suuri Venäjä syntyy vielä joka tapauksessa jälleen ja nimenomaan bolševikkien johdolla. Tämä suuruus tuntui elähdyttävän kaikkia, vaikka joku olikin siirtymässä Denikinin valkoiseen armeijaan.

Kukaties myös se kohtaus, jossa petljuralaiset raakamaisesti kiduttavat ja tappavat yliloikkarin, sisältää ajankohtaisen poliittisen viittauksen Ukrainaan tai sitten ei. Vähävenäläisten natiuonalismi jää aina käsittämättömäksi, mutta niinhän se oli Bulgakovin romaanissakin.

Joka tapauksessa Bulgakov ymmärtääkseni kunnostautui aikoinaan sillä, ettei sortunut poliittiseen yksisilmäisyyteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Kaiketi juuri siksi Stalin katsoi tämän näytelmän aikoinaan monta kertaa, taisipa olla seitsemän kertaa.

Stalinissa oli pohjimmiltaan jonkinlaista intellektuellin vikaa ja hän arvosti taiteen mestareita, niin paljon kuin niitä tuhosikin. Luulen, että hän tässä tapauksessa halusi myös oikeasti ymmärtää, miksi ihmeessä ukrainalaiset aikoinaan hyväksyivät bolševikkivallan tai ainakin lopettivat vastarinnan.

Kaiken kaikkiaan tulkinta oli ajankohtaamme nähden iloinen yllätys. Myös itse teatteri oli myönteinen kokemus, pääsy metrolla aika lähelle käy kätevästi ja kaksi bufettia huolehtii siitä, että katsoja, joka on useamman tunnin seurannut vodkan juontia, pääsee itsekin hiukan siitä osalliseksi.

Mutta kukapa kävisi Pietarissa nauttimatta taas kerran katselijan ominaisuudessa imperiaalisista muistoista ja kuvataiteen ylenpalttisuudesta.

 Aleksanteri III:n aikana taiteellinen maku kenties oli aika lailla mahtipontista, kansaa ja historiaa ihannoivaa ja muutenkin falskia, mutta ainakin osaaminen oli huippua. Venäläisessä museossa ja Eremitaasissa voi hyvinkin käydä vaikka kerran vuodessa tai useammin.

 Hyödykseen ja huvikseen sen aina tekee. Amsterdamissa on muuten Eremitaasin filiaali. Milloin meillä? Johonkin Guggenheimiin verrattuna emolaitos on kuin Marinski-teatteri johonkin standup-koomikoiden revyykahvilaan verraten.

Kirpeä pakkassää innosti kävelemään Pietarin ja Paavalin linnoitukseen. Neva, ahtojäineen, kimalteli upeasti pakkasauringossa ja Palatsirantakadun kyltti varoitti mahtipontisen virallisesti ”omavaltaisesti putoavista jäistä ja lumesta”. Sielunsa silmillä saattoi nähdä sata vuotta sitten hallinneen byrokraatin, joka harmistuneena oli todennut mahdottomaksi käskyttää luonnonvoimia.

 Pietarin ja Paavalin linnoituksen museoissa oli aika hauskoja näyttelyitä pietarilaisesta Jugendista ja venäläisistä mainoksista 1800-luvulta neuvostoaikaan. Toki myös Komendantintalon kaupunginmuseon näyttely vetää aina katsomaan niin uusia kuin vanhoja antejaan.

Eräässä osastossa selostettiin myös vanhojen kansallisten keittiöiden herkkuja. Suomalaisista mainittiin muun muassa ”limpopo”, mikä jäi kutittelemaan mielikuvitusta. Olisikohan ollut limppisoppa? Täytyykin pitkästä aikaa kokeilla.

Muuten, linnoituksen entinen aika hintava ja hyväkin ravintola Austeria näyttää kerrassaan lopettaneen. Sen sijaan sen paikalla oli stolovaja eli ruokala, jossa oli mukavasti tilaa ja hyvä hinta-laatusuhde.

Kirpeästä pakkasesta huolimatta väkeä oli ruokalan vieressä sijainneessa jääliukumäessä ihan mukavasti, mutta jonoilta vältyttiin tällä kertaa joka paikassa. Ensi kesänä kaupunkiin sen sijaan odotetaan miljoonaa kiinalaista turistia…

Sivumennen sanoen, ensimmäisen sortokauden aikana oli tapana sanoa, että aivastus Suomessa kuullaan tykinlaukauksena Pietarissa. Niin tarkkoina olivat separatismia vainuavat imperialistit siihen suuntaan.

Kuinka ollakaan, kävellessäni väliaikaisesti tyhjässä museon näyttelysalissa sattui mahdollisesti pakkasaurinko kutittamaan nenän herkkiä alueita. Nuuskaa en enää käytä. Aivastus ei kenties ollut ihan tykinlaukausta vastaava, mutta kyllä hyvin verrattavissa tavallisen yhdeksänmillisen pistoolin rykäisyyn.

Tämän vahvisti myös museon vartijamummo, joka pikku nyrkillään teki voimaa osoittavan eleen ja ihastuneena huudahti: ”UHH, KAK KREPKO! UU-UH!”

Mielissäni kumarsin kevyesti ja poistuin kohti uusia seikkailuja. Vuorossa oli vielä vuokrahuoneistomme naapurissa sijaitseva painatustyön museo (Muzej petšati), entinen Suvorinin talo, jossa oli painettu ja toimitettu sekä Pravdaa Helmikuun vallankumouksen jälkeen että samaan aikaan myös Novoje vremjaa, tuota pietarilaisten imperialistien lehteä, jonka kiukuttelua suomalaiset ahdistuneina seurasivat…

Mutta nythän meillä on vallan toisenlaiset suhteet. Venäläiset ystävät lähettivät taas onnitteluja itsenäisyyspäivän johdosta, kuten ovat tehneet jo parikymmentä vuotta. Meillähän tämä tapa on vasta äskettäin alkanut yleistyä.

Paluu lumettomaan Helsinkiin tuntui hieman oudolta. Kaikesta päätelleen tässä maassa on suhteemme itsenäisyyteen yritetty kierouttaa kummalliseksi. Mannerheimille ei kuulemma voi tehdä postimerkkiä, koska sellainen palvelisi vain marginaaliryhmää, toisin kuin Tom of Finlandin homoporno.

Suomen vaakuna on mukamas omittu väärään käyttöön, kun se on otettu symbolisoimaan maan kantaväestön oikeutta muodostaa vapaasti mielipiteensä maahanmuutosta ja ylikansallisista instituutioista… Todellinen suomalaisuus näyttää siis olevan riippuvaista henkilöiden poliittisista mielipiteistä. Tämän tulkinnan hävyttömyys on niin suurta, ettei sitä olisi voinut edes kuvitella ennen kuin sen sai itse kohdata.

Ainoa, mistä kenelläkään ei tunnu olevan huomauttamista, näyttää olevan oletus, jonka mukaan Venäjä uhkaa Suomea, jonka on syytä valmistautua pikapuoliin toistamaan aseellinen taistelu sortajaa ja vainolaista vastaan.

Mitään järjellistä syytä tähän idiotismiin ei viitsitä edes yrittää keksiä. Asia nyt vain on näin.

Jotakin absurdia on kyllä siinä, että saapuessaan Venäjältä Suomeen tuntee tulevansa jonkinlaiseen hullujenhuoneeseen, missä mikään ei enää ole normaalia ja jossa aivojen heittäminen narikkaan on taas nostettu kansalaishyveeksi, kuten se oli joskus viime vuosisadalla.

Meillä oli aikoinaan tuuria, kun totalitaarinen idiotismi valtasi Suomen vasta sukupolvi sen jälkeen, kun samaan aatetta edustava naapuri oli yrittänyt vallata sen asein.

Siitä selvittiin. Toivottavasti maa kestää vielä tämänkin päivän vouhotukset. Joku aikoinaan sanoi, että kyllä se Luoja Suomesta huolehtii, sillä sen on siitä jo niin paljon pitänyt vaivaa nähdä…

Oli miten oli, Pietarissa kannattaa pistäytyä nyt, talvella, kun turistilaumat eivät vielä kansoita joka paikkaa. Muuan kansainvälinen auktoriteetti valitsi juuri Pietarin maailman hienoimmaksi turistikohteeksi. Kyllä se ennen pitkää maailmalla huomataan ja tulee merkitsemään hintojen nousua ja muuta epämukavuutta.

Moskeijoiden tulo

Suurmoskeijoiden aika

Sodan aikana myös suomalaiset saivat lukea paljon myönteistä Jerusalemin suurmuftista. Tämä islamilainen oppinut ja korkea-arvoinen uskonnollinen tuomari kannatti lämpimästi saksalaisia natseja ja heidän taisteluaan englantilaista imperialismia ja etenkin juutalaisia vastaan. Saksalaiset viljelivätkin aktiivisesti ystävyyttään arabikansoihin ja koettivat aktivoida näitä omalle puolelleen ja siis englantilaisia vastaan.

Tässä he jatkoivat jo ensimmäisessä maailmansodassa noudattamaansa politiikkaa. Keisarillinen Saksa oli liittoutunut Turkin kanssa ja yritti nostattaa Turkin alamaisia pyhään sotaan englantilaisia vastaan. Tätä agitaatiota vastaan toimi tietyllä menestyksellä muun muassa tunnettu Arabian Lawrence.

Toki Saksa pelasi hasardia nostattamalla pyhää sotaa, sillä eihän Wilhelmin valtakunta ollut yhtään sen muhamettilaisempi kuin Englanti. Sitä paitsi beduiinien taisteluarvo sodassa oli käytännössä olematon. Tämän oli muuten todennut jo Napoleon Egyptin-retkellään. Kyseessä oli kuriton lauma, joka osasi enemmän toheloida kuin järjestää kunnollista sotilaallista iskua.

Englanti joka tapauksessa onnistui pysyvästi kompromettoimaan itsensä muslimien silmissä julistamalla juutalaisten oikeuden kansalliseen kotiin Palestiinassa (Balfourin julistus 1917). Tätä taustaa vasten natsien kompromissiton juutalaisvastaisuus oli mannaa muslimien korville. On tavallaan ymmärrettävää, että Hitler on yhä suuressa suosiossa Lähi-Idän muslimien keskuudessa.

Aiheesta on muuten tuore ruotsalainen kirjakin, Niclas Sennertegin Hakkorset&halvmånen. Nazister i Mellanöstern. Natur&Kultur 2016, 495 s., joka on saanut naapurissa paljon kehuja osakseen.

Joka tapauksessa, myös Lontooseen yritettiin vakavissaan perustaa moskeija jo 1930-luvulla. Kuuluihan imperiumiin runsaasti muslimeja muun muassa Intiassa eli nykyisessä Pakistanissa ja Afrikassa sekä tietenkin Lähi-Idän huoltohallintoalueilla.

Asia sai todella ilmaa siipiensä alle vasta toisen maailmansodan aikana, mikä tuskin oli sattuma. Kallis idea oli ilmeisen ajankohtainen sen kamppailun takia, jota tuohon aikaan käytiin Lähi-Idässä muslimien sieluista.

Jerusalemin suurmufti ei ollut ainoa leppymätön brittiläisen imperiumin vihollinen muslimien joukossa ja uskonnollisesti värittyneitä kapinoita oli ollut useita Intian Sepoy-kapinasta Sudanin Mahdi-kapinaan. Imperiumi ei toki vainonnut mitään uskontokuntia, mutta ei se myöskään ollut erityisesti kunnostautunut huomioimalla yhä kasvavan oikeauskoisten joukon tarpeita imperiumin emämaassa.

 Itse asiassa olikin kummallista, ettei edes imperiumin liberaalissa pääkaupungissa olut yhtään moskeijaa, vaikka sellainen oli esimerkiksi Pietarissa. Venäjän vanhoillisen ortodoksisen keisarikunnan pääkaupungissa sellainen avattiin jo vuonna 1913.

Kyllä Lontoossakin jo 1900-luvun alussa oli muuan islamiin kääntynyt Lordi Headley esittänyt aloitteen Lontooseen rakennettavasta moskeijasta. Tämän ilmeisen eksentrisen henkilön aloite ei kuitenkaan ottanut tulta, mitä ei erityisemmin ihmettele.

Vuonna 1940, siis sodan aikana, Englannin hallitus joka tapauksessa lahjoitti suuren summan moskeijaa ja islamilaista kulttuurikeskusta varten.  Moskeija ja kulttuurikeskus avattiinkin jo sodan kestäessä itsensä kuninkaan läsnä ollessa.

Alku oli kuitenkin vaatimaton ja lisää panostusta tarvittiin ajan mittaan. Arkkitehtuurikilpailut ja ilmeisesti myös asiaankuuluvat uskovaisten keskeiset juonittelut ottivat aikansa, mutta rahoitusta alettiin sitten saada äkkirikastuneista arabimaista ja vuonna 1977 moskeija oli valmis. Lopullisesti koko kompleksi valmistui vuonna 1994.

Nyt, 2000-luvulla, elämme Euroopassa suurmoskeijoiden aikaa. Tämä Lontoon keskusmoskeija sijaitsee Regent’s Parkissa. Sen suureen saliin mahtuu 5000 palvojaa ja lisäksi naiset, jotka sijoittuvat parvekkeelle. Olisi kiinnostavaa tietää, miten merkittävät viktoriaanit olisivat kommentoineet asiaa.

Nyt moskeijoita Lontoossa on jo yli neljäsataa ja into uusien rakentamiseksi on suuri. Rakennuttajia ilmeisesti vaivaa megalomaaninen näyttämisen tarve ja niinpä muuan kuppikunta, joka tunnetaan Tablighi Jamaat-lahkona, on halunnut rakentaa moskeijan, joka on pinta-alaltaan kolme kertaa St. Paulin katedraalia suurempi. Fundamentalismia ounastelevat viranomaiset eivät ole antaneet tähän lupaa huolimatta ”rasismi”-syytöksistä.

Suomessa on Helsingin tataariyhteisön moskeija ollut käytössä jo satakunta vuotta. Sen ohella uudet muslimitulokkaat ovat perustaneet omia moskeijoitaan. Niitä on jo kymmenittäin ympäri Suomea.

Nykyiset moskeijat ovat olleet huomaamattomia. Minareetteja, enempää kuin muessinien yölläkin huutamia rukouskutsuja ei meillä liene tähän mennessä harrastettu. Ehkä ne ovat tulossa? Olisiko niiden kieltäminen rasismia?

Tilanne saattaa olla muuttumassa. Mikäli Sörnäisten Hanasaareen rakennetaan näkyvälle paikalle kaksi kertaa Helsingin tuomiokirkon kokoinen suurmoskeija minareetteineen, on kyseessä aivan uusi tilanne.

Sadaksi miljoonaksi pyöreästi arvioitu rahoitus olisi määrä saada arabimaista, paikallisilla yhteisöillähän ei vastaavia rahoja ole käytettävissä.

Hullunkurista kyllä, uuden moskeijan on selitetty tulevan palvelemaan dialogia ja tarjoamaan eri islamin suuntauksille tilaa sellaista toimintaa varten. Moista pioneerityötä ei ilmeisesti ole tähän mennessä saatu aikaan vielä missään muualla ja asiaan kannattaa ehkä Suomessakin suhtautua suurin epäilyksin.

Myöskään tarjottu rahoitus ei herätä luottamusta. Yhtä vähän kuin Suomen olisi missään vaiheessa kannattanut sallia enempää kiinalaisen kuin neuvostoliittolaisen tai trotskilaisen suuren konferenssikeskuksen rakentamista Moskovan tai Pekingin rahoilla pääkaupunkiinsa, kannattaa sen nyt suosia tämän nykyisen totalitarismin aggressiivista missiota. Puheet dialogin tarpeesta ja muslimien tarpeisiin vastaamisesta kannattaa jättää omaan arvoonsa. On syytä katsoa, mitä muualla on tapahtunut.

Outoa kyllä, tämä ei näytä olevan kaikkia päättäjiä kiinnostavan. Naiivit selitykset ”oikeasta” islamista ja sen erinomaisesta sopimisesta yhteen Suomen historiallisen kulttuuriperinnön kanssa tuskin kaipaavat kommentteja.

Suomen tataarit ovat erinomainen esimerkki siitä, millä tavalla ja missä laajuudessa islamin kaltainen uskonto ongelmattomasti sopii Suomen kaltaiseen maahan.

Kyseessä on ollut riittävän pieni ja ympäristöönsä taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti halukkaasti integroitunut ryhmä, jolla ei ole ollut omaan missioonsa liittyviä harhoja.

Sen sijaan eurooppalainen kokemus, Englannista Hollantiin ja Saksaan, Ruotsista Tanskaan ja Ranskaan todistaa, ettei se uusi islam, joka suurin joukoin on tunkeutunut kulttuuripiiriimme, ole tänne sopeutunut eikä halunnutkaan sopeutua, päin vastoin.

Miksi asia on näin, voidaan ja kannattaakin kysyä. Mahdollisesti olennainen ero on uusien tulokkaiden piirissä ilmenevä uuden uskonvarmuuden ja fundamentalismin määrä, mahdollisesti vaikein ongelma on tulijoiden suuri määrä ja siihen liittyvä kotouttamisen mahdottomuus käytännössä.

Uutta toki on myös se islamilainen sovinismi ja eurooppalaisen sivilisaation halveksiminen, mitä vielä puoli vuosisataa sitten ei olisi voinut edes kuvitella.

Samalla kun todetaan, ettei Euroopalla ole vastaavia ongelmia tiettävästi ollut minkään muun uskonnon kanssa, on pakko tehdä se johtopäätös, että nimenomaan muhamettilaisten maahanmuuttajien virtaa on kaikkien osapuolten edun nimissä voimakkaasti rajoitettava ja on pyrittävä kaikin tavoin estämään heidän eriytymistään omiksi enklaaveikseen. Juuri sellaista kehitystä ovat kaikkialla tukeneet suurmoskeijoiden rakennusprojektit.

Viime kädessä kyse on Suomen maahanmuuttopolitiikasta. Ottaen huomioon ne kokemukset, joita muualla Euroopassa on asiasta saatu, on meidän eduskuntamme ensi tilassa säädettävä laki maahanmuutosta, jota hallitukset sitten joutuvat noudattamaan. Demokratiassa tällaisen lain on heijasteltava kansan enemmistön kantoja sikäli kuin asia koskee määrällisiä ja laadullisia preferenssejä.

EU saattaa tällä hetkellä rajoittaa jäsenmaidensa itsenäisyyttä tässäkin suhteessa, mutta kuten olemme voineet havaita, niin sanotun mallioppilaan rooli on itse valittu ja muitakin mahdollisuuksia on.  Ei ole syytä mennä myöntelemään ja nyökyttelemään jo ennen kuin kysytään. Aloitteen on pysyttävä omissa käsissä.

Tulevaisuudessa niin EU kuin sen jäsenmaatkin joutuvat väistämättä vastaamaan moniin kysymyksiin omasta olemassaolostaan eivätkä maahanmuuttoon ja integraatioon liittyvät kysymykset ole joukossa vähäisimpiä.