Moskeijoiden tulo

Suurmoskeijoiden aika

Sodan aikana myös suomalaiset saivat lukea paljon myönteistä Jerusalemin suurmuftista. Tämä islamilainen oppinut ja korkea-arvoinen uskonnollinen tuomari kannatti lämpimästi saksalaisia natseja ja heidän taisteluaan englantilaista imperialismia ja etenkin juutalaisia vastaan. Saksalaiset viljelivätkin aktiivisesti ystävyyttään arabikansoihin ja koettivat aktivoida näitä omalle puolelleen ja siis englantilaisia vastaan.

Tässä he jatkoivat jo ensimmäisessä maailmansodassa noudattamaansa politiikkaa. Keisarillinen Saksa oli liittoutunut Turkin kanssa ja yritti nostattaa Turkin alamaisia pyhään sotaan englantilaisia vastaan. Tätä agitaatiota vastaan toimi tietyllä menestyksellä muun muassa tunnettu Arabian Lawrence.

Toki Saksa pelasi hasardia nostattamalla pyhää sotaa, sillä eihän Wilhelmin valtakunta ollut yhtään sen muhamettilaisempi kuin Englanti. Sitä paitsi beduiinien taisteluarvo sodassa oli käytännössä olematon. Tämän oli muuten todennut jo Napoleon Egyptin-retkellään. Kyseessä oli kuriton lauma, joka osasi enemmän toheloida kuin järjestää kunnollista sotilaallista iskua.

Englanti joka tapauksessa onnistui pysyvästi kompromettoimaan itsensä muslimien silmissä julistamalla juutalaisten oikeuden kansalliseen kotiin Palestiinassa (Balfourin julistus 1917). Tätä taustaa vasten natsien kompromissiton juutalaisvastaisuus oli mannaa muslimien korville. On tavallaan ymmärrettävää, että Hitler on yhä suuressa suosiossa Lähi-Idän muslimien keskuudessa.

Aiheesta on muuten tuore ruotsalainen kirjakin, Niclas Sennertegin Hakkorset&halvmånen. Nazister i Mellanöstern. Natur&Kultur 2016, 495 s., joka on saanut naapurissa paljon kehuja osakseen.

Joka tapauksessa, myös Lontooseen yritettiin vakavissaan perustaa moskeija jo 1930-luvulla. Kuuluihan imperiumiin runsaasti muslimeja muun muassa Intiassa eli nykyisessä Pakistanissa ja Afrikassa sekä tietenkin Lähi-Idän huoltohallintoalueilla.

Asia sai todella ilmaa siipiensä alle vasta toisen maailmansodan aikana, mikä tuskin oli sattuma. Kallis idea oli ilmeisen ajankohtainen sen kamppailun takia, jota tuohon aikaan käytiin Lähi-Idässä muslimien sieluista.

Jerusalemin suurmufti ei ollut ainoa leppymätön brittiläisen imperiumin vihollinen muslimien joukossa ja uskonnollisesti värittyneitä kapinoita oli ollut useita Intian Sepoy-kapinasta Sudanin Mahdi-kapinaan. Imperiumi ei toki vainonnut mitään uskontokuntia, mutta ei se myöskään ollut erityisesti kunnostautunut huomioimalla yhä kasvavan oikeauskoisten joukon tarpeita imperiumin emämaassa.

 Itse asiassa olikin kummallista, ettei edes imperiumin liberaalissa pääkaupungissa olut yhtään moskeijaa, vaikka sellainen oli esimerkiksi Pietarissa. Venäjän vanhoillisen ortodoksisen keisarikunnan pääkaupungissa sellainen avattiin jo vuonna 1913.

Kyllä Lontoossakin jo 1900-luvun alussa oli muuan islamiin kääntynyt Lordi Headley esittänyt aloitteen Lontooseen rakennettavasta moskeijasta. Tämän ilmeisen eksentrisen henkilön aloite ei kuitenkaan ottanut tulta, mitä ei erityisemmin ihmettele.

Vuonna 1940, siis sodan aikana, Englannin hallitus joka tapauksessa lahjoitti suuren summan moskeijaa ja islamilaista kulttuurikeskusta varten.  Moskeija ja kulttuurikeskus avattiinkin jo sodan kestäessä itsensä kuninkaan läsnä ollessa.

Alku oli kuitenkin vaatimaton ja lisää panostusta tarvittiin ajan mittaan. Arkkitehtuurikilpailut ja ilmeisesti myös asiaankuuluvat uskovaisten keskeiset juonittelut ottivat aikansa, mutta rahoitusta alettiin sitten saada äkkirikastuneista arabimaista ja vuonna 1977 moskeija oli valmis. Lopullisesti koko kompleksi valmistui vuonna 1994.

Nyt, 2000-luvulla, elämme Euroopassa suurmoskeijoiden aikaa. Tämä Lontoon keskusmoskeija sijaitsee Regent’s Parkissa. Sen suureen saliin mahtuu 5000 palvojaa ja lisäksi naiset, jotka sijoittuvat parvekkeelle. Olisi kiinnostavaa tietää, miten merkittävät viktoriaanit olisivat kommentoineet asiaa.

Nyt moskeijoita Lontoossa on jo yli neljäsataa ja into uusien rakentamiseksi on suuri. Rakennuttajia ilmeisesti vaivaa megalomaaninen näyttämisen tarve ja niinpä muuan kuppikunta, joka tunnetaan Tablighi Jamaat-lahkona, on halunnut rakentaa moskeijan, joka on pinta-alaltaan kolme kertaa St. Paulin katedraalia suurempi. Fundamentalismia ounastelevat viranomaiset eivät ole antaneet tähän lupaa huolimatta ”rasismi”-syytöksistä.

Suomessa on Helsingin tataariyhteisön moskeija ollut käytössä jo satakunta vuotta. Sen ohella uudet muslimitulokkaat ovat perustaneet omia moskeijoitaan. Niitä on jo kymmenittäin ympäri Suomea.

Nykyiset moskeijat ovat olleet huomaamattomia. Minareetteja, enempää kuin muessinien yölläkin huutamia rukouskutsuja ei meillä liene tähän mennessä harrastettu. Ehkä ne ovat tulossa? Olisiko niiden kieltäminen rasismia?

Tilanne saattaa olla muuttumassa. Mikäli Sörnäisten Hanasaareen rakennetaan näkyvälle paikalle kaksi kertaa Helsingin tuomiokirkon kokoinen suurmoskeija minareetteineen, on kyseessä aivan uusi tilanne.

Sadaksi miljoonaksi pyöreästi arvioitu rahoitus olisi määrä saada arabimaista, paikallisilla yhteisöillähän ei vastaavia rahoja ole käytettävissä.

Hullunkurista kyllä, uuden moskeijan on selitetty tulevan palvelemaan dialogia ja tarjoamaan eri islamin suuntauksille tilaa sellaista toimintaa varten. Moista pioneerityötä ei ilmeisesti ole tähän mennessä saatu aikaan vielä missään muualla ja asiaan kannattaa ehkä Suomessakin suhtautua suurin epäilyksin.

Myöskään tarjottu rahoitus ei herätä luottamusta. Yhtä vähän kuin Suomen olisi missään vaiheessa kannattanut sallia enempää kiinalaisen kuin neuvostoliittolaisen tai trotskilaisen suuren konferenssikeskuksen rakentamista Moskovan tai Pekingin rahoilla pääkaupunkiinsa, kannattaa sen nyt suosia tämän nykyisen totalitarismin aggressiivista missiota. Puheet dialogin tarpeesta ja muslimien tarpeisiin vastaamisesta kannattaa jättää omaan arvoonsa. On syytä katsoa, mitä muualla on tapahtunut.

Outoa kyllä, tämä ei näytä olevan kaikkia päättäjiä kiinnostavan. Naiivit selitykset ”oikeasta” islamista ja sen erinomaisesta sopimisesta yhteen Suomen historiallisen kulttuuriperinnön kanssa tuskin kaipaavat kommentteja.

Suomen tataarit ovat erinomainen esimerkki siitä, millä tavalla ja missä laajuudessa islamin kaltainen uskonto ongelmattomasti sopii Suomen kaltaiseen maahan.

Kyseessä on ollut riittävän pieni ja ympäristöönsä taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti halukkaasti integroitunut ryhmä, jolla ei ole ollut omaan missioonsa liittyviä harhoja.

Sen sijaan eurooppalainen kokemus, Englannista Hollantiin ja Saksaan, Ruotsista Tanskaan ja Ranskaan todistaa, ettei se uusi islam, joka suurin joukoin on tunkeutunut kulttuuripiiriimme, ole tänne sopeutunut eikä halunnutkaan sopeutua, päin vastoin.

Miksi asia on näin, voidaan ja kannattaakin kysyä. Mahdollisesti olennainen ero on uusien tulokkaiden piirissä ilmenevä uuden uskonvarmuuden ja fundamentalismin määrä, mahdollisesti vaikein ongelma on tulijoiden suuri määrä ja siihen liittyvä kotouttamisen mahdottomuus käytännössä.

Uutta toki on myös se islamilainen sovinismi ja eurooppalaisen sivilisaation halveksiminen, mitä vielä puoli vuosisataa sitten ei olisi voinut edes kuvitella.

Samalla kun todetaan, ettei Euroopalla ole vastaavia ongelmia tiettävästi ollut minkään muun uskonnon kanssa, on pakko tehdä se johtopäätös, että nimenomaan muhamettilaisten maahanmuuttajien virtaa on kaikkien osapuolten edun nimissä voimakkaasti rajoitettava ja on pyrittävä kaikin tavoin estämään heidän eriytymistään omiksi enklaaveikseen. Juuri sellaista kehitystä ovat kaikkialla tukeneet suurmoskeijoiden rakennusprojektit.

Viime kädessä kyse on Suomen maahanmuuttopolitiikasta. Ottaen huomioon ne kokemukset, joita muualla Euroopassa on asiasta saatu, on meidän eduskuntamme ensi tilassa säädettävä laki maahanmuutosta, jota hallitukset sitten joutuvat noudattamaan. Demokratiassa tällaisen lain on heijasteltava kansan enemmistön kantoja sikäli kuin asia koskee määrällisiä ja laadullisia preferenssejä.

EU saattaa tällä hetkellä rajoittaa jäsenmaidensa itsenäisyyttä tässäkin suhteessa, mutta kuten olemme voineet havaita, niin sanotun mallioppilaan rooli on itse valittu ja muitakin mahdollisuuksia on.  Ei ole syytä mennä myöntelemään ja nyökyttelemään jo ennen kuin kysytään. Aloitteen on pysyttävä omissa käsissä.

Tulevaisuudessa niin EU kuin sen jäsenmaatkin joutuvat väistämättä vastaamaan moniin kysymyksiin omasta olemassaolostaan eivätkä maahanmuuttoon ja integraatioon liittyvät kysymykset ole joukossa vähäisimpiä.