Pietarin talvessa

Pietarin talvessa

Joskus tuntee tarvetta kunnon kulttuuripläjäykseen. Ellei itse tunne, saattaa parisuhteessa elävä joka tapauksessa joutua sellaisen kokemaan.

 Helsingissä on toki menoa kaikenlaista, mutta tunnen esimerkiksi paikallisia teattereita kohtaan epäluuloa, joka periytyy sitä ajalta, kun radiossa varoitettiin soittamasta ämyriä liian kovaa, koska naapurissa saattoi joku ”työn, Revon tai sairauden takia” prefereerata hiljaisuutta…

Joka tapauksessa Pietarissa tuntee teatteriinkin mennessään olonsa jotenkin turvalliseksi ja vain kerran olen lähtenyt sieltä jo väliajalla pois, kun paikka alkoi tuntua nukkumiseen sopimattomalta.

Nyt joka tapauksessa kävin sihteerini johdolla katsomassa Komedianty-teatterissa Ligovski prospektilla Sholem Aleichemin teemaan tehdyn näytelmän Pominalnaja molitva, vuoden 1905 tienoille juutalaisten asuinalueelle sijoittuvan kappaleen.

Se oli lyhyesti sanoen loistava, mutta turha sitä on selostaa, sillä se perustui etupäässä tyyppeihin ja aikakauden problematiikkaan. Ainakaan minä en löytänyt siitä mitään ajankohtaista opetusta, mistä olen kiitollinen.

Pikkuruiseen teatteriin mahtui korkeintaan 50 henkeä, mutta esiintyjiä oli 15. Siinä ei ehkä palkoille päässyt ja valinta todistanee intohimosta teatterin tekemiseen enemmän kuin rahanahneudesta. Katsomo oli kyllä täynnä ja hieman ylikin. Se oli ansaittua.

Toinen teatteriesitys oli ilokylässä eli Vesjolyj posjolokissa, Lomonosovskajan metroaseman hujakoilla sijaitsevassa Teatr-masterskajassa esitetty Turbinien päivät, Mihail Bulgakovin kappale, joka meillä tunnetaan nimellä Valkokaarti.

Olin etukäteen hyvin utelias näytelmän tai siis näyttämöllepanon sanoman suhteen. Näytelmähän sijoittuu vuosien 1918-1919 Kiovaan, jossa noina aikoina valta vaihtui peräti seitsemän kertaa, jos nyt oikein muistan.

Myös erinäisten muistelmakirjojen mukaan kyseessä oli täydellinen sekasotku, bardak. Nyt oli vallassa keisari, sitten petljuralaiset nationalistit, sitten saksalaisten tukema hetmani Skoropadski, joka muuten oli myös Mannerheimin vanha rykmenttitoveri, sitten bolševikit, jotka viimein tulivat jäädäkseen.

Sodankäynti muistutti välillä absurdia teatteria ja ilmeisesti väkivalta alettiin ennen pitkää kokea tarkoituksettomaksi laajoissa piireissä. Bolševikit perivät maan, mutta miksi?

Ainoa kohta, missä haistoi poliittista tulkintaa, oli se, jossa taistelusta luopunut upseeri sanoo asiasta vakuuttuneena, että suuri Venäjä syntyy vielä joka tapauksessa jälleen ja nimenomaan bolševikkien johdolla. Tämä suuruus tuntui elähdyttävän kaikkia, vaikka joku olikin siirtymässä Denikinin valkoiseen armeijaan.

Kukaties myös se kohtaus, jossa petljuralaiset raakamaisesti kiduttavat ja tappavat yliloikkarin, sisältää ajankohtaisen poliittisen viittauksen Ukrainaan tai sitten ei. Vähävenäläisten natiuonalismi jää aina käsittämättömäksi, mutta niinhän se oli Bulgakovin romaanissakin.

Joka tapauksessa Bulgakov ymmärtääkseni kunnostautui aikoinaan sillä, ettei sortunut poliittiseen yksisilmäisyyteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Kaiketi juuri siksi Stalin katsoi tämän näytelmän aikoinaan monta kertaa, taisipa olla seitsemän kertaa.

Stalinissa oli pohjimmiltaan jonkinlaista intellektuellin vikaa ja hän arvosti taiteen mestareita, niin paljon kuin niitä tuhosikin. Luulen, että hän tässä tapauksessa halusi myös oikeasti ymmärtää, miksi ihmeessä ukrainalaiset aikoinaan hyväksyivät bolševikkivallan tai ainakin lopettivat vastarinnan.

Kaiken kaikkiaan tulkinta oli ajankohtaamme nähden iloinen yllätys. Myös itse teatteri oli myönteinen kokemus, pääsy metrolla aika lähelle käy kätevästi ja kaksi bufettia huolehtii siitä, että katsoja, joka on useamman tunnin seurannut vodkan juontia, pääsee itsekin hiukan siitä osalliseksi.

Mutta kukapa kävisi Pietarissa nauttimatta taas kerran katselijan ominaisuudessa imperiaalisista muistoista ja kuvataiteen ylenpalttisuudesta.

 Aleksanteri III:n aikana taiteellinen maku kenties oli aika lailla mahtipontista, kansaa ja historiaa ihannoivaa ja muutenkin falskia, mutta ainakin osaaminen oli huippua. Venäläisessä museossa ja Eremitaasissa voi hyvinkin käydä vaikka kerran vuodessa tai useammin.

 Hyödykseen ja huvikseen sen aina tekee. Amsterdamissa on muuten Eremitaasin filiaali. Milloin meillä? Johonkin Guggenheimiin verrattuna emolaitos on kuin Marinski-teatteri johonkin standup-koomikoiden revyykahvilaan verraten.

Kirpeä pakkassää innosti kävelemään Pietarin ja Paavalin linnoitukseen. Neva, ahtojäineen, kimalteli upeasti pakkasauringossa ja Palatsirantakadun kyltti varoitti mahtipontisen virallisesti ”omavaltaisesti putoavista jäistä ja lumesta”. Sielunsa silmillä saattoi nähdä sata vuotta sitten hallinneen byrokraatin, joka harmistuneena oli todennut mahdottomaksi käskyttää luonnonvoimia.

 Pietarin ja Paavalin linnoituksen museoissa oli aika hauskoja näyttelyitä pietarilaisesta Jugendista ja venäläisistä mainoksista 1800-luvulta neuvostoaikaan. Toki myös Komendantintalon kaupunginmuseon näyttely vetää aina katsomaan niin uusia kuin vanhoja antejaan.

Eräässä osastossa selostettiin myös vanhojen kansallisten keittiöiden herkkuja. Suomalaisista mainittiin muun muassa ”limpopo”, mikä jäi kutittelemaan mielikuvitusta. Olisikohan ollut limppisoppa? Täytyykin pitkästä aikaa kokeilla.

Muuten, linnoituksen entinen aika hintava ja hyväkin ravintola Austeria näyttää kerrassaan lopettaneen. Sen sijaan sen paikalla oli stolovaja eli ruokala, jossa oli mukavasti tilaa ja hyvä hinta-laatusuhde.

Kirpeästä pakkasesta huolimatta väkeä oli ruokalan vieressä sijainneessa jääliukumäessä ihan mukavasti, mutta jonoilta vältyttiin tällä kertaa joka paikassa. Ensi kesänä kaupunkiin sen sijaan odotetaan miljoonaa kiinalaista turistia…

Sivumennen sanoen, ensimmäisen sortokauden aikana oli tapana sanoa, että aivastus Suomessa kuullaan tykinlaukauksena Pietarissa. Niin tarkkoina olivat separatismia vainuavat imperialistit siihen suuntaan.

Kuinka ollakaan, kävellessäni väliaikaisesti tyhjässä museon näyttelysalissa sattui mahdollisesti pakkasaurinko kutittamaan nenän herkkiä alueita. Nuuskaa en enää käytä. Aivastus ei kenties ollut ihan tykinlaukausta vastaava, mutta kyllä hyvin verrattavissa tavallisen yhdeksänmillisen pistoolin rykäisyyn.

Tämän vahvisti myös museon vartijamummo, joka pikku nyrkillään teki voimaa osoittavan eleen ja ihastuneena huudahti: ”UHH, KAK KREPKO! UU-UH!”

Mielissäni kumarsin kevyesti ja poistuin kohti uusia seikkailuja. Vuorossa oli vielä vuokrahuoneistomme naapurissa sijaitseva painatustyön museo (Muzej petšati), entinen Suvorinin talo, jossa oli painettu ja toimitettu sekä Pravdaa Helmikuun vallankumouksen jälkeen että samaan aikaan myös Novoje vremjaa, tuota pietarilaisten imperialistien lehteä, jonka kiukuttelua suomalaiset ahdistuneina seurasivat…

Mutta nythän meillä on vallan toisenlaiset suhteet. Venäläiset ystävät lähettivät taas onnitteluja itsenäisyyspäivän johdosta, kuten ovat tehneet jo parikymmentä vuotta. Meillähän tämä tapa on vasta äskettäin alkanut yleistyä.

Paluu lumettomaan Helsinkiin tuntui hieman oudolta. Kaikesta päätelleen tässä maassa on suhteemme itsenäisyyteen yritetty kierouttaa kummalliseksi. Mannerheimille ei kuulemma voi tehdä postimerkkiä, koska sellainen palvelisi vain marginaaliryhmää, toisin kuin Tom of Finlandin homoporno.

Suomen vaakuna on mukamas omittu väärään käyttöön, kun se on otettu symbolisoimaan maan kantaväestön oikeutta muodostaa vapaasti mielipiteensä maahanmuutosta ja ylikansallisista instituutioista… Todellinen suomalaisuus näyttää siis olevan riippuvaista henkilöiden poliittisista mielipiteistä. Tämän tulkinnan hävyttömyys on niin suurta, ettei sitä olisi voinut edes kuvitella ennen kuin sen sai itse kohdata.

Ainoa, mistä kenelläkään ei tunnu olevan huomauttamista, näyttää olevan oletus, jonka mukaan Venäjä uhkaa Suomea, jonka on syytä valmistautua pikapuoliin toistamaan aseellinen taistelu sortajaa ja vainolaista vastaan.

Mitään järjellistä syytä tähän idiotismiin ei viitsitä edes yrittää keksiä. Asia nyt vain on näin.

Jotakin absurdia on kyllä siinä, että saapuessaan Venäjältä Suomeen tuntee tulevansa jonkinlaiseen hullujenhuoneeseen, missä mikään ei enää ole normaalia ja jossa aivojen heittäminen narikkaan on taas nostettu kansalaishyveeksi, kuten se oli joskus viime vuosisadalla.

Meillä oli aikoinaan tuuria, kun totalitaarinen idiotismi valtasi Suomen vasta sukupolvi sen jälkeen, kun samaan aatetta edustava naapuri oli yrittänyt vallata sen asein.

Siitä selvittiin. Toivottavasti maa kestää vielä tämänkin päivän vouhotukset. Joku aikoinaan sanoi, että kyllä se Luoja Suomesta huolehtii, sillä sen on siitä jo niin paljon pitänyt vaivaa nähdä…

Oli miten oli, Pietarissa kannattaa pistäytyä nyt, talvella, kun turistilaumat eivät vielä kansoita joka paikkaa. Muuan kansainvälinen auktoriteetti valitsi juuri Pietarin maailman hienoimmaksi turistikohteeksi. Kyllä se ennen pitkää maailmalla huomataan ja tulee merkitsemään hintojen nousua ja muuta epämukavuutta.