Lontoon horisontti

 Lontoon horisontti

Olavi Paavolainen löysi aikoinaan kirjalleen osuvan nimen, joka kiinnostavasti kertoi, mistä hänen työssään oli kyse. Nykyaikaa etsimässä kertoi olennaisen. Itse asia on tavallaan kaikkialla aina läsnä, mutta siitä huolimatta sen löytäminen ei suinkaan ole yksinkertainen asia.

Epäilemättä Paavolainen olisi löytänyt nykyajan myös Helsingistä tai vaikka Kivennavalta, mutta vasta siirtyminen sinne, missä uusimmat ajan ilmiöt jo nyt parhaillaan muuttivat elämää, oli mahdollista saada tuntuma siihen, mitä myös Suomessa oli ainakin ennen pitkää tapahtumassa.

Miksi Paavolainen meni juuri Pariisiin? Ehkä asialle kannattaa uhrata pari ajatusta. Oli selvää, ettei hänen kannattanut juuri tuossa vaiheessa mennä Berliiniin saati Wieniin, mikäli hän oli kiinnostunut nimenomaan siitä, mistä nykyaika oli raskaana. Moskovakin oli tuohon aikaan lähinnä painajaisestaan heräilevä kaukainen provinssikaupunki ja Pietarin kurjuus vain korostui entisen loiston rinnalla.

Oikeastaan Paavolaisen olisi kannattanut mennä New Yorkiin, joka oli rakettimaisesti nousseen uuden maailmanvallan keskus, mutta kulttuurisestihan sitä pidettiin mitättömyytenä. Paavolaisella ei yksinkertaisesti ollut varaa matkustaa valtamerihöyryllä Atlantin taa. Siellä hän olisi voinut löytää myös tulevaisuuden, mutta Euroopassa oli tyydyttävä nykyaikaan. Näin hän asiaa itse selitti.

Lontoo oli suomalaisille myös kielimuurin takana, ellei oteta huomioon rahvasta, merimiehiä, kauppiaita ja niitä lokareita, jotka olivat joukoittain lähteneet merten taa. Lontoossa suomalaisia oli hyvin vähän, kuten G.A. Gripenbergin muistelmista hyvin ilmenee.

Pariisi oli sopiva matkakohde myös sikäli, että sinne olivat pyhiinvaeltaneet myös suomalaiset taiteilijat ja kirjailijatkin jo kymmeniä vuosia, Juhani Ahosta Ville Vallgreniin. Sinnepä siis suuntasivat niin Paavolainen kuin Waltari ja moni muu. Jokainenhan ranskaa osasi, ainakin jonkin verran.

Pariisi oli omalla tavallaan tuohon aikaan varsin sopiva paikka aikakauden pulssin mittaamiselle. Ranska oli maailmansodan voittajavalta, vaikka pahoin kärsineenä. Sillä oli yhä imperiuminsa ja se osasi ylpeillä kulttuuristaan ehkä enemmän kuin mikään muu maa. Se on vanha gallialainen taito.

Tosiasiassa Ranska oli vakaasti matkalla alaspäin, kuten oli ollut jo edellisellä vuosisadalla. Sen syntyvyys oli pudonnut vähäiseksi samaan aikaan kuin uudet suurvallat, Venäjä ja Yhdysvallat jatkoivat hurjaa kasvuaan. Saksakin oli jättänyt Euroopan entisen väestökeskuksen jälkeensä ja vanha perivihollinen Englanti läheni myös samoja lukemia.

Pelkästään väestökehitys määräsi sen, ettei Napoleonin aikoihin ollut palaamista enää koskaan. Ranska saattoi yrittää pysytellä kulttuurisena suurvaltana, mitä se jossakin määrin olikin, mutta Englanti, joka siirtomaakilpailussa oli aikanaan onnistunut syrjäyttämään sen, oli tehnyt englannin kielestä myös Yhdysvaltain, Kanadan, Australian, Etelä-Afrikan ja Uuden Seelannin ja lisäksi vielä Intian ja monien vähäisempien maiden virallisen kielen. Ranska oli jo hävinnyt tämänkin kilpailun.

Toki ranskalaisuus oli joillakin aloilla muodikasta ja maa oli monessa suhteessa ajan hermolla. Kulttuurin uutuudet syntyivät yhä Ranskassa ja nimenomaan Pariisissa, joka oli tuon maan ehdoton keskus vailla vertaa.

Se oli myös vieläkin aika pitkälti maailman muotien keskus, ainakin suuremmalla oikeudella kuin Berliini, Moskova, Lontoo tai edes New York. Aasialaisia tai edes eteläamerikkalaisia kaupunkeja ei tässä asiassa tarvinnut ottaa lukuun, afrikkalaisista puhumatta.

Niinpä nykyajan saattoi kuvitella löytävänsä parhaiten juuri Pariisista, ellei sitten uskonut Berliinin tai Moskovan lupauksiin, mutta niitäkin alettiin antaa vasta 1930-luvulla, kun niillä oli jotakin esitettävää.

Pariisi oli joka tapauksessa yhä ihmeidensä puolesta näyttävimpiä. Maailmannäyttelyn jäljiltä jäänyt Eiffel-torni kuului yhä maailman vaikuttavimpiin rakennelmiin. Gare du Nordin kaltaiset valtavat asemat symbolisoivat uudenlaista elämäntapaa kirkkaine kaarivaloineen ja loputtomine ihmisvirtoineen. Maanalaisen junat, tuhannet automobiilit ja lentokoneet kuljettivat uuden sukupolven ihmisiä hurjaa vauhtia paikasta toiseen.

Kaikki tässä maailmassa oli muuttunut tavattoman nopeasti ja tuntui muuttuvan yhä. Musiikkikaan ei ollut enää samaa kuin ennen, vaan tuntui ilmentävän suurkaupunki-ihmisen uutta hermostuneisuutta, joka paradoksaalisesti ilmeni neekerirumpujen rytmeinä.

Paavolainen ilmeisesti ajatteli löytäneensä nykyajan, mutta millainen se oikeastaan oli? Mitä se kantoi kohdussaan? Oliko kaikessa tuossa uudessa elämänmuodossa itse asiassa havaittavissa muuta kuin lisääntynyttä nautinnonhalua, hetkessä elämistä ja kiihkeää elämänrytmiä? Mitä ylenmääräinen nopeus merkitsi? Minne oikeastaan oltiin matkalla?

Nykyajan perspektiivistä katsoen tiedämme, että oltiin matkalla alaspäin sikäli kuin kyse oli Ranskan ja Pariisin ja jopa Euroopan merkityksestä maailmassa. Uusi maailma oli nopeasti tekemässä tuloaan ja se tuli olemaan Moskovan ja New Yorkin maailma. Euroopan asema maailman mahtina oli jo tuomittu menetetyksi, vaikka se kulttuurisesti olikin yhä johdossa.

Nykyinen Pariisi mustankirjavine väestöineen ja röyhkeine kerjäläisineen saattaa hyvinkin olla osuva kuva tulevaisuuden olennaisista piirteistä. Entisen kodikkuuden ja intiimin turvallisuuden sijasta siellä vallitsee jopa tietty pelon ilmapiiri, joka on johtanut turistien joukkopakoon. Paavolaisen aikojen futurismia ei kannata sieltä etsiä.

Mikäli tänä päivänä haluaa mennä etsimään nykyaikaa, sitä, joka huomennakin on tässä maailmassa tärkeää ja keskeistä, lienee syytä mennä Eurooppaa kauemmas.

Paavolainen arveli vuonna 1929, että Detroit olisi tulevaisuuden symboli. Hänen kirjassaan on katukuva sieltä: ilmalaiva leijuu autojen täyttämän bulevardin yllä ja kuvatekstin mukaan kyseessä on Majakovskin ylistämä ”elektro-dynamo-maagillinen kaupunki”.

Ehkä asia todella on niin, että Detroit todella kuvaa yhden aikakauden pyrkimyksiä, niiden nousua, kulminaatiota ja loppua? Se ei kuitenkaan ole ainakaan vielä koko lännen kuva. Itse asiassa monet Euroopan vanhoista, keskiaikaisista tai jo roomalaisten perustamista keskuksista kukoistavat yhä. Brugge tai Gent eivät enää ole Euroopan keskuksia, mutta Bryssel on.

Brysselillä on kuitenkin rajoituksensa. Se on tärkeä paikka symbolisesti, mutta ristiriita sen pyrkimysten ja kyvyn välillä on huutava. Brysselin pikku ravintolat simpukoineen liittyvät pikemminkin eilisen nostalgiaan kuin siihen tulevaisuuteen, joka on täällä jo tänään. Koko EU on jotenkin Brysselin sivussa ja elää siitä riippumatta.

Voidaan kysyä, onko edes New York tämän päivän maailman todellinen keskus. Itse asiassa tuntuu siltä, että siitä on yhä suuremmassa määrin tullut erään menneen aikakauden symboli, yksi Amerikan maakunta muiden joukossa, joka ei enää edusta sen terävintä kärkeä. Se asema on nyt länsirannikolla, San Franciscon lahden seutuvilla Piilaaksoineen tai sitten Los Angelesissa ja muissa vastaavissa uudemmissa keskuksissa.

Kiinan metropolit edustavat epäilemättä nyt jossakin mielessä kehityksen kärkeä. Peking edustaa myös valtaa ja Shanghai uutta, mieletöntä dynaamisuutta, joka tuntuu suoltavan pilvenpiirtäjiä toisensa perään haudaten alleen eilispäivän maailman. Ne ovat vaikuttavia, mutta onko niissä myös eurooppalaisen ihmisen nykypäivä tai tulevaisuus? Ehkä sitä on sentään etsittävä Euroopasta.

Lontoo voisi olla hyvä kandidaatti. Kaupunkina se on historiansa puolesta hyvin merkittävä ja tänäkin päivänä se on yhä paljon enemmän kuin vain maansa pääkaupunki.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten Lontoo oli maailmanvallan pääkaupunki ja Whitehallilta ja Downing Streetiltä käsin hallittiin imperiumia, jossa aurinko ei koskaan laskenut. Samaan aikaan Englannin pankki oli punta-alueen keskus ja maailman toinen suuri finanssikeskittymä.

Kaupunkina Lontoo oli jonkin aikaa maailman suurin kahdeksalla miljoonalla asukkaallaan. Sen jälkeen New York jätti sen varjoonsa ja nykyään se kuuluu jo väkilukunsa puolesta suurkaupunkien keskiluokkaan. Megalopolisten aika on nyt tullut ja niistä suurin osa on Euroopan ulkopuolella.

Toki Lontoo on koko ajan kehittynyt. Kuuluisat savusumut ja Thamesin kauhistuttavat saastekertymät ovat hävinneet ja julkinen liikennekin sujuu kohtalaisesti, vaikka kaupunki ei olekaan kokenut samanlaisia asemakaavan mullistuksia kuin vaikkapa Pariisi ja Moskova, joissa raivattiin tilaa nykyaikaiselle liikenteelle.

Lontoon suuruus perustuu nykyään pitkälti sen kulttuuriseen arvovaltaan. Englannin kieli on kansainvälisissä yhteyksissä tullut yhä yksinomaisemmaksi kommunikaation välineeksi ja tämä on osaltaan houkutellut kaupunkiin myös superrikkaita kaikkialta maailmasta, esimerkiksi Venäjältä.

Lontoo on hieman yllättäen ollut myös nuorisomuotien mekka jo 1960-luvulta saakka. Beatlesit symbolisoivat nuorisokulttuurin ensimmäistä sukupolvea ja pitääkseen mainetta yllä on turismiteollisuus lanseerannut tunnuksen Cool Britain!

Tämä viittaa siihen, että nuorisokulttuurin piirissä arvostusta nauttii asenne tai pikemmin poseeraus, jolle on ominaista tietty viileys ja innostumattomuus, josta tuntee kaiken jo kokeneen henkilön. Aiemmin käytettiin ranskalaista ilmausta blasé.

Kyseessä on tietenkin ikivanha lapselliseen psyykeen vetoava asenne, kun nuoren henkilön demonstroima kokeneisuus ja halu toimia makutuomarina herättää ihailua niissä epävarmoissa ikätovereissa, joiden oma kokemusmaailma on vielä rajoittunut.

Etenkin 1970-luvulta lähtien vanha ja hyvin konservatiivisena pidetty Britannia alkoi muuttua. Muutoksella oli nuorekas leima, suorastaan lapsellinen.

Lyhyessä ajassa vanha iloinen Englanti menetti vanhat ylpeydenaiheensa. Hiili ja teräs muuttuivat menneisyyden painolastiksi ja menettivät kilpailukykynsä. Laajamittainen autoteollisuus kuihtui eikä lentokoneistakaan löytynyt pelastusta hiipuvalle taloudelle.

Thatcherin hevoskuuri puri omalla tavallaan ja Britannia pääsi jälleen kasvu-uralle, vaikka sen vanha uraauurtava kansallinen saavutus, hyvinvointivaltio sai väistyä uuden karkean kapitalismin tieltä. Vanhat säätyvallan jätteet säilyivät Britanniassa paremmin kuin esimerkiksi Ranskassa, joka lukuisiin vallankumouksiinsa sai merkitä vielä vuoden 1968.

Toki kehitys on merkinnyt myös Englannin kulttuurista alaluokkaistumista. Vanha joutilasluokka, jota sosiaalisesti heränneet kriitikot olivat parjanneet jo 1800-luvulta lähtien, osoittautui sitkeähenkiseksi ja eristäytyi omaan elämäänsä hovin suojeluksessa.

Tasavaltalaiset ja muut vanhan establishmentin kriitikot tekivät aristokratiasta karkeaa pilaa ja roskalehdistö suorastaan eli seuraamalla herpaantumatta hovin inhimillisiä tragedioita.

Siitä huolimatta rojalismi oli ylitsevuotavaa, mikä näkyi prinsessa Dianan kuoleman jälkeen niissä kukkavuorissa, joita kertyi Kensingtonin palatsin aidan taa.

Vallankumouksilta säästynyt Englanti on kuin onkin säilyttänyt jotakin Euroopassa ainutlaatuista vanhasta itsestään.

Jos etsii nykyaikaa Lontoosta, saa todeta, että myös historiaa pidetään siellä näkyvästi esillä. Mutta sitähän tehdään Pariisissakin. Kukapa tulisi näihin kaupunkeihin ennen muuta ihastelemaan Defensen tai Canary Wharfin kalseita pilvenpiirtäjiä?

Tower, British Museum, Westminster Abbey ja Saint Paul’s ovat Lontoon kohokohdat siinä kuin Eiffel-torni, Louvre ja Sacre-Coeur Pariisin.

On itse asiassa hämmentävää huomata, miten vähän suuria arvorakennuksia näihin kaupunkeihin nousi imperiaalisen loiston päivinä. Pariisissa ovat toki Invalidihotelli ja Riemukaari ja Lontoon Towerin sillan ja Westminsterin palatsin eli parlamenttitalon lisäksi ehkä pari museota ja rautatieasemaa voi lukea samaan sarjaan. Kaiken kaikkiaan siirtomaamenneisyys näyttää kuitenkin arkkitehtuurin alalla tuottaneen lähinnä muutaman suurikokoisen viraston ja siinä kaikki.

Eipä sikäli, että kadun mies kaipaisi mahtirakennuksia. Moskovan toteutumatta jäänyt Neuvostojen palatsi ja Berliiniin suunniteltu maailman napa jäivät molemmat paperille, mutta se tuskin turistia häiritsee.

Euroopan suurkaupungit vetoavat hengellään. Niillä on yhä genius loci, jota on turha etsiä vaikkapa Shanghaista. Nykyään näissä megalopoliksissa, jotka vielä hiljattain kauhistuttivat ilma- ja vesiongelmillaan ja kaoottisella liikenteellään, alkaa olla myös miellyttävää, inhimillistä mukavuutta. Se on uusi ilmiö ja esimerkiksi Moskovassa ja Pietarissa se on vasta aivan hiljattain saanut jalansijaa. Aiemmin suurkaupunki oli useinkin ihmiselle vihamielinen asfalttiviidakko.

Lontoo on nykyään, etenkin kesäiseen aikaan, melkoinen keidas. Katukahvilat, jollaisia aikoinaan oli miltei vain Pariisissa, täyttävät nykyään useimmat vilkkaat kadunvarret. Pubit, vanha englantilainen instituutio, pitävät yhä pintansa ja ovat levinneet koko maailmaan.

Samuel Johnson, tuo historian hahmoista englantilaisin, sanoi, että se, joka on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään.

Lontoon puistot ovat yhä hämmästyttävän hoidettuja ja viihtyisiä ja Thamesin rannat ovat kävelijän keidas. Se, joka viihtyy kirjakaupoissa, on Lontoossa ehdottomasti oikeassa paikassa ja maailman kaikista mahdollisista etnisistä ravintoloista useimmat löytyvät Lontoosta.

Se, joka osaa etsiä museoista muutakin kuin joidenkin esineiden harvinaisuutta tai kummallisuutta, löytää Lontoosta loputtoman rikkauden, jonka tyhjäksi ammentamiseen ihmiselämä ei riitä.

Lontoo on myös klubien luvattu maa, mikä ei aina välttämättä hyödytä niitä, jotka eivät ole jäseniä, mutta usein niiden ravintolat ovat avoimia muillekin. Sunnuntain Sunday roast tarjoaa yllätyksen niille, jotka ovat uskoneet, ettei maassa muka osata tehdä hyvää ruokaa.

Itse kävin Pariisissa ensimmäistä kertaa vuonna 1967, jolloin sen asukkaiden ylivoimainen enemmistö oli ranskalaista. Toki oli mahdollista löytää myös jokunen vietnamilainen ravintola ja mahgrebilaisia kasvoja, mutta kaupungin ranskalaisuus oli aivan jotakin muuta kuin sittemmin 1990-luvulla ja myöhemmin.

Lontoossa kävin ensi kertaa vasta 1980-luvulla ja kaupungin etninen kirjavuus oli jo tuolloin silmiinpistävä. Ensimmäiset rotumellakatkin oli jo pidetty Brixtonissa. Se oli laadullisesti uusi ilmiö, joka säikähdytti kaikki. Enoch Powellin voimallisia ennustuksia monikulttuurisuuden vaaroista alettiin ottaa vakavasti ja muuttoliikettä rajoitettiin.

jo 1980-luvulla näytti lähes koko vähittäiskauppa, tarkoittaen pieniä ruokakauppoja, olevan intialaisten käsissä. Öljysheikit puolestaan rynnistivät ostamaan kaupungin helmiä sellaisia kuin Harrodsin tavaratalo ja yhä useammassa ravintolassa kerrottiin ruoan olevan halalia ja henkilökunta käytti asuja, jotka olivat peräisin kaukomailta.

Tämä oli periaatteellinen uutuus. Siirtomaiden eliittihän oli jo parisataa vuotta pyrkinyt käyttämään nimenomaan eurooppalaista pukua osoittaakseen päässeensä pois takapajuisuudestaan. Nyt kannettiin vanhan emämaan pääkaupungissa ylpeinä oman uskonnon lippua ja kieltäydyttiin kopean vihamielisesti myymästä alkoholia, jos joku sitä erehtyi kysymään. Lontoon nykyisen pormestarin nimi on muuten Sadiq Khan.

Nykyään Lontoon koululaisista jo kolmannes on sellaisia, joiden äidinkieli on muu kuin englanti. Mitä tämä tarkoittaa tulevaisuudessa voi vain kuvitella. Sen merkitystä on kuitenkin vaikea ennalta arvioida. Selvää joka tapauksessa on, että englantilaiset ovat halunneet kieltäytyä olemasta vapaata riistaa maahanmuuttajille. Tämä näyttää olleen keskeinen tekijä myös siinä kansanäänestyksessä, jossa voittivat ne. jotka haluavat erota EU:sta.

Muuan tuttavani, joka asemansa takia silloin tällöin joutui tapaamaan kuningatarta, kertoi tämän päivitelleen niitä ongelmia, joita öljysheikkien löysä raha toi tullessaan: parhaat hevosetkin ostettiin pois Englannista.

Ylellisyystavaroiden markkinoiden keskus oli nyt jo muualla kuin vanhassa Euroopassa. Lähi-itä, joka ei öljyn ohella itse kyennyt tuottamaan mitään, pystyi sen sijaan käyttämään valtavia summia erilaiseen turhamaisuuteen ja itsekorostukseen.

Sitten tulivat venäläiset ja ruvettiin puhumaan jopa Londongradista. Pariisi oli Neuvostoliiton aikoina kangastellut venäläisten mielessä tarunhohtoisena luvattuna maana, jonne myös kansalaissodan häviäjät ja vainotut aristokraatit olivat paenneet: prijut emigranta svodobnyj Parizh, laulettiin kielletyssä iskelmässä.  Ranska ja Pariisi olivat olleet vapaamielisyyden keskuksia aina Kolmannen tasavallan militantin liberalismin päivistä saakka. Nyt sen paikan on ottanut Lontoo.

Venäläisiä Lontoossa sanottiin jo muutama vuosi sitten asuvan jo peräti neljäsataa tuhatta ja määrä lienee vain kasvanut. Kannattaa panna merkille, että nuo superrikkaat ja etenkin heidän jälkeläisensä ovat yleensä muuttaneet juuri sinne eikä Atlantin taa.

Englannin ja Venäjän viralliset suhteet ovat huonot johtuen muun muassa tunnetusta polonium-murhasta, jonka selvittämisen Venäjän hallitus on estänyt. Siitä huolimatta juuri Lontoo on vetänyt puoleensa enemmän venäläisiä uusrikkaita kuin mikään muu paikka.