Taantumusmiehen mietteitä

Taantumusmiehen mietteitä

Joseph de Maistre, Mietteitä Ranskasta. Suomennos ja esipuhe Mika Keränen. Kiuas 2018, 246 s.

Motto:

King Louis was the King of France in times of Revolution

A-way, haul away, oh haul away, Joe!

Then Louis had his head cut off, which spoiled his constitution,

A-way etc.

(Vanha englantilainen sea-shanty)

Sen, joka haluaa ymmärtää nykyaikaa, kannattaa tutustua huolella Ranskan vallankumoukseen.

On itse asiassa hämmästyttävää, miten täydellisesti Ranskan suuren vallankumouksen ajatuksenjuoksut kertautuivat Venäjän vallankumouksessa. Usein voidaan todeta Leninin suorastaan kopioineen ranskalaisia esikuviaan, niistä kurjimpia, voi liioittelematta sanoa.

Absurdilta tuntuu, kun vielä tänäänkin voi Pietarissa löytää vaikkapa katukilven Robespierren rantakatu (Набережная Робеспьера), tai Marat’n katu (Улица Марата). Jälkimmäiselle ei ole kuulemma oikein kehdattu palauttaa vanhaa nimeään, sillä se oli alunperin Grjaznaja ulitsa, likainen/lokainen/törkyinen katu. Kehottaisin kuitenkin vielä harkitsemaan asiaa.

Ajatus vallankumouksista historian vetureina ja Ranskan vallankumouksesta suurena siunauksena ja edistysaskeleena, on syvälle syöpynyt Euroopan kansojen historialliseen muistiin. Itse asiassa vasta vuonna 1989, kaksisataavuotisjuhlia vietettäessä, alettiin Ranskassakin vakavasti uudelleenarvioida noita tapahtumia.

Venäjällä Lenin ja hänen seuraajansa siis joka tapauksessa tunsivat jatkavansa suurten ranskalaisten edeltäjiensä töitä ja samalla koko ihmiskunnan edistyvää kehitystä sen kärkijoukkona. Tuon edistysajatuksen näkyvimpiä kehittäjiä oli Condorcet, jota sankarimme, eli siis de Maistre synkästi vihasi.

Joseph de Maistre ei ollut ranskalainen. Itse asiassa hän toteaa, ettei ole koskaan edes Ranskassa käynytkään eikä tunne siellä ketään. Hänen isänmaansa oli Savoiji ja pääkaupunkinsa Torino. Sen valtakunnan täysivaltaisena edustajana hänet lähetettiin Pietariin, jossa hän kirjoitti muun muassa tunnetun kirjansa Pietarin iltoja (Soirées de Saint-Petersbourg).

Siinä on muuan kohta, jossa kirjoittaja filosofoi pyövelin ammatista ja ikään kuin ylistää sen siunauksia. Yhteyksistään irrotettuna se on palvellut sitä helppohintaista propagandaa, jolla de Maistren ajattelua on haluttu mitätöidä ja tehdä vihattavaksi.

Kuten Mika Keränen teoksen ansiokkaassa esipuheessa kertoo, de Maistre oli syvästi uskonnollinen ja hänen ajattelunsa perustana oli käsitys Jumalan johdatuksesta, joka ilmeni muun muassa siinä, että Ranskan vallankumous rankaisi itseään hirveällä tavalla.

Filosofismi, kuten kreivi nimitti aikansa yhtä pinnallista kuin vaateliastakin muotiaatteilua, perustui muutamaan suureen perusvirheeseen, joiden johdosta se ei kyennyt käsittämään todellisuutta adekvaatisti. Niin sanotun järjen argumenteilla se pilkkoi orgaaniset ja jopa mystiset instituutiot palasiksi ja rakenteli kestämättömiä korttitaloja.

Kaikki valtiollinen ja yhteiskunnallinen ajattelu filosofisteilla perustui ajatukseen abstraktista ihmisestä, joka oli kaikkialla samanlainen ja samalla tavoin muovailtavissa. Tosiasiassa mitään ihmistä ei edes ollut olemassa, oli vain erilaisia kansoja ja niiden jäseniä.

Monarkia oli kreiville pyhä asia ja Ludvig XVI:n teloittamisella oli paljon suurempi merkitys kuin millään muulla vallankumouksen aikaansaannoksella eli siis rikoksella. Itse asiassa jo fryygialaismyssyn painaminen herran voidellun päähän oli se kauhistus, jonka jälkeen mikään ei enää ollut ennallaan.

Monarkin pyhyys oli maailman mystisyyteen uskovan vapaamuurarin ja martinistin ajattelussa luonnollista. On kiinnostavaa, että tätäkin päivänä Venäjällä on merkittävä joukko niitä, jotka pitävät tsaarin murhan mystistä merkitystä valtavana. Asiasta voi vakuuttua käymällä Jekaterinburgin veren päälle rakennetussa kirkossa ja kuuntelemalla oppaan selostusta. Siellä ja muuallakin on myynnissä myös aihetta käsitteleviä kirjoja.

Kiinnostava analogia Venäjään on myös se, että kuten de Maistre, myös monet venäläiset uusslavofiilit julistavat uskovansa, että kaitselmuksella sentään oli oma tehtävänsä annettavana myös vallankumoukselle. Venäjän tapauksessa se suojeli maata länsimaiselta kulttuuriselta saastalta. Ranskassa uskoi de Maistre kristillisen sivilisaation syntyvän vallankumouksen jälkeen uudistuneena ja nuortuneena.

Mietteitä Ranskasta on vain yksi de Maistren merkittävistä kirjoituksista ja se on kirjoitettu suurta ajankohtaista tilausta ajatellen: kirjoittaja perustelee monin tavoin restauraation eli kuninkaanvallan palauttamisen välttämättömyyttä ja siunauksellisuutta ja tekee vertailuja Englannin vallankumoukseen, joka tapahtui edellisellä vuosisadalla.

Kaikki ei toki mennyt niin, kuin kirjoittaja ennusteli, mutta ns. tulevaisuuden tutkimushan on aina ollut vaikea laji, kun ei ole käsillä mitään, mitä tutkia.

Kääntäjä huomauttaa esipuheensa lopulla, että mikäli eurooppalaiset kansakunnat mielivät välttää lopullisen tuhonsa, niiden on uskallettava joiltakin osin arvioida radikaalisti uudelleen vuoden 1789 perintö.

Itseäni tuo sana ”radikaalisti” hieman kammottaa, mutta uskon, että asiallisesti kirjoittaja on oikeassa. De Maistren teokset ovat tärkeitä kaikille aikakaudesta (ja omasta ajastamme) vakavasti kiinnostuneille juuri siksi, etteivät ne edusta ns. modernia ajattelua, vaan sen vaihtoehtoa.

Ajatus siitä, että Ranskan vallankumous olisi merkinnyt koko länsimaisen sivilisaation irtautumista omasta todellisesta perinnöstään ja lähtemistä ajelehtimaan ei toki ole uusi. Lähtöruutuun ei varmastikaan ole paluuta, mutta on varsin terveellistä palata katselemaan tuon suurten ratkaisujen ajan maailmaa.

Kustantajalle taas kiitoksia kulttuurityöstä ja kääntäjä/kommentoijalle hyvästä suorituksesta.

Kansa kaikkivaltias

Kansa kaikkivaltias

Tunnettu rojalisti Joseph de Maistre kirjoitti aikanaan Ranskan vallankumouksesta, ettei mikään itsevaltias olisi voinut rangaista kumouksellisia yhtä kaamealla tavalla kuin nämä rankaisivat itse itseään.

Hirmuvalta pudotti päät kymmeniltä tuhansilta, kun taas monarkia olisi tuominnut kuolemaan ehkäpä puolen kymmentä syyllistä.

Syyllisethän toki olivat kysymyksessä eivätkä viattomat uhrit. He olivat syyllisiä vallankukoukseen. Ranskan suuressa vallankumouksessa tapahtui sama itserankaisu kuin sittemmin Venäjällä. Sillä, mitä on pidetty historian ironiana, voidaan kuitenkin nähdä oma mielekkyytensä.

Tärkeässä pikku kirjasessaan Voivatko bolševikit säilyttää valtiollisen vallan? Lenin hahmotteli vallankumouksellisen vallan erikoisuuksia.

Jos pitäisi vaikkapa karkottaa kodeistaan maksukyvyttömiä vuokralaisia, olisi tsarismin turvauduttava suureen poliisijoukkoon vihamielistä ympäristöä vastaan. Loppujen lopuksi sen olisi tuotettava paikalle sotilaitakin ja ehdottomasti joltakin kaukaiselta paikkakunnalta, jotta ne eivät olisi solidaarisia sorron kohteiden kanssa ja saisi itse kumouksellista tartuntaa.

Vallankumouksellinen valta sen sijaan karkotti kodeistaan tai ahdisti entistä pienempiin tiloihin rikkaita ja riistäjiä. Tähän työhön oli koko naapurusto valmis eikä erityisiä järjestyksen valvojia edes tarvittu.

Aivan samaan tapaan kansa oli kaikkialla niiden puolella, jotka ottivat rikkailta heidän muutakin omaisuuttana ja jakoivat sen keskenään. Tässähän oli verraton hallitsemisen periaate, riemuitsi Iljitš, tuo vuosisataisnero.

Siihen tapaan asioita sitten hoidettiinkin aina Stalinin kollektivisointiin ja jopa suureen terroriin saakka: kansajoukot mobilisoitiin toimintaan. Syntyi puhdasta jälkeä.

Niin Ranskan vallankumous, Pariisin kommuuni, Venäjän vallankumous kuin Suomen vuosi 1918 ovat esimerkkejä kansan vallasta. Mikään yksinvaltainen järjestelmä ei olisi järjestänyt sellaisia verilöylyjä, kuin kansa kaikkivaltias.

Varsinkaan sillä ei olisi ollut varaa eikä haluakaan kehuskella moisella barbarialla, kun taas kansaa on viimeiset pari sataa vuotta opetettu pitämään tahtoaan pyhänä vaikka kyseessä on perimmältään vain lauman eläimellisyys.

Jaakko Paavolainen, joka ensimmäisenä kunnolla perkasi Suomen vuoden 1918 tihutyöt, otsikoi punaisesta ja valkoisesta terrorista ja vankileireistä kertovan kirjansa ”Kansallinen murhenäytelmä”.

Sitähän se toki oli. Murheella oli ja on syytä muistaa sitä alennustilaa, johon maamme tuolloin suistui. Toki ensimmäisenä, kun kerran mielettömyyteen oli suistuttu, tunki pinnalle viha ja katkeruus. Toisella puolella esiintyi vihan rinnalla myös voitonriemuista ylvästelyä. Katumusta aivan ilmeisesti myös oli, mutta aika vähän sitä pintaan nousi. Jotkut Ottovillet suostuivat pahoittelemaan vain väkivallan välttelyä.

Saksan ns. Historikerstreitissa, jossa Hitlerin liikettä pyrittiin selittämään, muodostui avainkäsitteeksi ”itämainen teko”. Leninin ja Stalinin terrori olivat ennen Hitlerin terroria ja siis ne varsinaiset barbarian alkumuodot. Hitler reagoi niihin, vaikka ehkä ei kannata sanoa, että hän vain reagoi.

Joka tapauksessa, kun terrorin häpeä on painanut saksalaisia, on syy tavalla tai toisella yritetty vierittää sinne, mistä se on ennenkin löydetty ja jonne se jotenkin luontevasti tuntuu sopivan, eli siis itään, pois sivistyneestä Euroopasta. Kansa nyt ei ainakaan moisista vastaa, sillä se on pyhä.

Meillä, kuten tunnettua, kansa eheytyi talvisodassa, kun kaikki tunsivat velvollisuudekseen nousta itäisen terrorin ja barbarian maahantunkeutumista vastaan. Se tarjoutui tulemaan maahamme O.V. Kuusisen johdolla ja jopa runsain myötäjäisin, mutta tällä kertaa kansa ei halunnut ottaa sitä vastaan, vastoin odotuksia.

Tämä tosiasia, jota on kutsuttu sekä ihmeeksi että ihmeiden ihmeeksi, kaipaa tosiaan selitystä. Äkkiäpä oli kansa oppinut. Toki koulukaan ei ollut pelkästään kova, vaan suoranainen hevoskuuri, jollaisilla heikompia potilaita tapetaan. Kansakin lähes teki itsemurhan.

Maailmansotien välisenä aikana puhuttiin usein siitä, että demokratia oli Suomessa ennen vapaussotaa mennyt liian pitkälle, ettei kansa ollut sitä kestänyt. Jotkut halusivat sen vaihtoehdoksi lujaa hallitusvaltaa, mutta olisiko koko kansa tuntenut sellaisen omakseen vuonna 1939? Sopii epäillä.

Kannattaa myös muistaa, ettei talvisodan yksimielisyys ollut itsestäänselvyys, uskallan jopa epäillä, että se oli aika heikoissa kantimissa aina siihen saakka, kun pommit putoilivat Helsinkiin ja kranaatit Rajajoen länsipuolelle.

Stalin ei olisi tehokkaammin voinut yhdistää Suomen kansaa, kuin lähtemällä ylimieliseen sotaretkeen, jonka valehteli avunannoksi maamme kapinallisille, joita ei ollut.

Joka tapauksessa talvisodasta tuli oikeasti se vapaussota. Siksi onkin luonnollista, että itsenäisyyspäivänä ei yleensä puhuta mitään vuodesta 1917, mutta kyllä sitäkin enemmän talvisodasta ja sen jatkokurssista.

Talvisodan sankaritarina oli sitä luokkaa, että vuoden 1918 onneton sota jäi kokonaan sen varjoon ja alun jälkeen se suorastaan unohdettiin, jopa määrätietoisesti ja aktiivisesti. Molemmat sodat oli helppo mieltää sekä kansan että sen kansanvaltaisen järjestelmän puolustamiseksi, mitä ne toki olivatkin.

Samalla niiden häpeä, jotka olivat aloittaneet vuoden 1918 sodan ja vieläpä yrittäneet jatkaa sitä vuonna 1939, kasvoi niin suureksi, että koko asiasta pidettiin molemmin puolin parempana vaieta. Valkoisen terrorin aiheuttama häpeä ei tosin samassa määrin noussut pinnalle, koska sen laajuutta ja luonnetta ei yleisesti ymmärretty ennen Väinö Linnan kuvauksia ja Jaakko Paavolaisen tutkimuksia.

Kuten sanottu, Paavolainen nosti päällimmäiseksi murheen. Tragedialla ei välttämättä ole inhimillistä syytä. Kaikkihan on lopultakin jumalallisissa eli siis kansan käsissä ja kohtaloa voi valittaa, mutta turha sitä on tuomita.

Mutta kyllä kapinalla oli selvät, ihmishahmoiset aloittajansa ja heidän vastuutaan tapahtuneesta ei voi puhtaaksi pestä. Sama koskee toki myös niitä, jotka tehtailivat teloituksia oudon massahysterian vallassa. Kansa se oli asialla, ei valta, joka olikin hajonnut kappaleiksi.

Vuoden 1918 sota, jos mikä oli kansanvaltaa, jarruttoman demokratian aiheuttama katastrofi. Suomen poliittinen järjestelmä oli maailman demokraattisin, mikä usein unohdetaan. Naisillakin oli paitsi äänioikeus, myös vaalikelpoisuus. Mutta keväällä 1918 ei ollut erotuomaria. ei ole ihme, että kuningastakin kaivattiin.

Voidaan sanoa, ettei sosialidemokraattien eli siis kansan enemmistön pää kestänyt vuoden 1916 vaalivoittoa. Kun enemmistö uusissa vaaleissa menetettiin, olisi pitänyt ottaa lusikka kauniiseen käteen, mutta sen sijaan ruvettiin kuuntelemaan demagogeja, jotka houkuttelivat avoimeen väkivaltaan, itämaiseen tekoon…

Maailmansotien välisenä aikana yrittivät jotkut kirjailijat selvittää itselleen ja muille, mitä oikein oli tapahtunut. Keväällä 1918 oli vaivuttu sellaiseen barbariaan, jota ei kukaan olisi edellisen vuoden keväällä edes kuvitella. Toki asioita pyrittiin myös rationalisoimaan ja luomaan murhenäytelmästä sankaritarua, mutta lieneekö se vakuuttanut muita kuin niitä, jotka sitä tarvitsivat.

Murhenäytelmä-skenaariossa on aina tilaus katumukselle ja itserajoitukselle eli niille samoille asioille, joita Solženitsyn katsoi Venäjän tarvitsevan neuvostokauden murhenäytelmän jälkeen. Epäilemättä myös sotia -kaikkiakin- voitaisiin ja pitäisi käsitellä samassa hengessä.

Ikävä kyllä, murheen ja katumuksen sijasta näemme yhä enemmän riekkujaisia. On outoa nähdä, miten teloitettujen haudoilla harjoitetaan, noin vertauskuvallisesti sanoen, masturbointia vielä sadan vuoden kuluttua tapahtumista. Tämä siis Suomessa, Venäjällä on omat riekkujaisensa, joita saamme taas pian seurata.

Tässä kaikessa on jotakin meidän ajallemme tyypillistä. Luulen, että aikakauttamme tullaan kerran kutsumaan kansan sentimentaalisuuden ajaksi. Pari sataa vuotta sitten muodikkaat keikarit pitivät aina mukanaan suurta nenäliinaa, johon sitten passasi näyttävästi niistää onnettomuutensa tuotteita.

Nykyään kaikenlaiset uhrit ovat kovassa huudossa eikä uhriutumiseen tarvita sen kummoisempaa syytä kuin kymmeniä vuosia sitten tapahtunut hipaisu pakarasta. Sellaisen ajatellaan jo riittävän ihmisparan elinikäiseen traumatisoitumiseen. Hyvitystä tietenkin on vaadittava.

Mutta kun kaikki eivät oikein voi itse olla uhreja, kannattaa etsiä sopivia kohteita, joiden kohtaloa voi sitten itkeä ja vaatia ainakin henkistä hyvitystä muulta ihmiskunnalta, vaikkapa omalle poliittiselle liikkeelleen, jolla aikoinaan oli vastuu koko helvetin irti päästämisestä.

Itse en oikein jaksa noista hengellisistä harjoituksista innostua enkä edes ottaa niitä vakavasti. Sen, mitä tapahtui sata vuotta sitten, pitäisi olla meille varoittavana esimerkkinä siitä, miten uskomattoman lähellä meitä ja viatonta arkipäiväämme on tolkuton väkivalta. Pidäkkeetön kansan valta on sitä.

Jos -ja pelkään sanoa ”kun”- se päästetään purkautumaan, alkavat ihmiset toimia laumaeläiminä ja syödä toisiaan kuin rotat. Historian pitäisi kyetä meitä siitä varoittamaan. Kansalliset katumusharjoitukset jäivät kenties aikanaan kesken, päätellen siitä, että noita haudoilla räppääjiä taas ilmestyy näkösälle. Vai onko kyse yksinkertaisesti barbarian ikuisesta houkutuksesta?

Mannerheimiä

Mannerheimiä

Mikko Uola, Marskin ryyppy. Marsalkkamme juomakulttuuria Chevalier-kaartista ylipäällikön ruokapöytään. SKS 2002, 165 s.

Matts Dumell, Kun Mannerheim valitsi Suomen. Teos&Förlaget 2017, 211 s.

Mannerheim-bibliografiakin on takavuosina ilmestynyt, mutta on jo toivottoman vanhentunut. Pelkästään viimeksi kuluneen vuoden aikana mannerheimianaa on taas karttunut ainakin kymmenkunnan teoksen verran. Helka-hakukone antaa sanalle Mannerheim 846 osumaa, joskaan kaikki eivät toki ole napakymppejä.

Joka tapauksessa sitä aina välillä kuvittelee, että aiheesta nyt on varmaankin sanottu kaikki ja vähän joka näkökulmasta. Mutta tämä aihepiiri taitaa kuulua niihin loppumattomiin. Mannerheimista ei ilmesty pelkästään erikoisteoksia tuon tai tämän asian kannalta, olipa kyseessä herkuttelu, metsästys, sodanjohtaminen tai vastaava. Myös uusia Mannerheim-elämäkertoja on aivan hiljattain ilmestynyt parikin.

Kauppa tietenkin käy ja mainosmiehet hehkuttavat näkökulmien uutuutta ja mullistavuutta. Itselläni lienee puolen sataa Mannerheim-kirjaa ja olen kyllä päässyt siihen käsitykseen, että tuo nykyinen kirjatulva ei ole paljon lisännyt siihen, mitä aiheesta jo tiedetään. Toisaalta kyse on tietysti siitä, kuka tietää ja kuka ei.

Mutta eipä minulla tähän asiaan ole huomauttamista. On hienoa, jos ihmiset lukevat kirjoja, joista voi jotakin oppia ja jokaisesta kirjastahan voi. Mannerheimin elämä on sen verran epätavallinen ja paradokseja täynnä, ettei liene edes mahdollista, että siitä voisi laajoilla kansankerroksilla olla asiallinen kokonaiskäsitys. Se edellyttää myös merkittäviä historiatietoja.

Matts Dumellin kirja on siitä erikoinen, että tekijä on turvautunut etupäässä vanhaan kirjallisuuteen, joka nyt on käytännössä unohdettu.

Ratkaisu on yllättävänkin hedelmällinen. Vanhoissa esityksissä näemme vain oman aikansa jälkiviisauden, emme omaamme. Sitä paitsi esille putkahtelee unohdettujakin detaljeja, muun muassa densikkä eli sotilaspalvelija Karpatšovista, joka usein unohdetaan.

Dumell esittää Mannerheimin Suomeen tulemisen suurena valintana, mikä tuntuu hieman liioitellulta. Hänen kaltaiselleen upseerille ei Venäjän armeijassa ollut Helmikuun vallankumouksen, saati sitten bolševikkivallankumouksen jälkeen käyttöä.

Eurooppa alkoi täyttyä venäläisistä emigranteista ja Suomi oli se paikka, jossa Mannerheimille oli suuri rooli tarjolla. Perheetöntä miestä, siis sellaista, jota ei olisi voitu panttivangeilla kiristää, bolševikitkaan eivät hevin olisi ottaneet palvelukseen, puhumatta että Mannerheim olisi sinne vapaaehtoisesti mennyt.

Onhan noissa ajoissa dramatiikkaa ja vähemmän on pohdittu sitä, olisiko Mannerheim voinutkin jatkaa bolševikkien vastaista taistelua ympärysvaltojen eikä Saksan puolella. Nämä ainakin olisivat olleet hänelle läheisempiä kuin saksalaiset, joita vastaan hän oli kolme vuotta sotinut.

Dumell myös mainitsee näkemyksen, ettei Mannerheim olisi koskaan lukenut romaania, vaikka hän kyllä harrasti tietokirjallisuutta. Tämä olisi kyllä tietyissä piireissä ollut vakava puute ja ehkäpä Aino Kallas viittaakin siihen merkitessään 20-luvulla päiväkirjaansa, ettei Mannerheim ollut erityisen älykäs, mutta että hänellä oli suuri vaikutusvalta ihmisiin.

Mutta Mannerheimilla oli oma maailmansa ja siinä hän pääsi loistamaan niin Suomessa kuin Venäjällä. Orpopojalta grand seigneurin rooli luultavasti vaati, paitsi luontaisia valmiuksia, myös tietoista paneutumista. Mutta hyvin hän pärjäsi ja hurmasi niin pohjanmaan talonpojat, kyräilevät jääkärit kuin venäläiset emigrantit. Ei mikään turha mies, vaikka toki turhamainen.

Mikko Uola kertoo kirjassaan Mannerheimin juomatavoista monipuolisesti ja noteeraa myös sen tapauksen, jossa tämä saapui Seurahuoneelle niin pahassa kunnossa, että sai janoonsa vain vichyvettä. Tuskin hän muuta pyysikään.

Joka tapauksessa Mannerheimillä oli ilmeisen harvinainen kyky pysyä tiukasti kohtuudessa. Kirjeessään hän joskus naureskeli, miten oli Japanin sodassa joutunut näyttelemään raittiusapostolin roolia, joka puki häntä varsin huonosti.

Joka tapauksessa vain yksi ruokaryyppy lounaalla ja kaksi päivällisillä pysyivät päämajassa normina, josta ei lipsuttu. Vaikka Mannerheim toi Suomeen tapojaan Venäjältä, oli tämä hänen oma omituisuutensa. Olin taannoin Mikkelin klubilla tunnetun venäläisen intelligentin kanssa, joka nauroi herttaisesti kuullessaan, että lounaalla otettiin vain se yksi ryyppy ja päivällisellä kaksi.

Kun vakuutin, että tämä oli jopa totta, hän vakavoitui ja muuttui mietteliään näköiseksi. Mannerheimin loistavin yksikkö Pietarissa oli ollut Chevalierkaarti, jossa hän oppi myös vaatimaan maljansa piripintaisena. Se kuitenkin tunnettiin myös huimasta juomakulttuurista: lähtöryypyn eli posašokin jälkeen kaartilaisilla oli vielä lukuisa määrä lisäryyppyjä…

Sivumennen sanoen, kenenkään ei ollut Marsikin hovissa pakko juoda, mutta raittiusmieliselle vähemmistölle ei myöskään annettu tilaisuutta terrorisoida niitä, jotka joivat. Edes Hitler ei tehnyt asiassa poikkeusta, mutta toki tuohon aikaan käyttäytymissääntöjen katsottiin sitovan jokaista, eikä pahastumisterroristeja olisi otettu todesta.

Mutta mitä marskin pöydässä Mikkelin klubilla oikein juotiin? Kirjoittaja ei ole muitta mutkitta uskonut muistelijoiden antamia reseptejä, jotka ovatkin ristiriitaisia.

Perusteellisen tutkimuksen ja todistelun tuloksena hän on tullut siihen johtopäätökseen, että sodan aikana nautittu marskin ryyppy oli Rajamäen akvaviittia, johon sekoitettiin hiukan giniä ja vermuttia. Tarkkaan ottaen yhteen litraan akvaviittia sekoitettiin kaksi senttilitraa punaista vermuttia ja yksi senttilitra giniä.

Juoma oli siis värillistä eikä kirkasta, kuten nykyään myynnissä oleva Marskin ryyppy. Sekin perustuu aitoon reseptiin, mutta sekaannuksen on aiheuttanut pohjana oleva ”tikkuviina”, joka on tulkittu tavalliseksi puuspriiksi. Itse asiassa kyseessä oli akvaviitti, jota herjattiin samalla nimityksellä.

Asia saattaa olla tärkeä tai sitten ei. Hyviä mielestäni ovat molemmat ja lienevät myös terveellisiä, ainakin mikäli otetaan nykyaikaisia kahden sentin annoksia. Silloin ennen pikarin tilavuus oli kuusi senttiä.