Kansa kaikkivaltias

Kansa kaikkivaltias

Tunnettu rojalisti Joseph de Maistre kirjoitti aikanaan Ranskan vallankumouksesta, ettei mikään itsevaltias olisi voinut rangaista kumouksellisia yhtä kaamealla tavalla kuin nämä rankaisivat itse itseään.

Hirmuvalta pudotti päät kymmeniltä tuhansilta, kun taas monarkia olisi tuominnut kuolemaan ehkäpä puolen kymmentä syyllistä.

Syyllisethän toki olivat kysymyksessä eivätkä viattomat uhrit. He olivat syyllisiä vallankukoukseen. Ranskan suuressa vallankumouksessa tapahtui sama itserankaisu kuin sittemmin Venäjällä. Sillä, mitä on pidetty historian ironiana, voidaan kuitenkin nähdä oma mielekkyytensä.

Tärkeässä pikku kirjasessaan Voivatko bolševikit säilyttää valtiollisen vallan? Lenin hahmotteli vallankumouksellisen vallan erikoisuuksia.

Jos pitäisi vaikkapa karkottaa kodeistaan maksukyvyttömiä vuokralaisia, olisi tsarismin turvauduttava suureen poliisijoukkoon vihamielistä ympäristöä vastaan. Loppujen lopuksi sen olisi tuotettava paikalle sotilaitakin ja ehdottomasti joltakin kaukaiselta paikkakunnalta, jotta ne eivät olisi solidaarisia sorron kohteiden kanssa ja saisi itse kumouksellista tartuntaa.

Vallankumouksellinen valta sen sijaan karkotti kodeistaan tai ahdisti entistä pienempiin tiloihin rikkaita ja riistäjiä. Tähän työhön oli koko naapurusto valmis eikä erityisiä järjestyksen valvojia edes tarvittu.

Aivan samaan tapaan kansa oli kaikkialla niiden puolella, jotka ottivat rikkailta heidän muutakin omaisuuttana ja jakoivat sen keskenään. Tässähän oli verraton hallitsemisen periaate, riemuitsi Iljitš, tuo vuosisataisnero.

Siihen tapaan asioita sitten hoidettiinkin aina Stalinin kollektivisointiin ja jopa suureen terroriin saakka: kansajoukot mobilisoitiin toimintaan. Syntyi puhdasta jälkeä.

Niin Ranskan vallankumous, Pariisin kommuuni, Venäjän vallankumous kuin Suomen vuosi 1918 ovat esimerkkejä kansan vallasta. Mikään yksinvaltainen järjestelmä ei olisi järjestänyt sellaisia verilöylyjä, kuin kansa kaikkivaltias.

Varsinkaan sillä ei olisi ollut varaa eikä haluakaan kehuskella moisella barbarialla, kun taas kansaa on viimeiset pari sataa vuotta opetettu pitämään tahtoaan pyhänä vaikka kyseessä on perimmältään vain lauman eläimellisyys.

Jaakko Paavolainen, joka ensimmäisenä kunnolla perkasi Suomen vuoden 1918 tihutyöt, otsikoi punaisesta ja valkoisesta terrorista ja vankileireistä kertovan kirjansa ”Kansallinen murhenäytelmä”.

Sitähän se toki oli. Murheella oli ja on syytä muistaa sitä alennustilaa, johon maamme tuolloin suistui. Toki ensimmäisenä, kun kerran mielettömyyteen oli suistuttu, tunki pinnalle viha ja katkeruus. Toisella puolella esiintyi vihan rinnalla myös voitonriemuista ylvästelyä. Katumusta aivan ilmeisesti myös oli, mutta aika vähän sitä pintaan nousi. Jotkut Ottovillet suostuivat pahoittelemaan vain väkivallan välttelyä.

Saksan ns. Historikerstreitissa, jossa Hitlerin liikettä pyrittiin selittämään, muodostui avainkäsitteeksi ”itämainen teko”. Leninin ja Stalinin terrori olivat ennen Hitlerin terroria ja siis ne varsinaiset barbarian alkumuodot. Hitler reagoi niihin, vaikka ehkä ei kannata sanoa, että hän vain reagoi.

Joka tapauksessa, kun terrorin häpeä on painanut saksalaisia, on syy tavalla tai toisella yritetty vierittää sinne, mistä se on ennenkin löydetty ja jonne se jotenkin luontevasti tuntuu sopivan, eli siis itään, pois sivistyneestä Euroopasta. Kansa nyt ei ainakaan moisista vastaa, sillä se on pyhä.

Meillä, kuten tunnettua, kansa eheytyi talvisodassa, kun kaikki tunsivat velvollisuudekseen nousta itäisen terrorin ja barbarian maahantunkeutumista vastaan. Se tarjoutui tulemaan maahamme O.V. Kuusisen johdolla ja jopa runsain myötäjäisin, mutta tällä kertaa kansa ei halunnut ottaa sitä vastaan, vastoin odotuksia.

Tämä tosiasia, jota on kutsuttu sekä ihmeeksi että ihmeiden ihmeeksi, kaipaa tosiaan selitystä. Äkkiäpä oli kansa oppinut. Toki koulukaan ei ollut pelkästään kova, vaan suoranainen hevoskuuri, jollaisilla heikompia potilaita tapetaan. Kansakin lähes teki itsemurhan.

Maailmansotien välisenä aikana puhuttiin usein siitä, että demokratia oli Suomessa ennen vapaussotaa mennyt liian pitkälle, ettei kansa ollut sitä kestänyt. Jotkut halusivat sen vaihtoehdoksi lujaa hallitusvaltaa, mutta olisiko koko kansa tuntenut sellaisen omakseen vuonna 1939? Sopii epäillä.

Kannattaa myös muistaa, ettei talvisodan yksimielisyys ollut itsestäänselvyys, uskallan jopa epäillä, että se oli aika heikoissa kantimissa aina siihen saakka, kun pommit putoilivat Helsinkiin ja kranaatit Rajajoen länsipuolelle.

Stalin ei olisi tehokkaammin voinut yhdistää Suomen kansaa, kuin lähtemällä ylimieliseen sotaretkeen, jonka valehteli avunannoksi maamme kapinallisille, joita ei ollut.

Joka tapauksessa talvisodasta tuli oikeasti se vapaussota. Siksi onkin luonnollista, että itsenäisyyspäivänä ei yleensä puhuta mitään vuodesta 1917, mutta kyllä sitäkin enemmän talvisodasta ja sen jatkokurssista.

Talvisodan sankaritarina oli sitä luokkaa, että vuoden 1918 onneton sota jäi kokonaan sen varjoon ja alun jälkeen se suorastaan unohdettiin, jopa määrätietoisesti ja aktiivisesti. Molemmat sodat oli helppo mieltää sekä kansan että sen kansanvaltaisen järjestelmän puolustamiseksi, mitä ne toki olivatkin.

Samalla niiden häpeä, jotka olivat aloittaneet vuoden 1918 sodan ja vieläpä yrittäneet jatkaa sitä vuonna 1939, kasvoi niin suureksi, että koko asiasta pidettiin molemmin puolin parempana vaieta. Valkoisen terrorin aiheuttama häpeä ei tosin samassa määrin noussut pinnalle, koska sen laajuutta ja luonnetta ei yleisesti ymmärretty ennen Väinö Linnan kuvauksia ja Jaakko Paavolaisen tutkimuksia.

Kuten sanottu, Paavolainen nosti päällimmäiseksi murheen. Tragedialla ei välttämättä ole inhimillistä syytä. Kaikkihan on lopultakin jumalallisissa eli siis kansan käsissä ja kohtaloa voi valittaa, mutta turha sitä on tuomita.

Mutta kyllä kapinalla oli selvät, ihmishahmoiset aloittajansa ja heidän vastuutaan tapahtuneesta ei voi puhtaaksi pestä. Sama koskee toki myös niitä, jotka tehtailivat teloituksia oudon massahysterian vallassa. Kansa se oli asialla, ei valta, joka olikin hajonnut kappaleiksi.

Vuoden 1918 sota, jos mikä oli kansanvaltaa, jarruttoman demokratian aiheuttama katastrofi. Suomen poliittinen järjestelmä oli maailman demokraattisin, mikä usein unohdetaan. Naisillakin oli paitsi äänioikeus, myös vaalikelpoisuus. Mutta keväällä 1918 ei ollut erotuomaria. ei ole ihme, että kuningastakin kaivattiin.

Voidaan sanoa, ettei sosialidemokraattien eli siis kansan enemmistön pää kestänyt vuoden 1916 vaalivoittoa. Kun enemmistö uusissa vaaleissa menetettiin, olisi pitänyt ottaa lusikka kauniiseen käteen, mutta sen sijaan ruvettiin kuuntelemaan demagogeja, jotka houkuttelivat avoimeen väkivaltaan, itämaiseen tekoon…

Maailmansotien välisenä aikana yrittivät jotkut kirjailijat selvittää itselleen ja muille, mitä oikein oli tapahtunut. Keväällä 1918 oli vaivuttu sellaiseen barbariaan, jota ei kukaan olisi edellisen vuoden keväällä edes kuvitella. Toki asioita pyrittiin myös rationalisoimaan ja luomaan murhenäytelmästä sankaritarua, mutta lieneekö se vakuuttanut muita kuin niitä, jotka sitä tarvitsivat.

Murhenäytelmä-skenaariossa on aina tilaus katumukselle ja itserajoitukselle eli niille samoille asioille, joita Solženitsyn katsoi Venäjän tarvitsevan neuvostokauden murhenäytelmän jälkeen. Epäilemättä myös sotia -kaikkiakin- voitaisiin ja pitäisi käsitellä samassa hengessä.

Ikävä kyllä, murheen ja katumuksen sijasta näemme yhä enemmän riekkujaisia. On outoa nähdä, miten teloitettujen haudoilla harjoitetaan, noin vertauskuvallisesti sanoen, masturbointia vielä sadan vuoden kuluttua tapahtumista. Tämä siis Suomessa, Venäjällä on omat riekkujaisensa, joita saamme taas pian seurata.

Tässä kaikessa on jotakin meidän ajallemme tyypillistä. Luulen, että aikakauttamme tullaan kerran kutsumaan kansan sentimentaalisuuden ajaksi. Pari sataa vuotta sitten muodikkaat keikarit pitivät aina mukanaan suurta nenäliinaa, johon sitten passasi näyttävästi niistää onnettomuutensa tuotteita.

Nykyään kaikenlaiset uhrit ovat kovassa huudossa eikä uhriutumiseen tarvita sen kummoisempaa syytä kuin kymmeniä vuosia sitten tapahtunut hipaisu pakarasta. Sellaisen ajatellaan jo riittävän ihmisparan elinikäiseen traumatisoitumiseen. Hyvitystä tietenkin on vaadittava.

Mutta kun kaikki eivät oikein voi itse olla uhreja, kannattaa etsiä sopivia kohteita, joiden kohtaloa voi sitten itkeä ja vaatia ainakin henkistä hyvitystä muulta ihmiskunnalta, vaikkapa omalle poliittiselle liikkeelleen, jolla aikoinaan oli vastuu koko helvetin irti päästämisestä.

Itse en oikein jaksa noista hengellisistä harjoituksista innostua enkä edes ottaa niitä vakavasti. Sen, mitä tapahtui sata vuotta sitten, pitäisi olla meille varoittavana esimerkkinä siitä, miten uskomattoman lähellä meitä ja viatonta arkipäiväämme on tolkuton väkivalta. Pidäkkeetön kansan valta on sitä.

Jos -ja pelkään sanoa ”kun”- se päästetään purkautumaan, alkavat ihmiset toimia laumaeläiminä ja syödä toisiaan kuin rotat. Historian pitäisi kyetä meitä siitä varoittamaan. Kansalliset katumusharjoitukset jäivät kenties aikanaan kesken, päätellen siitä, että noita haudoilla räppääjiä taas ilmestyy näkösälle. Vai onko kyse yksinkertaisesti barbarian ikuisesta houkutuksesta?