Taantumusmiehen mietteitä

Taantumusmiehen mietteitä

Joseph de Maistre, Mietteitä Ranskasta. Suomennos ja esipuhe Mika Keränen. Kiuas 2018, 246 s.

Motto:

King Louis was the King of France in times of Revolution

A-way, haul away, oh haul away, Joe!

Then Louis had his head cut off, which spoiled his constitution,

A-way etc.

(Vanha englantilainen sea-shanty)

Sen, joka haluaa ymmärtää nykyaikaa, kannattaa tutustua huolella Ranskan vallankumoukseen.

On itse asiassa hämmästyttävää, miten täydellisesti Ranskan suuren vallankumouksen ajatuksenjuoksut kertautuivat Venäjän vallankumouksessa. Usein voidaan todeta Leninin suorastaan kopioineen ranskalaisia esikuviaan, niistä kurjimpia, voi liioittelematta sanoa.

Absurdilta tuntuu, kun vielä tänäänkin voi Pietarissa löytää vaikkapa katukilven Robespierren rantakatu (Набережная Робеспьера), tai Marat’n katu (Улица Марата). Jälkimmäiselle ei ole kuulemma oikein kehdattu palauttaa vanhaa nimeään, sillä se oli alunperin Grjaznaja ulitsa, likainen/lokainen/törkyinen katu. Kehottaisin kuitenkin vielä harkitsemaan asiaa.

Ajatus vallankumouksista historian vetureina ja Ranskan vallankumouksesta suurena siunauksena ja edistysaskeleena, on syvälle syöpynyt Euroopan kansojen historialliseen muistiin. Itse asiassa vasta vuonna 1989, kaksisataavuotisjuhlia vietettäessä, alettiin Ranskassakin vakavasti uudelleenarvioida noita tapahtumia.

Venäjällä Lenin ja hänen seuraajansa siis joka tapauksessa tunsivat jatkavansa suurten ranskalaisten edeltäjiensä töitä ja samalla koko ihmiskunnan edistyvää kehitystä sen kärkijoukkona. Tuon edistysajatuksen näkyvimpiä kehittäjiä oli Condorcet, jota sankarimme, eli siis de Maistre synkästi vihasi.

Joseph de Maistre ei ollut ranskalainen. Itse asiassa hän toteaa, ettei ole koskaan edes Ranskassa käynytkään eikä tunne siellä ketään. Hänen isänmaansa oli Savoiji ja pääkaupunkinsa Torino. Sen valtakunnan täysivaltaisena edustajana hänet lähetettiin Pietariin, jossa hän kirjoitti muun muassa tunnetun kirjansa Pietarin iltoja (Soirées de Saint-Petersbourg).

Siinä on muuan kohta, jossa kirjoittaja filosofoi pyövelin ammatista ja ikään kuin ylistää sen siunauksia. Yhteyksistään irrotettuna se on palvellut sitä helppohintaista propagandaa, jolla de Maistren ajattelua on haluttu mitätöidä ja tehdä vihattavaksi.

Kuten Mika Keränen teoksen ansiokkaassa esipuheessa kertoo, de Maistre oli syvästi uskonnollinen ja hänen ajattelunsa perustana oli käsitys Jumalan johdatuksesta, joka ilmeni muun muassa siinä, että Ranskan vallankumous rankaisi itseään hirveällä tavalla.

Filosofismi, kuten kreivi nimitti aikansa yhtä pinnallista kuin vaateliastakin muotiaatteilua, perustui muutamaan suureen perusvirheeseen, joiden johdosta se ei kyennyt käsittämään todellisuutta adekvaatisti. Niin sanotun järjen argumenteilla se pilkkoi orgaaniset ja jopa mystiset instituutiot palasiksi ja rakenteli kestämättömiä korttitaloja.

Kaikki valtiollinen ja yhteiskunnallinen ajattelu filosofisteilla perustui ajatukseen abstraktista ihmisestä, joka oli kaikkialla samanlainen ja samalla tavoin muovailtavissa. Tosiasiassa mitään ihmistä ei edes ollut olemassa, oli vain erilaisia kansoja ja niiden jäseniä.

Monarkia oli kreiville pyhä asia ja Ludvig XVI:n teloittamisella oli paljon suurempi merkitys kuin millään muulla vallankumouksen aikaansaannoksella eli siis rikoksella. Itse asiassa jo fryygialaismyssyn painaminen herran voidellun päähän oli se kauhistus, jonka jälkeen mikään ei enää ollut ennallaan.

Monarkin pyhyys oli maailman mystisyyteen uskovan vapaamuurarin ja martinistin ajattelussa luonnollista. On kiinnostavaa, että tätäkin päivänä Venäjällä on merkittävä joukko niitä, jotka pitävät tsaarin murhan mystistä merkitystä valtavana. Asiasta voi vakuuttua käymällä Jekaterinburgin veren päälle rakennetussa kirkossa ja kuuntelemalla oppaan selostusta. Siellä ja muuallakin on myynnissä myös aihetta käsitteleviä kirjoja.

Kiinnostava analogia Venäjään on myös se, että kuten de Maistre, myös monet venäläiset uusslavofiilit julistavat uskovansa, että kaitselmuksella sentään oli oma tehtävänsä annettavana myös vallankumoukselle. Venäjän tapauksessa se suojeli maata länsimaiselta kulttuuriselta saastalta. Ranskassa uskoi de Maistre kristillisen sivilisaation syntyvän vallankumouksen jälkeen uudistuneena ja nuortuneena.

Mietteitä Ranskasta on vain yksi de Maistren merkittävistä kirjoituksista ja se on kirjoitettu suurta ajankohtaista tilausta ajatellen: kirjoittaja perustelee monin tavoin restauraation eli kuninkaanvallan palauttamisen välttämättömyyttä ja siunauksellisuutta ja tekee vertailuja Englannin vallankumoukseen, joka tapahtui edellisellä vuosisadalla.

Kaikki ei toki mennyt niin, kuin kirjoittaja ennusteli, mutta ns. tulevaisuuden tutkimushan on aina ollut vaikea laji, kun ei ole käsillä mitään, mitä tutkia.

Kääntäjä huomauttaa esipuheensa lopulla, että mikäli eurooppalaiset kansakunnat mielivät välttää lopullisen tuhonsa, niiden on uskallettava joiltakin osin arvioida radikaalisti uudelleen vuoden 1789 perintö.

Itseäni tuo sana ”radikaalisti” hieman kammottaa, mutta uskon, että asiallisesti kirjoittaja on oikeassa. De Maistren teokset ovat tärkeitä kaikille aikakaudesta (ja omasta ajastamme) vakavasti kiinnostuneille juuri siksi, etteivät ne edusta ns. modernia ajattelua, vaan sen vaihtoehtoa.

Ajatus siitä, että Ranskan vallankumous olisi merkinnyt koko länsimaisen sivilisaation irtautumista omasta todellisesta perinnöstään ja lähtemistä ajelehtimaan ei toki ole uusi. Lähtöruutuun ei varmastikaan ole paluuta, mutta on varsin terveellistä palata katselemaan tuon suurten ratkaisujen ajan maailmaa.

Kustantajalle taas kiitoksia kulttuurityöstä ja kääntäjä/kommentoijalle hyvästä suorituksesta.